» » Äärimmäiseltä rajalta Seikkailuromaani

Äärimmäiseltä rajalta Seikkailuromaani

Äärimmäiseltä rajalta
Seikkailuromaani
Category:
Title: Äärimmäiseltä rajalta Seikkailuromaani
Release Date: 2018-11-03
Type book: Text
Copyright Status: Public domain in the USA.
Date added: 27 March 2019
Count views: 8
Read book
1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 16

The Project Gutenberg EBook of Äärimmäiseltä rajalta, by Øvre Richter Frich

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and mostother parts of the world at no cost and with almost no restrictionswhatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms ofthe Project Gutenberg License included with this eBook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'll haveto check the laws of the country where you are located before using this ebook.

Title: Äärimmäiseltä rajalta Seikkailuromaani

Author: Øvre Richter Frich

Translator: J. V. Korjula

Release Date: November 3, 2018 [EBook #58227]

Language: Finnish

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK ÄÄRIMMÄISELTÄ RAJALTA ***

Produced by Tapio Riikonen

ÄÄRIMMÄISELTÄ RAJALTA

Seikkailuromaani

Kirj.

ØVRE RICHTER FRICH

Suomentanut

J. V. Korjula

Hämeenlinnassa,Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,1922.

SISÄLLYS:

Ensimmäinen osa: Jalkapalloilija.

      I. Yalen ylioppilas.
     II. Valomerkit.
    III. Guiglielmo Marconi.
     IV. Vainukoira.
      V. Kaukoviesti.
     VI. Kun Niggitts heräsi.
    VII. Iäkäs keksijä.
   VIII. Karkuri.
     IX. Viime hetkessä.
      X. Poloinen isä.
     XI. Kohti suurta hiljaisuutta.

Toinen osa: Äärimmäiseltä rajalta.

    XII. Ihminen.
   XIII. Päivällisateria.
    XIV. Ilmapallo "Thule".
     XV. Kohti tapausten aamua.
    XVI. Outoja vieraita.
   XVII. Kaksi veljestä.
  XVIII. Vakavia valmisteluja.
    XIX. Häät tuntemattomalla taivaankappaleella.
     XX. Kuherruskuukausi.
    XXI. Aurinkovuori.
   XXII. Luuranko.
  XXIII. Näytös.
   XXIV. Morse-sähkösanoma.

Kolmas osa: Kotiinpaluu.

    XXV. Avaruuden halki.
   XXVI. Pelastaja.
  XXVII. Ainoastaan kolmelle tilaa.
 XXVIII. Jäähyväiset.
   XXIX. Atlantin rannikolla.
    XXX. Takaisin elämään.
   XXXI. Kaksi sähkösanomaa.
  XXXII. Maan ihmeitä.

ENSIMMÄINEN OSA

JALKAPALLOILIJA

I.

YALEN YLIOPPILAS.

Nuori tiedemies Simon Newcombe Harriman istui Marconi-aseman suuressavastavalmistuneessa rakennuksessa pienellä S:t Vincentin saarella, jokakuului Kap Verden saaristoon, ja keskusteli itsensä sekä tähtienkanssa.

Harriman oli amerikkalainen ja oli valinnut nimensä vähäntähtitiedettä, vähän trustimuodostumia ajatellen. Hän olisi tietystivoinut yhtä hyvin nimittää itseään Abraham Lincoln Rooseveltiksi taijoksikin muuksi samaan tyyliin, mutta hän oli nyt kerta kaikkiaanmielistynyt nimiyhtymään, joka toi mieleen suuren tähtikiikarin jalihavan liikekuninkaan. Mikä hänen alkuperäinen nimensä oli, sitä eikukaan kyennyt ilmoittamaan. Mutta yhtä seikkaa ei voida salata. Tämäsuuriniminen nuori mies oli Sing-Singin vankilasta karannutrangaistusvanki ja moraalisia periaatteita vailla oleva herra.

Hän oli aikoinaan — silloin vaatimattomamman nimisenä — tavattomanlahjakas ja lupaava ylioppilas Yalen yliopistossa, ja osoitti aivanhämmästyttäviä taipumuksia luonnontieteisiin ja jalkapallopeliin.Vaikka hän oli laiska kuin Alkibiades ja kaikissa muissa aineissaloisti ällistyttävällä tietämättömyydellä, pelasti hänet hänenmatemaattinen älynsä aina varmaan satamaan, jossa kellui palkintoja,stipendejä ja kaikkea muuta hyvää, millä amerikkalaistenmiljoonamiesten paha omatunto on varustanut sikäläiset yliopistot.

Mutta Yalen yliopiston moraalin vartija ei häntä katsonut hyvilläsilmin. Sillä tämä nuori ylioppilas oli hurjapäinen herra, jolla olitaipumusta juopotteluun, tappeluun ja tanssijattariin. Ja ellei hänolisi ollut Yalen suuren urheiluhallin paras potkija, niin epätietoistaon, olisiko hänen asemansa ollut niinkään varma. Hän oli pitkä roikale,jonka raajat olivat luisevat ja jalkapohjat kuin harmaalla karhulla. Jahänen potkuistaan sanottiin, että ne tuntuivat San Franciscoon asti,jossa vielä tänä päivänä eräs mies ontuu, saatuaan parantumattomanluumurtuman joutuessaan liian liki kuuluisaa Yalen potkijaa.

Hän ei tosiaankaan ollut niitä sankareita, jotka Jack Londonin ja RexBeachin romaaneissa uhkuvat jaloutta, lihaksia ja makeata soppaa. Hänei ollut hauskan näköinen, hänen ryhtinsä oli etukumara ja hänennenällään oli luureunaiset rillit, joiden tarkoituksena oli peittäähänen läpikotaisin kurja, mutta mielikuvitusrikas ja rohkealentoinensielunsa.

Mutta sitten piti tapahtuman jotakin, joka yhtäkkiä lopetti hänenuransa sekä yliopistossa että pallokentällä. Hän sattui eräänä päivänähurjistumaan etiikan professorin tutkinnossa niin, että unohti, missäoli. Hän vastasi suoranaiseen solvaukseen potkulla, jokajalkapalloradalla olisi tuottanut hänelle suosiomyrskyn. Se oli,nähkääs, niin voimakas ja niin paikalleen osattu, että filosofisingahti nurkkaan, josta hän ei enää koskaan noussut.

Se mies, jota me nyt vaiteliaisuutta ja järjestystä noudattaaksemmenimitämme Simon Newcombe Harrimaniksi, pistettiin silmänräpäyksessäSing-Singin vankilaan, ja koska etiikan professori oli ollut sävyisä(tosin hieman kuivakiskoinen) sanansaivartaja, joka oli tulkinnut RalphWaldo Emersonia kuin vain harvat, sai ystävämme Simon kuolemantuomionsaamerikkalaistenkin oikeudenkäynnin kannalta ihmeteltävän pian.

Mutta lahjakas fysiikan harrastaja ei saanut tilaisuutta tunnustellaniiden 1,500 voltin voimaa, jotka Amerikan valtio tuhlaa murhamiehiin.Sillä hän karkasi. Eikä edes karkaamisen hetkellä hän voinut unohtaajalkapalloradan kokemuksia, vaan potkaisi erään vartijan piloille, ottivirkapuvun ja marssi ulos avaraan maailmaan.

Monta kovaa koettuaan hän tuli Englantiin, jossa hän erinäisillä pikkuhuijailuilla pääsi niin pitkälle, että saattoi astua itse suurmestariMarconin eteen ja esittää tälle itsensä sekä monta kaunista ja hyvinväärennettyä todistusta.

Suuri keksijä mieltyi miehen moniin hienoihin nimiin ja lähemmintunnusteltuaan pitkää hongankolistajaa, jolla oli nuo hitostiluottamusta herättävät luureunarillit (älä koskaan luota mieheen, jollaon luureunaiset rillit!), hän huomasi, että tässä oli oppilas, jotasaattoi käyttää.

Ja Simon Newcombe Harriman lähetettiin S:t Vincentin tähti- jasähköasemalle, saaden mukaansa sarjan määräyksiä, jotka lakimiehenkinsilmissä olisivat näyttäneet kiperiltä ja jotka mekin sen vuoksiannamme olla selostamatta.

Niinpä siis tapahtui, että Yalen ylioppilas, jalkapalloilija jamurhamies nyt oleili alhaalla päiväntasaajan luona ja joi whiskyä tälläjumalain unohtamalla saarella Afrikan länsirannikon edustalla.

Paljon kaunista voisi kertoa Kap Verden saarista. Kun on rämpinytDakarin kuumerämeissä, tai myrkyllisten kärpästen, verenhimoistenmoskiittojen ja muiden kuuman vyöhykkeen vitsausten kynsistä päässytSenegalin rannikolle, ei tunnu niinkään tuhmalta purjehtia S:tVincentin keltaiseen hiekkahelvettiin. Ei siellä kuole kovinkaan pian,kunhan vain osaa juoda whiskyä. Sillä S:t Vincent on englantilainenrannikkoasema, johon poikkeaa monta alusta. Ja missä on vilkaslaivaliike ja paljon höyryaluksia, siellä on jostakin tuntemattomastasyystä myös runsaasti whiskyä.

Tämä ilmiö suostutti Simon Newcombe Harrimanin tuohon kaikki valtaavaankeltaiseen hiekkaan, joka tuntui olevan tuotu tänne suoraan Saharanerämaasta. Hän antoi palttua englantilaisille tullimiehille,laivanvarustajille, kauppiaille ja papeille, kiristeli hampaitaan jokakerta kun näki haukinaamaisen portugalilaisen, haukkui pataluhaksikahta sähköittäjää, jotka joka ilta rukoilivat Jumalaa että saisivatmääräyksen matkustaa kotiin, ja uhrautui muuten ilman salaperäisilleäänille, tähdille, whiskylle ja suurelle hiljaisuudelle.

Hän ei nimittäin unohtanut tiedettään. Ja jos joku sähköittäjistä olisisattumalta nähnyt hänet iltaisin tähtiaseman suurella ulkoparvekkeellatuijottamassa troopillisen tähtitaivaan valtavaan kirkkauteen, niinnäkijä olisi huomannut, että mies oli ottanut nenältään rillit ja ettähänen suurista likinäköisistä silmistään hohti kaipuu, joka ojentelisiipiään kohti suuren säteilevän avaruuden ihmeellisiä arvoituksia.

Ja toisten mennessä levolle hän saattoi istua mikrofooni korvassa jakuunnella meren ja taivaan merkillisiä ääniä.

Eräänä tuollaisena yönä tapahtui se, joka hänen tahtomattaan saihänen nimensä loistamaan kilpaa maailman suurimpien nimien kanssa.

II.

VALOMERKIT.

Aika oli merkillinen, täynnä hapuilevaa taikauskoa ja uusien totuuksienikävöintiä. Maailmanhistoriallinen onnettomuus nosti pinnalleihmeellisiä asioita. Sodan lohikäärmekylvö oli luonut omituisestivääntyneitä valtiollisen elämän muotoja. Yhteiskunta, elämän ilmiöistämutkikkain, oli suurella vaivalla ja vatsanväänteellä sulattanut senkovan ravinnon, mitä sen elimistölle olivat tarjonneet spartakismi,leninismi ja muut alaluokkavallankumoukset.

Mutta kaiken tämän levottomuuden turvissa olivat ihmiset ruvenneetajattelemaan ja mietiskelemään. Tappotannerten miljoonat kaatuneetolivat levinneet ikäänkuin henkiä täynnä olevaksi tähtisumuksiverikylläisen maakamaran ylle, ja tässä kaiken yliluonnollisenitämiselle perin otollisessa ilmanalassa putkahti ilmoille mittaamatonhalu syventyä salattujen voimien tuntemattomiin arvoihin. Käsivarsiinsaturvautuvien vähitellen valloittaessa itselleen maan, ja köyhälistönkiihkeästi tavoitellessa valtaa, harhaili oman onnensa nojaan jätettysivistyneistö pitkin suurten ajatusten äkkijyrkänteitä ja tuijottipois, kohti uusia ja outoja maailmoita.

Kaikki vanhat ismit heräsivät uuteen eloon. Mesmerismi, hypnotismi,magnetismi, spiritismi saivat jo kadonneen nuoruudenvoimansa takaisin.Kaikissa vanhoissa pappiloissa ja luostareissa kummitteli, puolittainunohdetut pöydänjalat tanssivat, aikaansa seuraavat valokuvaajat eivätniin paljoa välittäneet ihmisistä kuin usvaisen hämäryydenhyväntahtoisista ja turhamaisista hengistä, ja astraaliruumiitlentelivät halki avaruuden niinkuin tarun hollantilaisen laiva.

Kirjailijat eivät enää kirjoittaneet käsin eivätkä koneilla. Heidänolkapäillään ratsasti jokin rakastava henki, joka valmisti heidänkirjansa. Ja kun henget syystä tai toisesta olivat huonojakirjoittajia, niin kirjoistakin tuli säännöllisesti huonoja. Täytyyvain surren valittaa, etteivät kaikkein suurimmat nukahtaneet hengetpäässeet toisten tavalla lausumaan julki ajatuksiaan. Sillä vielä eiollut Aristoteles eikä Plato tarttunut yhdenkään ihmisen käteen, eikäEuklides tai Newton istahtanut kenenkään kaihomielisen kirjailijanniskaan kumoamaan Einsteinin väitöksiä.

Olipa nyt tämän laita kuinka tahansa — yksi asia oli varma: ihmistenmielet herkistyivät näinä aikoina äärimmilleen vastaanottamaan kaikkiavaikutuksia. He kulkivat mikrofoonit korvissa ja mikroskoopit silmissä.He avasivat niin sanoaksemme koko tajuntansa ovet alitajunnalle.

Simon Newcombe Harriman oli tavallaan aikansa lapsi hänkin. Vaikka hänolikin pahanilkinen kyynikko, joka antoi palttua niin vakavilleasioille kuin pöydänjaloille, oli hänellä kuitenkin omat ihmeellisetajatuksensa siitä avaruudesta, jonka valoja ja ääniä hänet oli pantupitämään silmällä. Hän oli pikkuista vaille sen näennäisestilapsellisen oppisuunnan kannattaja, että taivaita on muka seitsemän,mutta hän ei sanonut sitä kenellekään. Ja kerran toisensa perästä häntapasi itsensä ihailemasta Tyko Brahea enemmän kuin Kopernikusta jaKepleriä.

Mutta kaikista enimmin hän ihaili Marconia, koska tämä suuriitalialainen oli antanut taivaan avaruudelle sen paikan ihmistenhenkisessä ja aineellisessa elämässä, jonka se ansaitsee. Hän oli ollutensimmäisenä aukomassa ilmakehän portteja inhimilliselle yhteydenkaipuulle. Ilman aaltoilu ja värähtely olivat hänen uskontoaan.Niinkuin muinais-kreikkalainen luonnonfilosofi Herakles, niin hänkinnäki maailman alkuperusteen liikunnossa — siinä liikehtimisessä, jostaeri aaltosuhteet synnyttävät äänen, valon ja sähkön.

On mahdollista, että Simon Newcombe Harriman istui ja ajatteli kaikkeatätä tuona yönä Kap Verden saariston piskuisella saarella. Jokatapauksessa hänen aistinsa olivat äärimmälleen jännitetyt — jokinselittämätön vaisto hänessä sanoi, että jotakin oli tulossa.

Niin, oli kuin koko säihkyvä tähtitaivas aina vilkkuvaan Etelän Ristiinasti olisi vavahdellut jostakin etäisestä salaperäisestä syystä.

Mutta mitäs tuo oli?

Harriman kohottautui puolittain seisomaan. Sitten hän pani poismikrofoonin ja tarttui tähtikiikariin. Hän tuskin uskoi omia silmiään.

Sillä läntiselle taivaalle piirtäytyi yhtäkkiä muutamia omituisiavalomerkkejä, ne viskautuivat mustan vihreälle tähtitaivaalle pitkiensäteilevien keihäiden tavoin, ja katkeilivat ihmeellisiksi pisteiksi javiivoiksi, muistuttaen ratapihojen vilkku-semafooreja.

Nuori fyysikko ajatteli ensin revontulia. Mutta muoto ja väripoikkesivat kaikesta, mitä hän oli lukenut ja kuullut tästänapaseutujen ilmiöstä.

Sitten hänen varovainen älynsä tunnusteli otaksumaa, että jokinilmalaiva lähetti valomerkkejä mahdottomasta korkeudesta. Mutta isotähtikiikari ei voinut keksiä pienintäkään merkkiä sellaisesta.

Yksi asia oli kumminkin varma: Tässä annettiin merkkejä Morsenaakkosilla. Mutta merkit tulivat hyvin hitaasti. Salaperäinenlähettäjä oli joko tottumaton tai erittäin tunnollinen sähköittäjä.

Harriman oli päästänyt ensimmäiset merkit ohitseen — nyt hän sieppasi,harjaantunut sähköittäjä kun oli, seuraavat sanat:

Puhukaa Marconin kanssa. Tulen jälleen 24 tunnin kuluttua.

Sitten valomerkit sammuivat.

Harriman retkahti huohottaen takaisin tuolilleen.

Hän sytytti valon. Eteensä marmoripöydälle hän oli automaattisestikirjoittanut valomerkit. Hän ei tahtonut voida luottaa omiinaistimiinsa. Hän odotti tunnin, odotti kaksi. Mutta taivas ei näyttänytenää merkkejä.

Mitä tuo mahtoi olla?

Kenties joku amerikkalainen istui jollakin korkealla Pohjois-Amerikanvuorella ja koetteli jotakin uutta valolennätinkojetta. Olihan suuritähtitorni Mac Kinley-vuoren huipulla vastikään valmistunut. Mutta olimahdotonta antaa merkkejä siinä kulmassa. Valomerkkien täytyitulla jostakin paikasta maapallon ulkopuolelta. Ja silloin oliilmalaiva-teoria ainoa mahdollinen.

Mutta nuori amerikkalainen ei voinut edes itseltään kieltää, ettei seselitys pitänyt paikkaansa. Ei ollut todennäköistä, että mikäänilmalaiva olisi ollut varustettu niin valtaisella heijastajalla, ettäse olisi voinut lähettää siksi voimakkaita merkkejä kuin nämä olivat.Ja vaikkapa ilmalaiva olisi ollut kuinka korkealla tahansa, olisi hänkeksinyt sen tähtikiikarillaan.

Siis —!

Tekemättä loogillista johtopäätöstä Harriman harppasi alassähköittäjien luo, jotka kuorsasivat huoneissaan.

"Tiedättekö, missä Marconi nyt oleilee?" karjui hän heille.

Molemmat herrat ponnahtivat pystyyn, kirosivat kiukkuisesti ja pääsivätnäin vähitellen tajuntaan.

"Hän on huvipursineen Dakarissa", sanoi toinen ärähtäen. "Tehäntiedätte, että hän saapuu tänne kolmen päivän perästä."

"Lähettäkää silmänräpäyksessä hänelle langaton sähkösanoma ja kutsukaaminun nimissäni hänet tänne niin pian kuin hän suinkin voi tulla. Onseikkoja, jotka vaativat hänen länsäoloaan neljänkolmatta tunninsisällä. Lähettäkää pikasanomana. Onhan Dakarissa sekä päivä- ettäyöasema?"

"On", murahti sähköittäjä.

"Mitä pentelettä te mukisette", ärjyi Harriman ja sai töintuskinpidetyksi aisoissa kuuluisan murhaajajalkansa… "Tässä tehdäänmaailmanhistoriaa — ymmärrättekö, senkin unikeko!"

Silloin sähköittäjä ymmärsi. Hän syöksyi ulos huoneesta paitasillaan,ja viittätoista sekuntia myöhemmin alkoi S:t Vincentin langatonerittäin hätäisesti huutaa Dakaria.

III.

GUIGLIELMO MARCONI.

Marconi-yhtiön uusi huvipursi "Astra" kellui Afrikan länsirannikonedustalla ja välkkyi voimakkaassa auringonpaisteessa. Se oli tullutsuoraan Yarrowin kuuluisasta laivaveistämöstä ja oli kuin joutsenmutalammikossa.

Sillä Dakarin kehno satama ei ole sen laatuinen, että siinä voisikylvettää pikkulapsia. Siinä on paljon keltaisia muistoja Senegal- jaGambia-jokien erämaaliejusta, joka muuten antaa leiman koko tällerannikolle S:t Louisista S:t Marieen saakka.

Dakar ei ole mikään terveellinen kaupunki valkoiselle miehelle. Se oliaikoinaan oikea helvetti. Nyt ovat sivistys ja kauppa yhteisvoiminmuokanneet kaupunkia ja soita, niin että eurooppalainen voi jokseenkinvaaratta kuivatella ruhoaan päiväntasaajan auringon alkuvoimaisessapaahteessa.

Mutta huvipursi "Astra" somisti satamaa siinä kelluessaan ja senpintaan kuvastuessaan. Aamu-auringon ensimmäiset säteet loivat pehmeänja värähtelevän värihohteen aluksen siroihin ja joustaviin piirteisiin.Tuossa tulla paukutti moottorivene sen luo, ja moottoriveneessä istuijoku eurooppalainen, jonka naama oli sinooperipunainen liian paljostaauringosta, whiskystä ja valvomisesta.

Samaan aikaan oikoi jäseniään telttatuolissa eräs keskikokoinen mies,jolla oli avonaiset ja rehelliset kasvot, ja haasteli kapteenin kanssa.Ensi silmäyksellä ei voinut keksiä mitään erikoista hänessä. Olijotakin raikasta ja nuorekasta hänen tummien silmiensä hyväntahtoisessailmeessä, mutta sen vastapainona olivat lukuisat hienot rypyt ja vieläkomeassa ruskeassa tukassa esiintyvät monet harmaat suortuvat.

Ja kuitenkin hän oli uusimman ajan suurimpia tienraivaajia — yksiniistä, joiden nimet aina säilyttävät paikkansa keksintöjenhistoriassa, miesten sellaisten kuin Robert Fultonin, James Wattin,George Stevensonin, Graham Bellin ja Thomas Edisonin rinnalla. Hänennimensä oli Guiglielmo Marconi.

On monta saksalaista pikkusielua, jotka kieltävät häneltä oikeudennimittää itseään langattoman lennättimen keksijäksi. Mutta pieniitalialainen on selviytynyt kaikista näistä kateuden myrskyistä ja ajatsitten astunut maailmanhistorian kuolemattomien joukkoon.

Hänen katseensa seurasi sinooperipunaista herraa ja hän näki tämänheiluttavan kädessään sähkösanomaa, joka oli varustettu erinäisilläpunaisilla kiireellisyysmerkeillä. Parin minuutin kulutta mies olikannella.

"Langaton pikaviesti Marconille", kuulutti tulija äänellä, jossarasahteli erämaanhiekka.

Italialainen viittasi hänet luokseen.

"Oletteko langattoman palveluksessa?" kysyi hän ja repäisi aukisähkösanoman.

"Olen", vastasi sinooperipunainen… "Ihmeellinen sähkösanoma, herra
Marconi — kerrassaan hämmästyttävä."

Miehen teki selvästi mieli ryhtyä tarkempiin selittelyihin, muttajotakin tuli väliin: hän huomasi

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 16
Comments (0)
Free online library ideabooks.net