» » Jean Christophe III Nuorukainen

Jean Christophe III Nuorukainen

Jean Christophe III
Nuorukainen
Category:
Title: Jean Christophe III Nuorukainen
Release Date: 2019-01-29
Type book: Text
Copyright Status: Public domain in the USA.
Date added: 27 March 2019
Count views: 76
Read book
1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 21

The Project Gutenberg EBook of Jean Christophe III, by Romain Rolland

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States andmost other parts of the world at no cost and with almost no restrictionswhatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the termsof the Project Gutenberg License included with this eBook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'llhave to check the laws of the country where you are located before usingthis ebook.

Title: Jean Christophe III Nuorukainen

Author: Romain Rolland

Release Date: January 29, 2019 [EBook #58788]

Language: Finnish

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK JEAN CHRISTOPHE III ***

Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

JEAN-CHRISTOPHE III

Nuorukainen

Kirj.

ROMAIN ROLLAND

Porvoossa,Werner Söderström Osakeyhtiö,1918.

SISÄLLYS:

Eulerien talossa.
Sabina.
Aada.

I.

EULERIEN TALOSSA.

Koti oli tullut niin syvän hiljaiseksi. Isän kuoleman jälkeen olikaikki siellä kuin kuollutta. Nyt, kun Melchiorin hälisevä ääni olivaiennut, ei siellä enää kuulunut aamusta iltaan muuta kuin virranuuvuttava kohina.

Christophe oli heittäytynyt itsepintaiseen työhön. Mykällä raivolla hännäytti rankaisevan itseään siitä, että oli tahtonut olla onnellinen.Surun valituksiin ja sääliviin sanoihin ei hän vastannut koskaan,niin jäykistynyt hän oli ylpeyteensä. Virkkamatta mitään hän jatkoisitkeästi jokapäiväisiä tehtäviään ja antoi pianotuntinsa jäätävänkylmällä tarkkuudella. Oppilaat, jotka tiesivät hänen onnettomuutensa,olivat loukkaantuneet hänen tunteettomuudestaan. Mutta ne vanhemmathenkilöt, jotka olivat elämässä kokeneet tuskaa, tiesivät, että tämänäennäinen kylmyys saattoi lapsessa salata kärsimyksiä; ja heidäntuli Christophea surku. Hän ei ollut suinkaan kiitollinen heidänsuopeudestaan. Ei edes musiikki tuottanut hänelle mitään helpoitusta.Hän harjoitti sitä ilottomasti, aivan kuin jotain velvollisuutta. Olisivoinut luulla hänen nauttivan siitä katkeruudesta, ettei hän saanutiloa enää mistään, tai siitä, että hän vakuutti itselleen asianlaidanolevan niin, koetti riistää itseltään kaikki syyt elää ja tahtoisamalla elää kuitenkin.

Hänen molemmat veljensä olivat peljästyneet suruun vaipunutta kotiaja olivat kiireesti paenneet sieltä pois. Rudolf oli mennyt enonsaTheodorin kauppa-liikkeeseen ja asui hänen luonaan. Ernest oli pariakolmea alaa koeteltuaan saanut paikan eräässä Rheinin-laivassa,sellaisessa, jotka kulkevat Mainzin ja Kölnin väliä; häntä ei näkynytkotona muulloin kuin silloin, kun hän tarvitsi rahaa. Christophe jäisiis äitinsä kanssa liian avaraan kotiin; ja varojen niukkuus jaeräiden isän kuoleman jälkeen huomattujen velkain maksaminen olivatsaaneet heidät päättämään, että oli hankittava toinen, vaatimattomampija halvempi asunto, vaikkakin heistä oli vaikeaa entisestä luopua.

He löysivätkin pienen huoneiston, — kaksi, kolme kamaria toisessakerroksessa eräässä talossa Kauppakadun varrella. Se kaupunginkorttelioli meluisa, keskellä kaupunkia, kaukana joen rannalta, metsiköistäja kaikista tutuista paikoista. Mutta täytyi totella järkeä eikätunteita; Christophelle tämä tarjosi erinomaisen tilaisuuden tyydyttääsynkkää itsekidutushaluaan. Sitä paitsi oli talon omistaja, vanhaoikeudenkirjuri Euler, isoisän ystävä ja tunsi perheen; se riitti hyvinratkaisemaan Louisan päätöksen, sillä autiossa kodissaan hän tunsiitsensä kovin hyljätyksi, ja hänen mieltään veti vastustamattomastihenkilöiden puoleen, jotka kätkivät muistossaan niitä olentoja, joitahän oli rakastanut.

He varustautuivat muuttoon. He painuivat jo kauan sitä ennen maistamaanviimeisten surullisen ja ainaiseksi jätettävän rakkaan kotiliedenääressä vietettyjen päiväin katkeraa synkkämielisyyttä. He uskalsivattuskin antaa toisilleen tuskastaan vihiä; he häpesivät tai pelkäsivätsitä tehdä. Kumpikin heistä ajatteli, ettei hän saanut toiselleheikkouttaan näyttää. Pöydässä, kahden kesken kolkossa huoneessa, jonkaikkunaluukut olivat melkeinpä suljetut, eivät he tohtineet kohottaaääntänsä, he söivät kiireesti ja karttelivat toistensa katseita,peljäten, etteivät voisi salata mielenjärkytystään. He erosivat kohtaaterian jälkeen. Christophe lähti kaupungille asioilleen; mutta kunhänellä oli tuokiokin vapautta, palasi hän kotiin, pujahti salaahuoneeseensa, nousi varpaillaan kamariinsa tai ullakkokomeroonsa.Siellä hän sulki oven, asettui nurkkaan jollekin vanhalle arkulle taiikkunan pieleen, ja siinä hän istui kauan ajatuksettomana, kuullenkorvissaan ainoastaan tuon vanhan talon määrittelemättömän hurinan,joka heräsi eloon pienimmästäkin liikkeestä. Hänen sydämensä värähtelikuin koko talokin. Hän tarkkasi tuskallisesti vienoimpiakin hiiskauksiaulkoa ja talon sisältä, puisten lattiain natinaa, tuskin huomattaviaja kotoisia ääniä: hän tunsi ne kaikki. Hänen tietoisuutensa raukeni,menneet kuvat olivat täyttäneet hänen ajatuksensa; hän ei herännyttylsästä tilastaan ennenkuin pyhän Martin kellojen muistuttaessahänelle, että oli taas aika lähteä.

Kerrosta alempana liikuskeli Louisa aivan hiljaisin askelin.Tuntikausiin ei niitä kuulunut ollenkaan; hän ei pitänyt pienintäkäänkolinaa. Christophe kuunteli teristäen korviaan. Sitten lähti hän alas,hiukan rauhattomana, niinkuin ihminen on aina kauan jälkeen suurienonnettomuuksien. Hän raotti äitinsä ovea: Louisa istui häneen selin;hän askarteli seinäkaapin edessä, keskellä kaikenlaisia esineitä:vaatetilkkuja, vanhoja, vajanaisia kapineita, muistoja, jotka hän oliottanut käsille muka niitä järjestääkseen. Mutta hänellä ei ollutsiihen voimaa; jokainen niistä toi jotain hänen mieleensä; hän katselija käänteli niitä käsissään, ja raukeni uneksimaan; esine luisui poishänen sylistään; niin oleskeli hän monta tuntia, riippuvin käsin,lamassa tuolillaan ja vaipuneena tuskalliseen tylsyyteen.

Louisa-parka eli nykyään enimmän osan päiviään menneisyydessä, —tuossa surullisessa menneisyydessä, joka oli ollut hänelle niinsaita iloista; mutta hän oli niin tottunut kärsimään, että hän olinyt kiitollinen pienimmistäkin toisten ihmisten hyvistä töistä häntäkohtaan, että kalpeimmatkin valonsäteet, jotka tuikkivat hänenelämäänsä kaukaisesta menneisyydestä, riittivät sen kirkastamaan.Kaikki paha, mitä Melchior oli hänelle tehnyt, oli unohtunut, hän eimuistanut muuta kuin hyvät puolet. Aviotarina oli ollut hänen elämänsäsuurin romaani. Joskin Melchiorin oli vienyt siihen ainoastaan oikku,jota hän oli pian katunut, niin oli Louisa puolestaan antanut itsensäkoko sydämellään; hän luuli, että häntä rakastettiin, niinkuin hänitse rakasti; ja hänessä oli säilynyt Melchioria kohtaan liikuttavakiitollisuuden tunne. Millaiseksi Melchior naimakaupan jälkeen olitullut, sitä ei Louisa koettanutkaan ymmärtää. Pystymättä näkemääntodellisuutta sellaisena, kuin se on, osasi Louisa ainoastaan kärsiäsen sellaisena, kuin se on, nöyrän ja hyvän naisen tavalla, jolle eiole tarpeen ymmärtää elämää voidakseen elää. Ne seikat, joita hänei saattanut selvittää, hän jätti Jumalan selitettäviksi. Omituisenhurskauden vaikutuksesta lykkäsi hän Jumalalle kaiken edesvastuunmonista vääryyksistä, joita hän oli ehkä kärsinyt Melchiorin ja muidenpuolelta, mutta ei laskenut ihmisten osalle muuta kuin heiltä saamansahyvän. Koko kurja elämä ei siis ollut jättänyt hänelle minkäänlaistakatkeraa muistoa. Louisa tunsi ainoastaan olevansa kulutettu noinamonina puutteen ja ponnistuksen vuosina, — niin hentorakenteinenkun hän oli; — ja nyt, kun Melchioria ei ollut enää olemassa, kunhänen kaksi poikaansa oli jo lentänyt pesästä pois ja kolmaskinnäytti saattavan lähteä hänen luotansa, menetti hän kaiken voimansatoimia; hän oli väsynyt, untelo, hänen tahtonsa oli pökerryksissä.Hänellä oli tuollainen neurasteniankautensa, jollainen usein tuleeuutterille ihmisille vanhuuden ikärajassa, kun odottamaton kohtalonisku riistää heiltä kaiken syyn tehdä työtä. Hänellä ei ollut enäätarmoa kutoa loppuun keskentekoista sukkaa, järjestää paikoilleentavaroita laatikkoon, josta hän etsi jotain, nousta sulkemaan ikkunaa:hän istui vain paikallaan, ajatuksettomin päin, voimattomana, —ainoastaan muistellakseen. Hän tunsi lamaannustilansa, ja hän punastuisitä kuin jotain häpeällistä; hän ponnisti kaikki voimansa salatakseensitä pojaltaan; eikä Christophe huomannutkaan mitään, niin eristynytoli hän oman surunsa itsekkyyteen. Kyllä hän tosin useinkin sisässääntuli kärsimättömäksi, kun näki äitinsä niin hitaaksi puheessa japienimpienkin tehtävien toimittamisessa; mutta niin suuresti kuinLouisan entinen toimeliaisuus oli muuttunutkin, ei Christophe sitätullut pitkään aikaan ajatelleeksi.

Hän huomasi sen ensi kertaa eräänä päivänä nähdessään kummakseenäitinsä istuvan keskellä riepujaan, joista osa oli siellä täälläpermannolla, osa kasassa äidin jaloissa ja toiset jälleen hänenhelmassaan ja käsissään. Äiti istui kaula pitkällä, pää eteenpäinojennettuna, jäykin ja vääristynein kasvoin. Kun hän kuuli poikansatulevan sisään, niin hän vavahti; puna nousi hänen kalpeilleposkilleen; vaistomaisesti koetti hän pistää käsistään piiloonesineitä, ja hän änkytteli nolona hymyillen:

— Tässä minä, järjestelin…

Christophen valtasi ahdistava tunne, kun hän näki äiti-raukan noinkeskellä menneisyytensä pyhiä jäännöksiä, ja hänelle tuli sääli.Kuitenkin tekeytyi hän hieman tiukaksi ja jöröksi, herättääkseenäitinsä apaattisesta tilasta:

— Kuulkaa nyt, äiti, ei saa olla tuolla tavalla, keskellä tuota tomua,täällä, ummehtuneessa kamarissa! Se tekee pahaa. Täytyy ravistaaitseään, täytyy jättää mokomat järjestelyt.

— Niin, vastasi äiti lauhkeasti.

Ja hän koetti nousta ylös pannakseen muistonsa takaisin laatikkoon.Mutta hän istui jälleen paikalleen ja pudotti lamautuneena käsistäänottamansa esineet.

— Oi, minä en voi, minä en voi, vaikeroi hän, minä en voi siitä päästä!

Christophe peljästyi. Hän kumartui äitinsä puoleen, hän silittelihellästi molemmin käsin hänen otsaansa.

— Kuule nyt, äiti, mikä sinulla on? sanoi hän. Tahdotko, niin autansinua? Oletko sinä sairas?

Louisa ei vastannut. Hänelle tuli sisäinen nyyhkytyksen puuska.Christophe otti häntä käsistä, hän laskeusi polvilleen äidin eteen,että olisi nähnyt huoneen puolihämärässä paremmin hänen kasvonsa.

— Äiti! sanoi hän rauhattomana.

Louisa painoi otsansa hänen olkaansa vasten, ja raju itku sai vallan.

— Minun poikaseni, hoki Louisa painautuen hänen puoleensa, pikkupoikani!… Ethän sinä jätä minua? Lupaathan sen minulle?'

Sääli raastoi Christophen sydäntä:

— En, äiti, minä en sinua jätä. Mistä sinulle on tullut sellainenajatus?

— Minä olen niin onneton! Kaikki ovat jättäneet minut, kaikki…

Louisa näytti esineitä ympärillään, eikä Christophe voinut oikeintietää, puhuiko hän niistä vai pojistaan tahi rakkaista vainajistaan.

— Pysythän sinä luonani? Ethän sinä jätä minua?… Mihinkä minäjoutuisin, jos sinäkin lähtisit?

— En minä lähde. Kuule nyt, me pysymme yhdessä. Älä nyt itke. Minälupaan sen sinulle.

Louisa itki vain, voimatta lakata. Christophe pyyhki taskuliinallaanhänen silmänsä.

— Mikä sinulla on, rakas äiti? Sinä kärsit?

— En tiedä, en tiedä, mikä minulla on. Hän ponnisti voimansarauhoittuakseen ja koetti hymyillä.

— Vaikka minä kuinka yrittäisin, minä alan aivan turhasta itkeä…Kas niin, nyt näet, minä alan taas… Anna minulle anteeksi. Minä olentyperä. Minä olen vanha. Minulla ei ole enää voimaa. Mikään ei enäätunnu miltään. En kelpaa enää mihinkään. Tahtoisin hautaan kaiken tuonmuun kanssa…

Christophe painoi hänet rintaansa vasten aivankuin lapsen.

— Älä kiduta itseäsi, lepää, älä ajattele sitä enää…

Louisa tyyntyi vähitellen.

— Se on mieletöntä, minua hävettää…? Mutta mikä minulla on? Mitä seon?

Tuo ahkera vanha nainen ei jaksanut käsittää, miksi hänen ryhtinsäoli aivan murtunut; ja se oli hänelle nöyryytys, joka tuntui sydämenpohjaan saakka. Christophe ei ollut muka sitä huomaavinaan.

— Hiukan rasittunut vain, äiti, sanoi hän koettaen tekeytyähuolettomaksi. Se ei ole mitään, saat nähdä…

Mutta kuitenkin hän oli huolissaan. Lapsesta saakka oli hän tottunutnäkemään äitinsä reippaana ja kestävän alistuvaisena ja hiljaa kaikkikoettelemukset. Ja tämä lamaantuminen peloitti Christophea.

Hän auttoi nyt äitiä ja he järjestivät permannolle hajalleen heitetytesineet. Vähän väliä jäi Louisa tarkastelemaan jotakin esinettä; muttaChristophe otti silloin sen hellästi hänen käsistään, ja Louisa antoihänen ottaa.

Tästä päivästä piti Christophe velvollisuutenaan olla enemmän äidinseurassa. Töistään päästyänsä ei hän enää sulkeutunut kamariinsa, vaantuli äitinsä luokse. Hän tiesi, kuinka yksin Louisa oli, ja ettei hänollut kyllin vahva kestämään sellaista: oli vaarallista jättää hänetavuttomana siihen tilaan.

Christophe istahti illalla kotiin palattuaan äitinsä viereen,avoimen ikkunan ääreen, joka oli kadulle päin. Maaseutu tuollahimmeni vähitellen. Ihmiset palasivat kotiliettensä ääreen. Pikkutulet syttyivät taloissa kaukana. He olivat nähneet tämän kaikentuhannenkin kertaa. Mutta kohta eivät he nyt sitä enää huomanneet.He alkoivat puhua keskenään katkonaisin sanoin. He mainitsivat ennentoisilleen kaikenlaisia jo arvattuja ja illan kuluessa sattuneita pikkuonnettomuuksia, yhä uudistuvalla mielenkiinnolla. Sitten he vaikenivattaas pitkäksi aikaa; tai Louisa mainitsi ilman mitään näennäistäsyytä jonkin muiston, jonkin jo unohdetun tarinan, joka pälkähtihänen päähänsä. Hänen kielensä vapautui vähitellen, kun hän nyt tunsirakastavan olennon läheisyyden. Hän ponnisti voimansa puhuakseen.Se oli hänelle tosiaan vaikeaa: sillä hän oli tottunut vetäytymäänsyrjään omiensa joukosta; hän oli pitänyt poikiaan ja puolisoaan liianälykkäinä voidakseen puhella heidän kanssaan; hän ei ollut tohtinutyhtyä heidän seurusteluunsa. Christophen hellä vaalinta oli nyt hänellejotain aivan uutta ja kovin suloista, mutta se nöyryytti häntä. Äitihaeskeli sanoja, hänen oli vaikea ilmaista ajatuksiaan; hänen lauseensajäivät keskeneräisiksi, epäselviksi. Joskus hän häpesi, mitä olisanonut; hän vilkaisi poikaansa ja vaikeni keskellä jotakin tarinaa.Mutta Christophe puristi hänen kättänsä, ja silloin äiti rauhoittui.Christophen oli vallannut syvä rakkaus ja sääli tuota lapsellista jaäidillistä olentoa kohtaan, johon hän lapsena oli turvautunut ja jokanyt etsi hänestä itselleen tukea. Ja nuo pikkupakinat, joista muillakuin hänellä ei olisi ollut syytä laisinkaan välittää, nuo ilottomaksija kesken kehitystään jääneen elämän vähäpätöiset muistot, joillaLouisalle näytti kuitenkin olevan ääretön arvo, ne tuottivat nytChristophelle alakuloista huvia. Joskus koetti hän keskeyttää äitinsätarinat: hän pelkäsi muistojen tekevän äidin vieläkin surullisemmaksi;ja hän vaati äitiään menemään levolle. Louisa ymmärsi hänentarkoituksensa ja vastasi hänelle katsoen häneen kiitollisuutta puhuvinsilmin:

— Ei, vakuutan sinulle, tämä tekee minulle hyvää; ollaan nyt vielähetki näin.

He istuivat siinä aina myöhään yöhön, kunnes koko kaupunki ympärillänukkui. Silloin toivottivat he toisilleen hyvää yötä; Louisa oli saanuthiukan keveämmäksi tuskiensa taakkaa, ja Christophe oli melkeinpä ylpeätästä uudesta kuormasta, jonka hän oli lisännyt entiseensä.

Sitten tuli muuttopäivä. Sen edellisenä iltana istuivat he tavallistakauemmin äidin huoneessa sytyttämättä tulta. He eivät puhuneet mitään.Silloin tällöin vaikeroi Louisa: "Voi, hyvä Jumala!" Christophe koettikääntää hänen huomiotaan kaikenlaisiin pikku seikkoihin, jotka koskivathuomista muuttoa. Louisa ei tahtonut mennä levolle. Christophe pakottihänet siihen hellästi. Mutta hän itsekään ei mennyt maata pitkäänaikaan, vaikka oli jo noussut ylös kamariinsa. Hän seisoi ikkunanääressä ja koetti katseillaan tunkea läpi pimeyden, nähdä viimeisenkerran joen häilyvät varjot tuolla alhaalla talon juuressa. Hänkuuli tuulen suhisevan Minnan puutarhan suurissa puissa. Taivas olimusta. Kulkijoita ei kaduilla. Alkoi langeta kylmä sade. Tuuliviiritvingahtelivat. Jossakin naapuritalossa itki lapsi. Yö painoi maailmaaja sielua kuin murskaava murhe. Yksitoikkoiset hetket vierivät, puolija neljännestunnit vaipuivat särähtävin äänin yksi toisensa jälkeenmykkään hiljaisuuteen, jota säesti katoille ja kadun kivitykseenropiseva sade.

Kun Christophe viimein jähmettynein sydämin ja jäsenin voi vetäytyävuoteeseensa, kuuli hän,

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 21
Comments (0)
Free online library ideabooks.net