» » Havahtuneita Kuvaus nykyaikaisesta haaremielämästä

Havahtuneita Kuvaus nykyaikaisesta haaremielämästä

Havahtuneita
Kuvaus nykyaikaisesta haaremielämästä
Category:
Author: Loti Pierre
Title: Havahtuneita Kuvaus nykyaikaisesta haaremielämästä
Release Date: 2018-11-29
Type book: Text
Copyright Status: Public domain in the USA.
Date added: 27 March 2019
Count views: 70
Read book
1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 38

The Project Gutenberg EBook of Havahtuneita, by Pierre Loti

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States andmost other parts of the world at no cost and with almost no restrictionswhatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the termsof the Project Gutenberg License included with this eBook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'llhave to check the laws of the country where you are located before usingthis ebook.

Title: Havahtuneita Kuvaus nykyaikaisesta haaremielämästä

Author: Pierre Loti

Translator: Jalmari Hahl

Release Date: November 29, 2018 [EBook #58376]

Language: Finnish

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK HAVAHTUNEITA ***

Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

HAVAHTUNEITA

Kuvaus nykyaikaisesta haaremielämästä

Kirj.

PIERRE LOTI

Suomentanut Jalmari Hahl

JyväskylässäK. J. Gummerus Oy,1919.

I.

Tunnettu romaaninkirjoittaja, André Lhéry, tarkasti väsyneenäsaapunutta postiansa eräänä himmeänä kevätaamuna Biscaya-lahdenrannalla olevassa pikku talossa, missä noudattaen viime oikkuansa olimelkein yhtä mittaa asunut edellisestä talvesta alkaen.

— Paljon kirjeitä tänä aamuna, hän huokasi, liian paljon kirjeitä.

Tosin hän ei niinäkään päivinä ollut tyytyväinen, joina kirjeenkantajatoi hänelle niitä vähemmän, hän kun silloin katsoi olevansa eristettymuusta maailmasta. Useimmat noista kirjeistä olivat naisilta,toiset allekirjoitetut, toiset allekirjoitusta vailla, muttakaikki hulmahduttivat kirjailijalle rakastettavan henkisen ihailunsuitsutusta. Melkein kaikki alkoivat näin: "Ihmettelynne on olevasuuri, hyvä herra, kun näette oudon naisen käsialan". André hymyilitälle alulle: hämmästyneenä — eipä sentään! Olihan hämmästys jo aikojasitten hänestä kadonnut. Ja jokainen uusi kirjeen, kirjoittajatar,joka tavallisesti piti itseään ainoana kyllin rohkeana maailmassa,ottaakseen tällaisen askeleen, ei koskaan malttanut olla lisäämättä:"Minun sieluni on teidän sielunne sisar; vakuutan, ettei kukaankoskaan ole ymmärtänyt teitä niin kuin minä." Mutta nyt André eihymyillyt, vaikka tuo vakuutus ei ollutkaan mitään odottamatonta;päinvastoin se häntä liikutti. Se tietoisuus, että hänellä olivaikutusta niin moneen olentoon, jotka olivat hajalla ympäri maailmaaja alati kaukana hänestä, ja että hän osaksi oli vastuunalainen heidänkehityksestään, sai hänet usein vaipumaan ajatuksiinsa.

Lisäksi noiden kirjeiden joukossa oli muutamia niin välittömiä jaluottamusta uhkuvia, todellisia hätähuutoja, jotka kääntyivät vanhemmanveljen puoleen, edellyttäen, että hän ei malttaisi olla kuulematta jaosaa-ottamatta.

Tällaiset kirjeet André Lhéry talletti, heitettyään paperikoriinvaativaiset ja jokapäiväiset; edelliset hän säilytti, vakaasti päättäenvastata niihin. Mutta useimmiten häneltä valitettavasti puuttui siihenaikaa, ja kirje parkoja kasaantui, hukkuen pian seuraavien kirjeidentulvaan, ja lopulta joutuen unhotuksiin.

Tämän aamun postissa saapui muuan kirje, jonka kuoressa oliturkkilainen postimerkki, ja sen postileimasta erotti vallan selvästi;nimen Stambul, joka aina saattoi Andrén mielen levottomaksi.

Stambul! Mikä haltioiva taikatenho tuossa yhdessä sanassa!

André aikoi juuri avata tämän kirjeen kuoren, joka saattoi ollaaivan yhdentekevää, mutta jäi hetkeksi miettimään, hänet kun äkkiävaltasi tuollainen aina yhtä selittämätön väristys, jota hän tunsijoka kerta kuin Stambul pitkän unhotuksen jälkeen sukelsi esiin hänenmielensä kätköistä. Ja samoin kuin usein unissa, kuvastui nytkinkaupungin varjokuva hänen silmiensä eteen, jotka olivat nähneet kaikenmaailman ja sen äärettömän vaihtelevan moninaisuuden: minareettienja kupukattojen kaupunki; tuo majesteetillinen ja ainoalaatuinen,vielä häviötilassaan verraton, kohosi taivasta kohti Marmaramerenympäröimänä, jonka sini sulautui taivaanrantaan.

Noin viisitoista vuotta aikaisemmin oli hänen kirjeenvaihtajattarinaanollut muutamia toimettomia kauniita turkkilaishaaremin naisia. Muutamatheistä: olivat häneen pahastuneet, toiset taas pitivät hänestä, joskinomantunnon tuskia tuntien, sentähden, että hän aikaisessa nuoruudessakirjoittamassaan kirjassa oli kertonut yhden heidän vaatimattomansisarensa kanssa kokemansa seikkailun. Nämä lähettivät hänelle salaatuttavallisia terveisiä virheellisellä, mutta silti usein viehättävälläranskankielellä. Lopulta he vaihdettuaan muutaman kirjeen, vaikenivatja vaipuivat jälleen voittamattomaan salaperäisyyteen, levottominaajatellessaan, mitä olivat rohjenneet tehdä, ikäänkuin se olisi ollutkuolemansynti.

Viimein hän avasi kirjekuoren, jossa koreili pitkämatkalainen —hänelle rakas postimerkki — ja sisällys sai hänet aluksi kohauttamaanolkapäitään: pitihän tuo nainen totisesti häntä pilanaan! Hänentyylinsä oli liian uudenaikainen, hänen käyttämänsä ranskankieliliian puhdasta ja sujuvaa. Turhaan tuo nainen siteerasi koraania,mainitsi itseään Zahidé Hanumiksi ja pyysi postiin jäävää vastausta,noudattaen ryöstöretkellä olevan punanahan varovaisuutta — kaiketi hänkuitenkin oli joku läpimatkalla Konstantinopolissa viipyvä henkilö, taijonkun lähettilään vaimo, Herra sen tiesi, tai suorastaan Parisissakasvatuksensa saanut turkkilaisnainen.

Kirjeen viehätysvoima oli kuitenkin vastustamaton, sillä melkeinvastoin tahtoaan André vastasi siihen heti. Muuten oli tarpeellista,että hän osotti tuntevansa muhamettilaisia oloja, ja hän huomauttijoskin kohteliaasti: "Te muka olisitte turkkilainen nainen! Minua ettetotisesti kykene viemään harhaan!…"

Huolimatta epätodennäköisyydestä, tämän kirjeen lumousvoima olikieltämätön… Seuraavaan aamuun asti, jolloin André luonnollisesti oliherjennyt ajattelemasta tätä seikkaa, hänessä liikkui se epämääräinentietoisuus, että jotakin alkoi hänen elämässään, jotakin, jolla olioleva suloiset, mutta samalla vaaran- ja surunsekaiset seuraukset.

Lisäksi tuo kirje oli kuin kutsu Turkinmaalta hänelle, joka muinoin olisitä niin suuresti rakastanut, mutta joka ei enää ollut aikonut sinnepalata.

Tuona epämääräisenä huhtikuun päivänä, jonka valaistus muistuttitalvea, Biscayan meri sai hänet sietämättömän alakuloiseksi — tuovaalean vihreä meri ainaisine kookkaine hyökyaaltoineen, tuo ääretönaavikko, joka ammottaen aukenee kohti huimaavaa äärettömyyttä,joka houkuttelee ja saattaa levottomaksi. Paljoa lempeämpänä,rauhoittavampana ja viihdyttävämpänä väikkyi hänen mielessäänMarmara-meri, rannat täynnä Islamin salaperäisyyttä. Baskien maa,johon hän ajoittain oli ollut mieltynyt, ei enää näyttänyt hänestäolinpaikaksi kyllin viehättävältä; tuota vanhan ajan henkeä, jonkaennen oli luullut huomaavansa Pyreneitten lähimailla, ympäristönkyläpahasissa — jopa ikkunoittensa edessä tuossa vanhassa Fontarabienkaupungissa, huolimatta tyylittömien huvilain tulvasta — tuotamuinaisbaskilaista henkeä hän sinä päivänä ei enää löytänyt. Kuinkapaljon muinaisuutta ja menneisyyden haaveilua sitävastoin olikaanjäljellä Stambulissa, korkeiden moskeijain varjossa, katujenpainostavassa hiljaisuudessa, ja äärettömän avaroilla hautausmailla,missä iltaisin kuolleiden sieluille sytytetään tuhansittain yölamppujenpieniä, keltaisia liekkejä. Ja nuo molemmat rannat, jotka katselevattoisiaan — Europpa ja Aasia — näyttävät toisilleen Bosporiareunustavia minareettejaan ja palatsejaan, alinomaan erinäköisinävaihtelevassa itämaalaisessa valaistuksessa. Kuinka karu ja synkkätämä Gascognen lahti verrattuna Itämaiden satumaailmaan! Kuinka hänviipyikään täällä, eikä lähtenyt sinne? Kuinka epäjohdonmukaista täällätuhlata elämän luetut päivät, kun siellä oli viehkeän lumouksen,surumielisen ja harvinaisen huumauksen maa, joka saa unhottamaan ajanhaihtuvaisuuden.

Mutta täällä, tämän himmeävärisen merenpoukaman rannalla, jotavaltameren vihurit ja hyrskyt pieksevät, olivat hänen silmänsä auenneetnäkemään elämän näytelmää, täällä oli hänessä herätetty tietoisuuseräistä salaperäisistä hetkistä; sentähden hän kaikesta huolimattarakasti kaikkea täällä, rakasti sitä epätoivoisesti, ja hän tiesivallan hyvin kaihoavansa sitä ollessaan muualla.

Sinä huhtikuun aamuna André Lhéry uudelleen tunsi parantumatonta kipua,joka johtui siitä, että hän oli ikäänkuin hajaantunut kaikkien kansojenkeskelle, että oli ollut matkamies kaikkialla maailmassa, kiinnittäensydämensä sinne ja tänne. Hyvä Jumala, miksi olikaan hänellä nyt kaksiisänmaata: oma synnyinmaansa, ja sen lisäksi Itämaat?…

II.

Huhtikuun aurinko, — yhä saman kuun, mutta viikkoa myöhemmin —seuloutui kiertokaihtimien ja musliiniverhojen lomitse sisälleuneen vaipuneen nuoren naisen huoneeseen. Se oli aamuaurinko, jokatoi mukanaan uudinten, säleluukkujen ja rautaristikkojen läpi tuonlyhytaikaisen ilon ja maallisen keväimen ainaisen harhalumon, jokamaailman alusta on kiehtonut olentojen sekä monimutkaiset ettäyksinkertaiset sielut, ihmisten, eläinten, pienten laululintujen sielut.

Ulkoa kuului äsken saapuneiden pääskyjen viserrys ja itämaalaiseentahtiin lyödyn käsirummun kumea pärrytys. Ajoittain kajahti ilmoillemylvinän tapaisia huutoja, ikäänkuin hirviömäisten eläinten päästämiä:kiireellisten matkustajalaivojen toitotuksia, höyryviheltimienkiljuntaa, joista saattoi päättää, että lähellä oli satama, suuri,huumaavan liikenteen vilkastuttama satama; mutta nämä laivojenmerkki-äänet tuntuivat tulevan hyvin kaukaa ja alhaalta, mikä viittasisiihen, että tämä talo oli jossakin turvallisessa, meren tasoa ylempänäolevassa paikassa.

Hieno ja valkoinen tuo huone, johon aurinko tunki ja jossa nukkuituo nuori nainen; hyvin uudenaikainen, mutta kalustettu siihenepäonnistuneen yksinkertaiseen ja teennäisen vanhanaikuiseen tyyliin,joka vielä tuona vuonna (1901) edusti meidän dekadenssimme viimeistähienostuneisuutta, ja jota mainittiin "uudeksi taiteeksi".

Valkealla lakkavärillä sivellyssä vuoteessa, — johon joku Lontoon taiParisin suosittu koristemaalaaja alkuperäisen kömpelösti ja siroonjapanilaiseen tapaan oli luonnistellut epämääräisiä kukkaskuvioita —tuo nuori nainen yhä nukkui. Sotkuisten vaaleiden hiuksien keskeltäpilkoittivat esiin pienet, sievän soikeat kasvot, niin puhdasviivaiset,että luuli näkevänsä melkein luonnottoman kauniin vahakuvan,pieni, hieman kotkankaareva nenä melkein liian ohuine sieramineen;suuret madonnasilmät ja hyvin pitkät ripset, kääntyneinä ohimoihinpäin kuin Surevalla Neitsyellä. Runsaasti pitsejä vuodeliinoissaja pieluspäällisissä, runsaasti sormuksia hennoissa sormissa,jotka lepäsivät silkkipeitteellä, meidän makumme mukaan liikaaloisteliaisuutta tämänikäisellä nuorella neitosella. Mutta muutenkaikki hänen ympärillään täysin vastasi länsimaalaisen ylellisyytemmeviime vaatimuksia. Mutta ikkunoiden edessä olivat nuo aukenemattomatrautaristikot ja puiset häkit, — jotka loivat tähän valoisaan jahienoon ympäristöön lamauttavan, melkeinpä ahdistavan vankila-tunnelman.

Huolimatta säteilevästä auringonpaisteesta ja pääskysten meluavastariemusta, tuo nuori nainen nukkui ylen pitkään, vaipuneena tuollaiseensikeään uneen, joka äkkiä aamupuolella yötä valtaa valvoneen, ja hänensilmiänsä ympäröivät tummat kehät, kuin olisi hän itkenyt paljonedellisenä päivänä.

Valkeaksi lakatulla pienellä kirjoituspöydällä paloi vielä unhotettukynttilä keskellä täyteen kirjoitettuja paperilehtiä ja valmiitakirjeitä, jotka oli suljettu kultaisilla nimikuvioilla koristettuihinkuoriin. Siinä oli lisäksi nuottipaperia, johon oli töherrettynuotteja ikäänkuin keskellä sävellyskuumeen touhua. Muutamia kirjojaoli heitetty sikin sokin keskelle hauraita saksilaisesta posliinistatehtyjä koruleluja: kreivitär de Noailles'en viime runokokoelmaBaudelairen ja Verlainen runojen, Kantin ja Nietzschen filosofianseurassa… Ilmeisesti puuttui tästä talosta äiti, joka olisi valvonutluettavan kirjallisuuden laatua ja lieventänyt näiden nuorten aivojenliikaa kiihotusta.

Ja hyvin omituista ja odottamatonta tässä huoneessa, jossa mikähemmoiteltu pikku parisitar tahansa olisi ollut kuin kotonaan,oli, että valkoisen vuoteen yläpuolella, juuri siinä paikassa,johon katolinuskoiset kenties vielä kiinnittävät ristiinnaulitunkuvan, koreili arapiankielinen kirjoitus, ommeltuna kultakirjaiminemirin-vihreälle sametille; se oli säkeistö Muhammedin kirjasta, jakirjaimet olivat väännetyt vanhanaikuisiksi siroiksi koukeroiksi.

Äskeistä äänekkäämpi visertely kahden pääskyn virittämänä, jotkarohkeasti olivat istuutuneet itse ikkunapienalle, sai äkkiä noidenpienten ja nuorten kasvojen silmät puoleksi aukenemaan; suuretruskeanvihreät silmät, jotka ensin epäröivinä ja säikähtyneinänäyttivät anovan elämältä armoa, rukoilevan todellisuutta mitäpikimmin karkoittamaan jotakin sietämätöntä unta.

Mutta epäilemättä todellisuus liiaksikin vastasi pahaa unta, silläkatse kävi yhä synkemmäksi, mikäli muisti ja ajatukset selkenivät,ja se vaipui vallan alas, ikäänkuin toivottomana mukautuenvälttämättömyyteen, kohdattuaan luultavasti todiste-esineitä: avoimessalippaassa oli jalokivistä säihkyvä otsahely, ja tuoleille oli levitettyvalkosilkkinen morsiushame, jota koristivat oranzhi-kukat aina pitkänlaahuksen päähän asti…

Tuulispäänä syöksähti huoneeseen ovelle naputtamatta vanha nainen,hehkuvat ja pettyneet silmät kiiluen. Musta hame, iso musta hattu,sävyltään yksinkertaisen hieno, ja samalla jonkunverran huomiotaherättävä ja eriskummainen; hän oli saapunut vanhojen impienvaltakunnan rajalle. Epäilemättä hän oli opettajatar, jolla oli hyvättodistukset, mutta joka oli lähtenyt köyhästä perheestä.

— Tässä se on!… Se on nyt hallussamme, pikku lemmikkini!… hänsanoi ranskaksi, osoittaen lapsellisen riemuitsevana avaamatontakirjettä, jonka oli käynyt perimässä postista.

Ja vuoteessa lepäävä pieni prinsessa vastasi samalla kielellä, ilmanvähintäkään vieraanvoittoisuutta:

— Todellako, onko se mahdollista?

— Totta kai!… Keneltä muulta luulettekaan sen olevan, kuinhäneltä? Onhan kuoreen kirjoitettu Zahidé Hanum? Siinä nyt näette!Niin, jos olette ilmaissut tämän tunnussanan toisellekin, se on eriasia…

— Tiedättehän, etten sitä ole tehnyt.

— No niin, siis…

Nuori nainen oli kavahtanut istumaan, silmät nyt apoauki, poskillapunoittava hohde — vallan kuin lapsi, jolla on ollut suuri suru,mutta jolle on tuotu niin eriskummainen lelu, että hetkiseksi kaikkiunhottuu. Tämä lelu oli kirje; nuori nainen käänteli sitä käsissään,halukkaana kosketellen sitä, mutta samalla säikähtyneenä, ikäänkuinpelkkä kosketteleminen olisi ollut rikos. Ja juuri kun hän oliavaamaisillaan kuoren hän pysähtyi ja rukoili mielistellen:

— Neitiseni, hyvä kulta neitiseni, älkää suuttuko oikustani, muttatahtoisin olla aivan yksin, kun luen sen.

— Totta puhuen, olettepa hullunkurisista pikku olennoista kaikkeinhullunkurisin, sydänkäpyseni!… Mutta annattehan minun sittenjälestäpäin lukea sen, eikö totta? Sen olen kai ainakin ansainnut…Kas niin. Menenpä riisumaan hattuni ja harsoni, ja palaan sitten…

Todella hän oli "hullunkurinen" pikku olento, ja lisäksi kovintunnollinen, sillä hän katsoi säädyllisyyden vaativan, että nousivuoteesta, pukeutui ja peitti tukkansa, ennenkuin ensi kertaaelämässään aukaisi mieheltä saamansa kirjeen. Puettuaan siis kiireessäyllensä pastellin-sinisen aamuhameen, joka oli tilattu Rue de la Paix'nvarrella sijaitsevasta hienosta muotiliikkeestä, ja verhottuaan vaaleathiuksensa harsoon, joka oli muinaista tsherkessiläistä korutekoa, hänavasi vavisten kirjekuoren.

Kirje oli hyvin lyhyt; kymmenkunta vallan yksinkertaista riviä — janiissä odottamaton käänne, joka sai hänet hymyilemään, huolimattahänen pettymyksestään, kun ei siitä löytänyt mitään tuttavallisempaaja syvempää — kohtelias ja ystävällinen vastaus, kiitos, jostapilkoitti esiin väsymystä, siinä kaikki. Mutta joka tapauksessa siinäoli ilmeisen selvänä nimikirjoitus André Lhéry. Tämä nimi, tuon miehenkäden kirjoittamana, herätti nuoressa naisessa pyörrytyksen kaltaisentunteen. Ja samoin kuin tuo mies siellä kaukana vastaanottaessaanStambulin postimerkillä varustetun kirjeen oli tuntenut, että jotainalkoi, samoin tuo nainen täällä aavisti jotain suloista ja samallasurullista sen tähden, että tuo kirje saapui juuri sellaisenapäivänä, hänen elämänsä suurimman tapauksen aattona. Tuo mies, jokaniin kauan oli hallinnut hänen unelmiaan, ja joka oli yhtä erotettuhänestä ja yhtä saavuttamaton, kuin jos kumpikin olisi elänyt eritaivaankappaleella, oli sinä aamuna käynyt sisälle hänen elämäänsäyksistään noiden harvojen sanojen muodossa, jotka tuo mies oli häntävarten kirjoittanut ja nimellään merkinnyt.

Eikä hän koskaan ollut tuntenut itseään niin vangituksija kapinalliseksi eikä koskaan niin suuresti kaihoavansariippumattomuutta, avaraa liikkuma-alaa ja retkeilyä tuntemattomassamaailmassa… Hän lähestyi ikkunaa, jonka pieleen usein nojasikatsoessaan ulos: — mutta ei, sen ulkopuolellahan olivat nuo suurethäkit ja nuo rautaristikot, jotka saivat hänet epätoivoiseksi.Hän kääntyi ja kulki raoitettua ovea kohti ja potkaisi syrjäänmorsiushameen laahuksen, joka oli levitetty komealle matolle; ovi johtihänen pukuhuoneeseensa, joka oli kauttaaltaan valkeata marmoria jaisompi kuin makuuhuone leveine ristikoista vapaine ikkunoineen, jotkaolivat satavuotisia plataneja kasvavan puutarhan puolella. Yhä pitäenkädessään auki käärittyä kirjettä hän nojasi kyynärpäätään ikkunaan,nähdäkseen vapaasti taivaan ja puut, komeat ensi ruusut, tarjotakseenposkensa ilman ja auringon hyväilylle… Ja mitkä jykevät muuritkuitenkin ympäröivät tuota puutarhaa! Miksi ne olivatkaan yhtä korkeatkuin vankilapihan muurit? Sinne tänne oli pystytetty tukipatsaitaniitä vahvistamaan, ne kun olivat niin suunnattoman kookkaat. Tarkotusoli, ettei korkeimmistakaan lähistön taloista voisi nähdä niitä, jotkakävelivät aitauksen sulkemassa puutarhassa…

Huolimatta tämän pakko-teljennän aiheuttamasta alakuloisuudesta,tästä puutarhasta pidettiin, se kun oli hyvin

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 38
Comments (0)
Free online library ideabooks.net