» » Kivisydän Seikkailuja kaukaisessa Lännessä

Kivisydän Seikkailuja kaukaisessa Lännessä

Kivisydän
Seikkailuja kaukaisessa Lännessä
Category:
Title: Kivisydän Seikkailuja kaukaisessa Lännessä
Release Date: 2018-09-01
Type book: Text
Copyright Status: Public domain in the USA.
Date added: 27 March 2019
Count views: 44
Read book
1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 28

The Project Gutenberg eBook, Kivisydän, by Gustave Aimard, Translated byE. Piirinen

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and mostother parts of the world at no cost and with almost no restrictionswhatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms ofthe Project Gutenberg License included with this eBook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'll haveto check the laws of the country where you are located before using this ebook.

Title: Kivisydän Seikkailuja kaukaisessa Lännessä

Author: Gustave Aimard

Release Date: September 1, 2018 [eBook #57831]

Language: Finnish

***START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KIVISYDÄN***

E-text prepared by Tapio Riikonen

KIVISYDÄN

Seikkailuja kaukaisessa Lännessä

Kirj.

GUSTAVE AIMARD

Suomentanut

E. Piirinen

Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Kirja1918.

SISÄLLYS:

     I. Kohtaus kaukaisessa Lännessä.
    II. Metsässä.
   III. Maja.
    IV. Yleisiä selityksiä.
     V. Tuttavallinen keskustelu.
    VI. Matka.
   VII. Kahakka.
  VIII. Kylä.
    IX. Doña Hermosa.
     X. Hertta ässä.
    XI. Rancho.
   XII. Punanahat.
  XIII. Yöllinen kohtaus.
   XIV. Don Estevan Diaz.
    XV. Don Gusman de Ribeyra.
   XVI. Karavaanimajala pampaksella.
  XVII. Punaista lemmenleikkiä.
 XVIII. Petos.
   XIX. Kertomuksen loppu.

I.

KOHTAUS KAUKAISESSA LÄNNESSÄ.

Kalifornian ja Fragervirran rikkaiden seutujen löydön jälkeen joutuiPohjois-Amerikka sellaisen toimeliaan uudistuksen valtaan ja sivistysedistyi sellaisin jättiläisaskelin, ettei runoilijoille jahaaveksijoille, jotka rakastavat luonnon suuremmoista näytelmää, jäänytenää muuta kuin yksi ainoa, tämän kertomuksen aikana vielä melkeintuntematon alue, missä he voivat nauttia salaperäisten amerikkalaistenruohoaavikoiden majesteetillisesta ja suuremmoisesta näytelmästä.

Ainoastaan siellä avautuivat heille silmiä huikaisevat, tavattomansuuret ruoho- ja hiekkameret, jotka liikuttavine vastakohtineen,valtavine sopusointuineen ulottuivat loppumattomiin luojankaikkivaltiaan katseen alla.

Tämä alue, jonka metsissä uudisasukkaan ahkera kuokka ei vielä ollutkaikunut, oli Far West, s.o. Kaukainen Länsi.

Siellä intiaanit vielä olivat itsevaltiaita, kiitäen mustangiensa[aavikkohevonen], jotka olivat yhtä voittamattomia kuin hekin, selässäympäri noita aavoja erämaita, joiden kaikki salaisuudet he tunsivat,ajaen puhveleita ja villejä hevosia, ja käyden sotaa keskenään taiparhaansa mukaan vainoten valkoisia metsästäjiä ja riistanpyytäjiä,jotka olivat kyllin huimapäisiä uskaltaakseen tähän punanahkojenviimeiseen, pelättävään olinpaikkaan.

Heinäkuun 27 päivänä 1858, kolmisen tuntia ennen auringonlaskua, muuanratsastaja näkyi komean mustangin selässä huolettomasti ratsastavanpitkin Rio Vermejon rantaa. Rio Vermejo on Rio Grande del Nortenlisäjoki, laskien siihen, virrattuaan 280-320 kilometriä halki erämaan.

Ratsastaja, joka oli puettuna meksikolaisten metsästäjientavanmukaiseen nahkapukuun, saattoi olla korkeintaan kolmenkymmenenikäinen mies; kasvultaan hän oli pitkä ja hoikka, hänen ryhtinsä olioivallinen ja liikkeensä miellyttävät. Kasvojen muoto oli uljas japäättävä ja niiden rohkeat piirteet, joista kajasti suoruus ja hyvyys,herättivät heti ensi silmäyksellä kunnioitusta ja myötätuntoa. Sinisetsilmät, jotka olivat lempeät ja salaperäiset kuin naisen, vaaleathiukset, jotka tuuheina kiharoina aaltoilivat laamavillaisen hatunreunojen alla ja vallattomasti valuivat olkapäille, himmeän vaalea iho,joka jyrkästi poikkesi meksikolaisille ominaisesta olivinvärisestä,vähän pronssinkarvaisesta ihosta, kaikki nämä osoittivat, ettei hänollut syntynyt espanjalaisen Amerikan lämpimän taivaan alla.

Tämän näköjään niin rauhallisen ja vaarattoman miehen jonkunverrannaisellisen ulkoasun alla piili jalopeuran rohkeus, jota ei mikäänvoinut lannistaa, eipä edes hämmästyttää. Tuo hieno, milteiläpikuultava iho hänen valkeissa käsissään, ruusunvärisine kynsineen,oli teräksisten hermojen peitteenä.

Sinä hetkenä, jolloin teemme tämän henkilön tuttavuutta, hän näyttiistuvan torkkuen satulassa, niin että mustangi sai kulkea omiaaikojaan. Tämä ei ollut juuri tottunut sellaiseen vapauteen jakäyttikin sitä nyt senvuoksi pysähtymällä miltei joka askeleella,näykkien auringon kellastamia, tienvierellä kasvavia ruohonkorsia.

Paikka, jossa ratsastajamme kulki, oli melkoisen laaja tasanko. Senjakoi kahteen melkein yhtä suureen alaan Rio Vermejo, jonkaäkkijyrkillä rannoilla siellä täällä törrötti paljaita, harmahtaviakallioita.

Tätä tasankoa ympäröi kaksi selännettä, jotka molemmin puolin kohosivataaltomaisesti jatkuvina jonoina, kunnes ne taivaanrannalla muodostuivatpilvenkorkuisiksi lumituntureiksi, joita laskevan auringonpurppuranvärinen hohto valaisi.

Vaikka ratsastaja, joko todellisesti tai näennäisesti, näyttikintorkkuvan, hän kuitenkin raotti tuontuostakin silmiänsä ja loi päätäänkääntämättä tähystävän silmäyksen ympärilleen, ainoankaankasvonlihaksen kuitenkaan ilmaisematta pelkoa, joka sentään olisivoinut olla varsin luonnollista seudussa, missä jaguari oli ihmisenvaarattomin vihollinen.

Matkustaja tai metsästäjä, kummaksiko häntä nyt sanoisimme, jatkoimatkaansa yhä hitaammin ja huolettomammin. Hän oli juuri noinviidenkymmenen jalan päästä kulkenut erään kallion ohi, joka yksinäisenetuvartion tavoin kohosi Rio Vermejon vasemmalla rannalla, kun kalliontakaa tuli esiin amerikkalainen metsästyskivääri kädessään mies, jokanähtävästi oli ollut siellä vaanimassa.

Tämä mies tarkasteli matkustajaa hetkisen hyvin tarkoin, jonka jälkeenhän nopeasti tähtäsi ja laukaisi.

Ratsastaja hypähti satulassa, päästi tukahtuneen huudon, levittikätensä, hellitti jalkansa jalustimista ja vieri alas nurmikolle, johonhän jonkun kerran suonenvedontapaisesti nytkähdeltyään jäi liikkumattamakaamaan.

Pelästynyt hevonen nousi pystyyn, peräytyi vähän ja lähti sitten täyttäkarkua juoksemaan metsäisiä kukkuloita kohti, jonne se pian katosinäkyvistä.

Kaadettuaan näin kätevästi uhrinsa murhaaja iski kiväärinperän maahanja otti laamavillaisen hattunsa päästään, pyyhkiäkseen hikeä otsaltaan,samalla kuin hän turhamaisen tyytyväinen ilme kasvoillaan mutisi:"Hitto vie! Luulenpa että tällä kertaa tuo peijakkaan partiolainen saisentään sellaisen täräyksen, ettei hän enää nouse; varmaankin musersinhänen selkärankansa. Sepä oli kaunis laukaus! Ihmettelenpä mitä nuoVentan poropeukalot, jotka väittivät hänen osaavan noitua, niin ettenmuka voisi saada henkeä hänestä muuten kuin panemalla hopealuodinpyssyyni, mitähän ne nyt sanoisivat, jos saisivat nähdä hänetmakaamassa pitkänään tuossa maassa! No, olen rehellisesti ansainnutsata piasteriani! Ja mitäpä siitä! Olenhan nähnyt paljon vaivaaennenkuin onnistuin. Pyhä neitsyt olkoon kiitetty armollisestasuojeluksestaan! En lyö laimin olla hänelle kiitollinen siitä."

Näin puhellessaan itsekseen tuo arvon mies oli mitä huolellisimminladannut pyssynsä uudelleen.

"Uh!" hän jatkoi, istuutuen ruohomättäälle, "on ollut sangen väsyttäväävahtia häntä niin kauan! Jospa menisin varmuuden vuoksi tarkastamaan,onko hän todellakin kuollut? Ei, luultavasti varon tekemästä niin;puuttuisi vielä, että hän olisikin hengissä ja pistäisi minua puukolla!Oh, en ole toki niin tuhma! Odotan ennemmin tässä varsin levollisestija panen tupakaksi; ellei hän tunnin kuluessa liikahda, on kaikkilopussa, ja silloin minäkin rohkenen astua esiin. Eihän minulla olemitään kiirettä", hän lisäsi, irvistäen kamalasti.

Niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, hän kaivoi taskustaan tupakkaa jakääri itselleen savukkeen, sytytti sen ja alkoi polttaa äärettömänkylmäverisesti, altakulmain yhtämittaa vilkuen ruumiiseen, joka viruimuutaman askeleen päässä hänestä.

Tehkäämme tällä välin lähempää tuttavuutta tuon mielenkiintoisenhenkilön kanssa. Hän oli vähän alle keskimitan, mutta hänen leveäthartiansa ja rotevat raajansa osoittivat, että hänen täytyi ollaerittäin jänterä. Otsa oli matala ja taaksepäin luisu, kutenpetoeläimen; pitkä, kaareva nenä riippui ohuthuulisen, leveän suun yli,josta valkeat, terävät ja epätasaiset hampaat näkyivät. Pienet mustatsilmät, joiden katse oli luihu, antoivat hänen kasvoilleen kamalanilmeen.

Tällä miehellä oli samanlainen metsästäjänpuku, kuin ratsastajallakin,nimittäin lyhyet nahkaiset housut, lanteitten kohdalta tiukastikiristettynä silkkivyöllä ja ulottuen polviin asti sekä pistettynäpitkävartisiin saappaisiin, jotka suojasivat sääriä. Ruumiin yläosaapeitti eräänlainen takki eli pusero, joka oli avoin, kuten paita, jajossa oli vain puolipitkät hihat. Vasemmalla kupeella riippuirautarenkaaseen pistetty tupeton, suora sapeli ja oikealla sivullaolkapään yli heitetystä puhvelinnahkaisesta hihnasta näköjään hyvinvarustettu ampumalaukku; kirjava ja kirkuvanvärinen vaippa,intiaanilaista valmistetta, oli maassa hänen vieressään.

Mutta aika kului; puolitoista tuntia oli jo kulunut eikä miehemme, jokapoltti savukkeen toisensa jälkeen, näyttänyt päättävän mennä ottamaanselvää, oliko henkilö, jota hän niin kavalasti oli ampunut kalliontakaa, kuollut.

Ratsastaja oli kuitenkin kaatumisestaan saakka maannut täysinliikkumatta; murhaaja, joka tarkoin piti häntä silmällä, ei olluthuomannut hänen vähintäkään liikahtavan. Zopilotit ja kondorit,varmaankin ruumiinhajun houkuttelemina, alkoivat jo kaarrella ilmassahänen kohdallaan, päästellen käheitä, epäsointuisia ääniä.Laskemaisillaan oleva aurinko näkyi enää vain melkein taivaanrannantasalla olevana tulipallona. Täytyi välttämättä tehdä jonkunlainenpäätös.

Murhaaja nousi vastenmielisesti.

"Ah", hän mutisi, "tottakai hän nyt jo on kuollut, muuten täytyisihänen sielunsa olla naulattuna kiinni hänen vatsaansa! Tarkastakaamme!Mutta koska varovaisuus on turvallisuuden äiti, niin olkaammevarovaisia!"

Ja ikäänkuin puheensa vahvistukseksi hän veti saappaansa varresta esiinteräväkärkisen veitsen, jollainen niillä seuduin on jokaisellameksikolaisella, voidaksensa katkaista surmasilmukan, jos jokuvihollinen heittäisi suopungin hänen kaulaansa. Painettuaan veitsenterää kiveä vasten ja tultuaan vakuutetuksi siitä, ettei sen kärkiollut katkennut, hän päätti vihdoinkin mennä kuolleen luo, joka yhäkinmakasi liikkumatta samassa paikassa, mihin oli kaatunut.

Mutta Amerikan sydänmailla on olemassa sääntö, jonka kaikki tunnustavatoikeaksi, ja se kuuluu, että lyhin tie kahden pisteen välillä on käyräviiva, ja miehemme oli kyllin varovainen jättääkseen tässätilaisuudessa sovelluttamatta käytännössä tätä sääntöä. Sen sijaan,että olisi mennyt aivan suoraan tarkastettavaansa kohti, hän siiskaartoi kaukaa ja läheni vain vähitellen hyvin hiljaa, pysähtyen tuontuostakin katsoakseen ruumista, valmiina juoksemaan karkuunhuomatessaan tämän hiukankaan liikahtavan, ja veitsi kohotettunaiskuasentoon.

Nämä ylenmääräiset varovaisuustoimenpiteet olivat kuitenkintarpeettomia, sillä ruumis pysyi liikkumattomana kuin patsas, jatuntematon pysähtyi niin lähelle, että hän melkein voi koskea sitä,minkään seikan osoittamatta, että vähintäkään eloa oli jäljellä tuossaonnettomassa, joka makasi pitkänään maassa!

Murhaaja pani käsivartensa ristiin rinnalleen, ja tarkastellenruumista, jonka kasvot olivat maata vasten, hän puhui itsekseen:

"Tosiaankin hän on aivan kuollut. Vahinko, sillä hän oli lemmon vankkamies. En olisi koskaan rohjennut hyökätä hänen kimppuunsa edestäpäin!Mutta kunnon miehen täytyy pitää sanansa, minä olin saanut maksuni jaminun oli täytettävä sitoumukseni! Mutta kummallista, ei näy ollenkaanverta! Pyh, hän on varmaankin kuollut sisäiseen verenvuotoon! Sitäparempi hänelle! Siten hän on päässyt vähemmillä tuskilla. Varmemmaksivakuudeksi työnnän kuitenkin veitsen hänen hartiainsa väliin, jottavoin olla asiastani varma, vaikkei olekaan missään tapauksessa vaaraasiitä, että hän enää nousisi. Mutta ei saa pettää niitä, joidenpalkoissa toimii, kunnon miehen tulee pitää sanansa."

Tämän yksinpuhelun jälkeen hän laskeutui polvilleen, ja kumartuenruumiin yli, oikealla kädellään nojaten kuolleen olkapäähän, hänkohotti veitsensä. Mutta samassa nousi kuolleeksi luultu tavattomannopeasti ylös, hyppäsi pystyyn notkeana kuin jaguari ja heittihölmistyneen murhamiehen nurin, tarttui hänen kurkkuunsa, kaatoi hänetpitkäkseen maahan, pani vuorostaan polvensa hänen rinnalleen ja väänsiveitsen hänen kädestään, ennenkuin toinen edes oli ehtinyt päästäselville mitä hänelle tapahtui.

"Kas niin, ukkoseni", ratsastaja sanoi ilkkuen, "nyt voimme keskustellahetkisen, jos haluatte, kies' avita!"

Kaikki tämä tapahtui nopeammin kuin se on tässä kuvattu.

Mutta niin äkkiä ja odottamatta kuin hyökkäys tapahtuikin, toinen olikuitenkin siksi tottunut tällaisiin omituisiin vaihteluihin jotenkinsamanlaisissa olosuhteissa, jotta hän heti saavutti kylmäverisyytensä.

"No ukkoseni", toisti ratsastaja, "mitä sanot tästä tempusta?"

"Minäkö?", toinen vastasi virnistäen, "sanon, että se oli hyvinnäytelty, lempo soikoon!"

"Olettehan kaiketi vähäsen perillä tällaisesta?"

"Jonkun verran", sanoi toinen vaatimattomasti. "Minähän olen ollut yhtäovela kuin tekin?"

"Vielä ovelampikin. Kuitenkin luulin todella surmanneeni teidät."

"— — Omituista!" lisäsi hän sitten ikäänkuin itsekseen, "muut ovatsittenkin oikeassa, hölmöhän minä olen. Ensi kerralla panen pyssyynihopealuodin, kenties se tepsii paremmin."

"Mitä sanotte?"

"En mitään."

"Anteeksi, te sanoitte jotakin."

"Teistä on siis tärkeätä saada tietää se?"

"Nähtävästi, koska sitä kysyn."

"No niin, sanoin että ensi kerralla otan hopealuodin."

"Minkätähden?"

"Tappaakseni teidät, tietysti."

"Tappaaksenne minut! Oh, oletteko höperö! Luuletteko että jätän teidäthenkiin?"

"Sitä en kyllä luule, varsinkin kun tekisitte siinä hyvin tyhmästi."

"Sillä te tappaisitte minut?"

"Niin, tosiaankin, vieläpä mahdollisimman pian."

"Te vihaatte siis minua kovasti?"

"Minäkö? En hituistakaan."

"No, mutta miksi sitten tahdotte tappaa minut?"

"Hitto vie, täytyyhän kunnon miehen pitää sanansa."

Ratsastaja katsoi häneen pitkään, puistaen miettivänä päätään.

"Hm!" hän sanoi hetken kuluttua, "lupaatteko olla yrittämättä päästäkarkuun, jos lasken teidät hetkeksi aikaa vapaaksi?"

"Sen lupaan sitäkin mieluummin, koska myönnän olevani sangenväsyttävässä asemassa ja kernaasti haluaisin vaihtaa sitä."

"Nouskaa!" ratsastaja sanoi nousten seisomaan.

Toiselle ei tarvinnut sanoa tätä kahdesti, sillä sekunnissa hän olijaloillaan.

"Ooh", hän huokasi tyytyväisenä, "onpa suloista, kun tuntee taasolevansa vapaa!"

"Niin, eikö olekin! Haluatteko nyt jutella hetkisen?"

"Muuta en pyydäkään, caballero, minähän vain voitan keskustelustanne",toinen vastasi kumartaen ja mitä herttaisimmin hymyillen.

Molemmat vastustajat asettuivat vierekkäin, ikäänkuin ei mitääntavatonta olisi heidän välillään tapahtunut.

Meksikolaisen kansanluonteen omituisimpia piirteitä on, että murha onsiinä määrin juurtunut kansantajuntaan, ettei se enää herätä mitäänihmettelyä, ja ettei se, joka on ollut joutumaisillaan väijytyksenuhriksi, useinkaan epäröi tarttumasta sen käteen, joka on ollut häntäväijymässä, koska hän aavistaa ennemmin tai myöhemmin voivansa joutuavuorostaan näyttelemään murhamiehen osaa.

Kysymyksen alaisessa tapauksessa tämä näkökohta ei kuitenkaanaiheuttanut, että ratsastaja menetteli siten kuin hän teki; hänellä olisiihen toinen tärkeä syy, jonka kohta saamme tietää, sillä huolimattateeskennellystä välinpitämättömyydestään hän vain syvästi inhotenistuutui rosvon viereen.

Viimemainitun suhteen on totuudenmukaisesti mainittava, että häntäharmitti vain se, että oli ampunut ohi, mutta hän päätti itsekseenkorvata vahinkonsa niin pian kuin suinkin ja siinä tilaisuudessa ryhtyäsellaisiin varovaisuustoimenpiteisiin, että hänen ehdottomasti täytyionnistua.

"Mitä tuumitte?" ratsastaja kysyi häneltä äkkiä.

"Minäkö? En mitään, caballero", hän vastasi viattomalta näyttäen.

"Yritätte pettää minua, mutta minä tiedän mitä te tällä hetkelläajattelette."

"Ooh, mitä siihen tulee, niin sallikaa minun sanoa…"

"Te ajattelette tappaa minut", jatkoi ratsastaja, katkaisten äkkiähänen lauseensa.

Toinen ei vastannut, mutisi vain hampaittensa lomasta:

"Mikä turkasen mies! Hän arvaa toisen salaisimmatkin ajatukset; eihänen lähellään voi olla varma mistään."

"Tahdotteko vastata rehellisesti ja suorasti niihin kysymyksiin, joitateille teen?" ratsastaja kysyi jälleen hetken kuluttua.

"Kyllä, mikäli voin."

"Toisin sanoen, mikäli teidän omat etunne eivät vaadi teitävalehtelemaan?"

"Niin, hitto vie, señor, eihän kukaan halua hakea vitsaa omaa selkäänsävarten, eikä kukaan voi pyytää minua puhumaan pahaa itsestäni."

"Se on totta. Kuka te olette?"

"Señor", vastasi toinen ojentautuen ylpeästi, "minulla on kunnia ollameksikolainen, äitini oli intiaaninainen, nimeltään Opata, ja isänicaballero Guadalupesta."

"Hyvä, mutta se ei paljoakaan anna selvitystä teistä itsestänne."

"Ah, teidän armonne", rosvo vastasi sellaisella haikealla äänellä,jollaista meksikolaiset niin mainiosti osaavat käyttää, "minulle onsattunut onnettomuuksia."

"Vai niin, teille on sattunut onnettomuuksia, herra… Ooh, anteeksi,minusta tuntuu, että olette unohtaneet sanoa nimenne."

"Ooh, se on jotenkin tuntematon, teidän armonne, mutta jos haluatte senkuulla, niin on nimeni Tonillo el Zapote, palvelukseksenne."

"Kiitos, señor Zapote; jatkakaa nyt, minä kuuntelen."

"Olen ollut monessa toimessa eläissäni; olen

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 28
Comments (0)
Free online library ideabooks.net