» » Onnen aalloissa Historiallisia kertomuksia

Onnen aalloissa Historiallisia kertomuksia

Onnen aalloissa
Historiallisia kertomuksia
Category:
Title: Onnen aalloissa Historiallisia kertomuksia
Release Date: 2019-02-19
Type book: Text
Copyright Status: Public domain in the USA.
Date added: 27 March 2019
Count views: 28
Read book
1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 12

The Project Gutenberg EBook of Onnen aalloissa, by Santeri Ivalo

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and withalmost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away orre-use it under the terms of the Project Gutenberg License includedwith this eBook or online at www.gutenberg.org/license

Title: Onnen aalloissa Historiallisia kertomuksia

Author: Santeri Ivalo

Release Date: February 19, 2019 [EBook #58917]

Language: Finnish

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK ONNEN AALLOISSA ***

Produced by Tuula Temonen and Tapio Riikonen

ONNEN AALLOISSA

Historiallisia kertomuksia

Kirj.

SANTERI IVALO

Porvoossa,Werner Söderström Osakeyhtiö,1904.

SISÄLLYS:

Onnen aalloissa.
Kaksi kuvaa kuluneilta ajoilta
Teini
Krister-herran verkalasti
Suomalainen seikkailija
Kuoleva vanki
Vanha kersantti
Työn lomassa
Erään tiedemiehen kohtalo
Eräs markkinamatka

Onnen aalloissa

I

Hämeentullin portin luona Turussa istui kirkkaana kesäaamuna nuorityttö ojan partaalla lähellä tietä, kudelma kädessään. Hän oli siitäläheisestä talosta kaupungin laidasta ja hän vartioitsi siinä pieniäsiskojaan, jotka pellon pientareella leikkivät. Lauhkea tuuli kävimaista päin, pehmoisesti se notkautteli pellolla heilimöivää viljaa japuhalsi ohimennen ominlupinsa alas tytön hartioille sen ohkasen huivin,joka oli peittänyt hänen kellertävän tukkansa ja varjostanut päivältähänen vaaleita kasvojaan. Se paljasti herttaiset, lapsekkaan tuoreettytönkasvot, iloiset, veitikkamaiset silmät ja solakan, valkoisenkaulan, jonka kevyt kesäpuku jätti peittämättä. Tyttö naurahti tuulenleikille, hänen poskensa painautuivat pehmoisille kuopille ja hän laskikudelman kädestään, korjatakseen taas liinan päähänsä. Sitä tehdessäänkohotti hän päänsä ja kohensi kiharan otsaltaan, — vaan silloin hänjäikin hetkeksi niinikään liikahtamatta istumaan, huivi ojennetussakädessään. Sillä hän oli samassa nähnyt maantieltä, kaupungista päin,tulevan jotakin kiiltävää ja komeaa, joka hänen katseensa oli vallannut.

Sieltä ajoi Turun linnasta päin muhkea ratsastusseurue. Vaskisetpäitsikoristeet ja kultaset kannukset välähtelivät päiväpaisteessaja ratsastajain väljät, värikkäät viitat ja hattujen kepeät töyhdöthulmusivat tuulessa. Ratsujoukko läheni porttia, tyttö tunsi jotulokkaat: se oli herttua seurueineen, linnan aatelisherrat olivatmetsästysretkelle lähdössä, — palvelijat tulivat taaempana kantaentorvia ja pyssyjä ja taluttaen vitjoista virmoja ajokoiria. Joukonkeskessä ratsasti nuori Juhana herttua itse punaisessa samettipuvussaja kullankarvaisissa damastisaappaissa, ratsasti siinä laskien leikkiäseurueensa kanssa ja vallattomasti hypitellen sirojalkaista orhittaan.Hän oli vielä hento kuin poikanen, vaalea parranpohja varjostituskin näkyvästi hänen nuorekkaita huuliaan; mutta pitkä hän oli javarreltaan solakka ja notkea. Hän oli nyt äsken 19-vuotiaana, isänsäKustaa Vaasan palattua Turusta Ruotsiin, jäänyt yksin vasta saamaansaSuomen herttuakuntaa ja Turun linnaa hallitsemaan, ja hänen reippaastailomielisyydestään näkyi, että hän aivan avomielisesti nauttivereksestä herttuankilvestään ja uudesta käskijävallastaan.

Tyttö, joka ojan partaalla istui, sitoi seurueen lähestyessä taaskiireesti huivin päähänsä, veti sen alas kasvojaan varjostamaan japainautui käsityötään kutomaan. Hän oli punastunut tuon komean seurueennähdessään, hänen sydämensä oli ruvennut tykyttämään — ei tiennythän itsekään miksi — ja nyt tahtoi hän istua kumarassa siinä tienpartaalla, kunnes metsästysseurue oli ratsastanut ohi. Vaan tyttö kuuli— kauhukseen —, ettei se ajanutkaan ohi. Hän ei päätään nostanut,vaan hän kuuli ratsun pysähtyvän hänen kohdalleen tielle, ensiksi yhdenja sitten useampia, ja puhetta ja naurua kuuli hän aivan viereltään.Ja aivan hän pelästyneenä säpsähti, kun hän yhtäkkiä kuuli äänen, jokailmeisesti puhutteli juuri häntä.

— Terve, tyttö siinä ojan partaalla… mikset tervehdi herttuatasi?

Nuoren herttuan katse oli osunut tyttöön juuri sillä hetkellä, jollointämä hiuksiltaan valahtanutta liinaa oli ollut päähänsä sitomassa, —hän oli nähnyt solakan, valkosen kaulan, punehtivain poskien kuopatja iloisesti hymyävät silmät, ja se näky oli hänestä ollut niinmiellyttävä, että hän pysähdytti hevosensa puhutellakseen ojan reunallaistuvaa tyttöä. Hän ei malttanut ajaa ohi, hän oli niin nuori vielä,niin iloinen, niin vapaudestaan vallaton. Tyttö nousi punastuen,notkisti syvään polvensa ja jäi katse maahan luotuna, arkuudestavavisten, siihen ääneti seisomaan.

— Kenen sinä olet tyttö, mikä on nimesi, sano nimesi, uteli komeanuori herra hevosensa seljästä.

— Kaarina, vastasi tyttö ujosti.

— Elä pelkää, Kaarina, sinua emme metsästä. Kuka on isäsi?

— Hannu porvari… tullin luona tuossa.

— Matala talo, mutta isäsi ei ole köyhä. Sillä hänellä on kallis helmitalossaan, — sinä punastut, tyttö, sinä tiedät kyllä, mikä se helmion. Sen nimi on Kaarina.

Nuori herttua oli aivan haltioissaan edessään ujona seisovan tytönkauneudesta. Herkästi oli hän syttynyt ja innostuneena kääntyi hänseurueensa puoleen virkkaen:

— Katsokaa, mitä olen löytänyt. Me kaipasimme jo täällä Turussanuoruutta, iloa, kauneutta, — mutta sitähän löydämme täältä runsainmitoin.

Aatelisherrat naurahtivat herttuan hehkulle. Mutta tämä kääntyi taasääneti seisovan tytön puoleen ja jatkoi:

— Tervehdi isääsi, sano, että Juhana herttua piakkoin tulee
Hannu-porvarin luo vieraisiin. Siihen asti hyvästi!

Seurue kulki edelleen. Kaviot tömisivät, kannukset välähtelivätpäiväpaisteessa ja hattujen töyhdöt hulmusivat tuulessa. Ojanpartaalla, loivasti lainehtivan pellon pientareella, istui tyttö jakatseli pölypilveä, joka kohosi ilmaan, kun metsästysmatkue ratsastiportista ulos. Hänen poskensa paloivat, hänen rintansa aaltoilikorkealle, sillä siellä sisällä ristelivät voimakkaina vastakkaatvirrat: vuoroin oli siellä voitolla pelko ja ujous, vuoroin orastavariemu ja suuren onnen aavistus. Sillä hänkin oli nuori ja hänkin olisyttymään herkkä.

Niin istui hän kauan. Kudelma oli pudonnut hänen käsistään pientareenkukkien keskelle ja sormet nyppivät päivänkakkaran valkoisia terälehtiä:

— Onniko? Eikö? Onniko? Eikö?…

II

Turun linnassa oli iloinen juhla. Niitä oli siellä näinä herttuanvuosina usein, ja toiset olivat toisiaan komeammat. Milloin pidettiinturnajaisia, milloin soittajaisia, milloin katsottiin teinienteatterinäytäntöjä, milloin kuunneltiin leikarein ja luuttuniekkainsäveleitä; väliin vietettiin syntymäpäiviä, väliin juhlittiin jonkunsaapuneen vieraan kunniaksi, väliin muuten vain Turun linnaan, herttuanympärille, kokoontuneen aateliston ratoksi. Herttua oli nuori ja hänoli rikas. Vanhan linnan mustuneet suojat olivat hänen toimestaankorjatut muhkeiksi ja loistaviksi: kalliit kuvaverhot peittivät niidenseiniä, katoista riippui hohtavia haarakyttiläkruunuja, kiilloitetutkilvet ja teräskuvastimet kimaltelivat pylvästöissä ja pehmoisetpatjatyynyt ja kallisarvoiset turkikset peittivät seinämiä kiertävätistuimet. Tämän loiston keskessä liikkui linnassa arkioloissakinviljalti väkeä, asemiehiä ja aatelisnuorukaisia, sotureita,palvelijoita, hovipoikia ja neitosia, vaan juhliksi pukeutui linnaasukkaineen vielä upeampaan värikomeuteen, — nuori ruhtinas rakastiiloa ja kauneutta ja keräsi ympärilleen rattoisan, nuortean hovin.

Loistavia olivat linnan talviset juhlat, jolloin sadat valotheijastivat kiiltävistä kilvistä ja hopea-astioista ja viulunsoittajatja luudunlyöjät pitkinä iltoina säestivät nuorison karkeloita jakohottivat juhlapöydässä, maljojen ääressä, istuvain iloja. Vaan nytoli vietetty kevään juhlaa ja siksi olivat linnan suojat ja käytävätnyt puetut kukkasiin ja vihreään. Juhla oli jo aamulla alkanutvenheretkellä saaristoon ja sieltä palattua oli linnan pihassa katsotturatsuväen leikkejä ja kisailtu sen puutarhoissa. Nuoren herttuan olihänen hovinsa kevätjuhlan johdosta pukenut kukkaiskreiviksi, seppeleitäoli solmittu hänen päähänsä ja kruunu niiden keskelle ja kukkaisvitjojaoli ripustettu hänen kaulaansa ja rinnoilleen. Hänen piti tänään ollakukkaiskuninkaana ja semmoisena olikin hän nyt ylimpänä ilonpitäjänäliikkunut nuorison hilpeässä joukossa, jakaen kukkaislahjoja jarattoisuutta ympärilleen.

Neitosien parvessa hän parhaiten viihtyi ja neitosista oli yksi, johonhänen suosionsa erityisesti kohdistui. Sen huomasivat kaikki, silläeipä herttua peitellytkään lempeään sitä nuorta tyttöä kohtaan, jonkarinnalle hän aina ehätti missä käveltiinkään tai soudeltiin.

Se tyttö oli Kaarina, tyttö pellon pientareelta, Hannu-porvarinmatalan majan "helmi". Säädystään arkoja aatelisherroja se ei tietystimiellyttänyt, eivätkä heidän rouvansa varsinkaan hyväksyneet, ettäporvaristyttö näin oli kohotettu heidän neitostensa tasalle, jopakeskustaksi hovin juhliin ja kisoihin, ja moni kantoi salaista kiukkuaja kateutta mielessään tuota "kadulta löydettyä" tyttöä kohtaan, jokaniin oli voittanut nuoren ruhtinaan sydämen. Mutta herttuan ilmeinensuosio vaimensi sen tyytymättömyyden ja tasotti porvarisneidelle tienaatelisten pitoihin. Ja tyttö itse sulatti hiljaisella, vaatimattomallaesiintymisellään ja luonnollisella iloisuudellaan monet karsaatkatseet. Hän oli niin suloinen, niin välitön, niin viaton, — häntä eivoinut vihata. Sillä hän ei ylvästellyt herttuan lemmestä, ei kopeillutkorkeasta suosiostaan, mutta ei sitä myöskään arastellut, hän näyttisiitä vain vilpittömästi iloitsevan.

Kevätjuhla oli ulkona vietetty, vaan linnan väljissä suojissa olijuhla-ateria katettu, siellä tanakat tammipöydät notkuivat raskaidenhopeamaljain, vatien ja korkeiden juoma-sarvien alla ja säteilevätvahakynttilät valaisivat runsaita ruokia ja juomia, jotka juhlaväkeävalmiina odottivat. Hopealla kirjailtuihin verkanuttuihin japunaisiin silkkisukkiin puetut edeskäyvät odottivat viinihaarikatkädessään pitojoukon saapumista, juhlapukuiset henkivartijattekivät vahtipalvelusta ovilla ja käytävissä ja ketterät hovipojatpuikkelehtivat siellä kultareunaisissa samettitakeissaan valmiinapalvelemaan juhlaväkeä. Sillä se kuului jo nousevan linnan pihaltajuhlasuojiin.

Iloisina saapuivat sieltä nuoret parvet, parittain tulivat ja naurukajahti. Muuan puolalainen ylimys talutti sisään herttuan sisaren,nuoren, vallattoman prinsessa Cesilian, joka oli Turun linnassaveljensä luona vierailemassa, ja hänelle sekä hänen saattajalleenosoitettiin paikka pöydän toiseen päähän. Mutta pöytään ei vieläistuttu, herttuaa odotettiin ja hän hiukan viipyi. Vihdoin hän sieltätuli terveenä ja punakkana, kukkiin puettuna päälaelta vyötäisiinsaakka, ja hän kiirehti arvosijalleen pöydän toiseen päähän, huudahtaen:

— Nyt olen siis kerran muutteeksi kuningas, kevään kuningas.
Iloitkaamme siitä!

Vaan hän ei vielä istahtanut. Hän katsahti vieressään olevaa istuinta,silmäili ympärilleen neitosten joukkoon ja virkkoi:

— Mutta missä on kuningattareni?

Ja salin poikki hän käveli, ojensi käsivartensa Kaarinalle, joka siihenpunastuen tarttui, ja talutti hänet viereensä juhlapaikalle pöydänpäähän. Siellä irroitti hän seppeleen omasta päästään, laski senKaarinan pehmeille kiharoille ja lausui juhlallisesti:

— Näin sinut kuningattarekseni kruunaan tässä jalossa seurassa. Jakuningattaren arvon sinulle myös vaadin.

Kuisketta kuului ympäri salin, hihinää aatelisneitosten parvessa. Jaherttuan sisar, prinsessa Cesilia, lausui ikäänkuin leikkiä jatkaen:

— Helppo sinun on kruunata kuningatar, päivänpä olet vain itsekinkevään kuninkaana. Mutta herttuatarta toki vielä et valitse.

Mutta nuoren ruhtinaan veri oli kuumana päivän iloista. Hän irroittipaksut, raskaat kultavitjat, joissa jalokivet helmeilivät, kaulaltaanja virkkoi:

— Valitsen senkin.

Ja hän laski nuo hohtavat vitjat Kaarinan kaulaan, virkkaen:

— Näin sinut Suomen herttuattareksi valitsen, tämä on sanojeni pantti.
Tässä on herttuattarenne, häntä on teidän nyt kunnioitettava kuin minua.

Ja hän painoi Kaarinan viereensä istumaan ja lausui vieraille:

— Nyt aterialle, vieraat, valitkaa parinne ja paikkanne.

Parittain saapuivat parvet pöytään, tekivät kumarruksensa herttualle— ja "herttuattarelle", Hannu porvarin tyttärelle. Haluttomasti sentoiset tekivät, pilkalla toiset, — heistä meni herttuan vallattomuusliian pitkälle, eivätkä he tienneet, oliko se totta vai leikkiä. Vaanherttua sen vaati. Hän oli täydelleen mielialansa vallassa eikä tiennythän itsekään, mitä myöten hänen puheissaan oli totta ja leikkiä.

Ujona ja suloisena kumarteli Kaarina kunnioitustaan kantavallejuhlaväelle ja hänen silmissään säteili riemua. Sillä hänen sydämensäoli pakahtua onnesta. Hän ei ajatellut, että hänen uusi arvonsa olihetken häipyvää huvitusta, herttuan vallatonta pilaa, hän tunsi vain,että hän sillä hetkellä oli onnellinen ja siitä hän iloitsi.

Juhlaa jatkui. Leikarit heläyttelivät lempeitä säveleitään, kuljeksivalaulaja esitti lemmen hentoja lauluja ja mielet heltyivät ja sulivat.Kaarina katsoi rohkeasti vieressään istuvan herttuan silmiin, jotkahäntä ikäänkuin hivellen hyväilivät, ja hän luki niistä lempeä jaluottamusta. Ja hän vastasi samalla katseella.

— Malja Suomen herttualle! kajahti huuto aatelisherrain joukosta,jossa veret jo olivat kuumenneet aterian iloista.

— Ja malja Suomen herttuattarelle!

Ne sanat kohisivat nuoren neitosen korvissa, ne hänet hurmasivatsoinnullaan. Ne soivat kevätriemun lauluna, helähtivät lemmen,kuiskeena, ne valtasivat kokemattoman mielen kokonaan. Eikä hän niitäkuunnellessaan muistanut, että kevätjuhlaa ei ikuisesti kestä, ettäsitäkin ilonpäivää seuraa ilta ja yö.

III

Oli talvi-illan hämärä. Ulkona oli taivas harmajassa pilvessä; luntatuprusi pitkin teitä ja pihoja ja linnan asuinhuoneiden pienetikkunatkin rupesivat menemään lumen peittoon. Mutta naiskammionkorkeassa takassa paloi räiskyen tuli ja sen ääressä permannollaleikki pikkupiika pienen tytön kanssa, jolla oli iloiset silmät japunakeltaiset kutrit. Taaempana siimeksessä lepäsi kehdossa kapalolapsija sen ääressä, sitä verkalleen liekutellen, istui nuori äiti, nojatenleukaansa kämmeneensä ja katsellen roimuavaa liekkiä. Hän kuunteli,mutta ei kuullut mitään, ei askeleita, ei kulkusten kilinää, kaikki olilinnassa äänetöntä ja hiljaista, ikäänkuin kuollutta.

— Oi, kun hän jo palaisi! huoahti nuori äiti, ja vaipui taas tultakatsomaan.

Herttuata hän odotti. Herttua oli poissa linnasta, oli matkallakartanoihinsa, jonne hän väliin seurueineen muutamaksi viikoksi lähti,kun linnassa rupesi tuntumaan yksitoikkoiselta. Ja silloin oli linnassaaina hiljaista ja kuollutta, silloin ei kuulunut ratsujen töminääpihalta eikä kannusten kilinää kivirappusista eikä leikarien soittoailtapidoista.

Nuori äiti liekutti ikävissään kehtoa. Lapsi äännähti, hän nostisen upeille rinnoilleen ja katseli sitä siinä hellästi. Kukoistavannäköinen hän oli siinä istuessaan, valkoinen vaippa hartioillaan.Hän katseli kauan käsivarrellaan lepäävää lastaan ja hänen katseensakiintyi sitten kultaiseen renkaaseen, joka oli lasta pitelevän kädenranteessa. Sen lukossa oli herttuan kruunu, jonka kehään oli piirrettynimi: "Kaarina". Sitä hän miettien katseli, sillä se oli viimeinenlahja, minkä hän oli herttualta saanut, silloin kuin tämä pikkuinensyntyi. Mutta siitä oli jo aikaa, oli monta kuukautta, tiheämpäänniitä lahjoja ennen oli tullut… Ja tiheämpään oli herttua itse ennenhänen luonaan istunut, istunut illat pitkät, leikkinyt ja tarinoinut.— No niin, muut asiat vetivät nyt jo enemmän hänen huomiotaanpuoleensa, valtiolliset kysymykset, Liivinmaan riidat, Ruotsin kiistat,kirjeenvaihdot, neuvottelut ja matkat.

— Mutta hän tulee kyllä taas pian, leperteli nuori äiti lapselleen, —hän tulee ja tuo meille lahjoja, tuo leikkikaluja, tuo iloa ja elämääkoko linnaan. Hän tulee kyllä omiensa luo.

Niin puheli nuori äiti lapselleen ja hän näki jo edessään sen vilkkaanelämän, jonka herttuan tulo taas oli linnaan tuova. Iloisia pitoja jajuhlia, joiden keskustana taas on "Kaarina rouva", niin, "rouvaksi"häntä linnassa sanotaan, sanoopa herttua itsekin. Ja ikävä häipyy jamatalat mietteet. Aika kuluu, vuodet vierivät, lapset kasvavat. Silloinisä lapsensa omikseen omistaa ja lasten mukana niiden äidin, silloin ononni täydellinen.

— Te olette onneni pantit, te pienet herttuan lapset, teitä siisaarteenani vaalin.

Niin unelmoi nuori äiti siinä pienokaistaan syöttäessään ja silletarinoidessaan. Ja niissä unelmissa kuvastui hänelle tulevaisuusvaloisana, onnekkaana, rusohohteisena.

Koputus ovelle katkaisi äkkiä äidin unelmat ja yksitoikkoisuuden.Pikkupiika kävi avaamaan ja sisään astui pehmoisin askelin mestariHenrik Gipfert, herttuan sihteeri ja suosikki, tuo siropuheinensaksalainen, joka aina niin kohteliaasti herttuan lemmittyä olipalvellut. Kaarina laski lapsen kehtoon ja kiirehti iloisena herttuankäsikirjuria vastaan.

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 12
Comments (0)
Free online library ideabooks.net