» » Ruth Kertomus tytöille

Ruth Kertomus tytöille

Ruth
Kertomus tytöille
Category:
Author: Anonymous
Title: Ruth Kertomus tytöille
Release Date: 2019-02-17
Type book: Text
Copyright Status: Public domain in the USA.
Date added: 27 March 2019
Count views: 48
Read book
1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 22

The Project Gutenberg eBook, Ruth, by Anonymous

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and mostother parts of the world at no cost and with almost no restrictionswhatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms ofthe Project Gutenberg License included with this eBook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'll haveto check the laws of the country where you are located before using this ebook.

Title: Ruth Kertomus tytöille

Author: Anonymous

Release Date: February 17, 2019 [eBook #58906]

Language: Finnish

***START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RUTH***

E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen

RUTH

Kertomus tytöille

Suomennos

Porissa,Gust. Ronelius'en kustannuksella,1906.

SISÄLLYS:

Alice ja vanha Debby.
Ruth matkustaa kouluun.
Ensimäiset päivät koulussa.
Sokea Polly.
Revitty ainevihko.
Palkinto.
Valter ja Ted.
Tunnustus.
Postikonttoori.
Kahden vuoden perästä.
"Minä pidän huolta sinusta, Polly!"
Syntymäpäivä.
Alice jättää koulun.
Kilpailu.
Maggie on sairas.
Taas Beachfieldissä.
Kilpa-ammunta.
Venematka.
Viimeinen viikko Beachfieldissä.
Taas miss Longin luona.
Hyvitys.

ENSIMÄINEN LUKU.

Alice ja vanha Debby.

Vanha nainen ja pieni valkotukkainen tyttö! Kenpä ei tahtoisi kuvataheitä, kun he tuossa istuvat ja pakinoivat kuten ainoastaan lapset javanhat hoitajat voivat? He ovat juoneet teetä. Parhaat teekupit jaleivosten jäännökset todistavat, että tyttönen on vieraisilla; hänon tullut tervehtimään äitinsä vanhaa hoitajaa. Hän käy ensimäistälukukautta eräässä koulussa, joka on lähellä Deborah Burtonin asuntoa,eikä hän ole ensi kertaa täällä, sillä miss Long ei koskaan kiellähäntä menemästä köyhäintalolle.

Mutta nyt odottaa Alice, että häntä pian tullaan hakemaan, ja puhelusujuu entistä innokkaammin.

— Ajatteles, miten hauskaa, Debby! Ihan kuin oikeassakukkaisnäyttelyssä, soittoa vaan puuttui. Mutta meillä oli kokonainenteltti täynnä kukkia ja huipussa kaunis lippu. Paitsi omistapuutarhoista saatuja kasvia, oli muutamille tytöille lähetettynäyttelyä varten oikein kauniita, ja toisilla oli hedelmiä. Ja,ajatteles, siellä oli palkintojakin, minä kirjoitin niistä muutamia!

— Kirjoititte palkintoja, kultaseni! Kuinka se kävi?

— Ne olivat ainoastaan lappuja, ei oikeita palkintoja; mutta yksiseikka oli siellä parempi, kuin oikeassa näyttelyssä, me annoimmekaikki hedelmät katselijoille. Ja se pieni, uusi tyttö, mistä minäkerroin sinulle, Debby, muistatko, se ruma… miss Long ei salli sanoaketään rumaksi, vaikka minusta Ruth Leigh on todellakin sellainen.Hän on hyvin tumma ja hänen silmänsä ovat niin suuret, että minuapeloittaa. Jane Harding sanoo, että vaaleat lapset ovat kauniimmat.

— Teidänhän piti kertoa, mitä se pieni, uusi tyttö teki näyttelyssä.

— Niin, minä jo aivan unohdin! Hän on nuorin koulussa, ja sentähdenpantiin hän tarjoomaan hedelmiä vieraille. Mutta ensiksi hän valitsikaksi kauneinta omenaa ja piilotti ne erään kukkaruukun taa. Muutamattytöt näkivät sen ja pitivät häntä silmällä saadakseen tietää, mikähänellä oli tarkoituksena.

— No, mikä oli?

— Seuraavana aamuna näkivät he hänen ahtavan ne eräälle pienellepojalle, joka lakasi katua suuren portin ulkopuolella. Hän otti nehyvin varovasti, mutta Jane näki kaikki akkunasta ja kertoi sitten missLongille.

— Mitä sanoi miss Long?

— Mitä, kutsui Ruthin luokseen ja torui häntä niin.

— Mistä tiedätte, että hän torui häntä?

— Noo, kyllä, koskapa minä näin hänen tulevan miss Longin huoneestapunaisin silmin ja hän puhui tuskin mitään koko päivänä ja itki janyyhki illalla lukiessaan. Kun me aamulla menimme kävelemään, antoi hänsille pienelle kadunlakasijalle lantin ja sanoi: "tämä on minun omani,Joe. Minun ei olisi pitänyt antaa niitä omenia sinulle, koska ne eivätolleet omiani." Eikö hän sinustakin ole hyvin omituinen tyttö, Debby?

Mutta Debby sanoi vaan: — ette ole kertonut kaikkia näyttelystä, miss
Alice.

— Niin, se loppui neljän aikaan ja iltapäivä oli meillä lupaa. Olensiitä saakka toivonut pääseväni kertomaan siitä sinulle, ja siitäsyystä pyysi miss Long tänä aamuna sinua koulun päätyttyä noutamaanminua.

— Oi, miss Alice! Koulut ovat nykyään aivan erilaisia, kuin ennen.
Miss Eliza-raukka!

— Kuka se oli, Debby?

— Se oli eräs, jota minä hoidin monta vuotta sitten, paljon ennen, kunminä tunsinkaan teidän hyvää äitiänne. Mutta minä luulen kertoneeni,kuinka hän karkasi koulusta.

— Ei! Kerro nyt, Debby, kuulisin niin mielelläni sen!

Ja taas kerrottiin ja tarkasti kuunneltiin se monta kertaa matkittukertomus, kuinka hän — pikkuraukka — oli juossut aivan yksinäänkotiin, enemmän kuin kaksi englannin penikulmaa, aivan paljain päin,ja kuinka sen raukan tukka riippui (se oli niin kaunis ja kihara),ja kuinka Debby oli itse avannut oven ja oli vieläkin näkevinäänhänen vaaleanpunaisen hameensa, ja kuinka isä juuri silloin tulilukuhuoneestaan ja (hän ei voinut antaa hänelle anteeksi, vaikka seolikin ollut ainoa kerta, kuin hän oli ankara lapsille) "suorastaankomensi minua", sanoi hän.

Mutta juuri tällä ratkaisevalla hetkellä keskeytyi kertomus äkkiä,sillä ovelle noputettiin ja hyvin tuttu ääni sanoi: "miss Alice,oletteko valmis, kultaseni? Miss Long sanoo, että teidän täytyy hetitulla." Alice kärsi tämän keskeytyksen ihmeellisen hyvin, erittäinkinkoska hän oli montaa kertaa kuullut, että "miss Elizan" järkähtämätönisä oli lähettänyt hänet takaisin kouluun, sallimatta hänen edesäitiään nähdä, ja — mikä oli kaikista pahinta — että Debby itse olipakotettu panemaan tuon ankaran tuomion täytäntöön. Mutta sillä välinkun olemme lopettaneet kertomuksen, on Debby sanonut hellät hyvästitpienelle ystävälleen ja toivottanut Jumalan siunausta hänelle äitinsätähden.

Kun Alice illalla meni vuoteellensa, nukkui Ruth jo sikeästi hänensänkyänsä lähinnä olevien valkoisten verhojen takana. Näyttelynjälkeisenä yönä olivat Ruthin suuret, tummat silmät olleetselkiselällään vielä silloin, kuin Alicen lempeät, harmaat silmätolivat jo kauan olleet uneen vaipuneina, silkinhienojen ripsienluodessa varjoa hänen kauniille kasvoillensa. Ruth oli silloinkatsellut häntä kesäillan himmeässä valossa ja kuiskannut itseksensä:"kuinka kaunis hän on! Toivoisin hänen rakastavan minua."

Ja mitä tekee Debby pienessä siistissä huoneessaan. Hän on pannuthuolellisesti teeastiat kaappiin ja siirtänyt tuolinsa pyöreän pöydänviereen. Hän on ottanut esille suuren raamattunsa, pyyhkinyt tomun senviheriäisistä kansista ja avannut sen. Miksi ei hän lue? Avatessaanraamatun, löysi hän sieltä talteen tahi merkiksi pannun vanhan,kellastuneen kirjeen. Sen avasi hän, asetti hopeasankaiset silmälasitnenälleen ja luki kuiskaten. "Pelkään, että tämä on viimeinen kerta,kun minä voin kirjottaa sinulle rakas, vanha hoitajani, jollei Jumalasuo minulle voimia, mutta minä en viimeistä kertaa ajattele sinua jaminulle niin monen monien vuosien kuluessa osoittamaasi rakkautta jaystävyyttä. Toivon, että tutustuisit pieneen Aliceeni, Debby, sillätahtoisin hänet vanhan ystävättäreni miss Longin kouluun, missä itseolen viettänyt niin monta onnellista päivää. Rakas Debby, vartioilempilastani, ja tee se siinä nimessä, joka oli aina sydämessäsi jahuulillasi. Aijoin kirjoittaa sinulle hyvin pitkän kirjeen, muttaluulen tänään olevani tavallista heikompi. Huomaan voimieni vähenevännopeasti. Sairauteni ajalla olen surrut miestäni ja lastani, muttanyt, Jumalan kiitos, voin heidät uskoa hänen huostaansa. Mietinusein tulla kotiin, mutta nyt on minulla toinen koti…" Enempääei Debby voinut lukea, viimeiset rivit olivat niin epäselviä, muttahän muisti ne vallan hyvin ulkoa. Hän kääri huolellisesti kokoonohkaisen intialaisen paperin ja asetti sen vanhalle paikallensa.Hän käänteli lehtiä, kunnes löysi toisen, myöskin merkiksi pannunkirjeen. Se oli kirjoitettu pyöreällä lapsen käsialalla, ja siinäpuhuttiin onnellisista kouluajoista ja eräästä neulakirjasta, jokaoli melkein valmis lahjoitettavaksi eräälle — mutta kuka se "eräs"oli, sitä "suurta salaisuutta" ei saanut millään ehdolla ilmaista.Olisi hauska tietää, onko se sama neulakirja, jota Debby niin tarkastisäilyttää parhaassa laatikossaan. En tiedä mahtoiko Debby ajatellatuota valkoista kääröä, luulen, että hänen ajatuksensa liitelivät vieläkauemmaksi menneisyyteen. Sillä hän istui siinä niin hiljaa, ettäolisi luullut hänen nukkuvan, jollei hän vähä väliä olisi pyyhkäissytposkelle vierähtävää kyyneltä. Ehkä ajatteli hän sitä pientä tyttöä,jota hän oli hoitanut niin monta vuotta sitten, hiljaista, onnellistahääpäivää, surullista eronhetkeä hänen lähtiessään nuoren aviomiehensäkanssa Intiaan, kotiin saapunutta kuolon sanomaa, tämän iltaista pientävierastaan, ja — ehkäpä se oli joku näistä mielikuvista, joka paniDebbyn pudistamaan päätänsä ja kuiskaamaan: "ei, ei, niin kaunistaei hänestä koskaan tule" — sitä loistoa, joka ympäröi sitä vanhaataulua, puuttui tästä uudesta —, yhtäläinen kultatukka, mutta ei niinkiiltävä, sama ihana vartalo, mutta ei niin ailahteleva jokaisessaliikkeessä. Mutta oikeastaan lienee tuo eroitus syntynyt vanhuksenmielikuvituksessa, sillä miss Longin koulutytöt sanoivat — joskus tuonpienen neitosen kuullenkin — etteivät he olleet koskaan nähneet niinkaunista lasta kuin Alice Atherton oli.

Mutta vaikka Debbyn ajatukset lienevätkin olleet jokseenkin surullisia,näytti hän täksi illaksi valitsemansa virren luettuaan, jotenkiniloiselta; ja hänen kirkkaat, nuorekkaat silmänsä oikein säteilivät,kun hän lopetettuaan toisti sanat: "Kiitä Herraa, sieluni, äläkäunhoita, mitä hyvää hän minulle tehnyt on." Ja sitten meni hänsen sokean ystävän luo, joka asui juuri hänen huoneensa kohdallaalakerrassa. Hänen viipyessään siellä, tarkastelemme hiukan hänenkirjastoansa. Melkein kaikki kirjat ovat lahjoja "miss Elizalta" ja"hänen kiitolliselta isännältänsä."

Mutta pian tulee Debby takaisin raamattu kainalossaan — hän ottaa senaina mukaansa mennessään sen kahdeksankymmenvuotiaan rouvan luo.

Debby oli usein ajatellut sitä kirjettä, jonka hän tänä iltana olilukenut, ja sitä toivomusta, jonka hän tiesi lähteneen äidin sydämensyvyydestä, että hän vaalisi hänen lastaan ja tekisi voitavansaopettaessaan hänelle kaikkea hyvää. Mutta mitä voi hän tehdä? Niinkysyi hän usein itseltään, saamatta kuitenkaan siihen tyydyttävämpäävastausta, kuin: "Täytyy odottaa ja katsoa. Jos voin tehdä jotain,antaa Jumala minulle varmaan siihen tilaisuutta; täytyy vartoa jarakoilla." Ja hyvin usein Debby rukoili, etteivät lapsen erehdyksettulisi naisen synneiksi, ja että ylhäinen auttaja tekisi hänestäsellaisen, kuin hänen äitinsäkin oli.

TOINEN LUKU.

Ruth matkustaa kouluun.

Ruth ja Alice ovat noin kymmenvuotiaita, Alice muutamaa kuukauttavanhempi — seikka, jota hän ei koskaan unhoita. Heidän pitäisitodellakin olla ystäviä, sillä paitsi yhdennäköisyyttä ovat heidänolosuhteensa muutoinkin hyvin yhtäläiset. Alicen ainoa lähempisukulainen, isä, oli pakoitettu matkustamaan takaisin Intiaan,jätettyään hänet kouluun. Ruth-raukalla ei ole muuta, kuin veli, häntämonta vuotta vanhempi, joka häntä rakastaisi, ja hänpä se olikinpitänyt hänestä huolta niin kauan kun Ruth voi muistaa. Pelkäänpä, ettähän oli lellitellyt tyttöä liiaksi, mutta eihän voi vaatia, että nuorimies, joka sai olla pienen sisarensa seurassa tunnin pari päivässä,olisi voinut huomata ylpeyden ja itsepäisyyden hänessä niin nopeastikasvavan. Sitä olikin vaikea huomata, sillä hän rakasti veljeänsä niintäydellisesti, ettei hän koskaan tahtonut pahoittaa hänen mieltään.Mutta lasten kammarissa ei ollut mitään sellaista hillitsevää voimaa,ja niin usein tulikin sieltä valituksia "miss Ruthin hillittömästäluonteesta", että veli lopulta teki epäitsekkään päätöksen lähettäähänet kouluun. Tämän päätöksen ilmoitti hän sisarellensa heidänollessaan kahden kesken hänen työhuoneessaan. Tyttö näytti ensinhämmästyneeltä, sitten kalpeni hän ja seisoi aivan ääneti. Veli vetihänet luokseen. — En henno lähettää pois pientä seuralaistani — sanoihän.

Tyttö koetti nähtävästi hillitä itseänsä ja sanoi sittenpitkäveteisesti: Siksikö, että minä olen niin paha?

— Ei, mutta siksi, että minä toivoisin sinun kasvavan hyväksi jaymmärtäväiseksi naiseksi.

— Tuleeko minusta sinulle parempi seuralainen sitten?

— Kyllä, vaikka en minä sinua voi sen enempää rakastaa, ei, minä envoi, pikku Ruth.

— Minä lähden, milloin täytyy lähteä?

— Kahdeksan päivän perästä.

Hän oli hetkisen vaiti ja sanoi sitten: — Niin, minä lupaan sinulle.

— Mitä, Ruth! Enhän ole sinua pyytänyt lupaamaan mitään.

— Etkö? Sanoit, että toivoisit minun kasvavan hyväksi jaymmärtäväiseksi naiseksi, tarkoitin, että minä lupaan sen. Mutta kukasanoo minulle mitä se merkitsee — lisäsi hän hitaasti — sinäkö Duncan?

— Aikaa myöten saat sen vähitellen tietää, kun tulet suuremmaksi. Miss
Long sanoo sen sinulle.

— Minä olen luvannut — sanoi hän vielä — ja minä koetan ainamuistaa sen — eikä sinun sitä tarvitse — sinulla on niin monta muutamuistettavaa, mutta minulla on vaan se yksi.

Hän juoksi nopeasti tiehensä. Veljen ihmetellessä ettei tyttö ollutkysynyt mikä koulu oli ja hänen toivoessaan, että miss Long ymmärtäisihänen kummallista pikku sisartansa paremmin, kuin hän, tuli hoitajapyytämään häntä tulemaan miss Ruthin luo, sillä hän makasi lattialla janyyhki niin, että sydän tahtoi haljeta, eikä hän tiennyt mitä tehdä.

— Antakaa hänen olla yksin vähän aikaa, ja jos hän ei sitten tulealas, menen hänen luokseen.

Hänen oli vaikea pysyä päätöksessään, sydän heltyi ajatellessa tuotapientä orpoa ja äidin vakavaa toivomusta, että hän olisi sekä äitiettä isä tuolle pienelle "ruskeasilmälle". Hänen miettiessään jotainlohdutuskeinoa avautui ovi hiljaa ja tyttö tuli sisään yhtä tyyneenäkuin äsken. Hänellä oli mukanaan kirja ja pieni jakkara, jonka hänasetti lähelle veljeä, istuen siinä aivan hiljaa ja vilkaisten vähänväliä tarvitseisiko hän jotain. Kun sitten veli sanoi hänelle hyvääyötä ja tuon tavallisen "Jumala sinua siunatkoon, kultaseni," ei hänollenkaan vastustellut. Hän kuiskasi vaan: "sano vielä kerran." Hänteki sen ja sanaakaan lausumatta meni tyttö tyyneenä ja vakavanahoitajan seuratessa häntä.

Niin kului viikko. Ruth oli aivan muuttunut, mutta jokaisen minuutin,minkä veli oli kotona, tahtoi hän viettää hänen seurassaan. Matkapäivänedellisenä iltana kertoi veli kaikki mitä hän tiesi miss Longinkoulusta — että siellä oli neljätoista tyttöä, kaikki muut paitsi yksihäntä vanhempia. Ja tästä yhdestä toivoi hän Ruthin saavan itselleenystävän ja toverin. Hän sanoi, että ystävällinen miss Long pitäisihänestä, ja oli varma siitä, että Ruth pitäisi myöskin miss Longista.Ja hän puhui suuresta puutarhasta ja leikeistä. Mutta mikään einäyttänyt häntä erityisesti huvittavan. Mutta kun veli sanoi:

— Ja minä kirjoitan sinulle hyvin usein ja sinunkin pitää kirjoittaa.

Silloin vastasi hän innostuneesti:

— Ja sinun pitää kirjoittaa minulle kaikki, mitä sinä olet ajatellut,kuten sinulla on ollut tapana puhella minulle, ja minä ilmoitan sinulleedistynkö vai en. Voi, siitä tulee hauskaa! Olen niin iloinen, kunmuistit kirjeet!

Mellestowiin oli pitkä matka, mutta

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 22
Comments (0)
Free online library ideabooks.net