» » Araukanien päällikkö Intiaaniromaani

Araukanien päällikkö Intiaaniromaani

Araukanien päällikkö
Intiaaniromaani
Category:
Title: Araukanien päällikkö Intiaaniromaani
Release Date: 2018-10-02
Type book: Text
Copyright Status: Public domain in the USA.
Date added: 27 March 2019
Count views: 31
Read book
1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 18

The Project Gutenberg eBook, Araukanien päällikkö, by Gustave Aimard

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and mostother parts of the world at no cost and with almost no restrictionswhatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms ofthe Project Gutenberg License included with this eBook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'll haveto check the laws of the country where you are located before using this ebook.

Title: Araukanien päällikkö Intiaaniromaani

Author: Gustave Aimard

Release Date: October 2, 2018 [eBook #58000]

Language: Finnish

***START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ARAUKANIEN PÄÄLLIKKÖ***

E-text prepared by Tapio Riikonen

ARAUKANIEN PÄÄLLIKKÖ

Intiaaniromaani

Kirj.

GUSTAVE AIMARD

Suomennos

Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Otava,1921.

SISÄLLYS:

      I. Kohtaus puelka-intiaanien kanssa.
     II. Machi.
    III. Kummastuksia.
     IV. Mustan sydämen liitto.
      V. Antinahuel.
     VI. Kapina.
    VII. Don Pancho Bustamente joutuu vihollisen käsiin.
   VIII. Välikohtaus.
     IX. Valmistuksia takaa-ajoon.
      X. Curumilla sotajalalla.
     XI. Antinahuelin vallassa.
    XII. Antinahuel neuvottelukokouksessa.
   XIII. Pakoyritys.
    XIV. Murskautuneita toiveita.
     XV. Del Rio See rotkolla.
    XVI. Linnoitus ja ansa.
   XVII. Vaarallisilla teillä.
  XVIII. Verellä merkitty ehdotus.
    XIX. Sotajuoni.
     XX. Ihmisuhri.
    XXI. Silmästä silmään.
   XXII. Condorkankin taistelu.
  XXIII. Kuolleitten lepopaikalla.
   XXIV. Jälleennäkeminen.
    XXV. Leijona kukistuu.
   XXVI. Vapautus.
  XXVII. Hirmumyrsky.
 XXVIII. Taivaan ja maan välillä.
   XXIX. Viimeinen taistelu.
    XXX. Loppu.

I. KOHTAUS PUELKA-INTIAANIEN KANSSA.

Eräänä kauniina kesäaamuna vuonna 1835 ratsasti kaksi miestä oivallisenmustatäpläisen newfoundlandilaiskoiran seuraamana pitkin Karampanguesinrantoja. Tämä pieni joki juoksee Araukanian läpi, ja sitä ympäröiväthymyilevät laaksot ja hedelmälliset niityt. Kaukana idässä kohoavatAndien mahtavat vuorenharjanteet, joiden juurella sijaitsevienyksinäisten majojen valkoiset kalkkiseinät loistavat auringossa jaantavat eloa tälle lumoavalle maakunnalle.

Ratsastajat, jotka niin äkkiä ilmestyivät esiin suloisesta villistäluonnosta, olivat puetut Chilen kansallispukuun. Erämaan elämä oliheille nähtävästi aivan outoa ja tuntematonta, sillä he ratsastivatniin huolettomasti ja rauhallisesti, että olisi voinut luulla heidänmatkustavan turvallista tuttua maantietä myöten, eikä sellaistenseutujen läpi, jotka ovat täynnä näkymättömiä vaaroja ja vastuksia.He olivat muukalaisia, ranskalaisia, jotka olivat lähteneetkotikaupungistaan Parisista koetellakseen onneaan täällä. Toinen olinuori, korkeintaan kaksikymmentäviisivuotias mies, jonka ylevistäkasvonpiirteistä ja jalosta ryhdistä saattoi päättää, että hän oliloistavissa olosuhteissa kasvanut ylimys, mutta kärsinyt paljonkohtalon katkerista iskuista. Ludvig, Preboisin kreivi, oli aikoinaanomistanut suuren maatilan, jonka hän oli kuitenkin kokonaan kadottanutmuutamien uhkarohkeitten epäonnistuneiden keinotteluyritysten takia.Ainoa muisto tästä onnellisesta ajasta oli hänen uskollinen koiransaCesar, joka oli vannonut jakavansa ilot ja surut hänen kanssansa.

Valentin Guillos — se oli toisen miehen nimi — oli vain muutamiavuosia vanhempi toveriansa. Hän oli isokasvuinen laiha mies. Hänelläoli hiukan punertavat hiukset, auringonpaahtamat teräväpiirteisetkasvot ja viisaannäköiset vaaleansiniset silmät. Koko hänen olemuksensatodisti rohkeutta ja kyvykkyyttä. Vastakohtana ystävälleen oli hänsyntynyt köyhistä vanhemmista ja saanut nuoruusvuosinaan kovastitaistella köyhyyttä vastaan. Varattomuus oli pakoittanut hänetansaitsemaan elatuksensa silmänkääntäjänä. Ludvigin isä, joka olieräässä tilaisuudessa tullut kiinnittäneeksi häneen huomiotaan, olipelastanut hänet hädänalaisesta asemasta antamalla hänenharrastuksilleen määrätyn suunnan. Valentin oli päässyt luutnantiksisotaväkeen. Kunnialegionan risti koristi jo silloin hänen rintaansa,kun onnettomuus kohtasi hänen ystäväänsä. Hän päätti — huolimattasiitä, että hänen omat tulevaisuudentoiveensa murskautuivat — seuratahyväntekijänsä poikaa, joka ei voinut enää oleskella kotimaassa, jaolla hänelle sinä tukena, jota hän äkkiä muuttuneissa olosuhteissakipeästi kaipasi.

Heidän tulostaan Valparaisoon Chilessä oli jo kulunut monta kuukautta,ja näinä aikoina olivat ystävämme tutustuneet niihin henkilöihin, jotkavaikuttivat heidän myöhäisempiinkin elämänvaiheisiinsa ja jotkaesiintyvät myös kertomuksessamme. Seuratkaamme nyt kuitenkin ystäviämmeheidän matkallansa.

"Eikö ole todellakin hauska ratsastaa hyvällä hevosella erämaan halki?"kysyi Valentin iloisesti seuralaiseltaan.

"No niin, mitä ratsastukseen tulee", sanoi tämä, "niin tiedän vain,että olen istunut hevosen selässä neljästä asti aamulla, ja olen nyt josangen väsynyt."

"Ystävä raukkani", sanoi Valentin huoaten tahdottomasti. "Minähän olenkokonaan unohtanut, että olen hiukan vahvempi sinua, ja ettet ole vielätottunut pitkiin ratsastusmatkoihin. Olinpa oikea narri, kun enmuistanut sitä. Mutta pysähtykäämme ja levähtäkäämme nyt hetkisen."

Hän ratsasti muutamien suurien granaattiomenapuiden siimekseen, joidentuuheiden oksien lomitse aurinko ei päässyt paistamaan, ja jotka siistarjosivat heille oivallisen lepopaikan. Sitten hyppäsi hän hevosensaselästä, ja Ludvig seurasi esimerkkiä. Molemmat istuutuivat maahan, jahevosten syödessä puiden reheviä versoja otti Valentin matkarepunolaltaan ja veti sieltä esiin laivakorppuja, vuohenjuustoa ja palansuolattua lihaa. Sitten alkoivat ystävykset syödä antaen Cesarillekinosansa. Tämä istui vastapäätä heitä ja katseli tarkasti jokaista palaa,jonka he pistivät suuhunsa.

"Kas niin, pahin nälkä on pian sammutettu", huomautti Valentinlyhyesti, "sitten voimme vielä levätä hetkisen. Olemme nyt sangenihanalla seudulla, Ludvig, eikö totta? Vahinko vain, että aurinkopaistaa kovin kuumasti, ja tiet ovat huonoja. Mitäs ajatteletmatkastamme, veijari?" sanoi hän kääntyen Cesarin puoleen.

Koira pureskeli juuri suurta läskipalaa, mutta kuullessaan Valentininsanat heilutti se häntäänsä ja suuntasi viisaat silmänsä häneen,merkiksi ystävällisestä myöntymisestä. Äkkiä kohotti se päätään,kuunteli hetkisen ja alkoi sitten ulvoa.

"Hiljaa, Cesar, hiljaa! Mitä sinä tahdot? Etkö tiedä, että olemme aivanvieraalla seudulla, ja ettei täällä ole yhtään ihmistä, joka…"

Hän kuunteli. Koira jatkoi ulvomistaan.

"Kummallista! Olisinkohan sittenkin erehtynyt? Cesarin täytyy vainutajotain, sen ulvonta on luonnotonta. Mikä sinuun nyt tuli, mikä sinuavaivaa? Ehkä hirvi? Hm, se ei olisi hullumpaa!" Hän nousi ylös ja astuipari askelta. Samassa kumartui hän, otti pyssynsä, ja seisoi hetkisenkuin noiduttuna. "Cesar on aina oikeassa", mutisi hän. "Minä luulen,Ludvig, että meidän täytyy ryhtyä puheisiin noiden kanssa."

Noin kahdenkymmenen askeleen päässä heistä oli kymmenen asestettuaintiaania hevosineen. He olivat puetut puelkojen pukuun. Heidänhartioillaan riippui kirjavat viitat, päähinettä ei heillä ollutlainkaan, ja hiukset, jotka olivat kiinnitetyt yhteen otsaaympäröivällä punaisella siteellä, olivat tasaiset ja pitkät. Kaikkienkasvot olivat maalatut kirjavilla väreillä. Aseina oli heillä pitkätkeihäät, puukot, pyssyt ja kilvet, jotka olivat koristetut ihmistenhiuksilla ja hevosten harjaksilla.

"Luuletko, että noilla veitikoilla on ystävälliset aikeet?" kysyi
Valentin.

"Hm, he ovat araukaneja — antakaamme heidän joka tapauksessa tullalähemmäksi."

"Se on minunkin mielipiteeni. Ole kuitenkin varovainen!"

He virittivät pyssyjensä hanat ja odottivat jännittyneinä, mitä tulisitapahtumaan. Huomattuaan valkonaamat pysyivät araukanisotilaat aivanliikkumattomina hevostensa selässä ja tarkastelivat heitäkummastuneina. Vihdoin ratsasti eräs mies, joka näkyi olevan joukkueenjohtaja, hiukan eteenpäin ja antaen hevosensa tehdä kauniita liikkeitä,laski hän keihäänsä maahan merkiksi rauhallisista aikomuksistaan, nostioikean kätensä rinnalle ja kohotti sitten molemmat päänsä yli.

"Marry, marry! Veljeni ovat muukalaisia. Minkätähden ovat he niinkaukana heimonsa muista miehistä?"

Kysymys oli tehty espanjaksi ja vaikka se sointui aivan vieraalta,koska intiaani puhui kurkkuäänellä, ymmärsivät nuoret miehet sensisällön.

"Villi näkyy olevan hiukan utelias", sanoi vanhempi heistä toverilleen.
"Vastaanko minä hänelle?"

"Tee se, Valentin, eihän siitä ainakaan ole meille vahinkoa."

"Olet oikeassa, minä koetan." Hän kääntyi nyt päällikön puoleen jasanoi lakoonisesti. "Me matkustamme."

"Minkätähden niin yksin?" kysyi tämä kummastuneena.

"Eihän meillä ole mitään kadotettavaa mukanamme", sanoi Valentinnauraen.

Päällikkö osoitti päätään. "Eikö skalppiakaan muka."

"Mitä mies tarkoittaa? Tahtooko hän kenties tehdä pilaa hiuksieniväristä? — Älkää sotkeutuko asioihin, jotka eivät kuulu teille",vastasi hän päällikölle. "Menkää vain omia teitänne, villit, muuten…"

Hän tähtäsi intiaania ja Ludvig seurasi heti ystävänsä esimerkkiä.Päällikkö ei kuitenkaan pelästynyt heidän sotaisesta käytöksestään.Työntäen kevyesti häntä kohti suunnatun pyssynpiipun syrjään sanoi hänleppyisällä äänellä. "Veljeni erehtyy, minun aikomukseni ei ollutloukata häntä. Minä olen hänen ystävänsä ja veljensä. — Valkonaamatolivat juuri syömässä, kun me tulimme?"

"Aivan oikein, päällikkö", vastasi Ludvig. "Te häiritsitte ateriaammetulollanne."

"Jos tyydytte siihen vähäiseen eväsvarastoon, joka meillä on mukanamme,niin olemme palvelijanne", jatkoi Valentin uteliaana, nähdäkseen, mitänyt tulisi tapahtumaan.

"Otan tarjouksenne vastaan", sanoi intiaani. "Mutta vain yhdelläehdolla."

"No?"

"Että saan lisätä ateriaan osani."

"Se on oikeudenmukaista", sanoi Valentin heittäen iloisesti pyssynsämaahan ja tarttuen ystävällisesti villin käteen. "Me tyydymme kyllälaihaan ateriaan…"

"Ystävän leipä on aina hyvää", sanoi päällikkö arvokkaasti. Sittenantoi hän tovereilleen merkin, ja nämä ottivat nyt laukuistaan esillekaikenlaisia ruokatarpeita, myöskin nahkaleilejä, jotka sisälsivätchickaa — eräänlaatuista viiniä, jota valmistetaan maissista jaomenista. Kaiken tämän asettivat he ranskalaisten eteen. Sitten heasettuivat itse piiriin heidän ympärilleen, ja nyt uhrattiin pitkä aikakunnollisen aterian syömiseen. Kun se oli loppunut, kääntyi päällikkötaas ranskalaisten puoleen ja kysyi:

"Veljeni eivät ole espanjalaisia? Miltä saarelta he tulevat?"

"Maamme ei ole mikään saari", vastasi Ludvig. "Me olemme ranskalaisia."

Intiaani kohotti ylpeästi päätään ja sanoi: "Veljeni eivät puhuneetoikein. On vain yksi maa, joka ei ole saari — se on Araukas, vapaittenmiesten suuri maa!"

Ystävykset nyökkäsivät. Niin päättäväisesti lausuttua ajatusta he eivättahtoneet kumota.

"Veljeni ovat siis ranskalaisia", sanoi päällikkö taas. "Heidänaikomuksensa on epäilemättä harjoittaa kauppaa. Missä ovat heidäntavaransa?"

"Te erehdytte, me emme ole kauppiaita", vastasi Valentin. "Me olemmetulleet tänne tervehtimään araukaneja, veljiämme, sillä olemme kuulleetheidän vierasvaraisuuttaan ylistettävän."

Intiaani näytti olevan sangen mielistynyt tähän arvosteluun hänenkansastaan.

"Veljeni ovat aina tervetulleita luoksemme. He eivät ole viheliäisiä jakatalia espanjalaisia, ja heidät otetaan kylissämme aina hyvinvastaan."

"Mihin heimoon kuulutte?" kysyi nyt Valentin.

"Olen yksi ulmeneista — päälliköistä — ja kuulun Suuren Jäniksenpyhään heimoon."

"Hyvä, silloin voitte sangen hyvin antaa meille ne tiedot, joitatarvitsemme. Meidän täytyy tavata yksi heimolaisistanne."

"Mikä on hän nimeltään?"

"Antinahuel — Auringontiikeri."

Intiaani näytti hämmästyneeltä. Kului pitkä aika, ennenkuin hänvastasi.

"Valkoiset veljeni etsivät Suurtoquinia?" kysyi hän vihdoin hitaasti.— Toquiniksi nimitettiin intiaanikuvernementin korkeimpia päälliköitä,joita oli neljä Araukaniassa. Toquinien jälkeen seurasivat Apo-Ulmenitja sitten Ulmenit. — "Tietävätkö he että he joutuvat tekemisiin UtalMapuernan araukaniliittokunnan korkeimman päällikön kanssa. Veljenivarokoot." Intiaanin kasvot synkistyivät, ja näytti siltä, kuin hänaikoisi vielä lisätä jotakin. Mutta hän ajatteli hiukan ja sanoisitten. "Minä teen muukalaisille erään ehdotuksen. Jos he tahtovatensin levätä majassani, vien itse heidät Antinahuelin luo."

"Siihen suostumme. Me emme unhoita koskaan teidän hyväntahtoisuuttanne,päällikkö."

"Trangoil Lanec — Syvä Laakso — täyttää ainoastaan velvollisuutensa.
Valkoiset veljeni seuratkoot minua, majani ei ole kaukana."

Ateria oli aikoja sitten loppunut, ja intiaanit nousivat hevostensaselkään. Ludvig ja Valentin seurasivat heidän esimerkkiään. Päällikönviittauksesta lähti pieni joukko liikkeelle, puelka-sotilaat poistuivatjoelta ja ratsastivat höllin ohjaksin täyttä laukkaa vuoria kohti.

II. MACHI.

Kahden tunnin kuluttua saapuivat ystävämme kylään, joka sijaitsikahdeksantoista peninkulman päässä Araukasta — Araukanianpääkaupungista — Karampanguesin rannalla keskellä vuoristoa. Hesaapuivat sinne juuri parhaaseen aikaan tullakseen omituisen tapauksentodistajiksi. Erään majan eteen oli kokoontunut suuri joukko ihmisiä,etupäässä naisia ja lapsia, ja sen oviaukolla makasi intiaanin ruumis.Lukuisista sulkakoristeista päättäen oli vainajalla ollut sangen korkeaasema kansansa keskuudessa. Ympärillä seisovien kirkuna, intiaanienrumpujen huumaava ääni, koirien katkeamaton ulvonta — kaikki tämä saiaikaan niin hirvittävän melun, että Valentin ja Ludvig tunsivat haluaantaa hevostensa jälleen nelistää.

Ruumiin vieressä keskellä väkijoukkoa seisoi vanha, isokasvuinen,villinnäköinen mies. Hän oli puettu naisen pukuun. Mies väänteliruumistaan hirveästi ja päästi tuon tästäkin peloittavan ulvonnan. Hänoli Machi — heimon poppamies. Näillä liikkeillään puolusti hänkuollutta Guekubun, pahan hengen, hyökkäyksiä vastaan, joka tahtoianastaa hänet.

Äkkiä antoi Machi merkin, ja sekä musiikki että valitushuudottaukosivat heti. Guekubu oli nähtävästi voitettu, ja ruumis joutui nytPilliaun, valkeuden jumalan, haltuun. Poppamies oli hetken ääneti jakääntyi sitten yleväpiirteisen ja käskevän näköisen miehen puoleen,joka keihääseensä nojaten seisoi hänen edessään.

"Suuren Jäniksen mahtavan heimon päällikkö", alotti hän. "Sinä näettässä isäsi, urhoollisen Apo-Ulmenin, Karhunkynnen, joka niin synkällätavalla riistettiin meiltä. Kiitos Pilliau-jumalan, ei hänen tarvitseenää pelätä pahaa henkeä, ja nyt metsästelee hän autuaitten sotilaittenkanssa taivaan präärioilla. Kaikki tavat on täytetty, ruumis voidaanhaudata."

"Odotahan", keskeytti päällikkö. "Isäni on kuollut, mutta minä tahdontietää, kuka on tappanut hänet. Soturi on sitkeä eikä kuole niinhelposti. Kuka on siis sammuttanut hänen elämänsä lähteen? Vastaaminulle, sinä Machi, jonka Pilliau on täyttänyt hengellään… minätahdon tietää murhaajan nimen. Sydämeni on täynnä surua eikä tuletuntemaan helpoitusta, ennenkuin olen kostanut isäni kuoleman."

Kuullessaan nämä surevan sanat valtasi vavistus joukon. Kaikkienkatseet kääntyivät poppamieheen, joka kädet ristissä rinnalla ja katsemaahan vaipuneena seisoi heidän edessään. Päällikön vaatimus eiollenkaan hämmentänyt eikä kummastuttanut häntä. Hän oli nähtävästiodottanut sitä ja seisoi nyt sangen miettiväisessä asennossa, joka yhäenemmän ylensi hänen arvoaan väkijoukon silmissä.

"No niin, Machi, me odotamme! Tunnetko miehen, joka on syypää murhaan?"

"Minä tunnen hänet."

"Minkätähden isäni ei sitten puhu?"

"Koska on henkilöitä, jotka epäilevät Machin oikeudentuntoa, ja…"

"Kukaan ei epäile Machia, ei kukaan!" kirkui päällikkö. "Oliparangaistavan arvo mikä tahansa, niin ei hän tule välttämään kostoani.Puhu Machi! Lupaan sinulle, että se mies, jonka nimen mainitset, onkuoleva!"

Poppamies ei enää miettinyt. Hän oikaisi ylpeästi vartaloansa, kohottioikean kätensä ja muitten jännityksellä seuratessa hänen liikkeitäännäytti sormellaan juuri sitä päällikköä, joka oli osoittanutsydämellistä vierasvaraisuutta ystävillemme.

"Täytä valasi, Ulmen! Tuossa seisoo mies, joka on syypää isäsi murhaan
— Trangoil Lanec!"

Machin tiikerikatse viivähti hetkisen syytetyn vartalolla, sittennäytti hänen olemuksensa äkkiä muuttuvan ja ikäänkuin sulautuvanhiljaiseen suruun. Hän peitti kasvonsa kaapuunsa, aivankuin tämäilmoitus olisi tuottanut hänelle suurta tuskaa.

Syvä hiljaisuus vallitsi. Trangoil Lanec oli mies, jota kaikkeinvähimmin voitiin epäillä murhasta, sillä rohkeudellaan jaavosydämisyydellään oli hän voittanut kaikkien suosion. Niin pian kunhämmästys oli haihtunut, syntyi vilkasta liikettä, ja kaikkivetäytyivät pois miehen luota, joka ennen oli ollut niin hyvässämaineessa.

Trangoil Lanec seisoi nyt yksin syyttäjänsä edessä. Kuin salama olivatMachin hirveät sanat iskeneet häneenkin, mutta nyt alkoi jo halveksuvahymy väreillä hänen huulillaan. Hän astui satulasta ja odotti.

"Minkätähden tapoit isäni, Trangoil Lanec?" kysyi nyt sureva Ulmenpehmeällä ja valittavalla äänellä. "Hänhän rakasti sinua, ja olinhanminä sinun ystäväsi!"

"Minä en ole tappanut isääsi, Curumilla!" sanoi Trangoil Lanecpäättäväisesti ja vilpittömällä äänellä, joka olisi kenties vaikuttanutkuuntelijoihin, jollei hetkellinen kiivastus olisi sotkenut heidänajatuksiaan.

"Minkätähden kiellät sen?" kysyi Ulmen katkeroituneena. "Machi onpuhunut!"

"Hän valehtelee!"

"Ei,

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 18
Comments (0)
Free online library ideabooks.net