» » Maanantai-tarinoita Valikoima

Maanantai-tarinoita Valikoima

Maanantai-tarinoita
Valikoima
Category:
Title: Maanantai-tarinoita Valikoima
Release Date: 2018-11-09
Type book: Text
Copyright Status: Public domain in the USA.
Date added: 27 March 2019
Count views: 8
Read book
1 2 3 4 5 6 7 8 9

The Project Gutenberg EBook of Maanantai-tarinoita, by Alphonse Daudet

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States andmost other parts of the world at no cost and with almost no restrictionswhatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the termsof the Project Gutenberg License included with this eBook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'llhave to check the laws of the country where you are located before usingthis ebook.

Title: Maanantai-tarinoita Valikoima

Author: Alphonse Daudet

Translator: O. A. Kallio

Release Date: November 9, 2018 [EBook #58258]

Language: Finnish

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK MAANANTAI-TARINOITA ***

Produced by Timo Ervasti and Tapio Riikonen

MAANANTAI-TARINOITA

Valikoima

Kirj.

ALPHONSE DAUDET

Ranskasta ["Contes du Lundi"] suomentanut O. A. Kallio

Kansan Novellikirjasto 13

Helsingissä,Suomalainen Kustannus-Osakeyhtiö Kansa,1908.

Savonlinnassa,
O.-Y. Savolaisen kirjapainossa.

SISÄLLYS:

Alkusanat
Viimeinen opetustunti
Berlinin piiritys
Kelvoton zuavi
Peli biljardia
Pikku kavaltaja
Lipunkantaja
Kommunin turkosotilas
Sunnuntaipiirakat
Taistelu Père-Lachaisella
Tarasconin puolustus
Äidit
Maalaiset Pariisissa
Ranskan keijukaiset
Ritarimerkki
Kuvastin

ALKUSANANEN.

Alphonse Daudet (lue: Dodee) on uudemman ranskalaisen kirjallisuudentunnetuimpia ja suosituimpia nimiä. Suurimman maineensa hän onsaavuttanut viehättäväin pikkukertoelmain ja Pariisin kuohuvaa elämäätodenmukaisesti kuvaavien romaanien taitavana sepittäjänä. Runoseppänäja näytelmäinkirjoittajana — mikäli hän näitä runoudenaloja viljeli —hän ei päässyt läheskään yhtä korkealle.

Daudet oli kotoisin aurinkoisesta Etelä-Ranskasta, ja eteläranskalainenhilpeys ja herttaisuus olivatkin hänelle luonteenomaisia. Hän syntyiNimes'in kaupungissa lähellä Välimeren kukoistavaa rannikkoa v.1840 ja vietti täällä etelän uhkean luonnon keskellä varhaisimmanlapsuutensa. Sitten hän vanhempineen muutti pohjoisemmaksi suureenLyonin tehdaskaupunkiin, oli koulunkäyntinsä lopetettuaan aliopettajanaerään pikkukaupungin koulussa, mutta kyllästyi pian siihen ja lähti17-vuotiaana toivorikkain mielin, kuten moni muukin kirjailijan taitaiteilijan alku, Pariisiin onnenhakuun. Taisteltuaan täällä aluksikovia aineellisia vaikeuksia vastaan hän tuli vähitellen tunnetuksisirojen runojen ja sievien kertoelmain sepittäjänä, pääsi Mornynherttuan yksityissihteeriksi (1861), ylhäisten seurapiirien tuttavaksi,ja voi sitten huolista vapaana antautua kirjallisiin töihin, pistäytyentuon tuostakin matkoilla laajentamassa ihmistuntemustaan ja havaintojakeräämässä. Pianpa hän luopui herttuan palveluksesta (1865) halutenelää vapaana, riippumattomana kirjailijana.

Daudet kuuluu uudemman ranskalaisen kirjallisuuden n.s. realisteihineli todellisuudenkuvaajiin, mutta hänen realismiinsa, joka perustuuympäröivästä elämästä saatuihin välittömiin hetkenhuomioihin,liittyy samalla paljon oikeaa runollista mielikuvitusta ja lämmintätunnetta, joka varsinkin hänen aikaisemmille tuotteilleen antaaerityisen sulouden. Hänen varsinainen tuotantokautensa alkaa vuoden1870 vaiheilla. Tällöin ilmestyi runollisella vapaudella ja paikoinylellisellä tunteellisuudella sepitetty Daudet'n oman lapsuuden kuvausPikku seikkoja (Le petit chose 1868). Seuraavana vuonna valmistuisorea kertomuskokoelma Kirjeitä myllyltäni ja sittemmin (1873)isänmaallista innostusta uhkuvat Maanantai-tarinat, joista tässäseuraa valikoima suomeksi. Samalta ajalta (1872) on hänen mainionhauska ja leikehtivä kertomuksensa Tarasconin Tartarin, jolla häntoi Ranskan kirjallisuuteen oivallisen, mahdottomasti kerskailevaneteläranskalaisen tyypin.

Mainituissa tuotteissaan Daudet on hilpeä, herttainen ja tuntehikaskertoja, jonka parissa lukija mielihyvällä viihtyy. Mutta keskelläPariisin kuohuvaa elämää ja tapoja hän herkällä huomiokyvyllään oppiinäkemään ja tuntemaan ne perin pohjin niin hyviltä kuin huonoiltakinpuolilta. Niinpä soluukin sitten hänen kynästään pitkä sarja laajahkojaromaaneja — Fromont nuorempi ja Risler vanhempi 1874, Jack1876, Pohatta (Le nabob) 1877, Kuninkaita maanpaossa 1880, NumaRoumestan 1882, Evankelista 1883, Sapho 1884, y.m. — joissa hänvoimakkaasti ja todenmukaisesti kuvaa huumaavan pariisilais-elämän eripuolia, varsinkin siinä vallitsevaa itsekkyyttä, kunnian-, vallan- janautinnonhimoa ja siveellistä rappiota. Henkilömalleinaan hännähtävästi käyttää suoraan tosielämästä otettuja jopa julkisestitunnettujakin henkilöitä. Hänen entinen eteläranskalainen hilpeytensäon näissä romaaneissa yleensä tehnyt tilaa vakavaluontoiselle, jopakatkerahkollekin pohjasävylle. Eikä ihmekään, sillä kirjailija sairastiparantumatonta tautia, mikä seikka yhdessä synkkien tosielämän kuvienkera kyllä voi saattaa hilpeänkin luonteen vakavalle tuulelle.

Daudet'n teoksissa paikoin ilmenevä taiteellisen eheyden ja kiinteänkokoonpanon puute voi ehkä jonkunverran antaa aihetta muistutuksiin— siihen on epäilemättä hänen välittömistä todellisuushuomioistaeli impressioneista johtuva tekotapansa syynä — mutta niitäelähyttää voimakas, moniväreinen tuntemus ja kannattaa sorea,pirteä, havainnollinen ja omintakeinen tyyli, joka näennäisessähuolimattomuudessaankin aina satuttaa oikean sanan ja kuvan oikeallepaikalle. Hän onkin varmaan Ranskan parhaita ja omintakeisimpiatyyliniekkoja ja kielitaitureita. Miellyttävin on Daudetepäilemättä novellistina. Varsinkin hänen Kirjeitä myllyltäni jaMaanantai-tarinoita ovat hienon herkkiä, tunnelmallisia "lastuja",joissa Daudet'n eteläranskalaiset ominaisuudet kenties selvimminesiintyvät. Niissä on todellisuutta ja runoutta sekaisin, siten ettäkirjailija on runollisella näkemyksellään ja tuntemuksellaan keveästikirkastanut ja värittänyt näkemiään ja kokemiaan todellisuuskuvia.Maanantai-tarinat ovat suuren, ranskalaisille onnettomanranskalais-saksalaisen sodan ja Pariisin piirityksen (1870-71)vaikutelmista syntyneitä, täynnä hehkuvan lämmintä isänmaallistatunnelmaa, joka tosin joskus leimahtaa kiihkoisänmaallisuuteensaakka ja silloin myös vaikuttaa hieman tympäisevästi muukalaiseen.Parhaat niistä ovat juurikuin "Vänrikki Stoolin Tarinain" tapaisiasuorasanaisia runoelmia, joiden herkkä tunne, huolellinen suunnitus,viehättävän yksinkertainen ja kuitenkin syvästi tehoova piirrostelu,ynnä moniväreinen, kerkeä kieli vastustamattomasti tempaavat lukijanmukaansa. Tuntee heti että nuo kuvat ja tunnelmat ovat välittömästisoluneet paperille kirjailijan herkkävireisestä näkemyksestä.

Daudet kuoli Pariisissa joulukuussa 1897, jättäen jälkeensämaineen että oli ollut — ja on vieläkin — maansa suosituimpiakirjailijoita. Eräs etevä ranskalainen Daudet'n tuntija (GeorgesPellissier) sanookin hänestä [Teoksessa Histoire de la Langue et dela Littérature française des Origines à 1900, tome VIII, siv. 197. —Muuten viittaamme lähemmin niihin selontekoihin Daudet'sta ja hänenkirjailijatoimestaan, joita toht. Kasimir Leino on laatinut kääntämänsäDaudet'n romaanin "Kuninkaita maanpaossa" (Kansan Romaanikirjasto I)ja maist. V. Tarkiainen kääntämänsä "Kirjeitä myllyltäni" alkuun. —Daudet'n teoksia on jo käännetty suomeksi koko joukko. Paitsi juurimainittuja on suomeksi jo ennestään "Tarasconin Tartarin", "Fromontnuorempi ja Risler vanhempi", "Seinevirran laivuri" y.m.]: "AlphonseDaudet yhdisti oivalla tavalla runouden havaintoon. Hänellä onkyynelten lahja eikä mikään ole hänen viehättävän hymynsä vertaista.Hellyys ja ivallisuus, liikutus ja iloisuus, voima ja sulo, siivekäsmielikuvitus ja täsmällinen tarkkuus, tyyliniekan taituruus jaimprovisoitsijan välittömyys — siinä joukko hänelle yhtä ominaisiapiirteitä, joista on vaikea päättää, mikä paraiten hänen kykyäänkuvaisi… Varmasti Daudet on uudemmista romaanikirjailijoistammerikkain ja täydellisin. Hän yksin on löytänyt salaisuuden miellyttääkoko yleisöä… Hänen teoksensa ovat yhtä paljon hänen sydämensä kuinneronsa tuotteita. On kirjailijoita, joita ihaillaan, ja toisia, joitarakastetaan; mutta hyvin vähän on sellaisia, joita samalla rakastetaanja ihaillaan. Alphonse Daudet on niitä. Kaikki ne ihailijat, jotkahänen neronsa on hänelle hankkinut, on hänen sydämensä tehnyt hänenystävikseen".

Suomentaja.

Viimeinen opetustunti.

Pikku elsassilaisen kertomus.

Tuona aamuna olin kovin myöhästynyt kouluun menossani ja pelkäsinsuuresti torumisia, varsinkin kun herra Hamel oli sanonut meillekyselevänsä partisipeista, joista minulla ei ollut aavistustakaan.Jopa hetkisen välähti mielessäni ajatus jäädä pois tunnilta ja lähteäkuljeksimaan kedoille.

Ilmakin oli niin lämmin, niin kirkas. Rastaat livertelivät metsänlaidassa, ja Rippertin niityllä sahan takana pitivät preussilaisetparast'aikaa harjoituksiaan. Kaikki tuo viehätti minua paljoa enemmänkuin partisipien säännöt; mutta onneksi minulla oli voimaa vastustaakiusausta ja kiirehtiä koululle.

Sivuuttaessani kunnantalon huomasin ihmisiä kokoontuneen sen pienenilmoituskaapin luo. Juuri täältä meille jo kahden vuoden aikana oliannettu tiedoksi kaikki nuo huonot uutiset, tappiot, vaatimukset japäällystön määräykset, ja minä ajattelinkin pysähtymättä:

"Mitähän niillä taas mahtaa olla?"

Kun siis siinä juosten jouduttausin paikan ohi, niin seppä Wachter,joka oli siinä oppipoikansa kera lukemassa julkipanoa, huudahti minulle:

"Elä riennä niin kovasti, poikaseni; kyllähän sinä aina ehdit liiankinaikaisin kouluusi!"

Luulin että hän laski leikkiä kanssani ja astuin aivan hengästyksissänihra Hamelin pieneen taloon.

Tavallisesti tunnin alkaessa kuului sieltä kadulle saakka ankara melu,kun oppilaat sulkivat ja avasivat pulpettejaan ja yhdessä kertasivatääneen läksyjään, sulkien korvansa paremmin muistaakseen, ja opettajapaukutti paksulla viivottimella pöytään:

"Hiljemmin, hiljemmin!"

Minä luotinkin juuri tähän meteliin päästäkseni huomaamatta paikalleni.Mutta, kumma kyllä, tänään kaikki oli rauhallista kuin sunnuntaiaamuna.Avatusta akkunasta näin toverieni jo istuvan paikoillaan ja hra Hamelinkävelevän edestakaisin hirveä rautaviivotin kainalossaan. Täytyi siisavata ovi ja astua keskelle tätä suurta, hiljaisuutta. Luulette kaiettä olin punastunut ja peloissani.

Enpä niinkään. Hra Hamel katseli minua vihastumatta ja sanoi perinsävyisästi:

"Mene pian paikallesi, pikku Frans; me aioimme jo alottaa ilman sinua."

Harppasin penkin yli ja istuuduin suoraan pulpettini ääreen.Silloin vasta, toinnuttuani hiukan pelästyksestäni, huomasin, ettäopettajallamme oli yllään kaunis viheriä pitkätakkinsa, hienostipoimuteltu kaularöyhelö ja musta silkkinen koruommeltu kalotti, joihinhän pukeutui ainoasti tarkastus- ja palkintojen jakamistilaisuuksissa.Muutenkin koko luokassa oli jotakin outoa ja juhlallista. Enimmin minuakuitenkin hämmästytti nähdä kylän väkeä istumassa meidän lailla hiljaasalin perällä olevilla tavallisesti tyhjillä penkeillä. Siellä istuivanha Hauser kolmikolkkaisine hattuineen, entinen kylävouti, entinenkirjeenkantaja ynnä muita kyläläisiä. Kaikki he näyttivät surullisilta;ja Hauser oli tuonut mukanaan vanhan laitarikon aapisen, jota hän pitiavoinna polvillaan, suuret nenäkakkulansa laskettuna kirjanlehdille.

Minun kummastellessani kaikkea tätä hra Hamel oli asettunutistuimelleen, ja samalla säveällä ja vakavalla äänellä, jolla hän oliottanut minut vastaan, hän sieltä lausui meille:

"Lapsukaiseni, viimeistä kertaa nyt opetan teitä. Berlinistä onsaapunut käsky opettaa yksinomaan saksaksi Elsassin ja Lotringinkouluissa… Uusi opettaja saapuu huomenna. Tänään on teidän viimeinenranskantuntinne. Pyydän siis teitä olemaan hyvin tarkkaavaisina."

Nämä muutamat sanat kokonaan musersivat minut. Oi noita kurjia! Tätäköhe olivat ilmoittaneet kunnantalolla?

Viimeinenkö ranskantuntini!… Ja minä poloinen kun osasin tuskinkirjoittaakaan! Enkä enää siis koskaan oppisi! Siihen sitä nytjäisin!… Kuinka toivoinkaan takaisin menettämääni aikaa, tunteja,jotka olin hukannut linnunpesiä etsimässä ja liukumassa Saar-joella!Kirjani, jotka vielä äsken tuntuivat niin ikäviltä ja niin raskailtakantaa, kielioppini, raamatunhistoriani näyttivät nyt minusta vanhoiltaystäviltä, joista oli perin vaikea luopua. Samoin myös hra Hamel.Ajatellessani hänen lähtevän pois, niin etten häntä enää milloinkaannäkisi, unhotin helposti rangaistukset ja viivottimella lyönnit.

Mies parka!

Tämän viimeisen opetustuntinsa kunniaksi hän siis oli pukeutunutkauniiseen pyhäpukuunsa, ja nytpä ymmärsin miksi kylän vanhuksetolivat saapuneet istumaan luokan perälle. Näyttävätpä nyt siltä kuinkatuisivat ett'eivät ennen useammin olleet tulleet tänne koululle. Tämäoli siis juurikuin jonkinlainen kiitollisuuden osotus opettajallemmehänen 40-vuotisesta kunnon palveluksestaan ja kunniatervehdysisänmaalle, joka kadotettiin…

Istuin siinä mietteissäni, kun kuulin nimeäni mainittavan. Oli minunvuoroni vastata. Mitäpä olisinkaan antanut voidakseni rentonaanlasketella ulkoa nuo partisipien mutkalliset säännöt, ääneen, selvästi,virheettömästi. Mutta minä sotkeuduin heti ensi sanoihini ja jäinpystyyn vaappumaan paikalleni sydän kylmänä, tohtimatta kohottaapäätäni. Kuulin kuinka hra Hamel puheli minulle:

"En tahdo sinua torua, pikku Frans, sillä luulenpa että olet jotarpeeksi rangaistu… Kas siinä sen nyt näet! Joka päivä arvellaan:Hoo, onpa minulla kyllin aikaa. Opinpahan huomenna. Ja nytpä näetkuinka on käynyt… Ah, siinäpä se juuri onkin ollut Elsassimme pahinonnettomuus, kun on aina lykätty oppiminen huomiseen. Nyt nuo ihmisettuolla ovat aivan oikeassa sanoessaan meille: Kuinka! Te tahdottemieluummin olla ranskalaisia, mutta ettehän te osaa puhua ettekäkirjoittaa omaa kieltänne!… Tähän kaikkeen et sinä, Frans raukkani,yksin ole syypää. Meillä kaikilla on yllin kyllin aihetta syyttää siitäitseämme.

"Vanhempanne eivät ole tarpeeksi pitäneet huolta teidän oppimisestanne.He mieluummin lähettivät teidät työskentelemään vainioille taisilkkikehräämöihin ansaitakseen muutaman pennin enemmän. Entäpä minäitse? Eikö minussakin ole moittimisen varaa? Enkö olekkin monastipannut teidät kastelemaan puutarhaani koulutyön asemesta? Ja kun minuahalutti mennä forelleja pyytämään, niin enpä ollenkaan epäröinyt antaateille lupaa!"

Tämän jälkeen hra Hamel alkoi puhua meille ranskankielestä, sanoen ettäse oli maailman kaunein kieli, selkein ja ehoin; kieli, jota meidäntuli säilyttää keskuudessamme, konsanaan sitä unohtamatta, koska mukakansa, joutuessaan orjuuteen, kieltänsä vaalimalla juurikuin omistaavankilansa avaimen… Sitten hän otti kieliopin ja esitti meilleläksymme. Ihmeekseni ymmärsin nyt aivan hyvin. Kaikki mitä hän lausuituntui nyt perin helpolta. Luulenpa tosin, etten ollut koskaan ennenkuunnellut niin tarkkaavaisesti ja ettei hänkään ennen ollut niinkärsivällisesti antanut selityksiään. Ehkäpä miesparka ennen virastapoistumistaan tahtoikin jakaa meille kaiken tietonsa, saadakseen senpäähämme yhdellä kertaa.

Läksyn loputtua ruvettiin kirjoittamaan. Täksi päiväksi hra Hameloli meille valmistanut aivan uudet kaavat, joihin oli kauniillapyörökirjoituksella piirretty: Ranska, Elsassi, Ranska, Elsassi.Tämä tuntui juurikuin pieniä lippuja olisi liehunut ympäri luokkaapulpettiemme vaiheilla. Sietipä silloin nähdä, kuinka kukin ahkeroi,ja millainen hiljaisuus sitten! Ei kuulunut muuta kuin kynän rapinapaperilla. Kerran lensi sisään turilaita, mutta kukaan ei siihenkääntänyt huomiotaan, eipä edes pienimmätkään, jotka vain ahkerastivetelivät viivojansa kaikesta sydämestään ja sielustaan juurikuinranskalaisuuttaan osottaakseen… Koulutalon katolla kuhertelivathiljaa kyyhkyset, ja minä ajattelin heitä kuunnellessani:

"Eiköpähän vain heitäkin vielä velvoiteta laulamaan saksaksi?"

Kun tuon tuostakin kohotin silmäni kirjoituksestani, näin hraHamelin istuvan liikkumatonna tuolillaan tarkastellen ympäröiviäesineitä, juurikuin tahtoisi hän katseessaan viedä mukanaan kokopienen koulutalonsa… Aatelkaas! Neljäkymmentä vuotta hän oli joollut siinä samalla paikalla, pihamaansa häntä vastapäätä ja luokkaaivan samaisena. Ainoasti penkit ja pulpetit olivat kiillottuneet jakuluneet käyttämisestä; pihan pähkinäpuut olivat kasvaneet ja hänenoma istuttamansa humala köynnösteli nykyään jo ikkunat kattoon saakka.Miten tuskallista mahtoikaan olla miesparalle jättää kaikki nämäesineet ja kuulla sisarensa häärivän yläkerrassa heidän matka-arkkujaantäyttämässä. Heidän näet täytyi lähteä huomenna ja jättää maa ainiaaksi.

Siitä huolimatta hänellä oli voimaa hoitaa opetus loppuun saakka.Kirjoituksen jälkeen meillä oli historiaa; sitten pikku lapsetjamasivat yhteen ääneen a. e. i. o. u. Salin perällä vanha Hauser olipannut kakkulat nenälleen ja, pidellen aapistaan molemmin käsin, häntavasi äänteitä lasten mukana. Näkyi selvästi kuinka hänkin ponnisteli;hänen äänensä värisi liikutuksesta, ja niin hassunkurista oli kuullahäntä, että meillä kaikilla oli halu sekä nauraa että itkeä. Ah! tämänviimeisen opetustunnin muistan aina!

Äkkiä kirkon tornikello löi 12; sitten soitettiin angelus. [Angelus onrukous neitsyt Maarian puoleen; siihen kehotetaan kolmasti päivässäkirkonkellon läppäyksellä.] Samalla harjoituksista palajavienpreussilaisten torvet rämähtivät aivan akkunaimme alla… Hra Hamelnousi aivan kalpeana paikaltaan. Ei koskaan hän ollut näyttänyt minustaniin suurelta.

"Ystäväiseni", hän sanoi, "ystäväiseni, minä… minä…"

Mutta jokin häntä tukehdutti. Hän ei voinut lopettaa lausettaan.

Silloin hän kääntyi tauluun päin, otti palasen liitua ja, painaltaenkaikin voimin, kirjoitti niin suurilla kirjaimilla kuin voi:

"ELÄKÖÖN RANSKA!…"

Sitten hän jäi siihen päätään seinään nojaten, ja puhumatta hän antoimeille kädellään merkin:

"Kaikki on lopussa… menkää!"

Berlinin piiritys.

Olimme tohtori V:n kera kävelemässä Champs Elysées'in puistokujannettaja katselimme Pariisin piirityksen historiaa granattien halkaisemistaseinistä ja kartessien särkemistä jalkakäytävistä, kun, juuriollessamme saapumaisillamme l'Etoile-pyörylälle, tohtori

1 2 3 4 5 6 7 8 9
Comments (0)
Free online library ideabooks.net