» » Jean-Christophe Pariisissa II VI. Antoinette

Jean-Christophe Pariisissa II VI. Antoinette

Jean-Christophe Pariisissa II
VI. Antoinette
Category:
Title: Jean-Christophe Pariisissa II VI. Antoinette
Release Date: 2019-02-28
Type book: Text
Copyright Status: Public domain in the USA.
Date added: 27 March 2019
Count views: 74
Read book
1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 16

Project Gutenberg's Jean-Christophe Pariisissa II, by Romain Rolland

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States andmost other parts of the world at no cost and with almost no restrictionswhatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the termsof the Project Gutenberg License included with this eBook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'llhave to check the laws of the country where you are located before usingthis ebook.

Title: Jean-Christophe Pariisissa II VI. Antoinette

Author: Romain Rolland

Release Date: February 28, 2019 [EBook #58986]

Language: Finnish

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK JEAN-CHRISTOPHE PARIISISSA II ***

Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

JEAN-CHRISTOPHE PARISISSA II

VI. ANTOINETTE

Kirj.

ROMAIN ROLLAND

Porvoossa,Werner Söderström Osakeyhtiö,1918.

Äidilleni.

ANTOINETTE

Jeanninit olivat noita vanhoja ranskalaisia sukuja, jotka vuosisatojapysyvät paikoillaan samassa maaseudun kolkassa ja puhtaina kaikiltavierailta sekoituksilta. Sellaisia on vielä Ranskassa paljon enemmänkuin luullaankaan, kaikista yhteiskunnan muutoksista huolimatta;tarvitaan ylen kovaa mullistusta, että se tempaisi ne suvut irtimaaperästä, johon ne ovat kiintyneet niin monilla ja syvillä juurilla,etteivät ne itsekään sitä aavista. Järkisyillä ei ole mitään osaa tässäheidän kiintymyksessään, ja aineellisilla eduilla sangen vähän; mitäjälleen historiallisten muistojen opittuun sentimentalismiin tulee,vaikuttaa se ainoastaan harvoihin kirjallisiin ihmisiin. Maaperäänsitoo vastustamattomalla voimalla hämärä ja mahtava tunne, joka onyhteistä sekä karkeatekoisille sieluille että älylliselle luokalle,nimittäin, että on oltu murene tätä samaa maata jo vuosisatoja,että eletään sen elämää, hengitetään sen ilmaa, tunnetaan sydämensykkivän sen rintaa vasten; aivan kuin kaksi ihmistä, jotka nukkuvatvierekkäin samassa vuoteessa; maahan yhdistää se, että hermot ovatsiellä herkät seudun pienimmillekin värähdyksille, tuhansille hetkienja vuodenaikain, kirkkaiden tai pilvisten päiväin vivahteille, kaikellesekä kuuluvalle että mykälle. Eivätkä suinkaan kauneimmat seuduttahi ne, joissa elämä on leppoisinta, tenhoa enimmän sieluja, vaansellaiset, missä maa on vaatimattominta, nöyrintä, lähimpänä ihmistä japuhuu hänelle tutuinta ja kotoisinta kieltä.

Sellainen oli se pieni Keski-Ranskan kaupunki, jossa Jeanninit elivät.Laakea ja kostea seutu, vanha, torkkuva pikkukaupunki, joka tuijotteliikävystynein kasvoin vieressä olevaan sameaan ja seisovaan kanavaan;ympärillä yksitoikkoinen maaseutu, peltoja, niittyjä, vähäpätöisiäjokia, suuria metsiä, ja sitten taas samaa yksitoikkoisuutta… Eiminkäänlaisia näköaloja, ei huomattavia historiallisia rakennuksia, eimitään muistoja. Ei kerrassaan mitään, joka olisi ollut omiaan vetämäänpuoleensa. Mutta kaikki oli siellä luotu pitämään luonaan. Sellaisellahorrostilalla ja turtumuksella on salaperäinen voimansa. Kun maistaasitä ensi kertaa, niin siitä kärsii ja kuohahtaa vimmaan. Muttahenkilö, joka on saanut siitä itseensä vuosisatoja vanhan leiman, eivoi vapautua siitä enää; sen vaikutus on tunkeutunut luihin ja ytimiin;ja tuolla kaiken liikkumattomuudella, harmoonisella ikävyydellä jayksitoikkoisuudella on hänelle viehätyksensä ja sulonsa, jonka syytähän ei ymmärrä ja jota hän halveksii, kuitenkin sitä rakastaen,saattamatta sitä unohtaa.

Jeanninien suku oli aina elänyt siellä. Kaupungissa ja sen ympäristössäsaattoi seurata sukua aina 1500-luvulle saakka taaksepäin, sillätietysti oli olemassa jokin vanha eno, joka oli omistanut elämänsäsiihen, että oli laatinut perinpohjaisen sukutaulun näistävähäpätöisistä ja uutterista pikku ihmisistä. Suvussa oli olluttilallisia, maanvuokraajia, kylien käsityöläisiä, sitten pappejakin,maaseutunotaareja, ja viimein oli suku siirtynyt piirikunnanalaprefektin kaupunkiin, jossa Augustin Jeannin, nykyisen Jeannininisä, oli menestynyt hyvin liikemiehenä, pankkiirina. Hän oli sopeutuvaja pystyvä mies, ovela ja sitkeä kuin talonpoika; muuten varsinkunniallinen, joskaan hänen omatuntonsa ei ollut liioitellun arka;kova ahertaja ja mukavan elämän rakastaja; kaikkialla ympäristössä hänoli kunnioitettu ja peljätty purevan leikillisyytensä, suoran suunsaja varallisuutensa tähden. Hän oli lyhyen-vanttera ja voimakas mies;silmänsä olivat pienet ja vilkkaat, ja kasvot leveät ja punaiset,rokonarpiset; ennen muinoin kuului hän olleen naisiinmenevä, eikähän myöhemminkään ollut kadottanut sitä taipumustaan. Hän rakastihemaisevia pilajuttuja ja hyviä aterioita. Kannatti nähdä häntäruokapöydän ääressä, — jossa muuten hänen poikansa, Antoine, pitihänen rinnallaan hyvin puolensa, — eräiden vanhojen samanlaistenystävien parvessa: näitä ystäviä olivat rauhantuomari, notaari,tuomiorovasti: — (Jeanninin ukko oli kiihkeä pappissyöjä; mutta hänosasi syödä myöskin papin parissa, jos nimittäin pappi söi lujasti);— kaikki he olivat vankkoja, oikein Rabelais'n miesten malliinrakennettuja järkäleitä. Siellä loimahteli hirvittäviä pilajuttuja,siellä jyrähtelivät nyrkit pöytään ja katto tärisi naurunpuuskista.Ne tikahduttavat ilonväänteet tarttuivat keittiössä askarteleviinpalvelijoihinkin ja kaduilla ohitse kulkeviin naapureihin.

Sitten oli vanha Jeanninin ukko saanut keuhkotulehduksen, eräänäylen kuumana kesäpäivänä, jolloin hänen päähänsä pälkähti pistäytyäpaitahihaisillaan kellariinsa panemaan viinejään pulloihin. Vuorokaudenpäästä muutti hän jo toiseen maailmaan; siihen hän ei ollenkaanuskonut, mutta lähti sinne nyt kuitenkin kaikilla kirkon sakramenteillaevästettynä, niinkuin ainakin maaseudun voltairelainen: halutenalistua viimeisillä hetkillään kirkon kujeihin, sen tähden, että akatjättäisivät hänet rauhaan, ja että se oli nyt hänelle yhdentekevää…Ja sitäpaitsi, kaiken varalta…

Hänen poikansa, Antoine, ryhtyi hänen kuoltuaan hoitamaan hänenliikettään. Hän oli pieni, lihava mies, punanaamainen ja hilpeä;kasvot sileiksi ajellut, leuoissa makkaramaiset poskiparrat; puheensaoli nopeasti syöksyvää ja solkkaava, — ja yleensä hän oli hälisevä,ja viittilöi puhellessaan vilkkain ja lyhyin elein. Hänellä ei ollutisänsä erikoisia liikemieslahjoja, mutta liikkeen hoitajana jajohtajana hän oli melkoisen kunnollinen. Eikä hänen tarvinnutkaan muutakuin jatkaa rauhassa jo valmiita liikeyrityksiä, sillä ne levisivätpäivä päivältä pelkän entisyytensä ja ikänsä voimalla. Seutu pitihäntä etevänä liikemiehenä, vaikkei hänellä oikeastaan ollut mitäänansiota liikkeensä menestyksessä. Hänellä ei ollut uhrata siihen muutakuin säntillisyytensä ja ahkeruutensa. Muuten hän oli moitteettomanrehellinen mies, ja täydellä syyllä kunnioitettiin häntä kaikkialla.Hänen ystävällinen, särmätön, eräistä ehkä liiankin tuttavallinen,liian hälisevä ja rahvasmainen käytöksensä oli hankkinut hänellepikkukaupungissa ja maaseutu-ympäristössä kaikkien tinkimättömänsuosion. Hän ei tuhlannut liioin rahojaan, mutta sitä enemmäntunteitaan; hänelle tulivat helposti vedet silmiin; ja kun hän näkijonkin kurjuuden kuvan, heltyi hän niin vilpittömästi, että se liikuttiehdottomasti myöskin itseään onnettomuuteen joutunutta.

Niinkuin useimpien muidenkin pikkukaupunkien miesten oli hänenkinsielussaan politiikalla laaja tila. Antoine Jeannin oli innokas, muttamaltillinen tasavaltalainen, suvaitsemattomuuteen saakka vapaamielinen,patriootti, ja äärimmäisen jyrkkä antiklerikaali niinkuin hänenisänsäkin. Hän oli kunnallisvaltuuston jäsen; ja häntä, samoinkuinhänen virkaveljiäänkin, huvitti silloin tällöin tehdä jotkin kunnonkepposet seurakunnan kirkkoherralle tai paastosaarnaajalle, johonkaupungin naiset olivat hullautuneet. Ei näet pidä unohtaa, ettäRanskan pikkukaupunkien anttiklerikalismi on aina pienemmässä taisuuremmassa määrässä jonkinlaista kotoista aviopuolisoiden sotaa; seon osa tuota sanatonta, salakavalaa ja tuimaa aviomiehen ja vaimonkeskinäistä taistelua, jota käydään melkein kaikissa kodeissa.

Antoine Jeannin oli olevinaan myöskin kirjallinen kyky. Niinkuinkaikkien hänen polvensa maaseutulaisten olivat hänenkin henkensäravintona olleet latinankieliset klassikot, joista hän osasi ulkoamuutamia sivuja ja joukon sananlaskuja: La Fontaine, Boileau, — ArsPoétiquen (Runousopin), ja varsinkin Lutrinin (Kirkko-pulpetin)sepittäjä —, sekä Voltaire, la Pucellen (Orleansin neitsyen) tekijä,ynnä 1700-luvun Ranskan poetae minores, pikku runoilijat, joidenmalliin hän koetti sommitella jonkinlaisia runoja. Hän ei ollut muutentuttavapiirissään ainoa, jolla oli sellainen runonrustaus-into. Tämäala lisäsi hänen mainettaan; hänen tekeminään laususkeltiin useinpieniä runomittaisia kompia, nelisäkeikköjä, edeltäkäsin määrätyistäriimeistä hetkessä sommiteltuja runoja, akrostikoneja, epigrammeja javiisuja; ne olivat sisällöltään joskus sangen uskallettuja, ja useinmelkoisen sukkelia, tietysti varsin lihavalla tavalla. Ruuansulatuksenmysteerioita ei niissä unohdettu: Loiren seutujen Muusa töryyttää hyvinmielellään torveaan samalla tavoin kuin Danten kuuluisa paholainen:

"… Ed egli avea del cul fatto trombetta".

Tämä vankka, lauhkea ja liikuntahaluinen mies oli valinnutitselleen aivan toisenluontoisen vaimon — erään pikkukaupunginhallintovirkailijan tyttären, nimeltä Lucie de Villiers. De Villiersit— tai paremminkin Devilliersit: sillä heidän nimensä oli katkennutaikain varrella kahtia, aivankuin kivi, joka halkeaa vieriessään alasrinnettä — olivat olleet isästä poikaan virkamiehiä; he olivat tuotavanhaa ranskalaista parlamentaarista rotua, jolla oli korkea käsityslain pyhyydestä, velvollisuudesta, sovituista yhteiskunnallisistatavoista, ihmisen persoonallisesta ja omasta arvontunteesta javarsinkin hänen ammattiarvostaan, käsitys, jota lujensi järkkymätönrehellisyys, hienolla järkeilyllä höystettynä. Edellisen vuosisadankuluessa oli heihin tullut pieni silaus moitiskelunhaluistajansenismia, ja siitä oli heihin jäänyt jotakin pessimististä ja hiukannurisevaa, samalla kuin kaiken jesuiittamaisen halveksimistakin.He eivät nähneet elämää kauniissa valossa, ja koettamatta suinkaanraivata sen tuottamia vaikeuksia he olisivat niitä mielellään melkeinpälisänneet saadakseen vain oikeuden valitella. Lucie de Villiersilläoli eräitä näitä hänen "Suuren" miehensä verrattain hienostumattomalleoptimismille sangen vastakkaisia sukupiirteitä, — Suuren: sillävaimo oli miestään päätä pitempi, — muuten laiha, kasvultaansopusuhtainen; hän osasi pukeutua aistikkaasti, mutta teki sen niinturhan tarkasti ja väkinäisen hienosti, että hän näytti aina — aivankuin tieten taiten — vanhemmalta kuin hän olikaan. Hänellä oli lujamoraalinen ryhti; mutta hän oli ankara toisia ihmisiä kohtaan: hän eisuvainnut heissä vikoja, tuskin pieniä heikkouksiakaan; häntä pidettiinkylmänä ja luonteeltaan halveksivaisena. Lucie oli varsin jumalinen;ja siitä syntyi puolisoiden välillä iänikuisia väittelyitä. Siltirakastivat he suuresti toisiaan; ja vaikka he usein kiistelivätkinkeskenään, eivät he olisi voineet tulla toimeen ilman toisiaan. Heeivät kumpikaan olleet käytännöllisiä: miestä haittasi psykoloogisenvaiston puute — (hänet saattoivat ystävälliset naamat ja kauniit sanatpettää koska tahansa), — ja rouvaa jälleen täydellinen kokemattomuusliikeasioissa — (hän ei tuntenut niitä laisinkaan; ja kun häntäoli aina pidetty niistä syrjässä, ei hän kehittynyt yhtään niistävälittämäänkään).

Heillä oli kaksi lasta: tytär, Antoinette, ja tytärtä viisi vuottanuorempi poika nimeltä Olivier.

Antoinette oli sievä ruskeatukka, hänen pikku kasvonsa olivat sirot jakainot, ranskalaismuotoiset ja pyöreät; silmänsä vilkkaat, otsa mykevä,leuka hienotekoinen, pikku nenä suora, — "tuollainen mitä sievin jajaloin nenä", (kuten sanoo kohteliaasti muuan muinainen ranskalainenhenkilökuvaaja), "nenä, jossa näkyi alinomaa tuskin huomattaviavärähdyksiä antaen kasvoille eloa ja näyttäen kaikki ne hienot tunteet,jotka liikkuivat hänen sisällään sikäli kuin hän puheli tai kuunteli."Antoinette oli perinyt isältään iloisuuden ja huolettomuuden.

Olivier oli arkatekoinen, vaalea poika, vartaloltaan matala niinkuinhänen isänsäkin, mutta luonteeltaan aivan toisenlainen. Alinomaisettaudit olivat hänen lapsena ollessaan järkyttäneet ankarasti hänenterveyttään, ja vaikka kaikki omaiset olivat silloin hemmoitelleethäntä sitä enemmän, niin oli hänen ruumiillinen heikkoutensa tehnythänestä jo varhain alakuloisen ja uneksivan pikku pojan, joka pelkäsikuolemaa ja oli sangen huonosti aseistettu elämän taisteluun. Hänpysyttelihe yksinään, sekä arkuudesta että yksinäisyydenhalusta; hänpelkäsi toisten lasten seuraa: hänen oli paha olla heidän parissaan;heidän leikkinsä, heidän ottelunsa olivat hänestä vastenmielisiä;heidän töykeä käytöksensä kauhisti häntä. Hän antoi toisten pieksääitseään, ei suinkaan sen vuoksi, että häneltä olisi puuttunutrohkeutta, vaan koska hän hienotunteisuudesta pelkäsi puolustaaitseään: tehdä toisille pahaa; toiset olisivat rääkänneet hänetpilalle, ellei hänen turvanaan olisi ollut isän yhteiskunnallinenasema. Olivier oli sairaaloisuuteen saakka herkkäsieluinen: pieninkinsana, suopeuden merkki, moite sai hänet puhkeamaan kyyneliin. Hänensisarensa oli paljoa terveempi ja laski leikkiä hänen kustannuksellaan,sanoen häntä "vesipussiksi".

Sisarukset rakastivat toisiaan koko sydämestään; mutta he olivatliian erilaisia voidakseen aina pysyä toistensa seurassa. Kumpikinoleskeli omalla tahollaan ja uneksi omia haaveitaan. Varttuessaantuli Antoinette yhä sievemmäksi; siitä puhuttiin hänelle itselleen,ja hän tiesi sen hyvin: hän oli siitä onnellinen, ja hän sepittelijo tulevaisuuden romaaneja. Kivuloinen ja surullinen Olivier tunsikaikkien ulkomaailman kosketusten alinomaa loukkaavan itseään; ja hänpakeni silloin omituisten pikku ajatustensa turviin: kuvitteli satujaitselleen. Hänessä piili kiihkeä naisellinen tarve saada rakastaa jaolla rakastettu; eläen yksinään ja täydellisesti syrjässä ikäistensäseurasta oli hän luonut itselleen pari kolme kuviteltua ystävää: yksioli nimeltään Jean, toinen Etienne, kolmas Frans; heidän seurassaan elihän aina. Eikä häntä näkynyt muun kotiväen joukossa. Hän ei nukkunutpaljoa, ja haaveksi lakkaamatta. Aamuisin, kun hänet nostettiinvuoteesta, jäi hän istumaan pitkäksi aikaa sängyn reunalle, pikku jalatpaljaina tai vetäen useinkin kaksi sukkaa samaan jalkaan. Tai hän jäiseisomaan pesupöydän eteen kädet pesuvadissa. Hän vaipui unelmiinsatyöpöytänsä ääressä, kirjoittaessaan tai lukiessaan läksyjään: hänhaaveksi tuntikausia; ja sitten hän yhtäkkiä kauhukseen huomasi, etteihän ollutkaan oppinut vielä mitään. Päivällispöydässä hän joutui, kunjoku puhui hänelle jotain, päästä pyörälle pelosta; hän vastasi pariminuttia myöhemmin kuin häneltä oli kysytty; eikä hän silloinkaantiennyt, mitä sanoi, vaan sotkeutui keskellä lausetta. Hän unohtuiomiin humiseviin ajatuksiinsa ja maaseutuelämän yksitoikkoisiinja kotoisiin tuntuihin, hitaasti kuluvien päivien kuviin: niitäolivat puoleksi autio, ainoastaan osaksi asuttu, suuri talo; isot japeloittavat kellarit ja ullakot, salaperäisesti suljetut huoneet,niiden lasketut ikkunaverhot, päällyksillä peitetyt huonekalut, himmeätkuvastimet, harsoilla verhotut kruunut; vanhat sukukuvat, joidenhymy seurasi aina katselijaa; keisarikunnanaikuiset kaiverrukset,jotka esittivät siveellisiä ja kevytmielisiä sankareita: Alkibiadesja Sokrates ilonaisen luona, Antiokus ja Stratonike, Epaminondaantarina, Belisarius kerjäläisenä… Ulkoa kuului alasimen helinää, kunseppä takoi pajassa toisella puolella katua, vasarain onnahtelevaakalketta, palkeen hidasta puuskutusta, tuntui kärvennetyn sarvenkäryä. Eroitti kanavan reunalla kyyköttävien pesueukkojen karttujenpaukkeen, teurastajan hakkuuveitsen kumeat iskut naapuritalosta,hevosen kavioiden kapseen katukivityksellä, pumppukaivon kitinän,kanavan kääntösillan naukunan, raskaiden, haloilla lastattujenvenheiden hiljaisen kulun ohitse, kun niitä hinattiin köydestä pienen,liuskakivillä lasketun pihan ja puutarhan editse, neliskulmaisenpikku puutarhan, jossa kasvoi kaksi syreenipuuta, geranium- japetuniapensaiden keskellä; kanavan reunalla oli pengermä, jollajälleen rehoitti kukkivia granaattipuita ja laakereita laatikoissaan.Joskus kuului läheiseltä torilta markkinain meteliä, siellä kuhisitalonpoikia kiiltävissä, sinisissä puseroissaan, ja röhiseviä sikoja…Ja sunnuntaisin näki kirkossa lukkarin, joka veisasi väärin, ja vanhanrovastin, joka nukahti uneen keskellä messua. — Ja sen jälkeen perheenyhteinen kävelyretki puistokujaa pitkin asemalle: siellä kuluteltiinaikaa nostelemalla kohteliaasti lakkia toisille onnettomille, jotkasamoin pitivät velvollisuutenaan kävellä siellä, kunnes viimeinpäästiin aurinkoisille vainioille, joiden kohdalla taivaalla kiirinäkymättömissä leivosia, — tai kuljettiin pitkin välkkyvää jakuollutta kanavan vartta, kanavan, jonka kahden puolen värisivätriviin istutetut poppelit… Ja sitten tulivat suuret maaseutulaisetpäivälliskutsut, nuo loputtomat syömingit, joissa puhuttiin ruuista,tietävästi ja nautinnolla: sillä vieraina oli pelkkiä sen alantuntijoita; ja herkuttelu on maaseudun tärkeintä hommaa, taiteidentaidetta. Lisäksi puhuttiin afääreistä, ja lasketeltiin hävyttömyyksiä,ja jotkut keskustelivat taudeista, niin tarkoin yksityiskohtakuvauksin,ettei niistä tullut loppuakaan… — Ja pikku poika istui nurkassaanhiljaa kuin hiiri, naperteli jotain suussaan, mutta ei syönyt juurimitään, ja kuunteli korvat pystyssä. Mikään ei häneltä jäänytkuulematta, ja minkä hän eroitti huonosti, sen täydensi hänenmielikuvituksensa. Hänellä oli tuo vanhojen, vuosisatojen muokkaamiensukujen ja rotujen lapsille usein ominainen ihmeellinen kyky: vaistotuntea,

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 16
Comments (0)
Free online library ideabooks.net