» » Koulumestari ja hänen poikansa Kertomus 30 vuotisen sodan ajoilta

Koulumestari ja hänen poikansa Kertomus 30 vuotisen sodan ajoilta

Koulumestari ja hänen poikansa
Kertomus 30 vuotisen sodan ajoilta
Category:
Title: Koulumestari ja hänen poikansa Kertomus 30 vuotisen sodan ajoilta
Release Date: 2019-02-02
Type book: Text
Copyright Status: Public domain in the USA.
Date added: 27 March 2019
Count views: 36
Read book
1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 16

The Project Gutenberg eBook, Koulumestari ja hänen poikansa, by KarlHeinrich Caspari, Translated by Emil Mannstén

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and mostother parts of the world at no cost and with almost no restrictionswhatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms ofthe Project Gutenberg License included with this eBook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'll haveto check the laws of the country where you are located before using this ebook.

Title: Koulumestari ja hänen poikansa Kertomus 30 vuotisen sodan ajoilta

Author: Karl Heinrich Caspari

Release Date: February 2, 2019 [eBook #58811]

Language: Finnish

***START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KOULUMESTARI JA HÄNEN POIKANSA***

E-text prepared by Tapio Riikonen

KOULUMESTARI JA HÄNEN POIKANSA

Kertomus 30-vuotisen sodan ajoilta

Kirj.

K. H. CASPARI

Suom. Emil Mannsten

Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Otava,1897.

O. W. Backman'in kirjapaino, Kuopio.

SISÄLLYS:

Alkulause ensimmäiseen saksalaiseen painokseen.

1. Kirjantekijän sääty ja sukuperä. 2. Poika. 3. Valentin käsityöläisopissa. 4. Valentin kirjurina. 5. Erlachin jääkäri. 6. Varotus. 7. Portinvartija. 8. Hyökkäys. 9. Ryöstö. 10. Rikos tulee ilmi. 11. Jumalan tuomio. 12. Pako. 13. Rutto. 14. Kotiintulo. 15. Kirje. 16. Kirje (jatkoa). 17. Kirje (jatkoa). 18. Kirje (jatkoa). 19. Kirje (jatkoa). 20. Kirje (jatkoa). 21. Kirje (jatkoa ja loppu). 22. Valentinin kuolema. 23. Toinenkin Jumalan tuomio. 24. Loppu.

Alkulause ensimmäiseen saksalaiseen painokseen.

Mitä nykyiset, taulun muotoon laaditut kirkonkirjat luultenkaan eivättule jättämään jälkeentulevaisillemme, on minun usein suotu nähdävanhoista kirkonkirjoista, — ja on se ollut valaisevana katsauksenasen ajan kirkolliseen seurakuntaelämään.

Sommerhausenissa, jossa ennen olin pappina, olen todelliseksimielenylennyksekseni usein lukenut sikäläisen vanhan koulumestarin,Udalrikus Gastin, kolmikymmenvuotisen sodan aikana laatimaakirkonkirjaa. Sanotun miehen oli tapana asian ohella merkitäkirkonkirjaan kaikenlaisia historiallisia tahi muuten herttaisesta,yksinkertaisesta ja tosi kristillisestä mielestä johtuviamuistoonpanojaan, jonka tähden tuo vanha koulumestari on käynyt minullehyvin rakkaaksi. Samoin kuin hänen lukuisista, seikkaperäisistäreunamuistutuksistaan koetin tehdä itselleni selväksi hänen sisällisenkatsantotapansa, niin pyrin myöskin muodostamaan itselleni yhtenäisenyleiskäsityksen hänen ulkonaisista elämänvaiheistaan. Johtona tähänkäytin erästä hänen kirjoittamaansa vanhaa kirjettä, jonka olinsattunut saamaan käsiini, eräitä perhepapereita, erästävanhaa testamenttikirjaa ja vihdoin erästä mieltäkiinnittävääkäsinkirjoitettua Limpurg-huoneen aikakirjaa, jonka Sommerhauseninomistaja, kreivi Ludvig von Rechteren ystävällisesti antoi minunkäytettäväkseni.

Mieluummin olen antanut kertomuksen sujua vanhan koulumestarin omastasuusta; mutta tarkkanäköinen lukija huomaa sittenkin helposti, missäkohdin hän itse todella puhuu ja missä minä ainoastaan saatan hänenpuhumaan, koskapa, mitä kirjoitustapaankin tulee, olen vähemmällätarkkuudella koettanut seurata vanhentunutta kieltä kuin välttää nytkäytännössä olevaa, mikä kertomistapaan nähden vaikuttaisi milteihäiritsevästi.

Täten toivotan kirjaselleni suosiollisia lukijoita ja — Jumalansiunausta.

Eschau, lähellä Aschaffenburgia, 30 p. toukokuuta 1851.

Tekijä.

Ensimmäinen luku.

Kirjantekijän sääty ja sukuperä.

Suuri voitto on olla jumalinen ja tyytyä onneensa.

1 Tim. 6: 6.

Jo vanhimpina aikoina saattoi joskus tapahtua, että mainiot miehetjättivät jälkimaailmalle omakätisesti kirjoittamansa kirjan elämänvaiheistansa. Varmaan ovat useatkin lukijoistani lukeneet koulussaJulius Caesarin kommentaarioita ja talvi-illoin kotona miehekkäänritari Götz von Berlichingenin elämäkertaa, ja varmaan on monimielessään tuuminut mitenkä sellaiset miehet ovat voineetvahingoittumatta ja kunnialla suoriutua niin suurista vaaroista javahingoista.

Sellainen lukija tuskin voinee olla nauramatta, kun minäkin UdalrikusGast Sommerhausenista Frankenlandissa, olen Jumalan avulla ryhtynytmerkitsemään muistoon kokemuksiani näinä viime huolestuttavina aikoina.Sillä mikään Caesar en ole enkä liioin ritarikaan, suoraan sanoen vaanköyhä koulumestari, joka viidenkymmenen vuoden aikana joka päivä olenopettanut rakkaalle nuorisollemme Jumalan sanaa; ja jos vaivaloinentyöni ei ole ollut hedelmiä vallan vailla, niin tiedän kyllä, kelvotonpalvelija, ettei sillä, joka kylvää ja kastaa, ole mitään ansiota, vaanainoastaan Herralla, joka antaa kasvun. Mutta, rakas lukijani, osaanpaminäkin kertoa ihmeitä siitä Jumalasta, joka auttaa, ja Herrasta,Herrasta, joka kuolemasta vapahtaa; ja koska Jumalan työ on aivanyhtä suuri kuullessaan köyhäin ja hyljättyjen huokauksia, kuinkuljettaessaan mahtavain hevoset ja vaunut voittoihin, ja koska Isätaivaassa ei kuuntele ainoastaan ylpeän joutsenen kuolinlaulua rannanruohikossa, vaan myöskin varpusen yksitoikkoista sirkutusta, eikähalveksi korpin käheätä vaauntaakaan piiloloukossansa, niin en tahdominäkään vai'eta, vaan annan korkealle kaikua tämän ylistyslauluni:

            Soli Deo Gloria!
    Herralle ainoalle olkoon hunnia!

Elämä, joka kuluu näitten raamatun sanojen mukaan: "Köyhyyttä jarikkautta älä minulle anna", ja jossa ei minkäänlaisia suurempiatapauksia, olkoot ne sitten iloa tahi surua herättäviä, esiinny, onkyllä erinomainen, — mutta ei siitä toiselta puolen ole paljosanottavaakaan. Viisikymmentäyhdeksän vuotta olen minäkin vaeltanuttietäni kuten tuhannet muut; sen jälkeen vasta Jumala on minua vallanihmeellisille teille johtanut. Mainittakoon siis lyhyesti vaan jotakintuosta viisikymmentäyhdeksän vuotta käsittävästä ajanjaksostajohdannoksi varsinaiseen kertomukseen.

Herrassa nukkunut isäni, Paulus Gast oli ammatiltaan suutari ja asuipienessä Winterhausenin kaupungissa. Äitiäni en ole koskaan tuntenut,sillä synnytettyänsä minut maailmaan, hän kerkesi vain siunata minut jajättää minut isäni huostaan, niin Jumala kutsui hänet kotiin taivaanvaltakuntaan kolmen vanhemman sisareni luokse.

Koska olin isäni ainoa lapsi, niin hän toivoi, että saisin oppia jotainparempaa ammattia kuin hän itse, ja määräsi minut opettajaksi.

Aluksi opin rehtori Holbergin johdolla hyvästi lukemaan, kirjoittamaanja laskemaan, luin sitte latinaa pastori Burkhardus Thüngersheimvainajan luona ja vihdoin sain käytännöllisesti harjaantuaopettajatoimeeni vanhan rehtorini johdolla. Suoritettuani kunnollatutkinnot valitsi kaupungin maistraatti minut opettajaksiSommerhauseniin.

Moni iloitsi tämän johdosta kanssani, mutta erityistä iloa tuotti sekahdelle henkilölle; vanhalle isälleni ja Margareeta Späthille, jollenyt saatoin antaa käteni Herran alttarin edessä —, sydämeni olinantanut hänelle jo kymmenen vuotta sitten. Nyt on hänkin kotona Herrantykönä puettuna juhlapukuun ja kantaen käsissänsä palmuja, jotavastoinminun yksinäisen vanhuksen, täytyy edelleen kantaa arkipukua ja luodakyynelten himmentämän katseeni ylös päin, missä hän ja kaikki lapsemmejo kauan ovat katsoneet Herraa kasvoista kasvoihin.

Vuonna 1610, seitsemäntenäneljättä syntymäpäivänäni, astuin virkaaniSommerhausenissa, muuttaen Margareetani kanssa vilpoisaan asuntoomme,jonka maistraatti meitä varten oli toimittanut ja johon samalla kuuluikaunoinen puutarha.

Vähäinen Sommerhausenin kaupunki on runsaasti siunatussaFrankenlandissa. Sen vaakunaan on kuvattuna — ja syystäpä onkin —aurinko, joka säteillänsä valaisee kypsäksi tuleentunuttarypäleterttua. Viljavainioita on siellä vähemmässä määrässä, muttasitävastoin paljo hedelmällisiä viinitarhoja. Ja kun kevät on täydessävihanuudessaan, niin ne näyttävät erinomaisen ihanilta. Kaupunkikartanoineen ja torneilla kaunisteltuine muureineen vetäytyy silloinniiden varjoon, niinkuin Herran siunauksen siipien suojaan. Kaupunginmuurien vieritse virtaa uhkea Mainjoki, joka Bayreuthistä tullen täällämuodostaa rajan Sommerhausen ja Winterhausen nimisten maiden välillä.

Jumala siunatkoon sinua ja viinitarhojasi, rakas pieni kaupunki,lapsiin ja lastenlapsiin. Täällä olen varhaisina aamuhetkinä hyvillämielin ja iloisin toivein alkanut päivätyöni, täällä olen kantanutpäivän kuorman ja helteen, ja täällä, jos Luoja suo, odotan myösyhdettätoista hetkeä ja kun ilta joutuu ja hän kutsuu minua lepoon,käyn viinitarhan Herralta vastaanottamaan armopalkkani. Sitä Jumalasuokoon!

Toinen luku.

Poika.

Katso, lapset ovat Herran lahja!

Ps. 127: 3.

Lokakuun 12 päivänä 1613, kello kolme aamusella, syntyi ensimmäinenpoikamme. Oli kylmä, myrskyinen syksypäivä, mutta sydämessäni oli vainpäivänpaistetta ja riemullista iloa, luodessani katseeni taivastakohden, jolla ajelehti paksuja aamupilviä. Seistessäni Margareetanvuoteen äärellä ja pidellessäni ensi kertaa pientä poikaammekäsivarsillani, tuntui minusta juurikuin armorikas Jumala hartaamminkuin ennen koskaan olisi painanut meidät isänsyliinsä, ja minä lausuinJaakobin sanoin: "Herra, minä olen mahdoton kaikkeen siihen armoon jakaikkeen totuuteen, jonka olet minulle osottanut."

Pyhässä kasteessa sai poikani nimen Valentin risti-isänsä, leipuriValentin Orplichin mukaan. Kulkiessani kirkosta kotia rukoilinsydämessäni Jumalaa, että hän tekisi rakkaasta lapsestani oikeankristillisen Valentinuksen, sankarin, joka kykenisi voimakkaastitaistelemaan maailmaa ja sielun vihollista vastaan.

Kasvatin poikaa, niin pitkälti kuin heikon, lyhytnäköisen ihmisen onmahdollista, kurituksessa ja Herran nuhteessa. Hyvää tahtoa eiminulta siihen ainakaan puuttunut, ja vaimoni, joka sydämensäyksinkertaisuudessa monasti tiesi neuvoja, kun minä olin neuvotonna,oli minulle tässä kohden suurena apuna. Meissä oli kummassakinkehittynyt varmaksi se vakaumus ettei Herra ole turhaan sanonut: "Jotkavarhain minua etsivät, he löytävät minun." Hennon lapsen sydän onkuin pehmyt vaha, johon Vapahtajamme suloisen majesteetillinen kuvahelposti painuu. Myöhemmin ei sydän ole enää niin vastaanottavainen, jasen pehmittämiseksi vaaditaan usein ankaria koettelemuksia. Pojantäytettyä kuusi vuotta otin hänet omaan kouluuni, ja jo vuoden perästäosasi hän kuuluvalla, selvällä äänellä lukea aamu- ja ehtoorukoukset;sydämellisellä ilolla kuuntelimme häntä, sillä hän käytti aivan samaaääntämistapaa kuin pastori Theodorikus saarnoissaan. Kasvavana poikananautti Valentin suurta kunnioitusta kaupungin nuorison keskuudessa sekäpelkäämättömyytensä että tavattoman ymmärryksensä tähden, joka ilmenihänen puheessaan. Toverina oli hän niin ikään yleisesti suosittuystävällisyytensä ja avuliaisuutensa tähden kaikkia kohtaan. Kuten,hyvä lukija tiedät, suositaan enimmän sitä viiniä, mikä on samallavoimakasta ja makeaa; aivan samoin pidetään enemmän semmoisestaihmisestä, joka samalla on urhokas sekä lempeä, rohkea sekä tuntehikas.Todistuksena Valentinin rohkeudesta ja neuvokkaisuudesta kerronseuraavan tapauksen. Majatalon isännän pieni poika sattui kerranjoutumaan kahden pillastuneen hevosen tielle, mutta samassa kun raskaatvetorattaat olivat musertamaisillaan hänen päänsä, syöksi Valentinesiin, ja tempasi oman henkensä uhalla hänet alta pois. Kun pienokainenei ollut heretä itkemästä, antoi poikani hänelle vaskisenaurinkokellonsa ja lähti sitte tiehensä, niinkuin ei mitäänerinäisempää olisi tapahtunutkaan. Valentin oli silloin vain kymmenenvuoden vanha.

Nälkävuonna 1622, jolloin onneton sota oli peräti köyhdyttänyt meidät,jakeli hän useasti niukasta leipäpalasestaan puutetta kärsivillenaapurien lapsille, jotka koulupenkkien alta kokosivat parempiosaistenlasten käsistä sinne ja tänne singonneita leivänmuruja.

Tiedämmehän kuitenkin, että ominaisuudet sellaiset kuin tuntehikkuus,rohkeus ja ilomielisyys y.m.s. ovat vaan luonnonkirjoja, jotka eivätmissään suhteessa tee lasta Jumalan valtakunnalle soveliaaksi, vaikkakaunistavatkin sitä ihmisten edessä. Mihin joutui Absalomkaunopuheliaisuuslahjoineen, mihin kopeamielinen Saul? Syväänlankeemukseen. Sellaisilla ominaisuuksilla varustettu ihminen on kuinlaiva, joka täysin purjein kiitää merellä selällisellä. Jos vankkamyötäinen tuuli puhaltelee purjeihin, laskee laiva upeasti satamaan,mutta jos vastatuulet saavat laivan ajeltavakseen, kiitää se sitänopeammin vain perikatoansa kohden. Herran Henki on oikea suotuisatuuli. Se olisi minun pitänyt oivaltaa ja muistaa, mutta kuka on seisä, jonka korvia ei hyväilisi, kun kaikki kehuvat ja kiittävät hänenlastansa?

Helluntaina v. 1626 meni poikani ensi kerran Herran ehtoolliselle.Aamusella sanottuna päivänä laskeuduimme yhdessä polvillemme jarukoilimme että Jumala armossaan antaisi hänelle sielunsakaunistukseksi katuvaisen mielen ja vahvan uskon — hänen ruumiinsakaunistamisen oli äitinsä ottanut toimekseen, kammannut hänen mustahkontukkansa, pukenut mustan takin hänen ylleen ja pistänyt hänelle käteentilaisuutta varten maasta nyhtämänsä kauniin rosmariinin. Nuoremmatlapseni — Jumala oli näette lahjoittanut minulle paitsi Valentiniavielä kolme lasta, kaksi tytärtä ja pojan — nähtyänsä veljensä niinkomeissa varustuksissa, panivat kätensä ristiin ja rohkenivattähystellä häntä ainoastaan matkan päästä. Valentin pyysi vielä kerranvanhemmiltaan ja sisaruksiltaan anteeksi mitä oli rikkonut heitävastaan ja lähti sitte lapsijoukon mukana Herran huoneesen.

Tänä vuonna juuri kaksitoista lasta pyrki ensi kertaa ripille.Nähdessäni heidän tulevan takaisin alttarilta, jota olivat lähestyneetkaksittain, en voinut torjua alakuloisuutta mielestäni. Käytävätkirkonpenkkien välissä olivat täynnä keisarin sotamiehiä, jotka viikkoaennen olivat majoittuneet kaupunkiimme. Nämä hurjat, parrakkaat,rautahaarniskaiset miehet johtivat ehdottomasti ajattelemaanraudankovaa aikaa, jota tuhoisan uskonsodan johdosta jo kokonaistakahdeksan vuotta olimme huokaillen kärsineet.

Nähdessäni pienen, harrasmielisen lapsijoukon tunkeuvan ynseähenkisensoturiparven lävitse, selveni minulle, miksi pastori Theodorikus olirippilapsille pitämänsä kehotuspuheen tekstiksi valinnut lauseen:"Katso, minä lähetän teidät niinkuin lampaat susien keskelle." Niidenkahdentoista joukossakin, jotka Herra valitsi opetuslapsikseen, oliyksi Juudas, ja kuinkapa moni lammas luopuukaan paimenestaan, joutuensuden saaliiksi, tänä murheenaikana sodan rautakavion suorittaessahirvittävää hävityskulkuaan Herran laidunten ylitse! Mitäpä merkitystäsillä on, ajattelin itsekseni, että siveät tunteet nyt liikuttavatnäiden lasten ja poikasi sydäntä — onkohan heillä öljyäkinlampuissaan? Eikö moni taivaan laella kimalteleva tähtönen ole vainpettävä lentotähti, joka putoaa alas, sammuen yöhön ja pimeään?

Tämänkaltaiset ajatukset valtasivat minut niin tyyten, että lopultarupesin pelkäämään, mutta silloin rukoilin: "Herra Jeesus, lammastenylin kaitsija, ota tämä pieni, köyhä lauma sekä minun Valentinini sinunarmolliseen hoitoosi. Kuljeta heitä tahtosi mukaan — kukkuloilla tahilaaksoissa, viheriöitsevillä niityillä tahi pimennoissa — johdataheitä vaan sillä tavalla, ettei yksikään heistä jäisi pois sinusta.Etsi ja vie takaisin eksyneet, että tämäkin pieni joukko voisi liittyäsuureen laumaasi, jota sinä siellä ylhäällä käytät laitumilla jajohdatat eläville vesilähteille. Amen."

Hän on niin tehnyt — hänen olkoon kunnia iankaikkisestaiankaikkiseen!

Kolmas luku.

Valentin käsityöläisopissa.

    Jo kuule, sotahuuto kaikuu kautta kaiken maan,
    Se rauhan vie, ja tuskan päivät tuopi tullessaan.
    Jo näkyy väike kypärien, kannusten,
    Jo kuuluu tinkaavana kalske kalpojen,
    Nyt turmio jo perii kodin rauhaisen.

Vanha ballaadi.

Olimme kauan pohtineet, mikä ura pojallemme oli valittava — ja nytoltiin siitä vihdoin selvillä. Vaimoni oli tosin pojan syntyessäriemuiten ajatellut saavansa, kuten sanoi, uhrata esikoisensa Herralleja toivonut näkevänsä sen päivän, jolloin poikansa oli seisovasaarnastuolissa ja lohduttava seurakuntaa, mutta — "ihminen päättää,Jumala säätää".

Kovat koettelemukset ja vastoinkäymiset olivat sillä välin kytkeneetevankeelisen kirkon pauloihinsa, ja meilläkin, Limpurgin maassa näyttisiltä kuin olisi tahdottu sata vuotta kirkkaasti loistanut evankeliuminkynttilä jälleen syöstä pois sijaltaan. Markt-Einersheimissä,Possenheimissä ja Hellmizheimissä oli Würzburgin tuomiokapitulisulkenut evankeeliset kirkot ja seurakunnan opettajien oli täytynytpaeta Speekfeldiin, missä he joka sunnuntai suurimman vaaran uhallakokosivat kuulijansa, varottaen heitä Herran tähden kärsivällisestikestämään ne vääryydet, joita heille tehtiin, mutta kuitenkinjärkähtämättä pysymään oikeassa uskossa. Tämmöiset varotukset

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 16
Comments (0)
Free online library ideabooks.net