» » Jean Christophe IV Kapinoitsija

Jean Christophe IV Kapinoitsija

Jean Christophe IV
Kapinoitsija
Category:
Title: Jean Christophe IV Kapinoitsija
Release Date: 2019-02-09
Type book: Text
Copyright Status: Public domain in the USA.
Date added: 27 March 2019
Count views: 60
Read book
1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 36

The Project Gutenberg EBook of Jean Christophe IV, by Romain Rolland

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States andmost other parts of the world at no cost and with almost no restrictionswhatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the termsof the Project Gutenberg License included with this eBook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'llhave to check the laws of the country where you are located before usingthis ebook.

Title: Jean Christophe IV Kapinoitsija

Author: Romain Rolland

Release Date: February 9, 2019 [EBook #58847]

Language: Finnish

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK JEAN CHRISTOPHE IV ***

Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

JEAN CHRISTOPHE IV

Kapinoitsija

Kirj.

ROMAIN ROLLAND

Porvoossa,Werner Söderström Osakeyhtiö,1918.

SISÄLLYS:

    Alkulause.
 I. Lentohiekkaa.
II. Hiekka hautaa.

ROMAIN ROLLANDIN ALKULAUSE ENSIMÄISEEN PAINOKSEEN.

Jean-Christophen tarinan uuden sarjan ovella, sarjan, jossa tavattavattuimanlaiset arvostelut saattavat useinkin loukata kaikkiinpuoluekuntiin kuuluvia lukijoita, pyydän omia ja Jean-Christophenystäviä huomaamaan, etteivät koskaan käsitä tuomioitamme lopullisina.Yksikään ajatuksistamme ei ole muuta kuin tuokio elämäämme. Mitä varteneläisimme, ellemme korjataksemme vikojamme, voittaaksemme itsessämmeennakkoluuloja ja laajentaaksemme päivä päivältä ajatuksiamme jasydäntämme? Malttia hieman! Odottakaa luottamuksella, jos erehdymme.Tiedämme, että olemme erehtyväisiä. Kun huomaamme vikamme, tuomitsemmene ankarammin kuin te. Joka hetki koetamme saavuttaa yhäti hiukanlisää totuutta. Kun on päästy matkan päähän, arvostellaan, mitenponnistuksemme onnistui. Niinkuin vanha sananparsi sanoo, "loppu elämääkiittää, ilta aamua."

Marraskuulla 1906.

R. R.

I

LENTOHIEKKAA

Vapaa! Hän tunsi olevansa vapaa!… Vapaa muista ja omasta itsestään!Intohimojen verkko, joka oli häntä kytkenyt kokonaisen vuoden, oliyhtäkkiä murtunut. Millä tavoin? Hän ei sitä laisinkaan tiennyt.Silmukat olivat antaneet myöten, kun hänen olemuksensa ryntäsi. Se olituollaista kasvuajan murroskautta, jolloin voimakkaat luonteet repivätväkivaltaisesti rikki menneen vuoden kuolleen kotelon, entisen, nytheitä tukehuttavan sielunsa.

Christophe hengitti täysin keuhkoin, käsittämättä, mitä oikein olitapahtunut. Jäätävän kylmä pohjatuuli vinkui kaupungin suuren portinholvissa, kun hän palasi maalta saattamasta Gottfriediä. Ihmisetpainoivat päänsä kumaraan rajuilmaa vastaan. Työhön menevät tytötponnistivat vimmatusti päin tuulta, joka kiskoi heidän hameitaan; hepysähtyivät hengästyksissään hetkeksi, punoittavin poskin ja nenin,kiukustunein naamoin; näytti aivan siltä kuin heitä olisi itkettänyt.Christophe nauroi riemusta. Hän ei välittänyt vähääkään myrskystä. Hänajatteli toista sisäistä myrskyä, josta hän viimeinkin oli päässyt.Hän katseli talvista taivasta, lumen verhoamaa kaupunkia, eteenpäinvaivalla ponnistelevia ihmisiä; hän katseli ympärilleen, katseli omaanitseensä: mikään ei sitonut häntä enää mihinkään. Hän oli yksin!…Yksin! Miten onnellista olla yksin, olla omaa itseään! Miten onnellistatuntea päässeensä kahleista, muistojen kidutuksesta, rakastettujen taivihattujen kasvojen näkemisen harha-aistimuksista! Onnellista saadaviimeinkin elää, ja olla nyt, — ei elämän raatelema uhri, vaan senherra!…

Hän tuli kotiin aivan valkeana lumesta. Hän ravisteli itseään iloissaankuin koira. Kun hän meni Louisan ohitse, joka oli lakaisemassaporraskäytävää, nosti hän äitinsä koholle, huudahdellen epäselviä jahelliä sanoja, aivan kuin jokelletaan pikku lapselle. Vanha Louisariuhtoi vastaan poikansa käsissä ja tuli märäksi sulavasta lumesta; hänsanoi Christophea "suureksi hulluksi", ja nauroi iloista lapsen-naurua.

Christophe meni huoneeseensa, neljä porrasta kerrallaan harpaten.Vaivoin saattoi hän erottaa itseään pienestä kuvastimestaan, niinpilvinen oli päivä. Mutta hänen sydämensä riemuitsi. Tuo ahdas jamatala kamari, jossa hän tuskin mahtui kääntymään, tuntui hänestä nytkokonaiselta kuningaskunnalta. Hän väänsi ovensa lukkoon ja nauroionnesta. Viimeinkin hän siis löysi itsensä! Kuinka kauan hän olikaanollut eksyksissä! Nyt oli hänellä kiire syöksyä ajatustensa syvyyksiin.Ne tuntuivat hänestä ikäänkuin suurelta järveltä, joka sulautuiilmanrannoilla kullanhohtavaan utuun. Näännyttävän kuumeyön jälkeenhän huomasi olevansa rannalla, jalat raikkaassa vedessä, tuntienruumiissaan kesäaamun tuulen lempeän hyväilyn. Hän heittäytyi uimaan;hän ei tiennyt, minne hän aikoi, eikä hän siitä välittänytkään: hänenilonsa oli uida minne vain sattui. Hän vaikeni, hän nauroi, kuuntelisielunsa tuhansia ääniä: se oikein kiehui elämää. Hän ei voinut mitäänerottaa, hänen päätänsä pyörrytti; hän tunsi ainoastaan häikäisevänonnen. Hän nautti, kun tiesi itsessään nuo lukemattomat oudot voimat;ja laiskasti heitti hän tuonnemmaksi kokeilun voimansa suuruudella, hänvaipui tuon sisäisen kukoistuksensa ylpeään huumaukseen, kukoistuksen,joka puhkesi yhtäkkiä kevääksi, kärsittyään monta kuukautta armotontapakkovaltaa.

Äiti huusi häntä aamiaiselle. Hän meni alas, pää pyörällä aivankuin hän olisi ollut koko päivän ulkoilmassa; mutta hänestä säihkyisellainen ilo, että Louisa kysyi häneltä, mikä hänellä oli. Christopheei vastannut; hän tempasi äitiään vyötäröiltä ja pakotti hänettanssimaan kanssaan ympäri pöydän, jolla jo keittovati höyrysi. Louisavoivotteli hengähdyksissään, että Christophe oli hullu; sitten löi hänkämmenensä yhteen ja sanoi levottomana:

— Herranen aika, olet varmaan taaskin rakastunut.

Christophe purskahti nauruun. Hän heitti lautasliinaansa ilmaan jahuudahti:

— Rakastunutko!… En, todentotta!… Ei, ei, nyt se jo riittää! Olesinä vain rauhassa. Nyt se loppui, loppui koko iäkseni!… Uh!

Ja Christophe kulahutti sisäänsä lasillisen vettä. Louisa katselihäneen, rauhoittui, pudisti päätänsä ja hymyili:

— Onpahan sekin vala, johon kannattanee luottaa! sanoi hän. Ehkäkestää tähän iltaan.

— No, sekin on jo jotakin, vastasi Christophe oikein hyvällä tuulella.

— Kyllä niinkin! virkkoi Louisa. Mutta miksi sinä olet nyt niintyytyväinen?

— Olen vain tyytyväinen. Siinä kaikki.

Christophe istui vastapäätä äitiään, kyynärpäät pöydällä ja koettikertoa hänelle kaikki, mitä hän aikoi kerran tehdä. Äiti kuuntelihäntä hellästi ja samalla epäilevästi hymyillen, ja muistutti hänellelempeästi, että keitto jäähtyy. Christophe tiesi kyllä, ettei äitiymmärtänyt, mitä hän sanoi; mutta siitä hän ei ollut millänsäkään: hänpuhuikin vain itselleen.

He katselivat hymyillen toisiaan: Christophe jutellen, Louisa ollenkaankuuntelematta. Vaikka äiti olikin ylpeä pojastaan, ei hän kuitenkaanpitänyt hänen taiteilija-suunnitelmiaan liioin merkittävinä; hänajatteli vain: "Hän on onnellinen: se onkin tärkeintä". — Juopuenomista sanoistaan katseli Christophe äitinsä rakkaita kasvoja, mustaahuivia, joka oli huolellisesti sidottu hänen päänsä ympärille, hänenvalkeaa tukkaansa, hänen nuorekkaita silmiään, jotka loistivat sulaahellyyttä, hänen ihanaa ja anteeksiantavaa tyyneyttään. Christophe näkiäitinsä kaikki ajatukset. Hän sanoi hänelle leikillään:

— Kuulepas, sinulle on aivan yhdentekevää, mitä minä sinulle puhun?

Louisa intti heikosti vastaan:

— Ei, eihän toki! Christophe syleili häntä:

— Ohoh, onpas! Kuule, älä puolustele itseäsi. Ja sinä olet aivanoikeassa. Rakasta sinä minua vain! Minä en tarvitse sitä, että ihmisetminua ymmärtävät, — enempää sinä kuin muutkaan. Minä en tarvitse nytketään enkä mitään: minulla on kaikki itsessäni…

— Kas niin, äännähti Louisa, nyt taas uusi hullunpuuska!… No, jossellainen kerran on välttämätön, on tämä kuitenkin parempi kuin entinen.

Miten suloista on antaa itsensä ajelehtia ajatustensa järvellä!…Maaten venheen pohjalla, ruumis auringonpaisteen hyväilemänä, tuntienkasvoillaan veden pintaa karehtivan herkän vihurin henkäyksetnukahtaa Christophe, aivan kuin leijuen sinisissä ilmoissa. Mukavastiloikovan ruumiinsa ja keinahtelevan venheen alla tuntee hän syvienaaltojen käynnin; ja hän kastaa tuohon syvyyteen veltosti kättänsä.Siinä hän nousee hiukan ylös ja katselee leuka venheen reunaa vastenaivan kuin lapsena, kuinka vesi väikkyy ohitse. Hän näkee aalloissakummallisten olentojen kuvaisia, jotka välkähtävät esiin ja katoavatkuin salamat… Ja sitten toisia, taas toisia… Koskaan ne eivät olesamoja. Hän nauraa kuvitelmainsa ihmeelliselle leikille, joka jatkuuhänessä; nauraa omille ajatuksilleen; hänen ei tarvitse kiinnittääniitä mihinkään erikoisesti. Miksi valitakaan jotakin noista tuhansistaunista? Kyllä ennättää vielä!… Myöhemmin!… Kun hän sitten tahtoo,heittää hän vain verkkonsa ja vetää ylös nuo ihmeoliot, joiden hännäkee kuultavan veden alta. Nyt antaa hän niiden mennä menojaan.Myöhemmin!…

Kevyt venhe ajelehtii lempeän tuulen ja tuskin tuntuvan virran viemänä.
Kaikki on suloista, pelkkää aurinkoa, hiljaisuutta.

Vitkastellen ja mukavasti hän viimein laskee verkkonsa. Hän katseleekumarassa karehtivaan veteen ja hänen silmänsä seuraavat verkkoja,kunnes ne katoavat syvyyteen. Muutaman minutin istuu hän horteessa janostaa sitten pyydyksensä hätäilemättä; sikäli kuin hän vetää, tulevatne yhä raskaammiksi; hän keskeyttää hetkeksi hengäistäkseen, juuri kunne nousevat vedestä. Hän tietää, että hänellä on nyt saalis, mutta ei,mitä se on; hän pitkittää odotuksen iloa.

Lopulta hän päättää nostaa: kaloja ilmestyy ylös vedestä sateenkaarenahohtavin suomuin; niitä kuhisee kuin käärmeen pesä. Christophe katseleeuteliaasti niitä, kääntelee sormellaan, hän tahtoo ottaa hetkeksikauneimmat käteensä; mutta tuskin ovat ne joutuneet vedestä pois, niinniiden värivivahdukset kelmenevät, ne katoavat hänen sormiensa välistä.Hän heittää ne takaisin veteen, ja ryhtyy pyytämään toisia. Hän tahtookiihkeästi nähdä kaikki itsessään liikkuvat unet, toisen toisensajälkeen, kiihkeämmin kuin pitää niistä ainoatakaan: ne näyttäväthänestä kauniimmilta uidessaan vapaina tuossa läpikuultavassa vedessä…

Hän pyysi kaikenlaisia kaloja, toinen toistaan eriskummaisempia.Monta kuukautta olivat ne aatteet patoutuneet häneen eikä hän ollutniitä käyttänyt, nyt hän oli koottuja rikkauksia täynnä, aivanratkeamaisillaan. Mutta kaikki ne olivat sikin sokin: hänen aivonsaolivat yhtä sekamelskaa, ne olivat oikea juutalaisten narinkka, johonoli kasattu harvinaisuusesineitä, kalliita kankaita, romurautaa javanhoja vaatteita samaan huoneeseen. Hän ei osannut erottaa, mikäsiinä oli arvokkainta: kaikki huvitti häntä yhtä paljon. Siellä olihiveleviä ja puoleksi tukahutettuja akordeja, värejä, jotka kumahtivatkuin kellon malmi, harmonioja, jotka sumisivat kuin mehiläiset,melodioja niin hymyileviä kuin rakastavan huulet. Siellä oli hämyisiänäkemyksiä: maisemia, ihmisolentoja, intohimoja, sielullisia katkelmia,luonnekuvia, kirjallisia ja metafysiikan aatteita. Siellä oli suuriasuunnitelmia, niin valtavia, että ne kasvoivat mahdottomiksi,neliosaisia, kymmenosaisia runoelmia, joissa hän tahtoi käsitelläkoko kaikkeuden ja maalata sen musiikilla. Ja enimmäkseen olivat neepäselviä ja esiinvälkähtäviä tuntuja, jotka heräsivät yhtäkkiä aivantyhjästä, kun vain kajahti jokin ääni, kun joku kulki kadulla, kun saderapisi tai jokin sisäinen rytmi värähti. — Monien näiden suunnitelmainolemassaolo supistui pelkkään nimeen; enimmät niistä rajoittuivatpariin kolmeen kynänvetoon: siihen se jäi. Kuten kaikki nuoret ihmisetluuli Christophe jo luoneensa sen, mitä hän uneksi luovansa.

Mutta hän oli liian elinvoimainen tyytyäkseen pitkäksi aikaa tällaiseentyhjään huuruun. Hän kyllästyi omistamisen kuvitteluun, hän tahtoisaada unelmat kouraansa. — Mihin hän kävisi ensin käsiksi? Nenäyttivät hänestä kaikki yhtä tärkeiltä. Hän käänteli ja katseli niitä;hän hylkäsi eräitä, hän otti ne taas esille… Ei, hän ei saanutkaanesille niitä: sillä ne eivät olleet enää koskaan samanlaisia, neeivät antaneet itseään vangita kahdesti; alinomaa ne muuttuivat; nemuuttuivat hänen käsissään, hänen silmissään, kun hän niitä katseli.Hänen piti olla nopsa; mutta sellainen hän ei voinut olla: hänhämmästyi, miten hidasta hänen puuhansa oli. Hän olisi tahtonut tehdäkaiken yhdessä ainoassa päivässä, mutta hänen oli hirvittävän vaikeaasaada aikaan pienintäkään. Pahinta oli se, että hän kyllästyi heti,kun työ oli tuskin alussa. Unelmat väikkyivät ohitse, hän väikkyiniiden mukana; tehdessään juuri jotakin hän oli pahoillaan, etteihän tehnytkin toista. Tuntui kuin hän olisi saanut valita jonkinkauniista aiheistaan ainoastaan sitä varten, ettei se valinnan jälkeenenää kiinnittäisi hänen mieltänsä. Niinpä ei hänen aarteistaan olluthänelle mitään hyötyä. Hänen ajatuksensa elivät ainoastaan silläehdolla, ettei hän koskettanut niihin: kaikki, mihin hän sai pistetyksisormensa, kuoli heti. Se oli Tantaluksen tuskaa: käden ulottumillahedelmiä, jotka muuttuivat kiviksi heti kun hän tavoitti niitä; lähellähänen huuliaan juoksi raikas puro, mutta se väistyi syrjään, kun hänkurottautui juomaan.

Janoa sammuttaakseen koetti hän saada virkistystä siitä lähteestä, jokajo oli hänen, nimittäin entisistä teoksistaan… Miten innoittavaajuomaa! Jo ensimäisen siemauksen sylki hän kiroten pois suustaan. Tuokohaalea vesi, tuo surkea ja typerä musiikki oli hänen sävellystään? —Hän luki kaikki entiset työnsä. Tulos kauhisti häntä: hän ei ymmärtänytenää mitään, hän ei ymmärtänyt, kuinka hän oli voinut kirjoittaasellaista. Hän punastui häpeästä. Kerran, kun hän oli lukenut eräänmuita tyhmemmän sivun, kääntyi hän ja katsoi ympärilleen, olikokamarissa muita, ja meni ja painoi sitten kasvonsa vuoteensa pieluksiinaivan kuin lapsi, jota hävettää. Toisen kerran tuntuivat hänen omatteoksensa hänestä niin naurettavilta, että hän suorastaan unohti niidenolevan juuri hänen tekemiään…

— Oh, minkälainen idiootti! nauroi hän kirjoittajalle niin että olihaljeta.

Mutta mitkään Christophen omista sävellyksistä eivät kiusanneet häntäenemmän kuin ne, joissa hän oli muka koettanut kuvailla intohimoja:rakkauden surua ja iloa. Niitä lukiessaan hän ponnahti ylös tuoliltaanaivan kuin paarma olisi häntä pistänyt; hän nuiji pöytäänsä nyrkeilläänja iski niillä päätänsä ja ärjähteli raivosta; hän antoi itselleentörkeitä nimiä, sanoi olevansa sika, päähölmö, kirottu nauta ja klovni.Sellaista nimien latelua saattoi kestää tuntikausia. Viimein meni häntulipunaisena ärjymisestä kuvastimensa ääreen; hän repi itseään leuastaja sanoi:

— Katso, katso, lurjus, minkälainen aasin naama sinulla on! Kyllä minäsinut opetan valehtelemaan, roisto! Järveen sinut pitäisi heittää,hukuttaa!

Hän painoi päänsä pesuvatiin ja piti sitä veden alla, kunnes olitukehtua. Kun hän nousi suoraksi, oli hän tulipunainen, hänen silmänsäpullottivat päästä Ja hän puuskutteli niinkuin hylje ja ryntäsipöytänsä ääreen ennättämättä edes pyyhkiä pois vettä, joka virtasihänen olkapäilleen; hän tempasi käsiinsä nuo kirotut sävellyksensä,repi ne raivoten kappaleiksi ja ärähteli:

— Kas niin, roisto!… Kas tällä tavalla!…

Se helpotti.

Varsinkin raivostutti Christophea hänen entisissä teoksissaan niidenvalheellisuus. Mikään niissä ei ollut todella tunnettua. Kaikki oliulkoa opittua, fraaseja, koulupojan retoriikkaa: hän oli puhunutrakkaudesta kuin sokea väreistä; hän oli lorunnut siitä kuulopuheittenmukaan, matkien tavallisia kuluneita lauselmia. Eikä ainoastaanrakkaus, vaan kaikki muutkin intohimot olivat olleet hänelle tyhjändeklamatsioonin aiheita. — Ja kuitenkin hän oli aina koettanut ollarehellinen. — Mutta eipä riitä, että tahtoo olla rehellinen: täytyymyöskin osata sellainen olla; ja kuinkapa voisi olla sellainen, kunei vielä tiedä elämästä mitään? Mutta juuri noiden viimeisten kuudenkuukauden koettelemukset olivat vihdoinkin paljastaneet hänellevalheellisuuden hänen töissänsä, kaivaneet yhtäkkiä kuilun hänen jahänen entisyytensä välille. Hän oli päässyt haavenäyistä; hänelläoli nyt oma todellisuuden mittansa, jolla hän voi arvioida kaikkiajatuksensa ja tuomita, missä määrin niissä oli totta tai valhetta.

Hänen entiset, ilman intohimoa syntyneet sävellyksensä inhoittivathäntä niin, että hän päätti olla koskaan vasta kirjoittamatta mitäänmuulloin kuin tuntiessaan rajun vakaumuksen pakottavan itseään siihen;olihan sellainen yhdestä äärimmäisyydestä toiseen meneminen hänessäniin

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 36
Comments (0)
Free online library ideabooks.net