» » Jean Christophe I Sarastus

Jean Christophe I Sarastus

Jean Christophe I
Sarastus
Category:
Title: Jean Christophe I Sarastus
Release Date: 2019-01-12
Type book: Text
Copyright Status: Public domain in the USA.
Date added: 27 March 2019
Count views: 55
Read book
1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 15

The Project Gutenberg EBook of Jean Christophe I, by Romain Rolland

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States andmost other parts of the world at no cost and with almost no restrictionswhatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the termsof the Project Gutenberg License included with this eBook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'llhave to check the laws of the country where you are located before usingthis ebook.

Title: Jean Christophe I Sarastus

Author: Romain Rolland

Release Date: January 12, 2019 [EBook #58675]

Language: Finnish

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK JEAN CHRISTOPHE I ***

Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

JEAN-CHRISTOPHE I

Sarastus

Kirj.

ROMAIN ROLLAND

Porvoossa,Werner Söderström Osakeyhtiö,1919.

I.

"Kuink' auetessa usmain kosteoiden ja sankkain alkoi niiden puhki Päivän kuvastin ensin himmeästi kiiltää"…

Dante, Kiirastuli, XVII.

Virran pauhu kohoaa talon takaa sitä kohti. Sade on lyönyt ikkunaanaamusta alkaen. Vesi valuu purosena ruutua pitkin, jonka yksi kulma onrikkonainen. Kellertävän kalpea päivä sammuu. Huoneessa on lämmin jatympeä ilma.

Vastasyntynyt liikahtelee kehdossa. Vaikka vanhus on sisään tullessaanjättänyt puukenkänsä oven pieleen, narisee permanto hänen astellessaan:lapsi alkaa vikistä. Äiti kohotaikse sängystä ja kumartuu sitärauhoittamaan; isoisä sytyttää lampun, hapuillen epävarmasti hämärässä,ettei pienokainen herätessään peljästyisi pimeää. Liekki valaiseevanhan Jean-Michelin punertavaa naamaa, valkeaa ja karkeaa partaa,jöröjä kasvonpiirteitä ja vilkkaita silmiä. Nyt tulee hän kehdon luo.Hänen viittansa löyhkähtää märältä; hän laahustaa suuret, sinisethuopatossut jalassa. Louisa viittaa hänelle, ettei hänen pitäisi tullaliian lähelle. Louisa on vaaleanverikkö, melkeinpä valkeatukkainen;hänen piirteensä ovat rasittuneet ja riutuneet; hänen lauhkeat,lammasmaiset kasvonsa ovat täynnä pisamia, hänen kalpeat ja paksuthuulensa eivät sulkeudu hyvin ja ne hymyilevät ylen arasti; hänhyväilee silmin lastaan, — kovin sinisin, kovin hämyisin silmin,joiden terä on vain pieni piste, mutta jotka ovat sanomattoman hellät.

Lapsi herää ja itkee. Hänen hämärä katseensa pyörii sinne tännelevottomana. Oi, mikä kauhistus! Pimeys, lampun rajusti käyvä valo,kaaoksesta parhaiksi vapautuneen sielun outoja aistimuksia, ahdistavaja humiseva yö ympärillä, pohjattomia varjoja, joiden syvyydestälentää aivan kuin sokaisevia heijastuksia, kirpeitä tuntuja, tuskaa,haamuja: nuo valtavat olennot, jotka kumartuvat hänen ylitseen, nuosilmät, jotka tunkeutuvat häneen, hänen lävitseen, joita hän eivoi ymmärtää!… Hänellä ei ole voimaa huutaa; kauhu kahlii häntäniin, että hän makaa liikkumatonna, silmät ja suu auki, läähättäennielustaan. Suuri, muodoton pää rypistyy surkeihin ja hullunkurisiinirvistyksiin; kasvojen ja käsien hipiä on ruskea, vivahdellensinertävään; paikoin on siinä kellertäviä pilkkuja…

— Hyvä isä, miten se on ruma! äännähti vanhus vakuutettuna.

Hän meni ja asetti lampun jälleen pöydälle.

Louisan kasvot olivat aivan kuin toria saaneen pienen tytön.
Jean-Michel katsoi häneen syrjäsilmällä ja naurahti.

— Et suinkaan vaatine, että sanoisin häntä kauniiksi? Sitä et uskoisiitsekään. Ja eihän se ole sinun vikasi. Nehän ovat kaikki pieninäsellaisia.

Lapsi pääsi nyt tylsästä liikkumattomuuden tilasta, jossa lampun valoja vanhuksen katse oli häntä pitänyt. Se alkoi itkeä. Ehkäpä se tunsiäidin silmissä vaistomaisesti jotain hyväilevää, joka neuvoi sitävalittamaan. Louisa ojensi lasta kohti syli avoinna kätensä ja sanoi:

— Nostakaa se minulle.

Ukko alkoi laverrella tavallisia periaatteitaan:

— Ei saa antaa myöten lapsille, kun ne itkevät. Niiden pitää antaahuutaa.

Mutta hän tuli kuitenkin kehdon luo, otti pienokaisen siitä jamurahteli:

— Minä en ole koskaan nähnyt näin rumaa lasta.

Louisa otti pienokaisen kuumeisen polttaviin käsiinsä ja painoi senpoveaan vasten. Hän katseli sitä sekava ja autuaallinen hymy huulillaan:

— Oi pikku raukkani, virkkoi hän aivan hämillään, miten sinä oletruma, ja miten minä rakastan sinua.

Jean-Michel kääntyi lieteen päin: kohenteli sitä jörön näköisenä; muttahymy ilmaisi kuitenkin, että vaikka kasvot olivat juhlallisuuteensaakka nyrpeät, piili miehessä jotain muutakin. — Hyvä, tyttöseni,sanoi hän. Älä ole milläsikään, ennättäähän tuo muuttua. Ja mitä sesitten oikeastaan tekee? Eihän häneltä vaaditakaan sen kummempaa kuinettä hänestä tulee kunnon mies.

Poika oli rauhoittunut tuntiessaan äidin lämpöisen ruumiin kosketuksen.Hän imi niin, että kuului, ahnaasti ja läähättäen. Jean-Michelheittäytyi mukavasti tuoliin istumaan ja toisti mahtipontisesti:

— Ei ole mitään kauniimpaa kuin kunnon mies.

Hän vaikeni hetkisen ja aprikoi, eikö tuosta ajatuksesta voisi johtaamuutakin puhuttavaa; mutta hän ei keksinyt mitään lisättävää, javaiettuaan tuokion, jatkoi hän ärtyisällä äänellä:

— Kuinka miehesi ei ole täällä?

— Luultavasti hän on teatterissa, vastasi Louisa arasti. Siellä onharjoitus.

— Teatteri oli kiinni. Minä tulin juuri siitä ohitse. Se on vain hänentavallisia valheitaan.

— Älkää nyt häntä aina moittiko! Minä käsitin kai väärin hänenmenonsa. Hän viipyy luultavasti antamassa tuntejaan.

— Hänen pitäisi jo tähän aikaan olla kotona, vastasi ukkotyytymättömänä. Hän epäröi tuokion ja kysyi sitten hiljaisemmallaäänellä, hieman hämillään:

— Onko hän sillä päällä… taas?…

— Ei, isä, vastasi Louisa nopeasti.

Vanhus katsoi häneen; Louisa karttoi hänen katsettaan.

— Se ei ole totta, sinä valehtelet minulle. Louisa itkeskeli hiljaa.

— Taivaan Jumala! huudahti vanhus ja potkaisi uunia. Kohennusrautaputosi rämisten permannolle. Äiti ja lapsi hätkähtivät peljästyksestä.

— Isä, isä, älkää nyt, sanoi Louisa, se alkaa itkeä.

Lapsi oli hetkisen kahden vaiheilla, ruvetako huutamaan vai jatkaakoateriaansa; mutta kun hän ei voinut tehdä molempia yhtaikaa, ryhtyi hänjälleen aterioimaan.

Jean-Michel jatkoi hillitymmällä äänellä, jossa puuskahteli sillointällöin suuttumus:

— Mitä minä olen tehnyt, että Jumala on antanut minulle tuollaisenjuopon pojan? Maksoiko vaivaa elää niinkuin minä olen elänyt,puutteessa kaiken ikäni, saadakseni tämän. — Mutta sinä, sinäkin, etkösinä osaa häntä hillitä? Sillä sehän on sinun tehtäväsi, hitto soi!Pidättäisit häntä kotona!…

Louisa itki yhä katkerammin.

— Älkää nyt toruko, minä olen jo niin onneton! Minä olen tehnytkaikki, mitä olen voinut. Jos tietäisitte, miten minä pelkään, kun olenyksin! Minä olen aina kuulevinani hänen askeleensa portaissa. Ja minäodotan, kunnes ovi aukeaa, ja ajattelen: Herra Jumala, minkälaisenamahtaa hän nytkin ilmestyä… Kun sitä ajattelen, tulen aivan kipeäksi.

Nyyhkytykset täristivät häntä. Ukko tuli rauhattomaksi. Hän meniLouisan luo, veti peiton jälleen hänen vavahteleville olkapäilleen jasilitteli hänen päätään kömpelöllä kädellään.

— No no, älähän pelkää, olenhan minä täällä. Pienokaisen vuoksi Louisahillitsi itsensä ja koetti hymyillä.

— Tein väärin, kun puhuin teille tästä. Ukko pudisti päätään ja katsoihäneen:

— Tyttö rukkani, hänessä en antanut sinulle mitään hyvää lahjaa.

— Se on minun oma vikani, vastasi Louisa. Hänen ei olisi pitänyt naidaminua. Hän katuu nyt sitä.

— Ja mitä katumista siinä?

— Tiedättehän sen itse. Olittehan tekin tyytymätön, kun minusta tulihänen vaimonsa.

— Ei nyt enää puhuta siitä. Totta kyllä olin ensin siitä hiukanpahoillani. Sellainen poika kuin hän, — sen saatan rehellisesti sanoa,ethän sinä siitä pahastu, — poika, jota minä olin kasvattanut niinsuurella huolella, lahjakas musiikkimies, todellakin taiteilija, — hänolisi voinut tavoitella toisenmoisia naimakauppoja kuin sinua, jollaei ollut mitään, joka olit alempaa kansanluokkaa etkä ymmärtänyt itseammattiakaan. Että joku Krafft naisi tytön, joka ei ole musikaalinen,sitä ei ollut tapahtunut sataan vuoteen! — Mutta sinä tiedät hyvin,etten ole ollut sinulle siitä vihainen ja että olen pitänyt sinustasiitä asti kuin sinuun tutustuin. Ja mikä on tehty, on tehty, eikä autataakse katsominen: täytyy ainoastaan täyttää velvollisuutensa, täyttääkunniallisesti.

Ukko kääntyi ja istahti jälleen, ja virkkoi sitten juhlallisesti,niinkuin ainakin mietelmiään lausuessaan:

— Pääasia elämässä on täyttää velvollisuutensa.

Hän odotti vastaväitteitä, sylkäisi tuleen; mutta kun ei enempää äitikuin lapsikaan inttäneet mitään, halusi hän jatkaa, — ja vaikeni.

He eivät nyt puhuneet sanaakaan. Sekä Jean-Michel uunin ääressä ettäLouisa, joka istui sängyssään, olivat vaipuneet suruisiin unelmiin.Vanhus ajatteli kuitenkin katkerin mielin poikansa avioliittoa, vaikkahän oli vakuuttanutkin toisin. Myöskin Louisa mietti sitä ja syyttisiitä itseään, vaikkei saattanut moittia itseään mistään.

Louisa oli ollut palvelijatar, kun hän kaikkien ja varsinkin omaksiihmeekseen meni naimisiin Melchior Krafftin, Jean-Michelin pojankanssa. Krafftit olivat varattomia, mutta heitä pidettiin arvossatuossa pienessä Rheinin rannalla olevassa kaupungissa, johon vanhusoli lähes viisikymmentä vuotta sitten asettunut. He olivat olleetmusiikkimiehiä koko suku, ja kaikki maan muusikot Kölnistä Mannheimiinsaakka tunsivat heidät. Melchior oli viulunsoittaja Hoftheaterissa;ja Jean-Michel oli ennen muinoin johtanut suurherttuan orkesteria;Melchiorin avioliitto oli ollut vanhukselle ankara nöyryytys; hän olitoivonut pojastaan suuria; hän oli tahtonut tehdä hänestä kuuluisanmiehen, sellaisen, joksi hänen itsensä ei ollut onnistunut päästä. Jasilloin murskasi moinen oikku kaikki hänen unelmansa. Ensin hän siitäraivostuikin ja sadatteli Melchioria ja Louisaa pahanpäiväisesti.Mutta koska hän oli hyvä mies, antoi hän miniälleen anteeksi, kun oppihänet paremmin tuntemaan; ja hänessä heräsi Louisaa kohtaan isällinenhellyyskin, jota hän kuitenkin ilmaisi enimmäkseen vain äkäilyllä.Kukaan ei voinut ymmärtää, mikä oli saanut Melchiorin menemääntällaisiin naimisiin, — kaikkein vähimmin Melchior itse. Siihen eiollut varmaankaan syynä Louisan kauneus. Hänessä ei ollut mitäänviehättävää: hän oli pienikokoinen, kalpeahko ja hintelä; omituinenvastakohta Melchiorille ja hänen isälleen, jotka kumpikin olivat pitkiäja hartiakkaita miehiä, oikeita jättiläisiä, joilla oli punainen naamaja vankat nyrkit, hyvä ruokahalu, janoinen kurkku ja suuri taipumusnauruun ja mekastamiseen. Näytti kuin olisi heidän läsnäolonsa voinuthänet suorastaan musertaa; häntä tuskin huomasi heidän seurassaan, jahän itse koettikin painua silloin ikäänkuin näkymättömiin. Jos Melchiorolisi ollut hellätunteinen mies, olisi saattanut luulla, että hän olipitänyt Louisan kilttiä luonnetta kaikkia muita avuja parempana; muttahän oli niin turhamainen kuin suinkin olla saattaa. Avioliitto tuntuiolevan pelkästään kuin jonkin järjettömän vedonlyönnin tulos, silläkuinka olisi muuten hänenlaisensa poika, joka oli aika kaunis ja tiesihyvin kauneutensa, joka oli ylen turhamainen ja lisäksi melkoisenlahjakaskin ja saattoi siis toivoa rikasta naimakauppaa, — silläolisipa hän voinut ehkä, kuten kerskui, saada jonkun porvarillisenoppilaansa pään pyörälle, — kuinka olisi hän muuten yhtäkkiä valinnutvaimokseen köyhän kansannaisen, joka ei ollut saanut kasvatusta eikäollut kauniskaan eikä edes omasta puolestaan Melchioria lähennellyt?

Mutta Melchior oli noita miehiä, jotka tekevät aina päinvastoin kuinheiltä odotetaan tai Kuin he itsekään itseltään edottavat. Eivätsiitä syystä, etteivät saisi varoituksia, — "varattu mies on kahdenveroinen", sanoo sananparsi… — He väittävät, ettei heitä koskaanvoida pettää ja että he ohjaavat aluksensa erehtymättä määrättyynsatamaan. Mutta he eivät ota huomioon omaa itseään; sillä he eivätitseään tunne. Jollakin tyhjällä hetkellään, ja ne ovat heilletavallisia, hellittävät he peräsimen kädestään; ja tapahtumillaon, kun ne jätetään oman onnensa nojaan, pahanilkinen halu ryhtyäjuonittelemaan isäntäänsä vastaan. Perämiehen unohtama alus puskeesuoraan kariin; ja ovela Melchior nai kyökkipiian. Eikä hän kuitenkaanollut humalassa ja erikoisesti järjiltään sinä päivänä, jolloin hänsitoutui elämään kaiken ikänsä Louisan kanssa; eikä hän noudattanutsilloin myöskään mitään intohimoista oikkua: kaukana siitä. Muttaehkäpä meissä löytyy vielä muitakin voimia kuin äly ja sydän, toisiakinkuin aistit, — salaperäisiä voimia, jotka anastavat käskyvallan juuriniillä tyhjän-hetkillä, jolloin muut voimat vaipuvat uneen; ehkäpäjuuri nuo voimat kohtasivat Melchioria tytön sinertävistä silmistä, kunne katsoivat häneen arasti eräänä iltana, jolloin hän oli kohdannutLouisan virran rannalla ja istahtanut hänen viereensä kaislikkoon, —tietämättä itsekään, miksi, — antaakseen hänelle iäksi kätensä.

Tuskin oli Melchior päässyt naimisiin, niin näytti hän joutuneen aivanepätoivoon teostaan; eikä hän suinkaan salannut tätä Louisa-paralta,joka nyt pyyteli häneltä kovin nöyränä anteeksi. Melchior ei ollutpaha, ja hän antoi mielellään anteeksi; mutta hetken päästä saikatumus hänet jälleen valtaansa, varsinkin ystäviensä parissa tairikkaiden naisoppilaiden seurassa, jotka olivat nyt häntä kohtaanvallan halveksuvia ja joiden käsi ei enää laisinkaan vavissut hänenkosketuksestaan, kun hän oikaisi heidän sormiensa asentoa näppäimillä.Hän tuli silloin kotiin aina synkän näköisenä, ja Louisa huomasiahdistus sydämessään ensi silmäyksellä hänen kasvoillaan nuo samaisetmoitteet; tai jäi Melchior matkalla kapakoihin ja ammensi sieltätyytyväisyyttä omaan itseensä ja anteeksiantoa muille. Sellaisinailtoina hän palasi kotiin nauraa kajahutellen, mutta se nauru oliLouisasta vieläkin surullisempaa kuin muiden päivien sala-ajatuksetja mykkä kauna. Louisa tunsi olevansa jollakin tavoin vastuunalainennäistä mielettömyyden puuskista, jotka hävittivät joka kerta paitsikodin vähiä varoja myöskin hänen miehensä älyn heikkoja tähteitä.Melchior vaipui päivä päivältä syvemmälle. Siinä iässä, jolloinhänen olisi pitänyt tehdä lepäämättä työtä keskinkertaisia lahjojaankehittääkseen, antoi hän itsensä luisua alas pitkin kaltevaa pintaa; jamuut anastivat hänen paikkansa.

Mutta mitä huoli siitä tuo tuntematon voima, joka oli vienyt hänetpellavahapsisen palvelijattaren yhteyteen? Melchior oli täyttänyttehtävänsä; ja pikku Jean-Christophe oli päässyt astumaan sen maankamaralle, johon hänen kohtalonsa häntä vaati.

Oli jo aivan pimeä. Louisan ääni herätti vanhan Jean-Michelintylsyydestä, johon hän oli vaipunut mietiskellessään uunin ääressänykyisiä ja menneitä surujaan.

— Isä, mahtaa olla jo myöhä, virkkoi nuori miniä ystävällisesti.
Teidän täytyy lähteä kotiinne, teillä on sinne pitkä matka.

— Minä odotan Melchioria, vastasi vanhus.

— Ei, ei, ukki, minusta olisi parempi, ettette olisi täällä.

— Miksikä niin?

Vanhus kohotti päätään ja katsoi Louisaa tarkkaavasti. Miniä eivastannut. Vanhus jatkoi:

— Sinä pelkäät, sinä et tahdo, että minä hänet tapaisin?

— No, niin se on: se vaan yhä pilaisi asiaa: te suuttuisitte; ja sitäen tahdo. Menkää nyt vain!

Vanhus huokaisi, nousi ylös ja sanoi:

— Olkoon sitten niin.

Hän tuli Louisan luo, hänen karkea partansa hipaisi Louisan poskea; hänkysyi, eikö Louisa tarvinnut jotain, käänsi sitten lampun sammuksiinja lähti pois töytäten tuoleihin

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 15
Comments (0)
Free online library ideabooks.net