» » Felicitas Historiallinen romaani kansainvaelluksen ajoilta (v. 476 j.Kr.)

Felicitas Historiallinen romaani kansainvaelluksen ajoilta (v. 476 j.Kr.)

Felicitas
Historiallinen romaani kansainvaelluksen ajoilta (v. 476 j.Kr.)
Category:
Author: Dahn Felix
Title: Felicitas Historiallinen romaani kansainvaelluksen ajoilta (v. 476 j.Kr.)
Release Date: 2018-10-17
Type book: Text
Copyright Status: Public domain in the USA.
Date added: 27 March 2019
Count views: 34
Read book
1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 14

The Project Gutenberg EBook of Felicitas, by Felix Dahn

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States andmost other parts of the world at no cost and with almost no restrictionswhatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the termsof the Project Gutenberg License included with this eBook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'llhave to check the laws of the country where you are located before usingthis ebook.

Title: Felicitas Historiallinen romaani kansainvaelluksen ajoilta (v. 476 j.Kr.)

Author: Felix Dahn

Release Date: October 17, 2018 [EBook #58116]

Language: Finnish

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK FELICITAS ***

Produced by Timo Ervasti and Tapio Riikonen

FELICITAS

Historiallinen romaani kansainvaelluksen ajoilta
(V. 476 j.Kr.)

Kirj.

FELIX DAHN

Saksasta suomennettu

Porvoossa,Werner Söderström Osakeyhtiö,1912.

Monta vuotta sitten työskentelin Salzburgissa ja tein tutkimuksia senarkistossa, kirjastossa ja roomalaisten muinaismuistojen museossa.

Tutkimusteni aineena oli varsinkin viides vuosisata, aika, jolloingermanit tunkeusivat näihin seutuihin laskien valtansa alle roomalaisetvarustukset, joista milloin tehtiin vastarintaa, milloin oltiintekemättä. Lukuisia roomalaisia siirtokuntia jäi kuitenkin maahan;useat talonpojat, kauppamiehet ja käsityöläiset eivät tahtoneet jättääkotejansa autioiksi eivätkä luopua edullisista toimistaan; elämä oliheille mieluista rakkaaksi käyneellä vanhalla maatilkulla — olkoonpavaikka barbarienkin [siksi roomalaiset nimittivät Rooman rajojenulkopuolella asuvia kansoja] hallinnon alla. Nämä eivät tehneetkäänheille vääryyttä, kun vain oli ehditty ohi valloituksen myrskyjen jataistelujen ja kun maanjako oli suoritettu.

Kun olin päättänyt päiväni työn, kuljeskelin kauniiksi tunnetussaSalzachlaaksossa. Lämpimän kesäkuun illat olivat suotuisia pitkiin,aina yöhön saakka kestäviin retkeilyihin.

Ajatukseni ja mielikuvitukseni olivat täynnä kirjavia kuvia noidenviimeisten alppimaassa asuneitten roomalaisten elämästä ja vaiheista.

Juuri Salzburgissa ja sen ympäristössä antoivat lukuisat kiveen hakatutkirjoitukset, vanhain aseitten ja rahojen löydöt sekä kaikenlaisetmuistomerkit Rooman ajoilta mielikuvitukselle mitä rikkainta aihetta.Tämä kaupunki oli näet linnansa, korkeuteen kohoavan "kapitolin"kautta, joka vuoren ylhäisimmältä huipulta hallitsi virran laaksoa,saanut tuon komean nimen "Claudium Juvavum" ja oli vuosisatojaei ainoastaan Rooman herruuden päätukia, vaan myös roomalaisenkukoistavan, loistavan sivistyksen etevimpiä kannattajia: vanhoissakirjoituksissa mainitaan kaupungin tuomareina, hallitsijoina,asukkaina ja kaunistajina asianajajia, decurioita, yleisten huvien jatoripaikkojen aedilejä, teollisuuden ja taiteen harjoittajia.

Se, mikä pitkin päivää oli ollut ajatusteni ja tutkimusteniesineenä, loi, kun illan kuutamossa kaupungin portille astuskelin,kaikenlaatuisia kuvia mieleeni. Virran ja kadut, vuoret ja laaksotnäin silloin täynnä roomalaisia, ja ne olivat kuin tauluja heidänelämästään; mutta kaukaa, luoteesta päin, uhkasivat lähentelevätgermanit yhtä estämättöminä kuin Baierin lakeudelta aika ajoin kohoavatpilvet.

Useimmiten ja mieluisimmin astuskelin virran rantaa taikka senviereistä muinaista Roomalaistietä, joka johti Chimjärveen päin jakulkien Seebruckissa (Bedaium'issa) mainitun järven laskujoen, Alzin,sekä Pfünz'issä (Pons Oeni'ssa) Innin (Oenon) yli, vei Vindeliciaanja tämän maakunnan komeaan pääkaupunkiin Augsburgiin (AugustaVindelicorum'iin).

Tämän korkean tien molemmin puolisista alangoista, joissa nykyäänsuurimmaksi osaksi kasvoi metsää ja pensaikkoa ja joiden välissärehoittava muratti viheriöitsi, oli löydetty suuri määrä rahoja,ruukunsirpaleita, uurnia, hautakiviä ja huonekaluja. Nähtävästioli siellä täällä sijainnut siirtolaisrakennuksia, mutta myösrikkaampienkin kansalaisten uhkeita huviloita; niitä oli useinrakennettu kauas linnoitetun kaupungin vallien ulkopuolelle ja olivatne koristuksina seudun laajassa laaksossa.

Kuljeskelin usein tuota vanhaa Roomalaistietä, katsellenmailleenmenevää aurinkoa ja mielessäni kuvitellen miltä näittenhuviloitten asukkaista mahtoi tuntua, kun he eivät enää nähneetuljasten legionain marssivan täältä Lechin varrella olevaanroomalaiskaupunkiin, vaan sensijaan näkivät germanien ensimäistenratsujoukkojen varovasti vakoillen ryntäävän esiin valloitetustaVindeliciasta, — ja huomasivat kuinka heidän lukumääränsäkarttumistaan karttui ja kuinka he kävivät yhä rohkeammiksi jasyystä yhä enemmän vakuutetuiksi siitä, että maa oli heikostivarustettu ja että he, sinne vakinaisesti asettumalla, voisivat kohotajäljellejääneitten turvattomien roomalaisten herroiksi.

Tällaisissa unelmissa käyden, rupesin jo hieman toivomaan itsekinjoskus löytäväni jonkin pienen muistomerkin Rooman ajoilta tästämuistorikkaasta maasta. Niin astuin eräänä iltana yhä syvemmällepensaikkoon oikealla puolen Roomalaistietä ja kuljin kivistärauneikkoa, jonka lohkoja ja liuskoja peitti tiheä sammal ja viheriämuratti, yhä ylöspäin erästä lähdettä kohden, jonka lorina soi alatikorviini.

Astuessani ratisi vähän väliä jotakin sammalpeitteen alla; monestinostin sieltä tiiliä tai ruukun palasia. Olivatko roomalaiset noitamuinoin käyttäneet? Mitään varmempaa todistusta tähän arveluun envoinut saada.

Päätin tänään kulkea entistä korkeammalle, nähdäkseni ehkä puronalkulähteen, jonka oletin pulppuilevan erään korkeanlaisen kukkulanloivasti alenevalla rinteellä, ja minä tiesin, että roomalaisetmielellään rakensivat niin hyvin rauhaisat huvilansa kuinsotavarustuksenakin juoksevan veden läheisyyteen.

Tuona kesäpäivänä oli ollut erittäin kuuma. Tunsin pääni raskaaksi jajalkani uupuneiksi ja liikuin senvuoksi purosen reunaa tiettömässä,tiheässä vesakossa vuorisauvan avulla hitaasti ja vaivaloisesti. Olisinmielelläni mukavasti heittäytynyt pehmeälle sammalelle, mutta taistelinurheasti väsymystäni vastaan, voidakseni edes tällä kertaa löytää puronpiileilevän synnyinpaikan.

Puolisen tuntia käveltyäni saavuinkin pyrkimälleni kummulle, jonkakansa tuntee nimellä Heiden-Schupf [Pakanainsuoja].

Mitä ylemmäksi tulin, sitä enemmän löysin kaikenlaatuisiakivijäännöksiä, useita hämmästyttävän suuriakin, niiden joukossamyös punertavaa ja harmaata marmoria, jota jo monena vuosisatanalähitienoissa oli louhittu. Ja todellakin oli aavistukseni oikea!Kukkulan huipun läheltä kumpusi lähteeni. Muinoin se lienee ollutkivikehällä varustettu, koska vieläkin voi nähdä huolellisestiveistetyn vaaleanharmaan marmorin paikoittain ympäröivän sitä sievänäreunuksena, ja muuten oli siellä täällä hajallaan lukemattomiatiilikiviä. Sydämeni sykki kiivaasti, ei ainoastaan astumisenponnistuksista, vaan myöskin — sen tunnustan — hartaastatoivomuksesta — olin vielä vallan nuori! — että roomalainen Mercuriustai germanilainen Votan, toivojen ja löytöjen jumalat, nyt täälläjohtaisivat käsiini jonkun muistomerkin Juvavumin roomalaisista. Paikannimi, "Pakanainsuoja", oli epäilemättä roomalaisten siirtokuntienantama, sillä he olivat Roomalaistienkin tällä paikalla nimittäneet"Pakanaintieksi". Siihen tuli lisäksi vielä lähteen löytö jamarmorikehän jäännökset sekä lukuisat tiilet. Samassa katsahti aurinko,vähäistä ennen laskuansa, suoraan pensaikon läpi ja valaisi muurisavealäheisellä tiililevyllä. Otin sen käteeni ja koputtelin sitä; se oliepäilemättä roomalaista muurausainetta, joka vuosisatojen kuluessamuodostuu aivan kivenkovaksi ja joka on ikuisen Rooman rakennustenparaimpia tunnusmerkkejä. Minä kääntelin sitä ja, oi riemua! kunhuomasin siihen poltetut, olettamustani tukevat kirjaimet, XXII:nlegionan merkin: primigenia pia fidelis.

Ja kun suuresti ihastuneena aioin sitä kalkutella maassa olevaantiileen, lankesi entistä kirkkaampi auringonsäde omituiselle,vaaleanharmaalle kiviliuskalle, jolloin heti huomasin sen olevanmarmoria, jonka keskellä oli kolme roomalaista kirjainta:

hic…

Tässä oli kivi haljennut, mutta vallan sen vieressä kohosi sammaleistaja murateista pieni, samanlaista harmaata kiveä oleva pykäläsyrjäinenlevy. Oliko tämän kirjoituksen jatko haudattu tuon sammal- jaturvepeitteen alle?

Minä koetin nostaa uutta löytöäni, mutta se oli liian raskas — raskasehkä siitä syystä, että maa sitä peitti, taikka ehkä se oli jotenkinkookas.

Turhien ponnistusten perästä huomasin, että minun ensin täytyi poistaapaksu sammal- ja mätäskerros, ennenkuin marmori kertoisi minullesalaisuutensa.

Oliko sillä jotain kerrottavaa? Varmaankin! Olihan jo alku tiedossani:"Hic", "täällä" — mitä oli "täällä" tapahtunut?

Kun kynäveitseni avulla olin puhdistanut maassa piileilevän levynhaljenneen syrjän mullasta ja juurista, koetin siihen sovitellaensimäistä kivilevyn palasta — ne sopivat tarkalleen toisiinsa.

Nytpä vasta oikein rupesin työhön, joka ei ollut helppoa, eikäjoutuisaa: käsin, veitsellä ja vuorisauvani piikillä täytyi minunkuopia ja kaivaa varmaankin kahden jalan syvältä nurmikkoa, multaa,sammalta ja kiinteytyneen muratin lukemattomia juuria, jotka olivatkinpahimpana haittana. Vaikka ilma oli viileä, koska aurinko jo olitaivaan rannalla, tulin puuhastani aivan kuumaksi; otsaltani tippuimoni pisara vanhalle roomalaiskivelle, joka näytti olevan jotenkinlaaja levy.

Vihdoinkin sain sen niin pitkälle irralleen — jo ensi alussa oli varmavakuutukseni uusien kirjaimien löytämisestä intoani kiihoittanut —että saatoin molemmin käsin ryhtyä sen syrjiin, ja monella nytkäykselläsain sen vihdoin ilmoille. Taas sovitin siihen tuota lohjennuttapalasta; sen salaperäinen "hic"-sana osoitti pian, mistä päin olietsiminen jatkoa.

Raaputin nopeasti mullan, hiekan ja sammalen kirjainten syvennyksistä,sillä äkkiä alkoi hämärtää ja minä tahdoin jo tänään saada selontästä kauan kätketystä salaisuudesta. Ja se onnistui; tosin vaivoin,mutta kuitenkin täysin varmasti saatoin lukea molemmat päälletystenkirjoitetut rivit:

    Hic habitat Felicit…
    Nihil mali intret.

Ainoastaan kolmannesta sanasta puuttui kaksi viimeistä kirjainta,siitä paikasta oli vähäinen liuska murtunut enkä voinut löytää siihenkuuluvaa kappaletta, mutta olihan päivänselvää, että tuon lisäyksenpiti olla -as. — Tämä kirjoitus on suomeksi:

    Täällä asuu onni:
    Älköön mikään paha tänne tulko!

Nähtävästi oli tämä harmaa marmori ollut huvilan puutarhan tai pihankynnyslevynä ja tuon miehekkään lauseen tuli pitää siitä kaikki pahaetäällä.

Turhaan etsin useampia merkkejä tai kalujen jäännöksiä.

Istahdin pehmeälle sammalturpeelle likelle aarrettani ja ajattelinajattelemistani noita sanoja. Selkänojanani oli ikivanha tammi, jokaehkä oli ylennyt tuon roomalaisrakennuksen raunioilta taikka ehkäpä senpuutarhan hedelmällisestä mullasta.

Tällä kukkulalla, jonka puut ja pensaat eroittivat kokonaan muustamaailmasta, vallitsi ihmeellinen hiljaisuus. Ainoastaan hiljaa, aivanhiljaa solisi tuo kapea, vähävesinen puro, joka aivan lähellä minuapulppusi maasta ja vain joskus, kun se tavallista jyrkemmästi putosi,kuului raikkaampi lorina. Kerran se kai oli pitänyt vilkkaampaa ääntä,kun sen lähde asusti heleänharmaassa marmorissa. Etäällä, korkeansaksantammen latvassa lauleli kuhankeittäjä iltalauluansa, joka ainaherättää syvintä metsäisen yksinäisyyden tunnetta, sillä tuskinpa senääntä muualla kuulee kuin tällaisessa hiljaisessa metsikössä. Siellätäällä sammalpeitteen yläpuolella surisi joukko mettiäisiä, jotkajättivät hämärän viidakon ja lähtivät valoisampia, lämpimämpiä alojaetsimään — ne surisivat unisina lauluansa.

Mietin: kenen "onni" oli kerran täällä asunut? Onko tämän kivisenkirjoituksen toivo toteutunut? Olivatko nämä sanat todellakin olleetkyllin voimallisia väistämään kaikkea pahaa? Kivi, johon se olihakattu, oli rikki — onneton merkki! — Ja mitä laatua oli tämä onni?

Mutta odotahan! — tuona aikana oli "Felicitas" aina naisen nimi;ehkäpä oli tuolla lauselmalla kahtalainen merkitys, ehkä se tahtoilemmekkäästi mainita: "Täällä asuu onni, nimittäin minun Felicitaani;älköön mitään pahaa hänen kynnyksensä, meidän kynnyksemme yli tulko!"

Mutta kuka oli "Felicitas"? Ja kuka oli se, jonka onni hän oli? Jamiten heidän oli käynyt? Ja tämä huvila, oliko…? — —

Noin pitkälle luullakseni valveilla ajattelin; sillä näitä kysellessäniolin nukkunut.

Ja nukuin varsin kauan. Kun satakielen riemullinen laulu, aivan likeltäkajahtaen, minut herätti, oli jo pimeä yö; tammen lehvien välitsetuikki vain pienoinen tähti; minä hypähdin pystyyn: Felicitas! Fulvius!— huusin — Liuthar! missä he ovat?

"Felicitas!" vastasi kaiku hiljaa vuorilta. Ylt'ympärillä oli hiljaistaja pimeää.

Olinko siis uneksinut?

No, — ajattelin, — tästä unesta otan vaarin. Felicitas! sinustapidän kiinni!

Sinä et saa luotani liidellä.

Ainoastaan runous voi sinut saattaa ikimuistettavaksi.

Ja minä kiiruhdin kotiin ja panin vielä samana yönä paperille tämäntarinan, minkä uneksin vanhan roomalaishuvilan raunioilla.

ENSIMÄINEN LUKU.

Oli ihana kesäkuun ilta. Aurinko alkoi painua mailleen; lännestä,
Vindeliciasta päin, kultasivat sen viimeiset säteet vielä
Mercurius-kukkulaa sekä sen koristusta, erästä pientä, vaatimatonta
huvilaa.

Täällä vaikeni melkein kuulumattomiin suuren valtatien melu; —kaksipyöräisten, norilaishärkäin vetämien rattaitten ratina, mitkäJuvavumin läntiseltä portilta, porta Vindelica'lta, palasivatkotiansa kohden. Ajajat olivat siirtolaisia, maakansaa, jotka vastapäättyneenä markkinapäivänä olivat Herculeen-torilla kaupitelleetkasviksia, kanoja ja kyyhkysiä.

Niin, hiljaista ja rauhallista oli täällä kukkulalla. Puutarhaaympäröivän, tuskin miehenkorkuisen kivimuurin ulkopuolelta kuuluiainoastaan pienen puron vilkas lorina. Se virtaili marmorireunaisestalähteestä ja — juotettuaan ensin kukkulan keskustassa olevaasuihkulähdettä ja kuljettuaan mutkikasta juovaa myöten hyvin hoidetunpuutarhan ympäri lähelle taiteellista porttia, jonka päällä yleniHermeksen kuva, mutta joka muuten oli avoin, ilman ovea tai ristikkoa— kiiruhti viimein muuri-aukeaman läpi kallioseinän kivi-uurretta alas.

Kaupungin puolella, kaakkoon päin, levisi kukkulan juurella huolellahoidettuja kasvis- ja hedelmätarhoja, heleänviheriöitä niittyjä, japeltoja, joissa kasvoi roomalaisten tänne barbarilaismaahan tuomaanisua.

Mutta huvilan takana, pohjoiseen päin, kohosi vuoririnnettä pitkinkaunis, humiseva tammimetsä, ja kaukaa sen syvyydestä kaikuikuhankeittäjän hopeanheleä helkytys.

Oli niin kaunista, niin leppoisaa; ainoastaan lännestä — samoin kuinkaakostakin — kohosi uhkaavia ukkospilviä. Avonaisesta portistakulki lavean puutarhan läpi supisuora, valkealla hiekalla siroitettutie ja kahden puolen sitä yleni talvitammia ja punakatajia, jotka,kauan kestäneen muodin mukaan, olivat leikatut kaikenlaisiinmittausopillisiin muotoihin — taiteellinen vai epätaiteellinenkokuosi, jota rococo ei ole keksinyt, vaan ainoastaan lainannut Roomankeisarien puutarhoista.

Tätä pitkää käytävää — portista aina asuinhuoneitten ovelle asti —koristivat säännöllisesti yhtä kauas toisistaan asetetut kuvapatsaat:Nympha, Flora, Silvani, Mercurius. Huonoa työtä, kipsiä, paksu Crispusteki niitä tusinoittain työpajassaan Juvavumin Vulcanus-torilla ja möiniitä halvalla, sillä ajat eivät olleet hyvät ihmisille, ja huonot neolivat jumalille ja puolijumalillekin; mutta nämä täällä olivat kuinperäti lahjaksi annetut — olihan Crispus nuoren isännän setä.

Puutarhan portilta kuului pari vasaran lyöntiä, joihin kaikuympäröivästä kivimuurista vastasi ainoastaan hiljaa, sillä vasaraakäytteli taiteilijan varova käsi; tämä mahtoi olla viimeinen,paranteleva, päättymäisillään oleva vaivannäkö.

Nyt hypähti takoja ylös; hän oli ollut polvillaan aivan portin takana,jonka viereen ladotut muokkaamattomat marmorilevyt ilmaisivat, ettähuvila oli kivenhakkaajan asunto. Hän pisti pienen vasaran vyötärölleensidottuun nahkahihnaan, joka kiinnitti esiliinan siniseen tunicaan,puristi pienestä pullosta pari pisaraa öljyä villaiselle tilkulle,hivutti sillä marmorin, jossa kirjoitus oli, aivan peilikirkkaaksi,käänsi päätään hieman sivulle — linnun lailla, joka oikein tarkkaantahtoo jotain silmäillä — ja luki nyt portin kynnyslevyltä,tyytyväisenä päätään nyökäyttäen:

"Niin, niin! Täällä asuu onni, minun onneni, meidän onnemme,niin kauan kun Felicitas-lemmittyni täällä asuu — onnellisena jaonnea tuottavana täällä asuu. Älköön kukaan tuoko turmiota yli tämänkynnyksen, tämän lauseen manaus seisauttakoon jokaisen pahan haltijan!— Nyt vasta, tämän lauseen kautta, on kotimme täydellinen. Muttamissä hän lieneekään nyt? Hänen täytyy nähdä se ja kiittää minua."—"Felicitas", hän huusi, kääntyen taloa kohti, "tulehan tänne, tule!"

Hän pyyhki hien otsaltaan ja oikaisi itsensä suoraksi: sorea ja solakkanuorukaisvartalo, pituus keskinkertainen,— milt'ei vähän puutarhassaseisovan Mercuriuksen näköinen, jonka Crispus oli muinais-ajoiltaperityn jäsenmitan mukaan veistänyt — hänen lakitonta päätään peittitummanruskea, lyhvtkiharainen, melkein villankaltainen tukka, pitkiensilmäripsien alta hymyili iloisesti kaksi tummaa silmää kohti avaraamaailmaa, paljaat jalat ja käsivarret näyttivät kauniilta, muttavähemmän voimakkailta, ainoastaan oikean käsivarren jäntereet olivatvahvat. Ruskealle esiliinalle oli pirskoutunut valkeaa marmoritomua.Hän pudisti sen pois ja huusi toistamiseen, entistä kovemmin:"Felicitas!"

Samassa vedettiin syrjään huoneen oven tummankeltainen, vaskisestatangosta riippuva esirippu ja kynnyksellä näkyi vaalea olento, jonkaolisi voinut luulla sisäänkäytävän

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 14
Comments (0)
Free online library ideabooks.net