» » Napaseudun yössä Romaani Huippuvuorilta

Napaseudun yössä Romaani Huippuvuorilta

Napaseudun yössä
Romaani Huippuvuorilta
Category:
Title: Napaseudun yössä Romaani Huippuvuorilta
Release Date: 2018-10-06
Type book: Text
Copyright Status: Public domain in the USA.
Date added: 27 March 2019
Count views: 13
Read book
1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 13

The Project Gutenberg EBook of Napaseudun yössä, by Øvre Richter Frich

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States andmost other parts of the world at no cost and with almost no restrictionswhatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the termsof the Project Gutenberg License included with this eBook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'llhave to check the laws of the country where you are located before usingthis ebook.

Title: Napaseudun yössä Romaani Huippuvuorilta

Author: Øvre Richter Frich

Release Date: October 6, 2018 [EBook #58044]

Language: Finnish

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK NAPASEUDUN YÖSSÄ ***

Produced by Tapio Riikonen

NAPASEUDUN YÖSSÄ

Romaani Huippuvuorilta

Kirj.

ØVRE RICHTER FRICH

Suomennos

Helsingissä,G. W. Edlundin Kustannusosakeyhtiö,1917.

SISÄLLYS:

    I. Pohjoista kohti.
   II. Satumaa.
  III. Sumu.
   IV. Haaksirikko.
    V. Agardb Bay.
   VI. "Minä olen upseerin tytär".
  VII. Viimeinen keino.
 VIII. Pohjoismyrsky tulee.
   IX. Ottamkovin majassa.
    X. Huippuvuorten koira.
   XI. Pimeys tulee.
  XII. Revontulien loisteessa.
 XIII. Napamaiden ritaristo.
  XIV. Pitkä yö.
   XV. Odottamaton vieras.
  XVI. Valojuova.
 XVII. Lähtö majasta.
XVIII. René Marmontin viimeinen keksintö.
  XIX. Sassen-laakson jumalat.
   XX. Viimeinen päivämarssi.
  XXI. Pyyntimiesten luona.
 XXII. Erämaan peto.
XXIII. Temppelitunturin varjossa.
 XXIV. Langaton sähkölennätinasema.

I.

POHJOISTA KOHTI.

16 1/2 solmun vauhdilla höyrysi Hampurin—Australian linjan komeamatkailijahöyrylaiva "Victoria" pohjoista kohti.

Jäämeren harmaalla ja kiiltävällä pinnalla vyöryivät pitkät mainingitlevollisesti pohjoiseen päin. Joka suunnalla näkyi ainoastaan merta.Kauimpana taivaanrannalla seisoi aurinko liikkumattomana merenkynnyksellä ja lähetti valkeita sädekeihäitään, keveitä kuin aavistus,valoisaan sydänyöhön.

Kuin mahtava, kalpea kultainen kilpi, ripustettu hämärän reunalle,loisti siellä kaukana Pohjolan kesäyön ihmeellinen aurinko…

Suurella matkailijahöyryllä oli ollut vilkas päivä. Sen 400 matkustajaaoli tervehtinyt Karhusaarta, Jäämeren ensimäistä arktistaedelläkävijää, iloisella juhlalla, jonka lopuksi pantiin toimeentanssiaiset tilavalla kävelykannella. Kapteeni Strohmann oli pienessäpuheessa muistuttanut niistä kahdesta rohkeasta miehestä, jotkaensimäisinä olivat jalallaan astuneet tälle epäystävälliselle saarelle.Wilhelm Barents ja Jacob Heemskirk olivat miehiä, jotka kulkivatsuoraan läpi jään ja tulen. Ja kirjava kansainvälinen seura, joka luuliolevansa jossakin suhteessa kaikkien aikojen löytöretkeilijäinkaltainen, joi monta maljaa "Bären Eiland'in" (Karhusaaren) kunniaksiensimäisten myrskylintujen kiertäessä laivaa lepattelevin siivin.

Mutta "Victoria" jatkoi matkaansa pohjoiseen, laivan soittokunnansoittaessa toista kiehtovaa valssia toisensa jälkeen sille kaikkienkansojen sekotukselle, joka puheli kymmenkunnalla kielellä.

Siellä oli tukkukauppiaita arvoisine rouvineen, vastanaineita, jotkanauttivat kuherruskuukauden suloja, nuoria hiukan seikkailuhaluisiamiehiä, muuan professori, jolla oli omat tieteelliset suunnitelmansa,kauniita neitosia vartioivine vanhempineen, joilla oli pienisivutarkoitus hankkia jälkeläiselleen joku varakas pankkiiri taivaraton kreivi — siellä oli tummasilmäisiä ja tulisia etelän tyttäriä,joiden ikä oli epämääräinen, mutta tarkoitukset selvät — siellä olimyöskin joitakuita rikkaasti koristettuja Rebekkoja, joilta aina riittihymy kelle hyvänsä — lyhyesti sanoen siellä oli koko se ihmeellinennäyttely olentoja, jonka sattuma kokoaa 11,000 tonnin suuruiselle ensiluokan matkailijalaivalle.

Soitto loppui "two-step'iin", mutta nauru ja kuhertelu jatkui pienissäsalasopukoissa ja kulmauksissa. Tarjoilijoilla oli kuin siivet. Helensivät paikasta paikkaan samppanjapullo toisessa ja puoli tusinaaseideleitä toisessa kädessä.

Muuan pariisilainen näyttelijätär, ympärillään ryhmä vanhempiaelostelijan näköisiä herroja, lausui määkivällä paatoksella jotakinpitkäveteistä runoa auringonlaskusta Normandiassa pikku saksattarensuudellessa sulhastaan komentosillalle vievien portaiden takana, niinettä läjähti.

Vähitellen tuli kannelle hiljaisuus. Kultainen pyörä lännessä heittiviimeisen säteen Mount Miseryn pyöreälle kupoolille — sitten vaipuiKarhusaari mereen.

Ja nyt oli leikki lopussa. Väsyneinä ja kalpeina istuivat kaikkituijottaen mahtavaan taivaankappaleeseen, joka vaipui maininkiinkohotakseen seuraavassa silmänräpäyksessä jälleen yli taivaanrannankoko voittamattomassa loistossaan. Ja yö, joka jo oli nostanut mustanviittansa, väisti suurta voittajaa — pitkää, varjotonta päivää…

Komentosillalla käveli kapteeni Strohmann edestakaisin. Hän olivoimakas, germaanilainen tyyppi. Tukka oli harmaantunut ohimoilla, jokapiirre leveissä kasvoissa oli kuin ahavan kuluttama, ja monien ryppyjenkeskeltä katseli terävä silmäpari, joka ei koskaan kadottanutrauhallisuuttaan.

Nojautuen kompassikaappia vastaan seisoi norjalainen jääluotsi NilsJohnsen Tromsöstä. Hän oli pitkä, laiha, noin viidenkymmenen ikäinen,naama hyväntahtoisessa hymyssä. Hän oli kulkenut maailman ympäriperämiehenä eräällä parkkilaivalla, mutta hänen sydämensä oli vanginnutelämä siellä kaukana pohjolassa ahtojään seinien juurella — hänenlapsuutensa ja nuoruutensa elämä. Monta vuotta hän oli purjehtinutvesiä Huippuvuorten ympärillä, eikä kukaan toinen jääluotsi Tromsössätai Hammerfestissä ollut saavuttanut niin syvällisiä tietoja mahtavansaaren vuonoista ja rannoista kuin Nils Johnsen.

Paitsi kapteenia ja luotsia oli komentosillalla tunnettu ranskalainenprofessori René Marmont Pariisin Sorbonnesta. Hän oli Europansuurmiehiä jäätikkötutkimuksen palveluksessa ja hänen teoksensaSveitsin jäätiköistä kuuluu geologian perustaviin käsikirjoihin. Tänäyönä oli hänen käytöksessään aivan tavaton into.

— Eikö olekin niin, — kysyi hän kapteenilta sujuvalla saksankielellä,— että jääsuhteet ovat erittäin edulliset tänä vuonna?

— Kyllä, — vastasi kapteeni. — Niin ainakin väitetään. Vai mitäarvelette, Johnsen? — jatkoi hän kääntyen luotsin puoleen.

— Tavattoman suotuisat suhteet, kapteeni, — vastasi jääluotsikärsimättömästi irvistäen, hänen kun oli vaikea puhua saksaa. — Jääton lakaistu pois Huippuvuorilta tänä vuonna.

— Itäpuoleltakin? — kysyi professori innostuneesti.

— Niinpä kyllä, herra professori. Kolme eri pyyntilaivaa on tänävuonna purjehtinut saaren ympäri aina Giles'in maahan asti.Hinloop-salmessa ei ole jääpalastakaan.

Professori kääntyi kapteeni Strohmannin puoleen.

— "Victoria" käyttää kai silloin harvinaista tilaisuutta tehdäkseenretken ylöspäin pitkin itärantaa?

— Sitä minä en ollut oikeastaan ajatellut, — vastasi kapteenikiireesti, — mutta jos luotsi arvelee, että vedet ovat selvät ja etteiole mitään vaaraa…

Professori katsoi kysyvästi Johnseniin. Tämä kohautti hymyillenolkapäitään.

— Ei ole ollenkaan vaikeata käväistä Suurvuonolla tänä vuonna, —vastasi hän. — Minä tunnen rannikon kuin viisi sormeani. Ja jos eivain tule sumua…

— Mutta toisinaanhan on länsirannikollakin sumua, — keskeyttiprofessori.

— Niin on, — vastasi luotsi. — Luulen melkein, että se on pahempisiellä, missä Golf-virta tapaa jäämerestä etelään kulkevan virran.Suurvuonolla on sää vakiintuneempi. Mutta jos sinne kerta kaikkiaantulee sumu, on se paksu kuin seinä. Vuonna 1858 esimerkiksi tapahtui,että muuan laivuri, joka oli pyynnissä Suurvuonolla noin 9-10peninkulman päässä koilliseen Eteläniemestä, ei osannut takaisinlaivalleen sumun tähden. Hänen täytyi suorastaan soutaa takaisinNorjaan kuuden miehensä kanssa. He tulivat kotiin kylmänvihat jaloissaja eliniäkseen vaivaisina. Niin, se sumu…

Tuli pieni äänettömyys.

— Oikeastaan, — sanoi professori viimein, — minulla oli erikoinensyy ehdotukseeni. Parikymmentä vuotta sitten kulki maanmieheni Rabotsuoraan yli Huippuvuorten, Jäävuonon Sassen Bay'sta Suurvuonon AgardhBay'hin. Hänet pysäyttivät lopuksi erittäin omituisen luontoisetjäävyöryt. Voimatta sanoa mitään ehdottoman varmaa luulen kumminkin,että yhden ainoan päivän tutkimus näiden jäävyöryjen muodostumisestavoisi kumota koko meidän nykyisen teoriamme…

— No, — sanoi kapteeni Strohmann. — Minä en ole sidottu mihinkäänmäärättyyn reittiin, vaan voin kulkea minne hyvänsä, missä väylä onvarma. Mutta minä tahdon olla vastuusta vapaa… Lähettäkää listakiertämään matkustajien kesken, ja jos saatte kaikki mukaan — allright, silloin ohjaa Johnsen meidät Agardh Bay'hin. Ne kaksi päivää,jotka poikkeamiseen menee, saamme ottaa takaisin toisella taholla.

Hän ei ehtinyt puhua loppuun — sillä professori oli jo jättänytkomentosillan ja iski kuin haukka alas matkustajien joukkoon valtavapaperirulla kädessä. Hänen gallialainen intonsa voitti kaikki. Kaikki,jotka olivat vielä hereillä, kirjoittivat alle. Ja professori lähettiuudet kannattajansa hytteihin hankkimaan allekirjoituksia.

Itärannikolle? — Luonnollisesti tahdomme itärannikolle, — sanoivat hekaikki.

Ja kahta tuntia myöhemmin tuli professori Marmont hengästyneenä ylöskomentosillalle papereineen.

— No? — kysyi kapteeni.

— Tässä he ovat kaikki, — huusi professori riemastuneena. — Kaikki— paitsi kaksi, joita en voi löytää. Ne ovat nuori vapaaherrallinenneiti von Heffner ja muuan norjalainen eläintutkija Kristianiasta.Hitto ties minne he ovat lymynneet!

— Nuoresta neidistä vastaan minä, — selitti kapteeni hymyillen. —Hänet on laivanisännistö erikoisesti uskonut minun huostaani, ja hänon minun mieskohtaisen valvontani alaisena. Kenraaliluutnantti vonHeffner, hänen isänsä, on paraita ystäviäni. Pikku Frida menikokkapuolelle puoli tuntia sitten saadakseen häiritsemättä nauttiakeskiyön auringosta. Ja saatte nähdä, että nuorella norjalaisella onollut sama maku…

II.

SATUMAA.

Kapteeni Strohmann oli oikeassa. Kauimpana kokassa ankkuritukin jaetuluukun välillä istui pieni sylfidinen olento ja katseli hartaastiaurinkoa, joka nyt riemuitsevana nousi taivaalle.

Hänen tummat, uneksivat silmänsä loistivat nuoruuden hurmaavistakasvoista. Pikku paroonitar oli ainoastaan 19-vuotias.

Istuessaan siinä auringon kultainen loiste norsunluuvalkoisellaotsallaan, jota reunusti kokonainen rikkaus kesyttömiä pikimustiakiharoita, muistutti hän jotakuta taidemaalari Gainsboroughinkauneimmista naisista.

Hänen kasvoillaan oli tuo kalpea väri, jonka alla pikemmin aavistaakuin näkee vivahduksen punaiseen — elämänuskalluksen ja ilonpohjavirran.

Se nuori mies, joka seisoi muutamia askelia hänen takanaan nojautuenoikeanpuolista kaidetta vastaan, ei ollut koskaan uneksinutkaansaavansa eläessään nähdä niin kaunista profiilia kuin se, joka hänenedessään häämöitti aamutaivasta vasten. Koko tuo pieni, luja japyöristynyt vartalo, jonka ääriviivoja tuuli auttoi selvemminesiintymään, oli täydellinen — aina kaunismuotoiseen nilkkaan japieniin, ruskeisiin kenkiin saakka, jotka vilahtivat pehmeän musliininalta.

Koskaan ei ollut Jörgen Bratt nähnyt sellaista näkyä. Siitä asti, kunhän ensi kerran keksi hänet Hampurin laiturilla, oli hänen sydämessääntuntunut merkillistä ahdistusta joka kerta, kun tuo neito oli tulluthänen näkyviinsä.

Muuten Jörgen Bratt ei kuulunut kaikkein helpoimmin syttyviin. Tämävoimakas mies atleettimaisine hartioineen, luja tarmo vaaleissa jareippaissa kasvoissaan ei ollut onnen suosikkeja. Hän oli taistellutläpi elämänsä vähillä rahoilla, mutta suurella tahdonvoimalla — oliollut erään suuren löytöretkeilijän sihteerinä, opiskelluteläintiedettä, ollut sanomalehtimiehenä ja seikkailijana, ja nytviimeksi oli muuan kaukainen sukulainen Hampurissa hankkinut hänellelipun korkeammille leveysasteille.

Maailman epäsuosio ei kuitenkaan ollut painanut leimaansa tähän25-vuotiseen mieheen. Hän oli innokas urheilun harjoittaja, ja hänennyrkkinsä olivat raskaimpia, mitä Kristianiassa tunnettiin; terve jailoinen sielu, joka karaistui vastoinkäymisissä, mutta ei koskaankadottanut uskoaan luvattuun maahan.

Nyt Jörgen Bratt oli käynyt aivan surumieliseksi. Ei ollut hänellehyödyksi katsella saavuttamatonta kauneuden kuvaa, joka uneksi tuollaauringon hehkussa. Tuntui siltä, kuin rakastuminen tunkeutuisi hänenjoka suoneensa ja ryntäisi hänen sydäntään kohti.

Koskaan ei hänestä ollut tuntunut siltä kuin nyt. Hän oli kuherrellutmonella kielellä, hän oli jättänyt monta leikkivää rakkausseikkailuahyvällä omallatunnolla. Mutta nyt hän seisoi siinä huokaillen kuinjokin lemmenkaihosta nääntynyt nuorukainen.

Hän teki kärsimättömän liikkeen, joka sai nuoren paroonittarenkääntymään häneen päin. Paroonittaren silmien väliin tuli pienityytymätön ryppy, kun hän huomasi, että joku oli löytänyt tien hänenmielipaikalleen. Majesteetillisena kokosi hän hameensa ja hyppäsikevyesti ja sulavasti alas kannelle. Suomatta unelmiensa todistajallekatsettakaan hän asteli sievin askelin peräpuolelle.

Jörgen Bratt katsoi sykkivin sydämin pienen reippaan olennon jälkeen.Hän huokasi syvään ja tuijotti, teräksenharmaa tahdon välkeuskollisissa sinisissä silmissään, pohjattomaan toivottomuuteen. Hänkoki ravistaa sitä itsestään irti, vihelsi iloista varieteesäveltä,mutta ääni vaimeni hänen huuliltaan, hän nousi pystyyn ja nyrkkeilinäkymättömän vastustajan kanssa, mutta hänen nyrkkinsä raukesivat pian,ja hänen katseensa kääntyi apeana sinne, mihin paroonitar olihävinnyt…

Sitten hän kulki hitaasti takaisin kävelykannelle. Siellä puheliranskalainen professori vilkkaasti neiti Frida von Heffnerin kanssa.Molemmat nauroivat. Bratt yritti pujahtaa ohi, mutta professori estihänen pakonsa.

— Tässähän se eläintutkija on, — sanoi hän. — Nimeni on René
Marmont.

— Jörgen Bratt, — vastasi norjalainen lyhyesti.

Mutta professori ei hellittänyt. Hän esitti edelleen:

— Monsieur Bratt — baronesse von Heffner.

Pieni saksalainen aatelisneiti nyökkäsi huomaamattomasti, ja Brattkumarsi liioitellun kylmästi.

— Kuulkaahan, — sanoi professori. Ja sitten hän selitti heille edutpikaisesta retkestä pitkin itärantaa heilutellen paperikääröänsätoisessa ja täytekynää toisessa kädessään. Molemmat kirjoittivat alle,ja professori syöksi taas ylös komentosillalle jättäen heidät yksin.

Paroonitar näytti hyvin tyytymättömältä ja polki laivankanttajalallaan.

— Nyt on kylmä, — mutisi hän. —- Ja kello on paljon — voi taivas,sehän on jo kolme, — lisäsi hän katsoessaan rannerenkaaseensa. — Minuntäytyy kiirehtiä. Hyvää yötä!

Bratt kumarsi. Hänen kurkkuunsa oli tarttunut jokin möhkäle, joka estipuhumasta. Paroonitar katsahti häneen kummastuneena, heitti ylpeästiniskojaan ja hävisi salongin syvyyksiin…

Jörgen Bratt ei kaivannut unta. Hän istui tunnin toisensa jälkeenkannella ja seurasi aaltojen kulkua pohjoiseen. Paksuja pilviä vyöryiesiin läntiseltä taivaanrannalta, ja aurinko oli harson peitossa.Pienet väreet samensivat aaltojen pitkiä, keinuvia viivoja, ja kylmäävaahtoa viskautui "Victorian" kannelle. Päivä oli tulossa.

Mutta kaukana pohjoisen näköpiirin yläpuolella, missä taivas vielä olipuhdas, nousi valkea pilvisärkkä huomaamatta kuin kasvaen esiinmerestä. Se sai jyrkemmät piirteet ja ihmeellisen lyijykiillon. Brattnousi loistavin silmin ja otti kiikarin esille kotelosta.

Ja hän näki kokonaisen pikkumaailman kohoavan mahtavassa valossa. Hännäki valkeiden huippujen panssarinsinisine eetteriseinineen nousevantaivasta kohti — se oli mahtava satumainen, villiyden ja uhman maailmameren tummansinisissä kehyksissä.

Jörgen Bratt oli hetkessä muuttunut. Surumielisyys oli hälvennyt hänenkasvoiltaan. Koko hänen seikkailijasydämensä paisui riemusta jaodotuksesta.

Sillä tuolla olivat Huippuvuoret, tuhansien jäävyöryjen saari, missäinhimilliset urotyöt olivat vuosisatoja taistelleet luonnonvoimienkanssa, missä ihmiset olivat eläneet ja kärsineet pitkinä öinämahtavien talvimyrskyjen ulvoessa heidän majojensa ulkopuolella.

III.

SUMU.

"Victorialla" oli iloiset päivälliset. Vasemmalta kohoavan korkeansaarimaan näky oli kohottanut matkustajien tunnelmaa ja ruokahalua.

Kaikki tunsivat, että tällaisessa retkessä Jäämerellä oli jotakintavatonta. Tämä ei tosiaankaan ollut mikään tavallinen matkasivistyksen keskellä, ei, vaan nyt kuljettiin teitä, joilla maailmanrohkeimmat miehet olivat uhranneet henkensä laajentaakseen tiedonrajoja. Voivathan nämä seudut kertoa sellaisista miehistä kuinScoresky, Parry ja Markham, ja joka niemellä ja lahdella oli nimi, jokasäilyy napaseutututkimuksen historiassa. Onko silloin kumma, ettäkullakin oli mielestään jotakin yhteistä sellaisten miesten kanssa kuinNordenskiöld, Nansen, Andrée ja monta muuta.

Erotus oli kumminkin se, että "Victorialla" ei ollut mitään hätää.

Päinvastoin. Ruokajärjestys oli sovitettu kaikkein hienostuneimpienherkkusuitten maun mukaan. Syötiin tavantakaa. Eikä tarvinnut pelätäkerpukkia. Sitävastoin uhkasi joka päivä kardialgia kaikkine muinetauteineen, jotka johtuvat liian runsaasta ravinnosta.

Näillä päivällisillä — Horn-salmen huippujen suojassa — oltiin kutensanottu hyvin vallattomalla mielellä. Kapteeni Strohmann itse oliseurueen isäntänä. Hänen oikealla puolellaan istui paroonitar Frida javasemmalla ranskalainen professori, joka säteili hyvää tuulta.

— Eikö ole ihmeellistä, — sanoi hän kauniille vastakumppanilleen, —täällä me purjehdimme mielemme mukaan muhkeassa laivassa, vaikka jäätavallisesti on kuin seinä täälläpäin.

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 13
Comments (0)
Free online library ideabooks.net