Elämän loppuessa_ Romaani

Elämän loppuessa_ Romaani
Category:
Title: Elämän loppuessa_ Romaani
Release Date: 2016-08-29
Type book: Text
Copyright Status: Public domain in the USA.
Date added: 27 March 2019
Count views: 37
Read book
1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 13
täytyyruveta todenteolla nyt kirjoittamaan. Minä voin kuvata; tunnenitsessäni, että voin…

Sillä en usko monen ihmisen niin lyhyen avioliiton aikana, kuin minunavioliittoni oli, saaneen kokea ja tuntea niin paljon kuin minä. Niinpaljon toivoja, niin paljon rakkautta ja niin peräti paljon pettymyksiäja veristä tuskaa! On aivan kummallista uskoa, että niin äärettömänpaljon tunteita, niin erilaisia, niin mahtavia ja niin synkän suruisiavoi mahtua yhteen ainoaan ihmissydämeen.

* * * * *

Olen ollut ihan suunniltani tänä päivänä.

Vieläkin vapisen vihasta ja suuttumuksesta! Olen jo alkanut kirjoittaaromaaniani, olen päässyt hyvään alkuun. Hyvä siitä tulee, kun oikeinparastani koetan…

Olin juuri ihanimmissa unelmissani, romaaniani valmistellen, kun aivanarvaamatta pastori tuli luokseni tänne ullakolle — ihan yksin jailmoittamatta.

Mitä tämä merkitsi? Enkö siis vieläkään ollut päässyt rauhaan tuostatalisilmäisestä miehestä, jota en voinut sietää!

Pastori oli erinomaisen juhlallisella tuulella. Puhui hyvin harvaan, eijuuri hymyillytkään, ja hänen tavallisesti punaiset kasvonsa olivat nytvaaleammat ja ikäänkuin laihemmat. Oliko tuo ilkeä mies sittenkin niinuppiniskainen, että vieläkin aikoi kosia minua? Vai mitä hänellä oliminulle sanomista?

"Mikä erinomainen asia saattaa herra pastorin minun luokseni?" kysyinhäneltä, kun hän puhua jankkasi hyvistä heinäntekoilmoista jalupaavista ruisvainioista.

"Aion puhua kanssasi asiasta, josta me isävainajasi kanssa sovimme. Hänpyysi minua elämänsä viimeisinä päivinä niin tekemään, ja minä lupasintäyttää hänen tahtonsa. En ole ennen sitä tahtonut tehdä, vaan nytkatsoin tilaisuuden sopivaksi, rakas Laila", sanoi hän imelällä,laulavalla äänellään. Oivalsin hänen asiansa ja vastasin niin kylmästikuin voin:

"Kyllä arvaan asianne. Mutta minä en usko isävainajan pyytäneen teitäpuhumaan siitä minulle hänen kuolemansa jälkeen."

"Ja kuitenkin hän sen teki, sillä hän huolehti lapsensatulevaisuudesta. Rakas Laila! Kuuntele minua, kallista korvasisanoilleni ja anna sijaa sydämessäni minulle…"

"Minun sydämessäni ei ole sijaa kenellekään ihmiselle enää. Ja teidänpitäisi muistaa jo entisestään, etten voi teitä rakastaa… en edeskunnioittaakaan niinkuin tahtoisin…"

"Ja saisinko tietää, miksi et?"

Hänen äänensä laulava nuotti muuttui kovemmaksi, ja sanat alkoivattulla nopeampaan.

"Sen tiedätte itsekin. Enkä minä pidä velvollisuutenani ruveta teilletarkemmin selittämään… Jos oikein tekisitte, jos olisitte gentlemannija hieno mies, niin poistuisitte nyt heti, ja minä voisin teitämuistella ystävällisillä tunteilla…"

Mutta hän ei siitä säikähtänyt. Päinvastoin hän tuli rohkeammaksi. Hänkävi lähemmäksi ja istui tuolille melkein minun viereeni, niin ettähänen taliset silmänsä näkyivät vielä paremmin punaisten silmäripsienalta.

"Rakas Laila! Oletko koskaan tullut ajatelleeksi minun kovaakohtaloani! Ensi hetkestä, kun sinut näin, rakastin sinua. Sinä ettiedä, mitä tuskia olen tuntenut, kun näin sinun menevän miehelle,jolla ei ollut minkäänlaista karaktääriä, eipä edes varmaatoimeentuloa. Tiesin varmasti, että sinä et tulisi onnelliseksi hänenkanssaan. Eivätkä sellaiset luonteet yleensä, kuin miesvainajallasi,kirjailija Jouko Vartolla oli, voi tehdä itseään tai muitaonnelliseksi…"

"Vai niin", vastasin hänelle jotenkin pisteliäästi. "Mutta tekö olettese ihmeluonne, joka voi tehdä onnelliseksi sekä itsenne että muut!?"

"Olen vakava ja hyväänpyrkivä luonne, ja Jumalan Kaikkivaltiaan avullaolen koettanut elää nuhteettomasti elämääni… Rakas, kallis Laila…"Hän koetti tarttua käteeni ja vetää sitä huulilleen.

Silloin minua iljetti ja pisti niin vihakseni, että lyödä lipsautinhäntä kämmenrystysillä poskelle…

Mutta silloin hänenkin juhlallisuutensa loppui. Kasvot lensivättulipunaisiksi, ja hän nousi istumasta.

"Vai niin. Sinä häpäisetkin vielä minua. Sinä et olisi tuota tehnyt,jos tietäisit, että isäsi on minulle laillisella tavalla testamentannutpuolen omaisuudestasi."

"Isänikö…?"

"Juuri hän. Ja voit olla varma, että minä valvon myös etuani. Enpenniäkään jätä ottamatta…"

Silloin vihani nousi täyteen voimaansa, suutuin niin silmittömästi,etten nytkään vähääkään muista, mitä hänelle sanoin. Mutta hän ei siltivielä poistunut huoneestani.

"Sinä et siis suostu rupeamaan vaimokseni?" kysyi hän vielä kerran.

"Saatanan muori sinun vaimoksesi tulkoon!" muistin herrojen Eevansanoneen kraatari Aapelille, ja sen minä hänelle linkosin niin suurellavoimalla kuin minusta ikinä löytyi.

"Sinä sydämetön julmuri ja rietas nainen!" sanoi pastori vihastakähisevällä äänellä. "Tiedätkö, että minulla on kaikki tiedossani,kuinka sinä olet elänyt… Eikö sinun pimeää, kivikovaa sydäntäsiahdista, kun muistat, julmuri, että juuri sinä tapoit miehesi, saatuasihänet ensin epätoivoisena juomaan. Minä tiedän, sillä olen ottanutselvän avioliittosi ajalta…"

Hän puhui varmasti ja ilkkuillen, ikäänkuin tuntien riemua nähdessään,etten kyennyt mitään vastaamaan.

"Omat, parhaat ystävättäresi ovat minulle sen kertoneet…"

Ja sitten hän, hioen kämmeniään yhteen, lisäsi pirullisella äänellä japienten talisten silmäin kiiluessa helvetillisessä tulessa:

"Mutta jos näiden kämmenien väliin olisit tullut… kyllä minä olisinkoettanut sinusta puristaa pahat aivoituksesi…"

Silloin keksin juomakarahvin pöydälläni ja lennätin sen hänen niskaansajuuri kun hän kääntyi pois paetakseen.

Tuommoisen raa'an tolvanan höyhennettäväksikö olen joutunut!

Olin aivan suunniltani. Mutta toivottavasti minä nyt olen hänestäpäässyt…

Minun täytyy päästä pois tuommoisen hävyttömän miehenlikikuuluviltakin! Sillä minä tunnen, että olisin valmis millä hetkellähyvänsä lähettämään luodin hänen kurjaan raatoonsa…

Kuinka hän oli saanut isäni, joka muuten oli niin varovainen ja samallaihmistuntija, noin petetyksi! Teeskennellen jumalisuutta ja osaten ainapuhua vanhan miehen mieliksi hän oli saanut isäni uskomaan itsestäänpaljasta hyvää. Kavalasti hän oli osannut huiputella, Jumalansa nimessävalehdella vaikka mitä!

Mikä ääretön raukka! Eiköhän tuo mies ole langennut paljon syvempäänkuin koskaan kukaan juomari!

* * * * *

Nyt, kun on joku päivä kulunut pastorin käynnistä, olen sentäänvähitellen alkanut tyyntyä. Mutta minulla on nyt selvillä, että jätänainiaaksi kotipitäjän ja syntymäkotini. Ainiaaksi tahdon täältä lähteä,sillä se, mitä minulla on täällä ihanaa ja kallista muistoa, onikäänkuin unennäköä, niinkuin en koskaan olisi sitä aikaa elänytkään.Mutta siitä totuudesta, että kerran olen ollut naimisissa ja että nytolen leski, siitä en koskaan pääse, ja se ei ole unennäköä. Vaikka nytsoisin, että niin olisi, etten koskaan olisi elänyt avioliitossa enkäkoskaan nähnytkään Joukoa!

Niin nyt soisin olevan!

Minulla ei olisi näitä muistoja, jotka minua kiusaavat ja ärsyttävät japanevat sydämeni epätoivoiseen vimmaan.

Voisin nyt nuorena neitinä muuttaa Helsinkiin. Jatkaisin lukujani… jaeläisin siellä isossa maailmassa, taiteen ja soiton keskellä, iloisena,huolettomana leipämurheista…

Mutta mikä estää minua nytkään tahtoani täyttämästä?

Ei mikään. Mutta ensi jouluksi minä valmistan romaanin, esikoiseni…

"Uusi ja lupaava, nuori kirjailijatar on esikoisteoksellaan…"

Niin! Niin! Koettaa tahdon!

IV.

Monta päivää, ehkä viikkokin, on kulunut, ettei ole mitään tapahtunut.On ollut poutaisia päiviä, lämpöisiä ilmoja. Rukiinleikkuu onaloitettu, ja yöt ovat jo hyvin hämäriä, melkeinpä pimeitä.

Eilen tulin katsoneeksi Jouon jälellejääneisiin papereihin, joita onmelkoinen laatikollinen omien papereitteni joukossa. Olen löytänytaloitteita Jouon myöhemmin julkaistuihin teoksiin, runonpätkiä jasommittelun laajaan murhenäytelmään "Pohjolan kevät". Se on äärettömänintresantti aihe. Siitä voisi mestarin kädessä tulla ihmeen kaunisnäytelmä. Mistä hän on keksinyt näin kummallisen, salaperäisen aiheen?Käsialasta ja paperista päättäen hän on tämän sommittelun kirjoittanutnaimisissaolomme aikana.

Ylettömän paljon täällä onkin sommitteluja ja liuskoja; onpaperiliuskoja, joissa ei ole kuin jokunen lause, ikäänkuin jonkunkertomuksen keskeltä temmattu. Tällä tavalla hän kai kokosi aiheita,kuvasi ihmisiä ja tapauksia tulevia teoksiansa varten…

Mutta hän sammui juuri silloin, kun oli parhaiksi syttymään päässyt,taittui kesken kasvamistaan…

Ajatuksissani pengon ja lueskelen näitä papereita, jotka ovat huiskinhaiskin, sikin sokin laatikossa! Erään paperin ylälaidasta vilahtaasilmääni nimi Laila… Vedän sen uteliaana toisten seasta ja luen:

"… Laila seisoi miehensä silvotun ruumiin vieressä ja itki hiljaa.Jouon oikea käsi oli mennyt poikki ja rinta oli litistynyt kuin lauta.Muuta näkyvämpää vammaa ei ollut. Kasvot olivat valkeat kuin palttina,silmät tiukasti ummessa. Hän näytti kuin nukkuneen syvään,iankaikkiseen uneen. Laila oli monen monta kertaa öisin, kun hän tiesiJouon olevan humalassa, sytyttänyt tulen ja hiipinyt hänen vuoteensaviereen kuuntelemaan, hengittikö Jouko. Silloin oli Jouon kasvoillaollut tuo sama kuoleman kalpeus ja silmät olivat olleet tiukastiummessa… niinkuin nytkin…

"Hän laskeusi polvilleen Jouon ruumiin viereen, otti vasemman kädenomaansa, silitteli sormusta, joka uudenkirkkaana välkkyi hoikassasormessa, ja painoi suutelon hänen verettömille huulilleen… SilloinLailan voimat loppuivat, ja hän lyyhistyi pyörtyneenä miehensä ruumiinpäälle…"

Luin tuon palasen toiseen, kolmanteen, en tiedä kuinka moneen kertaan,ennenkuin käsitin, mitä se sisälsi. Mutta sitten minä sen käsitinkin!

Suuri Jumala, mistä hän oli tiennyt eläessään kuvata kuolemansa, kuvatasen juuri niin kuin se oli tapahtunutkin! Minun suuteloni japyörtymisenikin! Ja kasvojensa kuolonkalpeuden.

Milloin hän oli tämän kirjoittanut? Kuinka oli mahdollista, että hänoli hengessään nähnyt loppunsa?

Tämä on ihan selittämätöntä, satumaista taikka unta keskellä päivää!Olenko minä sitten Laila ja oliko hän Jouko? Olenko? Olenko? Mikä mieshän oli, tuo Jouko? Oliko tietäjä, näkijä, aavistelija?

Mitä hän onkaan saanut kärsiä?!

Enkö ole häntä ymmärtänyt?

Minulle tulee aavistus jostakin kauheasta, minkä olen tehnyt…

"Jommassakummassa täytyi olla syy, muutoin ei Jouko olisi juomaanratkennut", oli isä sanonut.

Mutta minä pengon ja pengon käsikirjoitusten joukossa! Ehkä siellä onalkua ja loppua tälle kummalliselle kuvaukselle? Ehkä on kuvattuna kokoavioliittomme aika…

Milloin hän on sen kirjoittanut ja kuinka olen näin kauan antanut senvirua näiden paperien välissä?

Aivan alimpaa, laatikon pohjalta, löydän paksun, rullalle kääritynkäsikirjoituksen. Heti ensi sivulta, ensi sanoista näen, että se onkuvaus avioliittomme ajalta. Nimilehti vain puuttuu…

Silmissäni himmenee, kun alan sitä lukea… "Jouon kertomusta".

Mutta sitä ennen lukitsen oven, ettei kukaan pääse häiritsemään.

JOUON KERTOMUS

1.

Pian puoli vuotta olivat he olleet jo naimisissa.

Heillä oli kaksi sievää huonetta laitakaupungilla, lähellä merenrantaa.Heidän huoneistaan oli kaunis näköala sekä merelle että maalle päin, jamuutenkin paikka oli rauhallisempi kuin vilkasliikkeisemmälläkeskikaupungilla. Molemmin he olivat näihin huoneisiin ihastuneet jayksissä tuumin päättäneet ne vuokrata.

Ennen häitänsä he olivat jo sen huoneiston hankkineet, sisustaneetpienen kotinsa sieväksi ja viihtyisäksi. Lailalla olikin erinomainenmaku asettaa huonekalut mukavasti ja somasti, niin että ne miellyttivätsilmiä ja tekivät huoneet hauskan näköisiksi. Jouko oli ihanhaltioissaan nähdessään, kuinka aistikkaasti Laila osasi järjestää. Javaikka heidän omaisuutensa oli hyvin vähäinen ja huonekalustakinkeskinkertainen, kykeni Laila kukkien ja muiden keinojen avullasovittelemaan niin taitavasti, ettei niiden vanhuus tullut näkösälle.

Heidän täytyi nyt alussa ainakin ruveta elämään hyvin säästävästi.Jouon palkka ei sallinut suuria menoja, ja vaikka Laila kyllä lupasikäsitöillään ansaita jonkun vähän, täytyi sittenkin koettaa saada menotmahdollisimman pieniksi.

Jouko se oikeastaan oli halunnut, että he muuttaisivat tännePohjanmaalle, sillä hän ei tahtonut enää olla likelläkään niitäseutuja, joilla hänen entinen elämänsä oli kulunut. Lailasta olisamantekevää missä asuivat, hän seuraisi Joukoaan vaikka leivättömäänLappiin taikka maan ääriin asti.

Jouko oli juuri palannut sanomalehden toimistosta, jossa hänellä oliaputoimittajan paikka. Laila oli mennyt johonkin asioilleen, silläheillä ei ollut palvelustyttöäkään. Väsähtäneesti hän istui tuolille jakatsoi ulos ikkunasta merelle, joka jo lumisena jääkenttänä levisisilmänkantamattomiin.

Toimistossa olivat toiset taas häntä kiusoitelleet.

"Sinä onnellinen, joka sait niin rikkaan ja kauniin vaimon! Sinullavarmaankin on kultaiset päivät", virkkoi yksi.

"Ei kuulukaan appivaari hellittävän penniäkään, kun vastoin ukonkieltoa on mennyt naimisiin. Ei se tainnut tämä vävypoika olla oikeinKoskenkorvan ukon mieleen", sanoi toinen, ja sitten he nauroivat.

Jo heidän kihloissa ollessaan olivat toverit Joukoa onnitelleet,onnitelleet rikkaaksi mieheksi…

Se oli häntä jo silloin hermostuttanut, mutta nyt vielä enemmän. Niinköhe uskoivat, että hän oli rahojen takia ottanut Lailansa? Eivätkö henähneet, että Lailassa oli muuta enemmän rakastamista kuin rahat…rahat, joista hän ei ollut koskaan Lailalta kysynytkään… Oli vainmuilta kuullut Lailan isällä niitä olevan…

Hän oli uskonut, Jouko, että kun he muuttavat tänne kauas pohjoiseen,outoon paikkaan ja vieraiden ihmisten keskelle, on koko tuo ikäväraha-asia tietämättömissä. Mutta toiset toimittajat näkyivät tietävän,tiesivät paljon enemmän kuin Jouko itse…

Kummallisella, veltolla ja verettömällä tuulella hän tunsi olevansa, javanha viinanhimo muistui hänen mieleensä. Hän ei ymmärtänyt itseään, eivaimoaan, ei koko maailmaa. Ja ne tulivat aina nämä samat ajatukset javanhat himot silloin, kun hän vain hetkeksikään joutui olemaan yksin…Hän istahti veltosti keinutuoliin. Tämmöistäkö tämä elämä sitten oliolevakin — se tulevaisuus, jolta hän oli odottanut niin äärettömänpaljon sekä kunniaa että kuuluisuutta… tämmöistä jahkailemistasanomalehtimiehenä, että tuskin eli…

Mitä hän oli ajatellut mennessään naimisiin, köyhä mies, joka eioikeastaan itsekään elänyt! Kyllä hän sen tiesi… ei hän ollutoikeastaan ajatellut mitään, ei entisyyttään eikä tulevaisuuttaan…

Entisyyttään sentään enemmänkin, varsinkin kulkurielämäänsäylioppilasvuosinaan. Sillä kulkurin elämää se oli ollut,juopottelemista ja laulamista ja unelmia paremmista päivistä, kullastaja kunniasta. Hän oli laulanut lemmestä ja pakahtuvistasydämentunteista, parhaimman sydänverensä lauluihinsa vuodattaen.Rakkautta hän oli himonnut, orpouttaan ja yksinäisyyttään itkenyt jakatumalla katunut hurjisteluansa…

Yksinäisinä hetkinään, kun hän tunsi itsensä onnettomimmaksi ja kokomaailman hylkäämäksi, hän oli ainoana pelastuksenaan toivonutherttaista ja hellän hyvää kumppania, joka näkisi hänen sieluunsa jasydämeensä, joka osaisi häntä lohduttaa ja antaa hänelle voimiajalompaan elämään…

Hän oli kohdannut rakastavan naisen hellän sydämen, puhtaan ja jalonaarteen, jota hänen tuli helliä ja hoitaa… Mikä häntä vaivasi? Miksihän kuitenkin kaipasi? Olivatko nämä synkät, tyytymättömät hetket vielämaininkeja entisestä myrskyisestä elämästä? Vai oliko hänen sielunsapuhtaus jo niin himmennyt, ettei se enää voisi kirkastua, vaiko sydänjo liiaksi tylsistynyt?

Puolihämärässä huoneessa, keinutuolissa istuessaan, näytti Jouko jovanhentuneelta mieheltä, josta paras nuoruuden mehevyys on kuivunut.Kasvot olivat kalpeat ja luisevan laihat. Ohut tukka peittikauniinmuotoista päätä, joka oli päälaelta paljas. Mutta suurtensinisten silmien välissä, kaarevan nenän yläpuolella, oli syvät juovat,jotka tekivät hänen kasvonsa tyytymättömän näköisiksi. Ne olivat ainasilloin kalpeammat ja otsarypyt syvemmät, kun hän mietiskeli jotakinerityisempää.

Hänelle tuli istuessaan kummallinen levottomuus, ikäänkuin hätä japelko jostakin kauheasta. Hänestä tuntui siltä kuin

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 13
Comments (0)
reload, if the code cannot be seen
Free online library ideabooks.net