Elämän loppuessa_ Romaani

Elämän loppuessa_ Romaani
Category:
Title: Elämän loppuessa_ Romaani
Release Date: 2016-08-29
Type book: Text
Copyright Status: Public domain in the USA.
Date added: 27 March 2019
Count views: 37
Read book
1 ... 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13
että olen väärässä, mutta vakaumukseni onsemmoinen. Muut saavat myös minun puolestani ajatella mitä hyvänsä, ensano toisten vakaumusta huonommaksi kuin omaanikaan. Mutta se onuskoni, että kehitys meidän maassamme on mennyt liian nopeastieteenpäin. Niin kaikilla aloilla. Meidän hidas veremme ei ole ehtinytperässä, suomalainen ei ole ehtinyt ajatuksissaan valmistua sulattamaannopeasti toisiaan seuraavia kehitysasteita. Kun monen vuosisadanuni loppui ja kansamme heräsi, jaksoiko se sulattaa muutamanavuosikymmenenä koko sivistyneen maailman aatevirtaukset? Ei jaksanut.Ja siitä on syntynyt tämä sekasorto, sillä luonnotonta on ajatellakaansopusointua ja keskinäistä rakkautta maassa, jossa on niin erilaisiaintressejä ja niin erilaisia ihanteita ja jonka paras voima, ydin jalämpö nyt vasta alkaa heräillä…"

He innostuivat puhumaan siitä, Suomen asioista yleensä ja sentulevaisuudesta. Neiti Saksinen ihan lämpeni puhuessansa. Ja kutaenemmän hän lämpeni ja aatteistaan puhui, sitä enemmän Jouko häneenkiintyi. Sillä vaikka neiti olikin vanhapiika ja naisasian voimakasedustaja, ei hän silti ryöstänyt oikeuksia miehiltäkään. Eikä hänyleensä uskonut, että naisilla Suomessa koskaan oli ollutkaan orjanasema. Suuri runoilija ja kansansa lemmikki oli Väinämöinen, muttapaljon piti hänenkin, ihmemiehen, tehdä, ennenkuin naisen sydämenvalloitti.

"Ja yleensä miehet ovat kohdelleet meitä hyvin. Paljon olemme saaneetja toista vaadimme. Kaikki annetaan. Olisimmeko me naiset, ollessammemiesten asemassa, antaneet miehille mitä he tahtovat? Minä epäilen…Eivätkä kaikki naisetkaan ole Herran enkeleitä, se nyt on varmaa."

Laila väitti vastaan.

"Kyllä sinä, rakas Aurora, asian kuulisit, jos rouva Saarinen olisitäällä. Se ihminen ei liioin säästä miehiä."

"Hän tuomitsee miehiä liian ankarasti. Esimerkiksi…"

"Esimerkiksi missä…?" kysyi Laila, joka tuntui pitävän rouva Saarisenpuolta.

"Esimerkiksi väittäessään, että kaikki langenneet naiset ovat eläviätodistuksia miesten raa'asta kevytmielisyydestä ja huonoudesta…"

"Onhan selvää, että niin onkin", sanoi Laila varmasti.

"Minun mielestäni se ei ole niinkään selvää", väitti neiti Saksinen.
"Vai mitä arvelee, herra Vartto?"

"En ole sitä juuri tullut ajatelleeksi", vastasi Jouko välttäen.

"No niin. Mutta minä kuitenkin uskon, että ellei olisi kevytmielisiä,liehakoivia ja huonoja naisia, niin ei olisi huonoja miehiäkään…"

"Mitä sinä nyt oikein tarkoitat, rakas Aurora? Tarkoitatko, että naisetsiis viettelevät miehiä, eikä päinvastoin?" kysyi Laila ihmeissään.

"En juuri sitä tarkoita. Mutta olen varma siitä, ettei yksikään miesvoi vietellä oikeaa naista. Vaikka nainen onkin heikko, on hänelläsynnynnäinen voima, jos sitä vain tahtoo käyttää, karkoittaa miehetluotaan niin kauas kuin tahtoo."

"Kylläpä nyt olet miesten puolesta! Mitähän Cecilia sanoisi…?"

"Cecilian kanssa olemme monesti tästä asiasta väitelleet. Kumpikaanmeistä ei luovu mielipiteistään. Hän nyt muuten onkin semmoinenyksinvaltias, jonka pillin mukaan kaikkien muiden pitäisi tanssia. Jasen hän kyllä on minulta kuullut."

Siitä asiasta riitti keskustelua pitkän aikaa. Jouduttiin lopultapuhumaan raittiusasiastakin, naisten vaikutuksesta yleensä siihen. Javiimeiseksi kääntyi puhe kohta pidettäviin suuriin, naisten puuhaamiinarpajaisiin, joiden tulot käytettäisiin raittiusseuran oman talonrakennusrahaston kartuttamiseksi.

Oli jo melko myöhäinen, kun neiti Saksinen läksi.

Laila tuli saattamaan kappaleen matkaa.

"Äärettömän miellyttävä mies tuo sinun miehesi on, Laila. Vaikkei hänole kaunis, on hänen silmissään jotakin niin sanomattoman lempeää jasuurta, että hän vaikuttaa ehdottomasti vieraaseen", sanoi neitiSaksinen. "Ihanaa on varmaan tuollaisen ystävän kanssa keskustella,vaihtaa ajatuksia pahoina päivinäkin", virkkoi hän sitten, kun Laila eipuhunut mitään.

"On niinkin, mutta on toisinkin. Miehistä ei tiedä, mitä ne ovat",virkkoi Laila siihen. "Tietysti sellaiset miehet, joilla on aatteita jatunteita, ovat erilaisia kuin tavalliset jokapäiväiset ihmiset. Niinminä ainakin uskon. Ja varsinkin runolliset luonteet."

"Vikansa on runollisillakin luonteilla…"

Lailan teki mieli kysyä vähän muutakin neiti Saksiselta. Ei kuitenkaankysynyt, vaan sanoi hyvästi ja palasi kotia.

Jouko oli vaipunut mietteisiinsä, selaillen jotakin vanhaakäsikirjoitusta.

"Mitä pidit neiti Saksisesta?" kysyi Laila.

"Ainoa tuntemani nainen, jolla on avara, jalo ja puolueetonmaailmankatsomus", vastasi Jouko. "Sellaisia naisia Suomi tarvitsisi,varsinkin nousevan nuorison opettajina."

Laila ei kiittänyt, ei moittinut.

6.

Rouva Saarinen ei ollut kertaakaan käynyt Joukolassa Jouon ollessakotona. Kun Laila tiedusteli häneltä syytä siihen, selitti hän:

"Hänellä on, miehelläsi, niin omituinen ja kummallinen tapa tähdätä jakatsoa ihmisiä vasten silmiä, että on oikein vaikea olla hänenseurassaan."

Mutta sitä useammin Laila kävi Saarisella. Eräänä aamupäivänä sinnemennessään hän oli tavattomasti liikutettu, ikäänkuin suuressa hädässä.Rouva Saarinen ei ollut kotona. Insinöörillä oli vieras, vanha tuttu,kotikyläläinen, joka oli matkalla pohjoiseen.

Insinööri tuli päästämään Lailan sisälle. Oli erinomaisen hyvällä jareippaalla tuulella.

"Täällä on vieraskin, vanha tuttu, joka tuntee miehennekin. Ovatkoulutovereita Jouon kanssa. Muuten me olemme samasta pitäjästäkotoisinkin."

Insinööri istui vieraansa kanssa salissa.

"Rouva Vartto ja asemapäällikkö Hirvi", esitteli insinööri.

Asemapäällikkö oli pitkä, komea herra, mustatukkainen jamustapartainen. Laila näki kaikesta hänen käytöksestään, että se miesoli paljon elänyt suuressa maailmassa. Niin keveää, kohteliasta jamallikelpoista oli hänen kumarruksensakin, että Laila melkein menihämilleen, kun ei ollut tottunut niin sulaviin liikkeisiin.

"Me olemme hyvinkin hyvät toverit miehenne kanssa", selitti herraHirvi, kun he ensin olivat muusta puhelleet. "Olemme luokkatoverit.Emme ole tavanneet toisiamme ylioppilaiksi tultuamme, emmeainakaan kahdeksaan vuoteen. Olen kuullut, että hän työskenteleesanomalehtimiehenä ja että hän nyttemmin on onnellisessa avioliitossa.On hauska kuulla vanhoista tovereista hyviä uutisia. Ja hauska on häntätavata. Asioitteni vuoksi tuskin olisinkaan poikennut kaupunkiinne,ellei minulla täällä olisi ollut kahta vanhaa tuttavaa: kirjailijaJouko Varttoa ja insinööri Saarista…"

"Mutta meitä muistit, ha, ha", nauroi insinööri, joka oli kovastimielissään vieraan tulosta. "Meitä muistit! Monta hauskaa on pidettysiellä kotipitäjässä, mutta vielä hauskempaa Helsingissä, ha, ha, ha."

Insinööri näytti olevan kuin irti maasta. Hän oli kuin isäntä ainakintalossaan, liikkui rohkeasti, heitteli tupakan tuhkaa mihin sattui jaistahti puhellessaankin mihin sattui. Eikä hänessä nyt näkynyt sitäarkaa, pelkäävää ilmettä niinkuin ennen. Ei hän nyt näyttänytpelkäävän, että joku iskisi häntä edestä tai takaa päin.

"Hauskat ne sentään ovat muistella, ne entiset poikavuosien rohkeathommat, ja vielä hauskempaa on tavata tovereita onnelliselta, olleeltaajalta", puheli hän, hyvin liikutettuna.

"Niin on. Eivät ne ajat enää koskaan palaja", virkkoi herra Hirvisurumielisesti.

Sitten hän kääntyi Lailan puoleen ja alkoi kysellä yhtä ja toista Jouonvoinnista. Aikoi käydä tapaamassa.

"Hauska mies hän oli jo kouluajalla", muisteli hän, ja hänen valkoisethampaansa hohtivat kauniisti tummien viiksien alta. "Hän sepittipilarunoja opettajista, lauloi kaupungin neideistä ja koulupoikienahtaasta elämästä. Hän oli koko toveripiirin hauskuus, ja me ennustimmehänelle suurta tulevaisuutta… Mutta vaikka hän muuten oli niin hyväja toveriensa rakastama, oli hän heikko viettelyksille ja seurusteliyhtä kernaasti huonojenkin kanssa… Niin… puhun vain tämänoikeastaan kiittääkseni häntä… Olen sydämessäni iloinnut, kun kuulin,että hän on löytänyt elämänkumppanin, sillä yksin hän ei pystynytelämään, niin huojuva oli hänen luonteensa, niin rikas hänenkuvitusvoimansa. Hyvä, mutta heikko mies…"

"Niin vain, niin vain", myönsi insinöörikin. "Mutta hänellä onkin rouvakuin puhtain kulta, joka kuljettaa eksynyttä lammasta. Hyvä se on, hyväse on, että heikoilla miehillä on lujat vaimot, eikös olekin?"

Hän kääntyi Lailan puoleen kysyvän näköisenä, pienten silmäinvilkkuessa vikkelään. Mutta samassa soi eteisen kello.

Laila nousi katsoakseen, rouvako sieltä tuli. Insinööri poistui sillävälin vieraansa kanssa omaan huoneeseensa.

"Rakas Laila, suo nyt anteeksi, että olet saanut odottaa. Kävinopettaja Raappanalla ja viivähdin siellä hetkisen. Mitä sinulle nytmuuta kuuluu?" puheli rouva Saarinen ottaessaan päällysvaatteitaan, jasamalla hän katsoi Lailaan hyvin merkitsevästi ja ikäänkuin säälien.

"Insinööri on varmaan vieraansa kanssa mennyt… vai olivatko he…?"kysäisi hän samalla.

"Tapasin heidät. Tulin esitellyksi herra Hirvelle", vastasi Laila.

"Sepä oli hauskaa. Hän on minun mieheni ja sinun miehesi vanhojatuttavia. Erittäin hieno ja sivistynyt mies… Harvoin näkeekään hänenlaistaan. Hän tuli jo eilen, on ollut meillä yötäkin… Tule nyt,Laila… menemme tänne minun huoneeseeni."

Kun he ehtivät rouvan huoneeseen ja ovi oli pantu kiinni, ratkesi Lailaitkemään.

"Kuinka on siis? Onko kuitenkin perää siinä, josta olen miestäsiepäillyt?"

Laila yhä itki.

"Voihan olla… ja toivotaan, ettei tauti sentään ole sinuuntarttunut…"

"Enhän tiedä mitään varmasti, luulen vain niin. En ole hänessä mitäännäkyväistä vikaa huomannut, mutta kaikkihan viittaa siihen… Juuritämä epätietoisuus se tekee minut aivan mielipuoleksi… Kun en uskallahäneltä sitä suoraan kysyä…"

"Pelkäätkö sinä sitten häntä?"

"En pelkääkään, mutta kun hän nyt on nähnyt, että olen erilainen, onhän tullut niin synkäksi, ettei puhu minulle monta sanaa…"

"Niin, niin… siinähän se juuri nyt on… semmoisiksiumpimielisiksihän ne tulevat kaikki, joilla sellainen tauti on…Ainakin kertoi herra Hirvi, hänen ylioppilastoverinsa, että hurjasti semies oli Helsingissä elänyt, niin etten minä ensinkään ihmettelisi, jospelkoni olisikin oikeutettu."

"En voi elää hänen kanssansa yhdessä ennenkuin saan varmuuden!" sanoi
Laila hetken kuluttua, kasvoillaan päättäväinen ilme.

"Mitä olet päättänyt tehdä?" Ja rouva Saarisen äänessä oli osanottoa jamyötätuntoisuutta.

"On minulla omat aikeeni, joista kyllä kerron sinulle, parhaalleystävättärelleni. Sillä lailla pääsen varmuuteen."

"Ethän ole kertonut epäilyksistäsi ja aikeistasi muille kuinminulle…?" tiedusteli rouva Saarinen.

"En missään nimessä… Kuinka niin?"

"Ilman vain. Muistui mieleeni, mitä neiti Saksinen sanoi Joukolassakäyntinsä johdosta…"

"Mitä hän kertoi?"

"Hän sanoi, ettet sinä ollut ensinkään sopiva vaimo Jouolle. Jouko onrakkautta janoava, suurihenkinen runoilija, joka pian palaa loppuun —tai jotain sellaista hän puhui."

"Vai niin hän sanoi! Hän näyttikin olevan miesväkeen erittäinihastunut, ja senhän kuuli hänen puheistaankin…"

"Niin. Ja sitten niin olevinaan kun on. Luulee ymmärtävänsä kaikkiasiat paremmin kuin kaikki muut yhteensä. Kuinkahan mallikelpoinenaviovaimo hänestä olisi tullut!"

He nauroivat molemmin sille.

Kahvia juotaessa rouva Saarinen selitti:

"Omasta kokemuksestani tiedän paljon. Ensi aikoina, kun olimmenaimisissa, piti insinööri tapanaan palata silloin tällöin aikahiprakassa kotia. Menipä niinkin pitkälle, että kuljetti kotiinväkijuomia. Ensin pyysin häntä siivolla, rukouksilla ja kyynelillä,mutta eihän siitä ollut apua… Mutta kun minä sitten kerran… olipimeä syysyö… pehmitin hänet oikein täydellä todella ja lupasin antaavielä enemmän, jos vielä kerrankaan sattuu, että hän humalassa tuleekotia, ja jos kuulen, että hän matkoillaankaan on ryypännyt… Silloinemme vielä asuneet tässä kaupungissa. Siitä asti hän on ollut aivanraitis… ja nythän hän kuuluukin raittiusseuraan… Kerron tämän vain,jotta kuulisit, että kyllä niitä on minullakin ollut suruja jakokemuksia…"

Vai sillä lailla oli Cecilia kuranssannut miestään!

"Ja minä uskon, että kun vaimossa vain on pontta, niin kyllä täytyymiehen totella", sanoi hän vielä lisäksi, kun Laila ei vastannutmitään.

Lailan tuli melkein sääli insinööriparkaa, joka näytti niin perätisiivolta mieheltä.

"Minä olen kuullut monen vaimon sanovan, ettei siitä ole apua, kunkovuudella juoppoja kohtelee, — että parempi on passata niitä jakoettaa tehdä niille mieliksi; mutta sitä minä en usko…"

"Niitähän on niin monenlaisia miehiäkin… eikä taida olla monta niinrohkeaa naista kuin sinä olet, Cecilia", arveli Laila.

Rouva Saarinen innostui selittämään:

"Kaikki juopot ovat arkoja, sillä heillä on paha omatunto. Minämuistan, kun asuimme naapurikaupungissa ja meillä oli naapurina erästyömies vaimoineen. He olivat lapsettomia, ja miehen oli tapanakuljettaa juomaveikkojaan kotia mellastamaan. Hänen vaimonsa oli perätisiivo ja hiljainen ihminen, ja hän kärsi tuosta juoppojen loilotuksestaaivan että oli nääntyä. Kerran hän puhui minulle huolistaan. Lupasinauttaa. Kun juopot seuraavalla kerralla kokoontuivat juomaan ja korttiapieksämään ja olivat päässeet parhaaseen vauhtiin, niin silloin minäsisälle… Joka ainoa pullo ensiksi uunin kylkeen säpäleiksi ja jokaainoa mies ulos ovesta, isäntäkin… He hämmästyivät kaikki niin,etteivät sanaa vastaan sanoneet…"

"On sinulla ollut rohkeutta, rakas Cecilia", ihmetteli Laila. "Eisuinkaan kukaan muu nainen olisi uskaltanut mennä juopuneitten miestenkimppuun."

"Senvuoksi minä tiedänkin, että kovasta on kuria juopoille… olkootniin miehiä kuin ovat…"

"Saattaa niin olla. En ole koskaan juomarin parissa ollut."

"Oletko aivan varma miehesi suhteen?"

"Olen. En usko hänen enää koskaan lankeavan."

Laila sanoi sen varmasti.

Näytti kuin rouva Saarisella olisi siihen jotakin sanomista, mutta hänei kuitenkaan virkkanut mitään.

Hetken kuluttua Laila sanoi:

"Niin minä olen päättänyt!"

"Sehän sopii vallan hyvin. Sanot vain miehellesi, että lähdet käymäänkotona, vilistät Helsinkiin ja annat jonkun spesialistin tutkia, oletkoihan terve, niin pääset varmuuteen…"

"En voi kuitenkaan näinkään elää. Minä inhoan häntä, en tahtoisi ollalähelläkään, niin minua kauhistaa… Ja sitten se ainainen pelko jaomantunnon ääni, että jos tuomitsen häntä väärin, jos hän onkinviaton…"

"Viaton! Kaikkea muuta! Ei ole yhtään ainoaa miestä, joka olisi viaton.
Vielä mitä! Vai viaton!"

"Mutta sehän on kauheaa!"

"Niinhän se on. Siksihän meillä naisilla on äärettömästi tehtävää…"

He innostuivat puhumaan naisen tehtävistä ja unhottuivat siihen,etteivät laisinkaan ajatelleet muita töitään.

Kun Laila vasta iltapäivällä palasi kotia, ei Jouko ollutkaan saapunuttoimistosta.

Laila säpsähti vähän, mutta toivoi Jouon tulevan myöhemmällä.
Toimistossa saattoi olla näin joulun lähetessä ylimääräisiä töitä…

Mutta oli kuin joku olisi hänen tuntoonsa pistänyt ja kuin olisi hänensyynsä, että Jouko viipyi… Vaikka he eivät olleet näinä aikoinapaljon toisiaan puhutelleet, tuntui Lailasta kuitenkin kauhean tyhjältänyt, kun Jouko oli poissa…

Tuossa olivat pöydällä hänen kirjoitusvehkeensä, sikaarilaatikko jaavonainen kirja: "Hamlet". Laila selaili sitä, ja vähäväliä hänsilmäili kadulle, josta oli usein nähnyt Jouon kävelevän. AavistikohanJouko, mitä Laila hänestä ajatteli ja mitä oli puhellut hänestä rouvaSaarisen kanssa?

Mahdotonta!

Sillä Lailasta tuntui, että semmoisista asioista, joista he puhuivat,eivät muut puhuneet, eikä Jouko voinut mitenkään arvata, mistäLaila häntä epäili. Tietysti hän uskoi, että Lailan aika meniarpajaispuuhissa. Muustahan ei nyt enää puhuttukaan.

Ja jos Jouko tiesi, niin sitä parempi!

Kyllä hän, Laila, jo oli muutenkin katunut kauppojaan, mieheläänmenemistänsä. Ensiksikin häntä harmitti se, että heidän täytyi eläänäin ahtaalla, niukasti, tämmöisten vanhojen huonekalujen ympäröiminä!Taivas tiesi, mistä ne olivat lähtöisin ja kuinka hirveiden ihmistenomia ne ennen olivat olleet! Hänen tyytymättömyytensä kotiinsa kasvoijoka kerta kun hän näki, miten muilla oli. Uudet kiiltävät huonekalut,taidemaalauksia seinillä, ja pöydillä kipsisiä kuvia… ja monta suurtavaloisaa huonetta niinkuin Saarisellakin…

Nyt oli häntä alkanut sekin kaduttaa, että ollenkaan meni Jouolle! Eiollut tullut silloin ajatelleeksi sen pitemmälle, ei

1 ... 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13
Comments (0)
reload, if the code cannot be seen
Free online library ideabooks.net