» » Robinson-koulu Seikkailuromaani Tyyneltämereltä

Robinson-koulu Seikkailuromaani Tyyneltämereltä

Robinson-koulu
Seikkailuromaani Tyyneltämereltä
Category:
Author: Verne Jules
Title: Robinson-koulu Seikkailuromaani Tyyneltämereltä
Release Date: 2019-01-27
Type book: Text
Copyright Status: Public domain in the USA.
Date added: 27 March 2019
Count views: 38
Read book
1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 21

The Project Gutenberg eBook, Robinson-koulu, by Jules Verne, Translated byValfrid Hedman

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and mostother parts of the world at no cost and with almost no restrictionswhatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms ofthe Project Gutenberg License included with this eBook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'll haveto check the laws of the country where you are located before using this ebook.

Title: Robinson-koulu Seikkailuromaani Tyyneltämereltä

Author: Jules Verne

Release Date: January 27, 2019 [eBook #58779]

Language: Finnish

***START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ROBINSON-KOULU***

E-text prepared by Tapio Riikonen

ROBINSON-KOULU

Seikkailuromaani Tyyneltämereltä

Kirj.

JULES VERNE

Suom. Valfrid Hedman

Hämeenlinnassa,Arvi A. Karisto Oy,1921.

SISÄLLYS:

     I. Halukkailla on tilaisuus ostaa saari Tyynestä valtamerestä.
    II. William W. Kolderup San Franciscosta kamppailee stocktonilaisen
        J.R. Taskinarin kanssa.
   III. Phina Hollaneyn ja Godfrey Morganin keskustelu pianon
        säestyksellä.
    IV. Artelett, jota nimitetään Tartelettiksi, esitellään
        asianmukaisesti lukijalle.
     V. Lähtövalmistuksia ja lopullinen matkallelähtö.
    VI. Lukija tutustutetaan uuteen henkilöön.
   VII. Havaitaan, että William W. Kolderup menetteli ehkä
        viisaasti vakuuttaessaan laivansa.
  VIII. Godfrey johtuu pahoittelemaan matkustusvimmaa.
    IX. Robinson-elämä ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista.
     X. Godfrey menettelee niinkuin jokainen muu haaksirikkoinen
        olisi samanlaisissa oloissa menetellyt.
    XI. Asuntokysymys ratkaistaan niin hyvin kuin mahdollista.
   XII. Komea ja onnekas salamanisku.
  XIII. Godfrey näkee taas hienoa savua nousevan eräältä toiselta
        kohdalta saarta.
   XIV. Godfrey löytää rannalle ajautuneen matkalaukun, joka on
        hänelle ja hänen toverilleen erinomaisen tervetullut.
    XV. Mitä välttämättömästi tapahtuu ainakin kerran jokaisen
        todellisen tai kuvitellun Robinsonin elämässä.
   XVI. Tapahtuu jotakin, mikä ei lukijaa kummastuttane.
  XVII. Opettaja tekee pyssyllään vallan ihmeitä.
 XVIII. Yksinkertaisen alkuasukkaan siveellistä ja ruumiillista
        kasvatusta.
   XIX. Tilanne mutkistuu yhä.
    XX. Tartelett hokee kaikissa äänilajeissa, että hän haluaisi
        jo päästä pois saarelta.
   XXI. Neekeri Karefinotu lausuu aivan hämmästyttävän mietteen.
  XXII. Selitys kaikkeen, mikä tähän asti on näyttänyt
        käsittämättömältä.

I.

Halukkailla on tilaisuus ostaa saari Tyynestä valtamerestä.

"Saari myytävänä käteismaksusta, kulungit lisäksi, enimmäntarjoovalle!" toisteli huutokaupantoimittaja Dean Felporg hengähtämättäyhä uudelleen tämän merkillisen myynnin ehtoja pohtiville ihmisille."Saari myytävänä! Saari myytävänä!" säesti vielä kaikuvammalla äänellähuutaja Gingrass, joka kulki edestakaisin todella perin kiihtyneenväkijoukon keskellä.

Väkeä siinä tosiaan oli tungeksimassa huutokauppakamarin avarassasalissa Sacramento-kadun 10:ssä. Siellä oli paitsi useitaKalifornian, Oregonin ja Utahin amerikkalaisia myöskin joitakuitaniistä ranskalaisista, jotka muodostivat runsaan kuudenneksenasujamistosta, sarapiinsa kääriytyneitä meksikolaisia, leveähihaisiinviittoihinsa puettuja kiinalaisia teräväkärkisissä kengissään jakartiomaiset hatut päässä, Etelämeren kanakeja, vieläpä muutamiaKolminaisuus-virran varsilla kuljeskelevia Mustajalka-, Isomaha- taiLitteäpää-intiaanejakin.

Rientäkäämme lisäämään, että näytelmää esitettiin Kalifornian valtionpääkaupungissa, San Franciscossa, vaikkei siihen aikaan, jolloin uusienkultakaivosten tavoittelu houkutteli kullanetsijöitä molemmiltamaapallon puoliskoilta — vuodesta 1849 vuoteen 1852. San Francisco eienää ollut mitä se oli ollut alussa, karavaanimaja, maihinnousupaikka,kortteeri yhden yön lepäämistä varten hoppuisille ihmisjoukoille niidenkiirehtiessä Sierra Nevadan läntisellä rinteellä sijaitsevillekulta-alueille. Ei, noin kaksikymmentä vuotta sitten oli entinentuntematon Yerba Buena väistynyt ainoalaatuisen, satatuhatta asukastakäsittävän, kahden kukkulan liepeille rakennetun kaupungin tieltä,joka ei ollut löytänyt kyllin tilaa rantakaistaleelta, vaan olipäättäväisesti alkanut laajentua takalistonsa äärimmäisille kukkuloilleasti, — sanalla sanoen kaupungin, joka on syössyt valta-asemastaanLiman, Santiagon, Valparaison ja kaikki muut kilpailijansa Uudenmantereen länsirannikolla ja josta yhdysvaltalaiset ovat tehneetTyynenmeren kuningattaren, "länsirannikon loistotähden"!

Tuona päivänä — toukokuun 15:nä — oli vielä kylmä. Tässä maassa, jokaon välittömästi napaseudun merivirtojen vaikutuksen alaisena,muistuttavat mainitun kuukauden ensimmäiset viikot pikemminKeski-Euroopan maaliskuun viime viikkoja. Mutta sitä ei olisi huomannuttämän julkisen huutokauppasalin perällä. Lakkaamatta kilisevä kello olikutsunut sinne suuren ihmisjoukon, ja kesäinen lämpömäärä sai jokaisenotsalle kihoilemaan hikihelmiä, jotka pakkanen ulkona olisi pianjähmetyttänyt.

Älkää luulko, että kaikki nämä häärivät ihmiset olivat saapuneethuutokauppakamariin ostotuumissa. Sanoisinpa, että siellä oli vainuteliaita. Ken olisi ollut kyllin hupsu, vaikka olisi ollut riittävänvarakaskin, ostaakseen Tyynenmeren saaren, jonka hallitus kummallisestaoikusta oli pannut vasaran alle? Arveltiin siis, että mitään riittäväätarjousta ei tehtäisi, että kukaan harrastaja ei innostuisi huutamaan.Se ei kuitenkaan ollut julkisen kuuluttajan vika, hän kun koettiyllyttää ostajia huudoillaan, eleillään ja mitä houkuttelevimmillakuvilla koristetulla kaunopuheisella kehuskelullaan.

Naurettiin, mutta ei kilpailtu tarjouksissa.

"Saari! Saari myytävänä!" toisteli Gingrass.

"Mutta ei ostettavana", vastasi eräs irlantilainen, jonka taskusta eiolisi löytynyt kolikoita pikku somerikonkaan hinnaksi.

"Saari, joka määrätyllä minimihinnalla ostettaessa ei nousisi edesviiteentoista dollariin hehtaarilta!" huusi vasaramies Dean Felporg.

"Ja joka ei tuottaisi senttiä sadalta!" vastasi roteva maanviljelijä,joka hyvin tunsi alaansa kuuluvat yritykset. "Saari, joka onympärimitaltaan kokonaista satakaksikymmentä kilometriä japinta-alaltaan yhdeksänkymmenen tuhannen hehtaarin laajuinen!"

"Onko se edes vankalla perustalla?" kysyi meksikolainen, vanhakapakkavieras, jonka oma perustus tällä hetkellä näytti varsinhorjuvalta.

"Saari, jolla vielä on koskemattomia aarniometsiä", jatkoi huutaja,"sekä niittyjä, kukkuloita, puroja…"

"Taataanko se?" kysäisi eräs ranskalainen, joka ei juuri näyttänythalukkaalta tarttumaan syöttiin.

"Kyllä taataan!" vastasi toimitsija Felporg, liian varma ammatissaanvälittääkseen yleisön pilapuheista.

"Kahdeksi vuodeksi?"

"Maailman loppuun asti."

"Ja vielä senkin jälkeen!"

"Saari aivan omaksi!" toisteli huutaja. "Saari, jolla eiole ainoatakaan tuhoeläintä, ei petoa eikä matelijaa!"

"Eikö lintujakaan?" tokaisi joku velikulta.

"Eikä hyönteisiä?" säesti toinen.

"Saari enimmän tarjoovalle!" toisti Dean Felporg aivan hämmentymättä."No, kansalaiset! Hiukkasen kukkarosisua! Ken haluaa saaren hyvässäkunnossa, melkein käyttämättömän saaren, joka sijaitsee Tyynessävaltameressä, tuossa merien meressä? Sen pohjahinta on aivan mitätön.Miljoona satatuhatta dollaria! Eikö siitä kukaan tarjoa miljoonaasataatuhatta?… Puhuuko kukaan?… Tekö hyvä herra? Tekö siellä… te,joka liikutatte päätänne kuin porsliinimandariini?… Minulla onsaari!… Niin, saari! Ken haluaa saaren?"

"Näyttäkää tavara!" lausui joku, ikäänkuin olisi ollut kysymys taulustatai japanilaisesta porsliinimaljakosta.

Ja kaikki salissa olijat purskahtivat nauruun, mutta alkuhintaan eivain lisätty puolta dollariakaan.

Mutta vaikka itse tavaraa ei voitukaan siirtää kädestä käteen, olisaaren asemakartta hankittu yleisön nähtäväksi. Harrastelijain täytyitietää mitä ajatella tästä julkisella huutokaupalla tarjotustamaapallon palasesta. Mitään yllätystä ei ollut pelättävissä eikä mitäänvastoinkäymistä. Asema, ilmansuunnat, seudun luonne, maanpinnankorkeussuhteet, eri vesistöjen verkko, ilmasto, kulkuyhteydet, kaikkioli helposti edeltäpäin todettavissa. Ei siinä sikaa säkissäostettaisi, ja hyvinkin saattoi uskoa vakuutusta, ettei voinut ollapetoksen pelkoa kauppatavaran laatuun nähden. Sitäpaitsi olivatYhdysvaltain lukemattomat sanomalehdet, yhtä hyvin Kalifornianpaikallislehdet kuin suuret päivälehdet, kahdesti viikossa, kerranviikossa, kahdesti kuussa tai kerran kuussa ilmestyvät julkaisut,aikakauslehdet, loistolukemistot, tilapäislehdet ja muut jo useammankuukauden ajan lakkaamatta kiinnittäneet yleisön huomiota tähänsaareen, jonka huutokaupallamyynnin kongressi oli äänestyksellähyväksynyt.

Tämä saari oli Spencerin saari, joka sijaitsee länsilounaaseen SanFranciscon lahdesta, noin neljänsadankuudenkymmenen meripenikulmanpäässä Kalifornian rannikolta, 32° 15' pohjoista leveyttä ja 142° 18'läntistä pituutta Greenwichin meridiaanista.

Muuten oli mahdotonta kuvitella eristetympää asemaa kaiken laiva- jakauppaliikkeen ulkopuolella, vaikka Spencerin saari olikin verratenlyhyen matkan päässä ja sijaitsi niin sanoaksemme amerikkalaisillavesillä. Mutta siellä ovat säännölliset, vinoon pohjoiseen tai eteläänkulkevat merivirrat muodostaneet ikäänkuin tyvenvetisen järven, jotatoisinaan nimitetään "Fleurieun pyörteeksi".

Tämän äärettömän, ilman huomattavaa suuntaa kuohuvan virranpyörteensaartamassa suvannossa sijaitsee Spencerin saari. Vain harvatlaivatkaan saavat sen näköpiiriinsä. Tyynenmeren suuret kulkuväylät,jotka yhdistävät uuden mantereen vanhaan kulkien joko Kiinaan taiJapaniin, kääntyvät kaikki eteläisempään suuntaan. Purjealuksettapasivat tämän Fleurieun pyörteen pinnalla alituista tyventä, eikäsuorinta tietä kiitävillä höyrylaivoillakaan olisi mitään hyötyä senyli kulkemisesta. Eivät siis kummatkaan tule välittäneeksi mitäänSpencerin saaresta, joka kohoaa siinä kuin jokin Ison valtamerenvedenalaisten vuorten yksinäinen huippu. Ihminen, joka tahtoisi paetamaailman melua, etsien yksinäisyyden levollista rauhaa, ei tosiaanvoisi löytää mitään parempaa kuin tämän muutamien satojen kilometrienpäähän rannikosta kadonneen saaren! Vapaaehtoiselle Robinsonille seolisi ollut ihanteellinen kolkka! Mutta siitä oli maksettava hinta.

Ja miksi sitten Yhdysvallat tahtoivat luopua tästä saaresta? Oliko seoikku? Ei. Suuri kansa ei voi toimia oikusta kuin joku yksityinenhenkilö. Asian oikea laita oli näin: Siinä paikassa, jossa sesijaitsee, oli Spencerin saari jo kauan näyttänyt aivan hyödyttömältäasemalta. Sen asuttaminen ei olisi tuottanut mitään käytännöllisiätuloksia. Sotilaalliselta näkökannalta siihen ei liittynyt mitäänmielenkiintoista, koska siltä ei olisi voitu hallita muuta kuin aivanautiota Tyynenmeren seutua. Kauppaliikenteen kannalta se olisi ollutyhtä hyödytön, koska sen tuotteet eivät olisi korvanneet edesviljelyskustannuksiaan eivätkä rahtikuluja.

Rangaistussiirtolaksi taas se olisi ollut liian lähellä rannikkoa,joten sellaistakaan ei käynyt sinne perustaminen. Sanalla sanoen,käyttipä sitä mihin tarkoitukseen hyvänsä, se olisi ollut liianhankalaa ja kallista. Niinpä se olikin ollut autiona ikimuistoisistaajoista asti, ja "erinomaisen käytännöllisten" miesten muodostamakongressi oli nyt päättänyt myydä Spencerin saaren huutokaupalla —sillä ehdolla kuitenkin, että ostaja oli vapaan Amerikan kansalainen.

Mutta saarta ei tahdottu antaa ilmaiseksi. Alkuhinnaksikin oli määrättymiljoona satatuhatta dollaria. Jollekulle rahayhtiölle, joka olisipannut ostamansa omaisuuden viljelykseen ja hankkinut siitä voittoa,moinen summa olisi ollut vain pikkuseikka, jos kauppa todellakin olisitarjonnut joitakin etuja. Mutta, emme voi sitä liian usein toistaa, seei tarjonnut mitään etuja. Asiantuntijat eivät välittäneet tästäYhdysvaltojen irtonaisesta pirstaleesta enempää kuin jostakinnapaseudun jäätikköihin kätkeytyneestä luodosta.

Yksityishenkilöille taas oli summa sittenkin melkoinen. Olisi tarvinnutolla rikas maksaakseen moisesta päähänpistosta, joka missääntapauksessa ei voinut tuottaa edes yhtä sadalta! Täytyipä olla ihanäveriäs, sillä summa oli ehdottomasti käteisellä maksettava eli"cash", käyttääksemme amerikkalaista sanantapaa; ja varmaa on, ettäYhdysvalloissakin ovat harvinaiset sellaiset pomot, joilla on miljoonasatatuhatta dollaria noin vain taskurahoina — veteen viskattaviksiilman mitään voiton toivoa.

Ja kuitenkin oli kongressi päättänyt olla myymättä sitä alle mainitunhinnan. Miljoona satatuhatta dollaria! Ei senttiäkään sen alle; muutoinSpencerin saari jäisi Yhdysvaltain omaisuudeksi.

Täytyi siis otaksua, ettei kukaan huutaja olisi kylliksi hupsumaksaakseen siitä sellaista hintaa.

Sitäpaitsi oli nimenomaan ennakolta määrätty, että omistaja, jossellainen konsaan ilmestyi, ei olisi Spencerin saaren kuningas, vaanpienoistasavallan presidentti. Hänellä ei suinkaan olisi mitäänoikeutta pitää alamaisia, vaan ainoastaan kansalaisia, jotkanimittäisivät hänet määrätyksi ajaksi ja voisivat hänet rajattomastiyhä uudestaan valita. Joka tapauksessa oli kielletty istuttamastamitään itsevaltiasten sukupuuta. Koskaan eivät Yhdysvallat olisisietäneet pienoisimmankaan kuningaskunnan perustamista amerikkalaisillevesille.

Tämä rajoittava ehto oli ehkä omiaan loitontamaan jonkunkunnianhimoisen miljoonamiehen tai valtaistuimelta syöstyn nabobin,joka olisi tahtonut kilpailla Sandwich-saarten, Marquesas-saarten,Pomotu-saarten tai muiden Tyynen valtameren saariryhmien villienkuningasten kanssa. Sanalla sanoen, olipa syynä mikä tahansa, ketäänhalukasta ostajaa ei ilmestynyt. Aika kului, huutaja kirkui itsensähengästyksiin, yllyttääkseen tekemään tarjouksia, huutokaupantoimittajakäytti äänivarojansa, mutta ei havaittu ainoatakaan merkitsevääpäänliikettä, jollaisia nämä arvoisat välittäjät ovat perin kerkeäthuomaamaan, eikä alkuhinnasta ryhdytty edes keskustelemaan.

Täytyy kuitenkin sanoa, että jos vasara lakkaamatta kohosikin pöydänyli, niin ei väkijoukkokaan väsynyt odotukseen. Kokkapuheet risteilivätyhä salissa, sukkeluudet kulkivat miehestä mieheen. Jotkut tarjosivatsaaresta kaksi dollaria, kulut mukaan luettuina. Toiset vaativathyvitystä siitä, että ottaisivat sen haltuunsa.

Ja yhä jatkuivat huutajan äänekkäät ilmoittelut:

"Saari myytävänä! Saari myytävänä!"

Eikä ketään ostajaa.

"Takaatteko, että siellä on kullanpitoista lietettä?" kysyi Merchant
Streetin maustekauppias Stumpy.

"En", vastasi huutokaupantoimittaja, "mutta mahdotontakaan se ei ole;ja valtio luovuttaa ostajalle kaikki oikeudet tuollaisiinkultakenttiin".

"Kaihan siellä ainakin on tulivuori?" kysyi Oakhurst.

"Ei ole tulivuorta", vastasi Dean Felporg, "muutoin se olisikinkalliimpi".

Ääretön naurunrähäkkä seurasi tätä vastausta. "Saari myytävänä! Saarimyytävänä!" kirkui Gingrass, jonka keuhkot olivat uupumaisillaan.

"Ei enempää kuin dollari, vain puoli dollaria, vain sentti pohjahinnanpäälle", virkkoi huutokaupanpitäjä vielä viimeisen kerran, "ja sittenminä lyön! Ensimmäinen kerta!… Toinen kerta!…"

Täydellinen äänettömyys.

"Jos kukaan ei sano mitään, niin huutokauppa peruutetaan! Ensimmäinenkerta! Toinen karta!"

"Miljoona kaksisataatuhatta dollaria!" Nämä sanat kajahtivat salissakuin revolverinlaukaukset. Hetkeksi mykistyttyään kääntyi väkijoukkohuimapäätä kohti, joka oli uskaltanut pamauttaa tuon summan… Se oliWilliam W. Kolderup San Franciscosta.

II

William W. Kolderup San Franciscosta kamppailee stocktonilaisen J.R.
Taskinarin kanssa.

Oli kerran äärettömän rikas mies, joka käsitteli dollarimiljoonianiinkuin muut käsittelevät tuhansia. Se oli William W. Kolderup.

Sanottiin hänen olevan rikkaamman kuin Westminsterin herttua, jonkavuositulot nousivat kahdeksaansataantuhanteen puntaan ja joka saattoituhlata viisikymmentätuhatta frangia päivässä eli kolmekymmentäkuusifrangia minuutissa, — rikkaamman kuin Nevadan senaattoriJones, jolla oli kolmenkymmenenviiden miljoonan vuositulot, —rikkaamman kuin itse herra Mackay, jolle hänen kahden miljoonanseitsemänsadanviidenkymmenentuhannen punnan vuotuiset korkonsahankkivat seitsemäntuhatta kahdeksansataa frangia tunnissa eli kaksifrangia ja jonkun centimen sekunnissa.

En puhu pikkumiljonääreistä: Rotschildeistä, Vanderbilteistä,Northumberlandin herttuoista ja Stewarteista, enkä mahtavan KalifornianPankin johtajista ja muista vanhan ja uuden maailman hyvätuloisistahenkilöistä, joille William W. Kolderup olisi kyennyt viskelemäänalmuja. Hän olisi arastelematta lahjoittanut miljoonan aivan kuin tetai minä antaisimme viisikymmenmarkkasen.

Kalifornian ensimmäisten kultakaivosten käsittelyssä tämä arvoisakeinottelija oli laskenut arvaamattoman varallisuutensa vankatperustukset.

Hän oli sveitsiläisen kapteeni Sutterin [Sutter jäi itse köyhäksi,kolmekymmentä vuotta turhaan hakien omistusoikeuksilleen laintunnustusta. Suom.] pääasiallisin yhtiökumppani, hänen, jonkatiluksilta ensimmäinen kultasuoni vuonna 1848 löydettiin. Tuonajankohdan jälkeen tapaamme hänet onnen ja neronsa avustaminaottamassa osaa kaikkiin molempain pallonpuoliskojen suuriinliikeyrityksiin. Silloin hän heittäytyi rohkeasti kaikkiin kauppa- jateollisuuskeinotteluihin. Hänen ehtymättömät rahastonsa käyttivätsatoja tehtaita, hänen laivansa kuljettivat niiden tuotteita kaikkeenmaailmaan. Hänen rikkautensa karttui siis ei ainoastaan aritmeettisen,vaan geometrisenkin sarjan vauhdilla. Hänestä sanottiin, kutenmiljardimiehistä yleensä sanotaan, että hän ei tietänyt omaisuutensamäärää. Tositeossa hän tiesi sen melkein dollarilleen, mutta ei siitäjuuri kerskannut.

Sillä hetkellä, jolloin hänet esittelemme lukijoillemme kaikellaarvonannolla, jota niin "vankalle pohjalla" seisova mies ansaitsee, oliWilliam W. Kolderupilla kaksituhatta toimistoa siroiteltuina kaikkiinmaailman ääriin, kahdeksankymmentätuhatta henkeä palveluksessaaneri konttoreissaan Amerikassa, Euroopassa ja Australiassa,kolmesataatuhatta liiketuttavaa sekä viidensadan aluksen laivasto, jokaalituisesti kynti meriä ja hankki hänelle voittoa. Ja hän käyttikokonaisen miljoonan vuodessa tavaraleimoihin ja kirjeidenpostimaksuihin. Hän oli tosiaan uhkean Friscon (minkä pienenhyväilynimen amerikkalaiset tuttavallisessa puheessa antavatKalifornian pääkaupungille) kunniana ja ylpeytenä.

William W. Kolderupin huudon täytyi ehdottomasti olla mitä vakavintarjous. Kun siis "huutokaupan" katselijat olivat todenneet, kuka seoli, joka sadallatuhannella dollarilla oli ylittänyt Spencerin saarellepannun pohjahinnan, syntyi vastustamatonta liikettä, leikkipuheettaukosivat heti, sanasutkaukset vaihtuivat ihastushuudoiksi, kajahtipamyyntisalissa yksi ja toinen hurrauskin.

Sitten tätä hälinää seurasi syvä hiljaisuus. Silmät suurenivat, korviaheristettiin. Mitä meihin tulee, niin jos olisimme olleet siellä, olisihengityksemme pysähtynyt, jottemme olisi menettäneet mitäännäytelmästä, joka seuraisi, jos joku muu harrastelija olisi antautunutkamppailuun William W. Kolderupin kanssa.

Mutta oliko se luultavaa? Oliko

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 21
Comments (0)
Free online library ideabooks.net