» » Hekuban tyttäret Romaani

Hekuban tyttäret Romaani

Hekuban tyttäret
Romaani
Category:
Author: Viebig Clara
Title: Hekuban tyttäret Romaani
Release Date: 2018-07-21
Type book: Text
Copyright Status: Public domain in the USA.
Date added: 27 March 2019
Count views: 22
Read book
1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 30

The Project Gutenberg EBook of Hekuban tyttäret, by Clara Viebig

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and withalmost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away orre-use it under the terms of the Project Gutenberg License includedwith this eBook or online at www.gutenberg.org/license

Title: Hekuban tyttäret Romaani

Author: Clara Viebig

Translator: Hilja Walldén

Release Date: July 21, 2018 [EBook #57557]

Language: Finnish

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK HEKUBAN TYTTÄRET ***

Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

HEKUBAN TYTTÄRET

Romaani

Kirj.

CLARA VIEBIG

Tekijän luvalla suomentanut

Hilja Walldén

Porvoossa,Werner Söderström Oy,1919.

I.

Rouva Bertholdi istui suorana vuoteessaan. Hän kuunteli. Ei kuulunutmitään. Kuinka toista olikaan ollut ennen! Silloin pojat jo aamullaolivat täyttäneet talon touhullaan, niin runsaalla raikkaallaelämällä. Nyt oli hiljaista. He olivat poissa. Että Heinz meni, olipäivän selvää, hänen olisi muutenkin pitänyt lähteä suorittamaansotapalvelustaan. Ja hän oli aina halunnut upseeriksi — miksipämuuksikaan? Erityisiä taipumuksia ei hänellä ollut, opiskeluunei mitään halua; mutta rohkeutta, pontevuutta, ruumiin notkeuttahänellä oli, hyvä ryhti ja kauniit kasvot. Kun hän ensi kerran tulisunnuntaiksi kotiin Spandausta — tykistön lipunkantajana — olijotakin, ylpeyden tapaista hiipinyt äidin sydämeen. Jos kaikki olivatHeinzin kaltaisia ja niin helposti mukaantuivat sotapalveluksenrasituksiin, niin ei Saksalla ollut hätäpäivää.

Vaistomaisesti kohosi rouva vielä pystympään; hän käänsi päänsävuoteensa vieressä olevaan yöpöytään päin, jolla, yhteisten kehystenkeskellä, hänen molempien poikiensa kuvat olivat. Hänen miehensä olivähää ennen heidän lähtöään lähettänyt kumpaisenkin valokuvaajaan,ja sitten jouluna, ensimäisenä joulujuhlana, jonka he viettivätilman lapsia, äiti oli saanut tuon odottamattoman lahjan. Isä olitarkoittanut hyvää, hän luuli ilahduttavansa häntä, mutta hänen olitäytynyt itkeä, itkeä niin kovin, että hänen miehensä ensin oli olluthuolissaan ja sitten suuttunut: olihan se päivänselvää, että pojatolivat sodassa, terveet, voimakkaat miehet! Jos kaikki äidit olisivatnyt tahtoneet pitää poikansa kotona, kuinka silloin olisi käynyt? Jaolivathan pojat vielä elossa ja ehein nahoin.

Niin kyllä, Jumalan kiitos, mutta, mutta — hän ei ollut enää itsekäänoikein tietänyt, mitä tahtoi sanoa. Voi, että hänen nuorimpansakinoli mennyt! Vasta kahdeksantoista vuotias hän oli; ei hänen olisitarvinnut. Mutta yleinen huumaus oli hänetkin vallannut. Tuli koulusta,paiskasi kirjat menemään, niin että irtaantuneet lehdet lentelivät —taas oli muuan opettaja sanonut: "Kuinka, Bertholdi, te olette vielätäällä? Olettehan te iso ja vahva." Niitä koulumestareita, voi niitäkoulumestareita! Turhaan äiti oli varoittanut, turhaan pyytänyt: "Älämene! Sinä olet vielä liian nuori, et kestä sodan rasituksia." Eiväthänhe olleet kukaan oikein järjissään, eivät pojat, eivät opettajat,eivätkä isät — eivät ketkään. Äidit vain näkivät, kuinka todella olilaita ja kuinka kävisi, ja oli käynyt.

Hiukan viluissaan Hedwig Bertholdi veti peitteen ylemmäksi. Hänenhartiansa lysähtivät kokoon, kuin lyijypaino laskeutui hänen niskaansa.Sodan koura se kouristi.

Väärät profeetat olivat silloin luvanneet: kun ensi lumi peittäämaan, soittavat kellot rauhaa. Enemmän oli siitä retkestä tullutkuin vain lyhyt kulku läpi vihollisinaan, rohkea rynnistys, nopeavoitto. Lumi oli peittänyt maan ja sulanut, vihannuus oli puhjennut jakuihtunut — kevät, kesä, syksy oli kulunut — päivä päivältä, viikkoviikolta, kuukausi kuukaudelta. Ja taas oli tullut talvi, kevät jakesä. Vain luonto oli muuttanut pukuaan, muuttumatonna oli yhä sota.Laajana, suurena, järkähtämättömänä; nyt sen kauheus jo melkein tuntuiasiaankuuluvalta. Veren lemua oli kaikkialla.

Rouvaa pöyristytti. Hänen hienot nenänpielensä värähtelivät. Avoimestaparvekkeen ovesta tulvi sisään lehmusten tuoksua. Hän ei tuntenut sitä.Vetäen polvensa koukkuun nojasi hän kyynärpäillään niitä vastaan jakätki kasvonsa käsiinsä.

Perhonen pyrähti sisään pikaiselle vierailulle, siitepölyn peittämämehiläinen eksyi huoneeseen ja surisi siinä ympäriinsä. Isossalehmuksessa, joka leveäoksaisena siimesti kadunpuoleista puutarhaa,ajeli viserrellen toisiaan pari peipposta. Toisella puolellahuvilakatua kuhersivat metsäkyyhkyset vanhassa puistossa.

Kuinka yksin hän oli! Huoahtaen veti rouva pois kätensä kasvoiltansaja pyyhkäisi taaksepäin hiuksiaan, jotka olivat palmikoiksi punottuinakuin nuorella tytöllä. Hänen päätänsä pakotti, hän oli nukkunuthuonosti, eikä hänellä ollut ensinkään halua nousta vuoteesta.Palvelijattarethan pitivät kaikesta huolen, ja nythän olikin aivanyhdentekevää, mitä tuli pöydälle ja korjattiinko ruoka tuntia ennemmintai myöhemmin.

Koskahan he palasivat?! Levottomana, kuin jotain etsien kääntelirouva Bertholdi päätään. Hyvä Jumala, kuinka kauan hänen vielä pitiodottaa? Nyt oli hän odottanut jo kokonaisen vuoden. Odottaa, ainavain odottaa. Joka päivä piti odottaa kirjeenkantajaa: toikohanhän kirjeen Heinziltä? Kirjeen Rudolfilta? Paperilappupahaisen,lyijykynällä kirjoitetun, epäselväksi hankaantuneen, jota tuskinsaattoi lukea. Ja jota kuitenkin luettiin yhä uudestaan ja uudestaan,pantiin pois, otettiin taas esille, jonka jokaista sanaa tavailtiin,aprikoitiin, mietittiin, käänneltiin ja väänneltiin kuin kirjanoppineethieroglyfejä. Tämä vitkallinen sanojen selvitteleminen oli niin perätituskallista sydämelle, joka kiiti silmän edellä. Ja jollei tulluttuollaista kirjelippua? Silloin kävivät minuutit tunneiksi, tunnitpäiviksi, päivät viikoiksi — ei, vuosiksi.

Kuin torjuen ojensi Hedwig Bertholdi molemmat kätensä eteensä. Yöpaidanväljät hihat valahtivat hänen hennoilta ranteiltaan. Itselleensäälivästi hymähtäen, katsoi rouva käsivarsiaan: olivatpa ne ohenneet.Taivaan tähden, ei vain enää tuota kamalaa odotusta, kuin äskettäin!Silloin eivät he kumpainenkaan olleet kirjoittaneet, melkein kolmeenviikkoon ei ollut kummaltakaan tullut mitään tietoja; ei HeinziltäArgonnien seudulta, eikä Rudolfilta, joka taisteli idässä. Hän oliollut silloin aivan menehtyä, ei syönyt, ei nukkunut, vaatteetriippuivat hänen päällään. Turhaan oli hänen miehensä koettanut häntärauhoittaa: "Kirjeet takavarikoidaan. Eiväthän muutkaan saa tietoja."Mitä hän muista välitti? Hänen miehensä puhui aina jonkinlaisellaihailulla heidän naapuristaan, Krügerin leskestä; mutta rouva Krügerhänoli talonpoikaissukua ja niin paljon vankempi.

Rouva Krügerin puutarha kosketti takaapäin Bertholdien maatilaan. Seoli vielä tykkänään maalaispuutarha, peruna- ja vihannesviljelyksessä,vanhaa perua vieruskaupungin kylä-ajalta. Mies oli jo kauan ollutkuollut. Rouva Krügerin ainoa poika Gustav oli sodassa. Hänenrykmenttinsä oli ollut mukana Dixmuidenissä — pelkkiä nuoriamiehiä, jotka eivät vielä tietäneet, mitä sota oli, — mitä taisteluoli. He olivat rientäneet eteenpäin kuin lampaat, jotka juoksevattuleen, aavistamatta, että se korventaa heidät. Moni oli heistäjäänyt tantereelle. Rouva Krüger oli uutterasti tutkinut luettelojakaatuneista, hänen poikansa nimeä ei ollut niissä. Siksi hän elihyvässä toivossa.

Kolme neljännesvuotta oli jo kulunut Dixmuidenin taistelusta. RouvaBertholdi kohotti kulmakarvojaan: kuinka saattoi sentään ollalevollinen? Kun hän ajatteli, että hänen pitäisi odottaa niin kauankuin rouva Krügerin! Ei mitään tietoja, aina vain odottaa, odottaa,kunnes —

Hän säpsähti. Kuului kolkutusta. Pelästyneenä katsoi hän ovelle.

Palvelustyttö siellä oli. "Armollinen rouva", sanoi nuori,sirkeäsilmäinen tyttö ja hymyili, "minä tulin vain kysymään, haluaakoarmollinen rouva mitään. Herra käski tulla katsomaan, kun kello tuleekymmenen. Herra ei tahtonut häiritä, armollinen rouva nukkui vielä."

"En minä nukkunut." Rouva sanoi sen oikein loukkaantuneena: kuinkasaattoi hänen miehensä luulla, että hän nukkui? Silmiään hän vain olipitänyt suljettuina, kun hänen miehensä vielä kerran kurkisti hänenhuoneeseensa.

"Herra käski sanomaan terveisiä", sanoi taas tyttö. "Hän lähtikaupunkiin. Tuli kirje tänä aamuna." Tyttö kävi hyvin tärkeännäköiseksi. "'Sota-asioita' seisoi siinä."

"Sota-asioita?" Rouva säpsähti.

Tyttö katsoi häntä säälivästi. "Armollinen rouva pelästyy heti niinkovin. Ei se mitään pahaa ollut. Herra oli oikein hyvillään, kun lähti."

Vai hyvillään — hän saattoi olla hyvillään?! Hiukan katkera piirretuli rouvan kapeisiin kasvoihin.

"Toisinko nyt aamiaisen?"

"Ei, kiitos, Emilia. Ei minun ole nälkä".

Tyttö vitkasteli vielä. "Armollinen rouva, ja sitten on Krügerin rouvaalhaalla. Hän olisi kovin halukas tapaamaan herraa. Me olemme kaikkivallan kiihdyksissä. Hän se on meidänkin mielestämme!"

"Kuka sitten?" Rouva Bertholdi tuskin käänsi päätään; olihan hänellekaikki niin yhdentekevää, kiusoitti vain, että häntä häirittiin.

"No, Krügerin Gustav. Krügerin rouva kun ei ole niin pitkään aikaankuullut mitään pojastansa. Nyt hänellä on kuva mukanansa, kuva vangiksijoutuneista. Niiden joukossa on hänen Gustavinsakin. Hän tahtoisimielellään vähän näyttää sitä kuvaa armolliselle rouvallekin."

Gustav Krüger — oliko se mahdollista? Nyt ei Hedwig sentään ollutniin aivan välinpitämätön enää. Hän nousi vuoteesta ja heitti yllensäaamupuvun. "Antaa rouva Krügerin tulla tänne." — — —

Krügerin leski seisoi makuuhuoneen kynnyksellä. Hänen paksuksi paisunutvartalonsa ja kokonaan harmaantuneet hiuksensa tekivät hänet vanhemmannäköiseksi kuin hän todella oli. Hänestä ei huomannut, että hän olikiihdyksissä. Hänen matala äänensä kaikui levollisena: "Tunsittehantekin hänet, rouva Bertholdi, jo silloin kun hän vielä oli poika;hänhän on jokseenkin samanikäinen kuin teidän Heinzinnekin. Katsokaapasnyt, eikös seisokin hän tuossa?" Nopeasti tuli hän lähemmäksi ja pitilehteä, joka siihen saakka oli ollut piilossa hänen hameensa poimuissa,aivan rouva Bertholdin kasvojen edessä.

Se oli kuvallinen sanomalehti: "Saksalaisia vankeja Korsikassa"(englantilaisten ottaman kuvan mukaan).

"Tuossa hän on! Tuossa, tuossa!" Krügerin rouva osoitteli sormellaanmuuatta vankia. Tuon sormen vapisemisesta kuitenkin huomasi, ettähän oli kiihdyksissä. "Ja niin näköisensä! Niin seisoi hän aina: pääriipuksissa ja selkä hiukan kumarassa. Minä sanoin hänelle aina:seisohan suorempana." Matala ääni hiljeni: "Ja vaikkapa hän onkin nytvankina, niin tuleehan hän kerran takaisin sentään!"

Hedwig Bertholdi joutui hämilleen. Hän oli turhaan koettanut tunteatuota vankia Gustav Krügeriksi. Ryhdissä saattoi olla jotakinsamanlaista. Mutta siinä olikin kaikki. Kaikkien kasvot olivatepäselvät, vaaleampia täpliä vain; yhdennäköisiä ne olivat kaikkityyni. Hän vaikeni.

Rouva Krügerin katse kohosi nyt lehdestä ja kaivautui hänenkasvoihinsa. "Eikös olekin se Gustav teidän mielestänne?"

"Voisihan se olla mahdollista — onhan se mahdollista", korjasi Hedwigkiireesti. Hän tapaili sanoja. "Tuollaisesta kuvasta on vaikea varmastituntea ketään. Enkä minä tunnekaan teidän poikaanne niin hyvin kuin tehänet tunnette."

"Minä olenkin hänen äitinsä", tokaisi rouva Krüger. Ja ikäänkuin vieläenemmän varmistuakseen, piteli hän kuvaa aivan silmiensä edessä ja menisitten ikkunan ääreen aivan kuin ei huoneessa olisi vielä ollut kyllinvaloisaa.

Kesäinen päivänpaiste tulvi sisään ja kietoi tuon tummapukuisen olennonkultaiseen välkkeeseensä. Niin seisoi hän hievahtamatta pari minuuttiakeskellä kirkkainta valoa ja tuijotti kuvalehteen.

Hedwig veti tiukemmin aamupukuaan ympärilleen, hän tunsi yhtäkkiävilunväreitä, vaikka olikin kuuma: rouva Krüger erehtyi — erehtyivarmasti — mutta kuka rohkenisi sitä hänelle sanoa?

"Vai sitä mieltä te olette, ettei se ole Gustav?" sanoi äkkiä Krügerinleski ja astui pois ikkunan luota. Nyt seisoi hän varjossa mustassapuvussaan, kasvot kalpeina. Hänen äänensä oli soinnuton.

Hedwig kielteli: "En suinkaan — minä tarkoitin vain — minä ajattelin— tehän sen tietysti itse parhaiten tiedätte."

"Minä tiedänkin sen." Hänen äänensä soi taas lujana. "Se on minunpoikani. Minun hyvä kunnon poikani!" Hän likisti sanomalehteä rintaansavastaan. "Äiti ei erehdy. Ei!" Hän hymyili tyyntyneenä, varmentuneena.Tuo hymy kaunisti hänen leveitä, jokapäiväisiä kasvojaan.

Hedwig ei uskaltanut vastata mitään — ehkäpä hän ei erehtynytkään.Äidithän tuntevat lapsensa vaikka kuinka pitkän ajan perästä ja missätahansa. Hän ojensi toiselle kätensä. "Iloitkaa sitten, rouva Krüger.Mutta miksei teidän Gustavinne ole niin pitkään aikaan antanut tietojaitsestänsä? Onhan hän siinä tehnyt hyvin väärin."

"Väärin — väärin?!", muori mumisi harmissaan. "Väärinpä tietenkin.Mutta kukas sen on sanonut, että hän yksin on tehnyt väärin. Minä olenmyöskin tehnyt väärin." Hän astui lähemmäksi. "Ehkäpä sanoisin teille,rouva Bertholdi, miksei poika niin pitkään aikaan ole kirjoittanut.Se — se on minun syyni. Gustavilla nähkääs oli täällä eräs. Ja kunhän toistamiseen kävi lomalla kotona, tahtoi hän 'sotavihityttää'itsensä tyttöön. Tyttö oli pikkusiin päin. Minä en suostunut. 'Mistästiedät, onko lapsi sinun', minä sanoin. Kyllähän se tyttö muuten oliaivan siisti ihminen — ja ahkera se oli — mutta eihän sitä nytsentään salli, että nuori mies, joka on varakaskin, ottaa niskoilleensellaisen, jolla ei ole mitään ja joka ei ole mitään, kyllähän te senymmärrätte, rouva Bertholdi. Eikä se ollut mikään niin kovin kauniskaanja vanhempi kuin Gustav. En minä ymmärrä sitä Gustavia" — hän korjasijoutuisasti — "en minä ymmärtänyt häntä. Hän kun oli aina niin siivo.Koko loma-ajan me sen asian takia kinasimme. Ei se ollut juuri hauskaa.Viimein sain hänet taivutetuksi. Mutta ei hän hyvillään siitä ollut.Aamulla, lähtiessään, ei minulle edes kättä antanut. Ja sen takia hänei ole kirjoittanut — ei kellekään." Muori huokaisi syvään: "Jumalalleolkoon kiitos, että hän elää! Ettei hän iäksi lähtenyt minun luotanivihoissansa." Hänen kätensä menivät ristiin kuin rukoukseen: "Jumalalleolkoon kiitos!"

"Mutta, rouva Krüger, ettekö te sitten ole hänelle ollenkaankirjoittanut?"

"Johan nyt!" Muori heitti niskojaan. "Kun hän kerta ei kirjoita!Mutta nyt minä otan ja kirjoitan hänelle, sen teen. Varmaankin herraBertholdi on niin hyvä ja sanoo minulle, kuinka pitää kirjoittaa.Korsika — Korsikassa — voi hyvä Jumala, se mahtaa olla kaukana? Minunhyvä, kunnon poikani!" Hänen kasvonsa vavahtelivat kuin olisi itkuollut tulossa; mutta kyyneleitä ei näkynyt. "Kun epäsovussa erotaan,niin silloin tämä odottaminen on kahta kamalampaa. Se on vissi, se!"

* * * * *

Verkalleen astui Krügerin muori Bertholdin huvilasta katua alaspäin.Aurinko oli korkealla, kuumuus herpaisi. Hän kulkea laahusti hiljalleenkatveen puolella. Ja hänen kun oikeastaan olisi pitänyt astua kuinnuori neitokainen, juosta, lentää — sillä hänen Gustavinsa oli elossa!Vaikea matka oli hänellä vielä edessään. Se hänen täytyi tehdä.Puhellessa rouva Bertholdin kanssa oli yhtäkkiä kivahtanut hänenmieleensä: hänen oli mentävä tytön luokse. Käväistä täytyi hänen senluona, katsastaa, kuinka siellä jaksettiin, jotta voisi kirjoittaasiitä pojallensa. Ja mieluummin hän kävi siellä heti, nyt paikalla. —

Pitkä oli matka sinne tältä kulmalta. Ennen oli tyttö asunut vallanlikitienoilla, lähellä vanhaa hautuumaata, sen takana, kukka- jaseppelesitomossa. Siellä Gustavkin oli häneen tutustunut. Sitten hänoli muuttanut. Nyt kuului hän asuvan aivan vastakkaisella suunnalla,ulkolaidassa, siellä, missä huvilat loppuvat ja työväen asunnot seistatörröttävät toinen toisensa näköisinä kedoilla, jotka eivät enää olleetpeltoja, mutta eivät vielä puutarhojakaan. Rouva Krügerilla ei ollutkoskaan ollut tänne mitään asiaa, mutta

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 30
Comments (0)
Free online library ideabooks.net