» » Jean-Christophe Pariisissa I V. Markkinatori

Jean-Christophe Pariisissa I V. Markkinatori

Jean-Christophe Pariisissa I
V. Markkinatori
Category:
Title: Jean-Christophe Pariisissa I V. Markkinatori
Release Date: 2019-02-24
Type book: Text
Copyright Status: Public domain in the USA.
Date added: 27 March 2019
Count views: 63
Read book
1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 26

Project Gutenberg's Jean-Christophe Pariisissa I, by Romain Rolland

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and mostother parts of the world at no cost and with almost no restrictionswhatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms ofthe Project Gutenberg License included with this eBook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'll haveto check the laws of the country where you are located before using this ebook.

Title: Jean-Christophe Pariisissa I V. Markkinatori

Author: Romain Rolland

Release Date: February 24, 2019 [EBook #58959]

Language: Finnish

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK JEAN-CHRISTOPHE PARIISISSA I ***

Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

JEAN-CHRISTOPHE PARIISISSA I

V. Markkinatori

Kirj.

ROMAIN ROLLAND

Porvoossa,Werner Söderström Osakeyhtiö,1918.

KIRJAILIJAN KESKUSTELU VARJONSA KANSSA.

Minä. Varmaankin olet lyönyt vetoa, Christophe? Olet ottanutrikkoaksesi välini koko maailman kanssa?

Christophe Älä sitä ihmettele. Tiesithän alusta alkaen, mihin sinutjohdin.

Minä. Sinä arvostelet liian paljon asioita. Sinä ärsytät vihamiehesija saatat ystäväsi ymmälle. Kun säädyllisessä talossa sattuu jokukommellus, on sopimatonta siitä puhua.

Christophe. Mitäpä tehdä? Minulla ei ole makua.

Minä. Tiedän sen: olet moukka. Onneton kömpelyys! He pitävät sinuakaikkien vihollisena. Omassa maassasi olet jo hankkinut itsellesisaksalais-vastaisen nimen. Minun maassani saat ranskalais-vastaisen,tai — mikä vaarallisempaa — juutalais-vastaisen nimen. Olevarovainen. Älä puhu juutalaisista…

He ovat tehneet sinulle niin paljon hyvää, ettei sinun tule puhuaheistä pahaa

Christophe. Miksi en sanoisi heistä kaikkea hyvää ja kaikkea pahaa,mitä heistä ajattelen?

Minä. Varsinkin puhut heistä pahaa.

Christophe. Hyvä tulee myöhemmin. Pitäisikö heitä säästää enemmänkuin kristityitä? Jos annan heille hyvällä mitalla, annan siksi, ettäse maksaa vaivan. Minun pitäisi antaa heille kunniasija, koska heovat sen vallanneet meidän Läntemme etunenässä, jossa valo sammuu,ja koska eräät heistä uhkaavat kuolemalla meidän sivistystämme.Mutta tiedän myöskin, että toiset heistä ovat meidän rikkautemmetoiminnan ja ajatuksen alalla. Tiedän kyllä, että heidän rodussaanon vielä suuruutta. Tiedän heidän kiintymyksensä voiman, heidänylpeän epäitsekkyytensä, heidän rakkautensa ja paremman toivonsa,heidän herpoumattoman tarmonsa, tuhansien heikäläisten sitkeän jahuomaamattoman työn. Tiedän, että heissä on jumala. Ja sentähden olenvihoissani niille, jotka ovat siitä luopuneet, niille, jotka alentavanmenestyksen ja halvan onnen vuoksi pettävät kansansa tarkoitusperän.Taistelu heitä vastaan on heidän kansansa asian puoltamista, samoinkuinhyökätessäni turmeltuneita ranskalaisia vastaan puolustan Ranskaa.

Minä. Poikani, sinä sekaannut asioihin, jotka eivät sinulle kuulu.Muista Sganarelle'in vaimoa, joka halusi selkäsaunaa. "Kahdenkauppa…" Israelin asiat eivät ole meidän. Ja mitä Ranskan asioihintulee, on Ranska Martine'in kaltainen, se antaa piestä itseään; muttase ei salli siitä kenenkään hiiskuvan.

Christophe. Heille täytyy kuitenkin sanoa totuus, ja sitäsuuremmalla syyllä, kun sitä rakastaa. Kuka sen sanoisi, jollen minä?— Et ainakaan sinä. Teitä sitoo kaikkia toisiinne seurapiiriensuhteet, hienotunteisuus, arkailu. Minua ei sido mikään, minä en oleteidän maailmastanne. Minä en ole koskaan ollut osallisena teidännurkkakuntiinne enkä riitoihinne. Minun ei tarvitse yhtyä yhteennuottiin teidän kanssanne, eikä ottaa osaa teidän vaitioloonne.

Minä. Sinä olet muukalainen.

Christophe. Niin, sanotaanhan, eikö totta? ettei saksalaisellamuusikolla ole oikeutta teitä tuomita ja ettei hän ymmärrä teitä. —Hyvä, ehkä erehdyn. Mutta ainakin sanon teille, mitä teistä ajattelevateräät suuret ulkomaalaiset, jotka sinä tunnet yhtä hyvin kuin minäkin,— suurimmat meidän kuolleitten ystäviemme ja elävien joukossa, — Joshe erehtyvätkin, maksaa kuitenkin vaivan tuntea heidän ajatuksensa, jasiitä saattaa olla teille hyötyä. Se on teille suuremman arvoista kuinuskottelunne, että koko maailma teitä ihailee, tai itseihailunne, —tai — vuoron perään — itseparjauksenne. On aivan hyödytöntä huutaaaika ajoin, kuten teillä on tapana, että te olette maailman suurinkansa, — ja sitte, että latinalaisten kansojen rappeutuminen onauttamaton, — että kaikki suuret ajatukset tulevat Ranskasta, — jasitte, että te ette pysty kunnolla muuhun kuin Euroopan huvittamiseen.Teidän ei tule sulkea silmiänne siltä taudilta, joka teitä jäytää, eikälannistua, vaan päinvastoin innostua siitä tunnosta, että on ryhdyttävätaisteluun rotunne elämän ja kunnian puolesta. Ken on saanut tunteatämän rodun sitkeähenkisyyttä, rodun, joka ei tahdo kuolla, hän voi jahänen täytyy rohkeasti paljastaa sen viat ja heikkoudet, taistellakseenniitä vastaan, — taistellakseen varsinkin niitä vastaan, jotkakäyttävät niitä hyödykseen ja elävät niistä.

Minä. Älä kajoa Ranskaan, älä edes sitä puolustaaksesi. Älä teelevottomaksi tuota kelpo väkeä.

Christophe. Kelpo väkeä, — epäilemättä, — kelpo väkeä, jonkaon paha mieli siitä, ettei havaita kaiken olevan erinomaisessakunnossa, että heille näytetään niin paljon surullista ja rumaa! Heitäitseänsäkin on käytetty hyväksi; mutta sitä he eivät tahdo tunnustaa.He ovat niin huolissaan havaitessaan muissa virheitä, että ovatmieluummin uhreja. He tahtovat, että heille vähintään kerran päivässätoistetaan, että kaikki on mitä parhaiten parhaimman kansakunnankeskuudessa, ja että

"… sinä, Ranska, ain' olet ensimäinen…"

Minkä jälkeen tuo kelpo väki rauhoittuneena antautui unen valtoihin,— ja muut ryhtyivät liiketoimiin… Hyvää ja oivallista väkeä!Olen tuottanut heille mielipahaa. Ja tuotan sitä heille yhä lisää.Pyydän heiltä anteeksi… Mutta jolleivät he tahdo, että heitä auttaaniitä vastaan, jotka heitä sortavat, ajatelkoot ainakin, että toisiasorretaan niinkuin heitäkin, eivätkä he omaa näiden resignatsiooniaja heidän illusiooninsa voimaa, — toisia, jotka juuri tämäresignatsiooni ja tämä illusioonin voima jättää sortajien käsiin.Miten he kärsivätkään, nuo toiset! Muista, miten paljon me olemmekärsineet! Ja niin moni muu meidän kerallamme, kun me näimme jokapäivä ilmakehän käyvän yhä raskaammaksi ja kerääntymistään kerääntyvänturmeltunutta taidetta, moraalitonta politiikkaa, raukeita ajatuksia,jotka heittäytyvät tyhjyyden henkäykseen, tyytyväisinä nauraen… Meolimme siellä, painautuen toisiamme vasten ahdistuksen tuntein, tuskinhengittäen. Ah! me olemme viettäneet ankaria vuosia yhdessä. Meidänmestarimme eivät epäile niitä tuskia, joiden kautta meidän nuoruutemmeon taistellen käynyt heidän varjossaan!… Me olemme säilyneet. Meolemme pelastuneet… Emmekö pelastaisi muita! Mekö jättäisimme heidätvuorostaan samoihin kärsimyksiin, ojentamatta heille kättä! Ei,heidän kohtalonsa on sidottu meidän kohtaloomme. Meitä on tuhansiaRanskassa, jotka ajattelemme sitä, minä minä puhun ääneen. Tiedänpuhuvani heidän puolestaan. Pian tulen puhumaan heistä. Tahdon niinpian kuin suinkin näyttää todellisen Ranskan, sorretun Ranskan, syvänRanskan: — juutalaisia, kristityitä, vapaita henkiä, kaikenuskoisia,kaikenverisiä. — Mutta päästäkseen sen luokse täytyy ensin raivata tieniiden keskitse, jotka vartioivat talon ovea. Ravistakoon tuo kaunisvanki yltään apatiansa ja kaatakoon vankilansa seinät! Hän ei tunnevoimaansa eikä vastustajiensa keskinkertaisuutta.

Minä. Olet oikeassa, rakkaani. Mutta mitä tehnetkin, varo vihaamasta.

Christophe. En tunne mitään vihaa. Ajatellessani kaikkeinilkeimpiäkin ihmisiä, tiedän hyvin, että he ovat ihmisiä, jotkakärsivät niinkuin mekin, ja jotka kerran kuolevat. Mutta minun tuleetaistella heitä vastaan.

Minä. Taistella, se on tehdä pahaa, vaikka tarkoittaisikin hyvää.Vastaako sitä tuskaa, minkä saattaa tuottaa yhdelle ainoalle elävälleolennolle, se hyvä, minkä vakuuttaa tekevänsä kauniille epäjumalilleen:"taiteelle" — tai "ihmisyydelle"?

Christophe. Jos niin ajattelet, hylkää taide ja hylkää myöskin minut.

Minä. Ei, älä luovu minusta! Mitä minusta tulee ilman sinua? — Muttakoska tulee rauha?

Christophe. Kun olet sen voittanut! Kohta… kohta… Katsokaa,päittemme yllä liitää jo kevään pääskynen.

Minä.

Nyt tullut on jo kera viestin kesän pääsky kaunis Pohjaan päin, ma sen näin…

Christophe. Älä haaveile, anna minulle kätesi, tule,

Minä. Minun on kai pakko seurata sinua, varjoni.

Christophe. Kumpi meistä kahdesta on toisensa varjo?

Minä. Miten suureksi olet tullut. Enhän tunne sinua enää.

Christophe. Aurinko on laskemassa.

Minä. Rakastin sinua enemmän lapsena.

Christophe. Lähtekäämme! meillä ei ole enää kuin muutamia tuntejapäivästä jäljellä.

Romain Rolland.

Maaliskuulla 1908.

I

Sekamelskaa keskellä järjestystä. Tungettelevia rautatienvirkailijoitahuolimattomissa pukineissa. Matkustajat, jotka napisivat määräyksiävastaan alistuen niihin. — Christophe oli Ranskassa.

Tyydytettyään tullin uteliaisuuden hän nousi jälleen Pariisiinmenevään junaan. Yö peitti sateen liottamat kentät. Asemien räikeässävalaistuksessa pisti loputtomien, pimeän verhossa levittäytyvienlakeuksien surullisuus vielä selvemmin silmään. Yhä useammin ohikiitävien junien vihellykset vihloivat ilmaa, herättäen unisetmatkustajat horroksestaan. Lähestyttiin Pariisia.

Tuntia ennen perille tuloa oli Christophe valmiina astumaan junasta:hän oli painanut hatun syvälle päähänsä; hän oli napittanut takkinsakaulaa myöten varkaitten pelosta, joita oli hänelle sanottu Pariisinolevan täynnä; hän oli parikymmentä kertaa noussut paikaltaanja jälleen istuutunut; hän oli parikymmentä kertaa muuttanutmatkalaukkunsa verkosta penkille ja penkiltä verkkoon, tuskastuttaennaapureitaan, joita hän tavallisella kömpelyydellään joka kertatöykkäsi.

Juuri kun oltiin asemalle saapumassa, juna pysähtyi äkkiä keskelle yönpimeyttä. Christophe litisti kasvonsa ruutua varten, koettaen turhaannähdä. Hän kääntyi matkakumppaneihinsa etsien katsetta, joka antaisitilaisuuden ryhtyä puheisiin ja kysyä, missä oltiin. Mutta kaikkinukkuivat tai olivat nukkuvinaan, kaikki olivat jörön ja ikävystyneennäköisiä. Kukaan ei tehnyt pienintäkään liikettä, joka olisi osoittanutheidän ihmettelevän pysähdyksen syytä. Christophea hämmästytti tämäelottomuus: nämä ynseät ja untuneet olennot muistuttivat sangen vähänhänen uneksimiaan ranskalaisia! Vihdoin hän istuutui masentuneenamatkalaukkunsa päälle ja oli vähällä kellahtaa nurin junan jokaheilahduksella. Hänkin jo torkkui vuorostaan, kun vaunun ovienavaaminen hänet herätti… Pariisi!… Hänen matkakumppaninsa olivat jopoistumassa vaunusta.

Tuuppien ja tuupittuna hän tungoksen keskellä pyrki ovea kohtija torjui luotaan kantajat, jotka tarjoutuivat kantamaan hänenmatkatavaroitaan. Epäluuloisena kuin talonpoika hän epäilikaikkien aikovan varastaa häneltä. Hän oli nostanut kallisarvoisenmatkalaukkunsa harteilleen ja meni menojaan välittämättähuudahduksista, joita hän aiheutti raivatessaan itselleen tietäväkijoukossa. Vihdoin hän huomasi olevansa Pariisin niljakoillakatukivillä.

Hänen huomiotaan askarrutti niin kokonaan kantamus, ajatuksetasunnon valitsemisesta ja alituinen ajoneuvojen väistäminen, etteihän ehtinyt lainkaan katsahtaa ympärilleen. Ensimäisenä huolena olihankkia itselleen huone. Hotelleista ei ollut puutetta: ne piirittivätaseman joka puolelta; niiden nimet hohtivat tulikirjaimin. Christopheetsi vähimmän loistavaa: mikään ei näyttänyt hänestä tarpeeksivaatimattomalta hänen kukkarolleen. Vihdoin hän huomasi eräälläsivukadulla likaisen majatalon, jonka maakerroksessa oli siivotonruokala. Majatalon nimi oli: Hôtel de la Civilisation. Paksu miespaitahihasillaan poltti piippua erään pöydän luona. NähdessäänChristophe'in astuvan sisään hän hypähti ylös. Hän ei ymmärtänytmitään Christophe'in mongerruksesta, mutta heti ensi silmäyksellähän oli selvillä kömpelöstä ja lapsellisesta saksalaisesta, joka eiantanut kantaa matkalaukkuaan ja parhaansa mukaan puhui hänelle jotakinkäsittämättömällä kielellä. Isäntä vei hänet löyhkääviä portaita myötentukahduttavaan huoneeseen, joka oli pihalle päin. Hän kehui huoneenhiljaisuutta, jota ei häirinnyt melu kadulta, ja pyysi siitä häneltähyvän hinnan. Christophe, joka ei oikein ymmärtänyt, eikä tuntenutPariisin elämän ehtoja ja jonka olkapää oli kantamuksen runtelema,suostui kaikkeen: häntä halutti niin pian kuin suinkin saada ollayksin. Mutta tuskin hän oli jäänyt yksin, kun huoneen likaisuus ällöttihäntä; ja jotta ei joutuisi kokonaan surullisuuden valtaan, joka alkoihäntä vaivata, hän kiiruhti ulos kastettuaan ensin päänsä pesuvadintomuisessa ja tahmaisessa vedessä. Hän koetti kaikin voimin ollanäkemättä ja tuntematta mitään, ettei joutuisi inhon valtaan.

Hän astui kadulle. Lokakuinen sumu oli sakeata ja raakaa; siinä olituo tympäisevä Pariisin haju, jossa ympäristön tehtaitten savu jakaupungin raskas hengitys ovat sekoittuneet toisiinsa. Ei nähnytkymmentä askelta eteensä. Kaasuliekit lepattivat kuin sammumaisillaanolevat steariinikynttilät. Hämärän verhossa vyöryi kaksi ihmisvirtaavastasuuntiin. Ajoneuvoja parveili edes takaisin, kolahti toisiansavasten ehkäisten liikennettä ja sulkien tien elävänä muurina. Hevosetlipesivät liukkaassa loassa. Ajajien huudot ja raitiovaunujentoitotukset ja kellonkilkatukset sekaantuivat huumaavaksi meluksi.Tämä hälinä, kuhina ja haju hämmensi Christophe'in pään ja valtasihänen sydämensä. Hän pysähtyi hetkeksi, mutta jäljessä kulkijattuuppivat häntä eteenpäin ja virta vei hänet mukaansa. Hän kulkiBoulevard de Strasbourgia, näkemättä mitään ja töykkäili kömpelöstipäin vastaantulijoita. Hän oli ollut syömättä aamusta lähtien.Kahvilat, joita oli tuhka tiheässä, aristuttivat ja etoivat häntäväenpaljoudellaan. Hän kääntyi erään poliisin puoleen; mutta hänenoli niin vaikea keksiä sanoja, ettei tämä edes viitsinyt kuunnellahäntä, vaan käänsi hänelle selkänsä kesken puhetta kohauttaenolkapäitään. Hän jatkoi koneellisesti kulkuaan. Erään kaupan eteen olikerääntynyt väkeä. Hänkin pysähtyi koneellisesti. Se oli valokuva-ja postikorttikauppa, jossa oli näytteillä puolialastomia taialastomia naisten kuvia ja kuvalehtiä, joissa oli rivoja pilakuvia.Lapset ja nuoret naiset katselivat niitä kaikessa rauhassa. Muuanlaiha, punatukkainen tyttö tarjoutui hänelle. Hän katsoi tyttöäkäsittämättä häntä. Tämä tarttui hänen käsivarteensa hymyillenällistyneenä. Christophe irroittautui ja jatkoi matkaansa punastuenvihastuksesta. Konserttikahviloita oli yhä tiheämmässä. Niidenovilla komeili tusinataiteilijattarien merkillisiä ilmoituksia.Väentungos yhä taajeni. Christophe'ia hämmästytti irstaiden kasvojen,epäilyttävien kadunmittaajien, alhaisten halunkkien ja maali-ihoisten,tympäiseville hajuvesille lemuavien tyttöjen paljous. Hän tunsijähmettyvänsä. Väsymys, heikkous ja kauhea, yhä kasvava inho aiheuttihänelle pyörtymyksen tunteen. Hän puri hampaansa yhteen ja jouduttiaskeleitaan. Sumu tiheni, kuta lähemmäksi Seine'iä hän tuli.Ajoneuvojen vilinä kävi yhä sekavammaksi. Muuan hevonen lipesi jakaatui kyljelleen; ajuri koetti piiskaniskuilla saada sitä nousemaan.Onneton elukka, jota valjaat kuristivat, koetti reuhtoa, muttavaipui jälleen surkean näköisenä maahan ja makasi liikahtamatta kuinkuollut. Tämä tavallinen näytelmä oli Christopheille se vesipisara,joka sai hänen sielunsa tulvimaan yli reunojen. Kun hän näki tuonkurjan olion kouristuksenomaiset ponnistukset välinpitämättömiensilmäyksien ympäröimänä, herätti hänessä hänen oman mitättömyytensätunto keskellä näitä miljoonia olennoita sellaisen ahdistuksen, —se inho, jota hän jo kotvan oli koettanut tukahduttaa nähdessääntämän elukkalauman, liikkuessaan tässä saastaisessa ilmapiirissä,tässä hänelle moraalisesti vihamielisessä maailmassa, tulvahti esillesellaisella voimalla, että hän oli pakahtua. Hän puhkesi nyyhkytyksiin.Ohikulkijat silmäilivät ihmeissään tuota suurta poikaa, jonka kasvojatuska kouristi. Hän harppaili pitkin askelin kyynelten valuessa pitkinhänen poskiaan, ilman että hän koetti niitä kuivata. Jotkut pysähtyiväthetkiseksi katsomaan häntä; ja jos hän olisi kyennyt näkemään tämänjoukon sieluun, joka tuntui hänestä vihamieliseltä, olisi hän ehkävoinut nähdä yhdellä ja toisella veljellistä myötätuntoa, — tosinepäilemättä sekoitettuna pienellä pariisilaisella ironialla, joka näkeehuvittavan puolen naivissa tuskan purkautumisessa. Mutta hän ei nähnytenää mitään: itku sokaisi hänet.

Hän huomasi olevansa jollakin torilla suuren suihkukaivon luona.Hän huuhteli siinä kätensä, hän kasteli siinä kasvonsa. Pienisanomalehtienmyyjä katseli häntä uteliaana, pilat mielessä, muttavailla ilkeyttä; hän nosti maasta Christophe'in hatun, jonka tämäoli antanut pudota. Kylmä vesi virkisti Christophe'ia. Hän malttoimielensä. Hän

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 26
Comments (0)
Free online library ideabooks.net