Elämän loppuessa_ Romaani

Elämän loppuessa_ Romaani
Category:
Title: Elämän loppuessa_ Romaani
Release Date: 2016-08-29
Type book: Text
Copyright Status: Public domain in the USA.
Date added: 27 March 2019
Count views: 37
Read book
1 ... 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13
juuri oikeastaanmitään. Ei mitään muuta kuin päästä vaimoksi semmoiselle miehelle,jolla oli hyvä nimi ja josta toivottiin paljon. Ja josta ihmisetsanoivat, että hän oli suurilahjainen ja etevä…

Mutta eipä nyt enää kukaan puhunut hänen etevyydestään eikä hänenlahjoistaan! Ei puolta sanaa yksikään ihminen! Ei kukaan enää puhunutedes hänen entisistä teoksistaankaan.

Toista olisi ollut mennä Helsinkiin lukujaan jatkamaan, tullamaisteriksi ja oppineeksi naiseksi! Varsinkin kun oli varoja niinkuinhänellä oli…

Ja jos nyt vielä olisivat totta kaikki luulot ja epäilykset… niin…niin… ei yhtään päivää hän rupeaisi elämään semmoisen miehenkanssa…

Onpa kaunista mennä miehelään ja jättää suuri perintönsä ottamatta…

— Mutta lain kautta sen kuitenkin otan! — mietti hän lopulta.

Ilta alkoi tuntua Lailasta pitkältä, mutta Joukoa ei kuulunuttulevaksi…

Hän koetti ottaa ompeluksensa esille, saadakseen ajan nopeamminkulumaan, mutta ei ottanut työ käydäkseen…

Kaipasiko hän sitten Joukoa, vai minkä vuoksi tuntui olo näin hirveänikävältä? Vastahan hän oli päättänyt lähteä Helsinkiin joksikinviikoksi ja jättää Jouon yksinään! Ja Jouotta silloinkin pitäisiolla…

"Niin… sehän oli selvää! Tottapa tulee, kun ehtii!"

Mutta ei hän sittenkään saanut rauhaa. Hänessä oli jotakin, mikävaivasi tai oikeastaan kuin nuhteli, eikä se päästänyt häntä oikeinrauhaan…

Mitähän Jouko oli ajatellut, kun oli yksin kotona istunut, hänenhulmutessaan kaupungilla! tuli hän yhtäkkiä miettineeksi, muistaaksensaensi kerran. Ei ollut koskaan tullut Jouolta kysytyksikään — nyt näinäviime aikoina.

Hän päätti tiedustaa palvelustytöltä, mutta samassa Jouko tulikin.

Eikä hän saanut kysytyksi Jouoltakaan, missä hän oli viipynyt. Joukositä odotti, mutta kun ei Laila puhunut mitään, sanoi hän:

— Söinkin päivällisen muualla.

Jouon ääni vähän värähti, ja kun Laila katsoi häntä, huomasi hän, ettähänen kasvonsa olivat hirveän kalpeat ja että silmäluomet punoittivatikäänkuin kylmän tuulen puremina. Huolettomasti hän heitti yltäänpalttoon ja retkahti istumaan keinutuoliinsa.

Laila ei kysynyt mitään, eikä Joukokaan puhunut yhtään sanaa kokoiltana.

Mutta kun Laila seuraavana aamuna heräsi, istui Jouko jo puettunakirjoituspöytänsä luona ja näytti kirjoittavan jotakin tavattomankiireisesti.

7.

Seuraavina päivinä Laila ja Jouko tapasivat toisiaan vain milloinsattui. Jouko oli usein öisin poissa, eikä Laila tiedustellut, missähän viipyi. Väsyneen ja kärsineen näköinen hän oli, ja hänen suuretsiniset silmänsä olivat ikäänkuin yhä isonneet ja tummat juovat niidenalla käyneet vielä tummemmiksi.

Laila oli päättänyt lähteä vasta sitten kun suuret arpajaiset olisivatohi, sillä hän tahtoi välttämättömästi olla niissä mukana.

Eräänä aamuna, kun Jouko lähti toimistoon ja Laila vielä viruivuoteellaan, sillä hän oli vasta jälkeen puolen yön palannutnäytelmäharjoituksista, sanoi Jouko:

"Eikö sinulla enää ole mitään minulle sanomista?"

Laila ei vastannut.

"Minä tiesin, että näin käypi…"

"Olisi minulla paljonkin sanomista, mutta sitten kun arpajaiset on ohi,sanon kaikki… Meidän täytyy erota, olemme kumpikin erehtyneet,ainakin minä… sinähän juot…"

Jouko painoi lakin päähänsä, mutta kun hän sanoi hyvästi, soi hänenäänensä kuin maan alta, niin että Laila oikein säpsähti…

Ja siinä maatessaan hän teki päätöksensä, että hän lähtee nyt heti…Hän menee suoraan ensiksi isänsä luo rakkaaseen lapsuutensa kotiin…Isä kyllä antaa anteeksi hänen uppiniskaisuutensa, kun kuulee, että hännyt itsekin vasta on huomannut erehtyneensä… Lapsellisuudessaan jaajattelemattomuudessaan hän oli sen tehnyt…

Hän nousi vuoteeltaan, pukeusi ja aikoi panna päätöksensä heti toimeen.Hänen ei tarvitsisi nyt ensiksi kuitenkaan ilmoittaa Jouolle muuta kuinettä hän oli mennyt käymään Koskenkorvassa kotonaan, — että hän palaaheti joulun jälkeen. Isä kyllä osaisi opastaa, miten hänen sittentulisi menetellä…

Mutta ensin hän tahtoi puhua päätöksestään Cecilialle. Oli jotakinhermostuneen hätää hänessä, kun hän puki ylleen. Tuntui niinkin, ettäoli tekemässä jotakin äärettömän suurta vääryyttä, että oli jo tehnyt;mutta ei käynyt nyt enää peräytyminen, tuli mitä hyvänsä. Hän ei ollutmoneen aikaan ollut oikein selvillä siitä, mitä hän tahtoi ja ajatteli;oli ollut semmoista kummallista elämää, niinkuin pahaa unta. Paha oliollut tunto, mutta ei sallinut ylpeys alistua… Olikohan hän ollutkoskaan oikein selvillä siitä mitä tahtoi ja mihin pyrki?

Ei hän saanut siitä selvää. Eikä hän nytkään tiennyt kumman tekee,lähteekö vai ei. Kun ei hänellä itsellään pitänyt olla kykyä päättäätehdä niin tai näin!

Mitä lienee ollutkaan tämä voimattomuus ja veltto saamattomuus!

Ei, ei! Nyt piti tehdä päätös. Tehdä se yksinään, ilman kenenkäänsyrjävaikutusta…

Hän päätti kuitenkin vielä käydä Saarisella hyvästillä. He voisivatsitten vaihtaa Cecilian kanssa vain jonkun sanan hänen matkastaan.

Laila oli mielenliikutuksesta lämmennyt ennenkuin ehti uloskaan, ja kunhän kylmänä aamupäivänä käveli vihaista vauhtia Saariselle päin,kohosivat veret hänen poskilleen…

— Hän juokin nyt… voi minua poloista tyttöä! sanoi hän itselleenkävellessään.

Juuri kun hän kääntyi valtakadulta ristikadulle, tuli häntä vastaanherra Hirvi, komea turkki yllään. Hän kohotti lakkiaan suuressakaaressa Lailalle ja näytti vähän vetävän suutaan hymyyn.

Kadulla hän näytti vielä komeammalta herralta kuin sisällä. Tuo siisti,pulska turkki soveltui mainiosti hänen uljaaseen, pitkäänvartaloonsa… aivan verrattomasti…

Tuon näköinen se on oikea gentlemanni… tuommoinen pitäisi miehenolla… aviomiehen nimittäin. Hänen käyntinsäkin oli korskaa, ylpeää javarmaa kuin ruhtinaalla… Ja kuinka äärettömän kaunis musta tukkahänellä oli…

Lailan teki mieli kerran silmätä taakseen, mutta malttoi kuitenkinmielensä ja käveli Saariselle päin, kummallisen ristiriitaistenajatusten mellastaessa hänen sydämessään.

Kun hän tuli Saariselle, oli eteisen ovi auki. Joku vieras varmaankinoli talossa. Eteiseen tultuaan hän näki avonaisesta salinovesta, ettäneiti Saksinen ja rouva Saarinen puhelivat keskenään hyvin vilkkaasti.

Huomatessaan Lailan tulevan he riensivät molemmin häntä vastaansäteilevin katsein.

"Me onnittelemme! Me onnittelemme!" huusivat he yhteen ääneen Lailalle,ja rouva Saarinen kävi syleilemään.

Laila seisoi kuin puusta pudonneena.

Mitä tämä onnentoivotus nyt merkitsi? Mikä nyt oli?

"Kas, kun on olevinaan", sanoi rouva Saarinen, kun Laila ei ymmärtänytkiittääkään.

"No, mutta mitä ihmettä tämä on? En vähääkään ymmärrä teitä!" sai Lailavihdoin sanotuksi.

"Etkö siis tiedäkään…? Eikö miehesi ole sanonut?"

"En ymmärrä vähääkään!"

"Minähän sanoin, että hän on tehnyt työtään salaa, saadakseenvaimolleen suuren joululahjan!" huomautti Saksinen.

"Mutta sanokaa, selittäkää, hyvät ihmiset! Mitä te puhutte? En ymmärrävähääkään! Onko Jouko jotakin tehnyt?"

Ja nyt alkoi rouva Saarinen selittää, että he juuri vasta, tänä aamuna,olivat lukeneet pääkaupungin lehdestä, että Jouko Vartto julkaisee nytaivan heti, näinä päivinä, laajan yhteiskunnallisen romaanin, jossamuun muassa käsitellään kysymystä kieltolaista ja naisen vaikutuksestaraittiusasiassa. Jännittävä, ajan merkkiteos…

"Katso, täällä… tule tänne…"

Ja rouva Saarinen veti hölmistynyttä Lailaa kädestä saliin, neiti
Saksisen lykätessä häntä selästä.

"Etkö siis ole tiennytkään, että Jouko…? Muistaakseni sinä kerranpuhuit, ettei hän jouda sanomalehtityöltään mitään uutta luomaan…Olemme olleet oikein haltioissamme Auroran kanssa… On kai ensimmäinenkaunokirjailija, joka käsittelee kieltolakikysymystä…"

"Epäilemättä ensimmäinen", sanoi neiti Saksinen.

"Lue nyt itse!"

Ja rouva Saarinen työnsi sanomalehden Lailan kouraan.

"… on epäilemättä merkillisimpiä ilmiöitäkaunokirjallisuudessamme…" luki Laila.

"Minä juuri puhuin sisar Cecilialle, että minä en usko Lailan tietävänmiehensä toimista mitään", sanoi neiti Saksinen.

Rouva Saarisella oli ikäänkuin paha olla. Hän sanoi:

"Hän on tahtonut antaa uuden kirjansa joululahjaksi vaimolleen… jasamalla hämmästyttää meitäkin…"

"Voi niinkin olla. Sillä eilen hän antoi minulle puheen, jonka hän onvalmistanut arpajaisia varten. Hän pyysi minua sen esittämään, silläitse hän ei sanonut jaksavansa sitä tehdä", ilmoitti neiti Saksinen jalisäsi sitten:

"Onkin hyvin luonnollista ja käsitettävissä, ettei hän tahdo puhujanaesiintyä. Sellaiset mietiskelevät, haaveksivat ja herkät luonteet kuinkirjailija Vartolla on, eivät ole luodut pauhaamaan aatteitaan pöydäntakaa, vaan hiljaisuudessa ne paperille panemaan… Tämä hänenpuheensa… se on muuten minulla nytkin mukanani… on aivan verraton.En minä ainakaan usko sellaista ennen pidetyn…"

Laila oli toisten puhuessa ja Joukoa kiitellessä herännyt kuin unesta,syvästä ilkeästä unesta, herännyt päiväpaisteiseen aamuun, jolloinlinnut laulavat, autuas onni täyttää sydämen ja elämä tuntuu suureltaja suloiselta…

"Taivas! Enkä minä tiennyt mitään! En ole kaukaisimmassakaanajatuksessani aavistanut, että hän niin…"

"Mutta siitähän on tietenkin johtunut, että hän on ollut ainamietiskelevä ja alakuloinen", huudahti hän sitten ja hypähti kuinsähkön iskulla seisomaan. "Ja minä en ole tiennyt… en ole tiennyt…"hän lisäsi kuin pettyneenä.

"Sitä suurempihan on ilosi nyt!" virkkoi rouva Saarinen.

Laila näytti miettivän.

"Tämä on liian suuri, aivan odottamaton, etten minä… Minä olen aivanväärin, eli me olemme aivan väärin…"

Laila keskeytti lauseensa, sillä rouva Saarisen silmät tähystivät häntäkuin tuliset hiilet.

"Kummallista minusta on, ettei hän omalle vaimolleenkaan…" virkkoineiti Saksinen omituisella äänellä, ja hänen kovat kasvonsa kuinvärähtelivät.

Laila nousi ylös lähteäkseen.

"Nytkö jo?" sanoi rouva Saarinen.

"Minun täytyy lähteä… Minun on niin kumman hyvä ja samalla niin pahaolla."

Mutta kun hän rouva Saarisen saattamana ehti eteiseen, kuiskasi rouva
Saarinen hänen korvaansa:

"Anna anteeksi minulle… Olemme ehkä väärin tuominneet miestäsi! Muttakaikki on tietysti Ida Raappanan matkaanpanemaa… Tulkaa nyt yhdessämeille, että saamme teitä molempia onnitella…"

Laila ei oikeastaan kuullutkaan, mitä rouva Saarinen sanoi. Vasta uloskadulle päästyä hänelle alkoi selvitä se, mitä oli kuullut. Hänelletuli äkkiä hirmuinen hätä ja pelko. Mitä hän oikeastaan oli ajatellutnäinä viime aikoina? Mistä kaikesta oli hän Joukoa syyttänyt? Ja milläperusteella?

Syyttänyt saamattomuudesta, epäillyt hänen lahjojensa laajuutta ja…ja… hän ei nyt uskaltanut itselleenkään sitä tunnustaa!

Ja Jouko oli nyt ollut monen monta kertaa juovuksissa!

Oliko hän siihenkin syynä?

Oli, oli. Hänen tuntonsa sanoi, että niin oli. Hän oli ollut niin kylmäja kankea Jouolle.

Mitä hän oli tehnyt?! Epätoivoon saattanut helläsydämisen miehen, jokarakasti häntä ja oli häneen turvautunut kuin äitiinsä, auttajaansa,pelastajaansa…!

Mutta hän rientää nyt Joukon luo, kertoo kaikki, puhdistaa pahansydämensä ja on koko elinaikansa hellän miehensä paras ja rakkainystävä…

Jouko antaa kyllä hänelle anteeksi! Tuo ylevä, kallis, rakas Jouko!

Hän riensi puolijuoksussa kotia kohden ikäänkuin yhdellä ainoallasyleilyllä ottaakseen takaisin kaiken sen, minkä luuli menettäneensä…

Mutta kun hän saapui kotia, ei Jouko ollutkaan tullut. Tyhjäkeinutuoli, jossa Jouko aamulla oli istunut, seisoi laihoin, ojennetuinkäsivarsin pöydän luona ikäänkuin vartomassa, milloin siihen istujatulisi…

Laila istahti siihen, riisumatta päällysvaatteitaan. Siinä olivatpöydällä Jouon kirjoitusneuvot… tuo tuttu kynänvarsi, jonka ponnessamelkein sormen jäljet näkyivät, ja kirjoitusmatto, Lailan antamajoululahja… siinä olivat sievässä järjestyksessä kaikki…

Hän nousi ylös, päätti lähteä toimistoon. Jouko ihan hämmästyy, kunnäkee Lailansa tulevan…

Hän riensi toimituspaikkaan. Vanhempi ja nuorempi herra istuivat toinentoisella puolen pöytää. Laila tunsi heidät ja he Lailan, vaikkeivät heolleet koskaan esitellyiksi tulleet.

"Ei hän ole vielä tänään käynytkään", vastasi vanhempi herra Lailankysymykseen. "Ja tuskin tänään tuleekaan. Hän on jättänyt lehteentulevan pääkirjoituksen jo eilen illalla…"

Laila ei enempää viipynyt. Hän riensi kadulle ja lähti kävelemään kotiakohden. Taas hän istui keinutuoliin, osaamatta ajatella tai tehdämitään. Hermostuneesti hän hypisteli kirjoitusmattoa, käännellen sennurkkia rullalle; silloin hän havaitsi kirjeenkuoren nurkkaa vilahtavanmaton alta… hän tempasi sen esille, uskoen varmasti sen olevanhänelle. Mutta kun hän näki osoitteen olevan "Toimittaja Timoselle",heitti hän sen luotaan.

Äskeinen kummallinen pelko tuli nyt kaksinkertaisella voimalla. Joukooli aamulla ollut niin omituinen, ja hänen äänensä oli kuulunut kuinhaudasta, kun hän sanoi hyvästi.

Mitä varten hän oli niin oudosti sanonut hyvästi, ikäänkuin olisiaikonut jonnekin pitemmälle?

Pitkin päivää Laila oli liikkeellä, mutta vältti keltään kysymästäJoukoa. Kun hän illalla palasi kaupungilta ja silloin oli hän käynytkaupungin kapakassakin, — istui neiti Saksinen häntä odottamassa.

Laila oli hyvin väsyneen ja kiihkoisan näköinen.

"Kuten muistat, puhuin minä tänä aamuna, että miehesi jätti minullearpajaisiltamaan kirjoittamansa puheen", sanoi hän Lailalle aluksi.

"Muistan minä… muistan minä", ja Laila istahti keinutuoliin.

"Häneltä oli kai erehdyksestä jäänyt paperien väliin tämmöinenpienoinen lappu. Ajattelin, että teen oikeammin, kun tuon sen tänne,josta se on lähtenytkin, sillä tämä näkyy olevan miehesi käsialaa",sanoi hän sitten ja veti taskustaan paperilapun, johon oli kirjoitettumolemmin puolin, nähtävästi hyvin kiihtyneessä mielentilassa jaikäänkuin jonkunlaiseksi konseptiksi…

"Mitä siinä sitten on?" sai Laila kysytyksi, vaikka hänestä tuntui,että se koski häntä…

Toiselta puolen Laila luki ääneti:

    Olen sinut menettänyt, samoin kuin nyt olen menettänyt
    kaiken sen voiman, jonka sinun kauttasi olen saavuttanut…

    Minulla on joku kohta mennyt rikki, enkä koskaan enää
    kykene nousemaan…

Toisella puolen oli:

Miksi minut hylkäsit? Miksi et pelastanut minua, vaikka olisit voinut? Miksi et ollutkaan orvon ystävä etkä heikon hoivaaja? Sinä, pelastajani, olit yhtä heikko kuin…

Laila kalpeni, mutta luki vielä pari riviä, jotka olivat kirjoitetutpoikkipäin:

Epäilit minua syypääksi synteihin, joita en koskaan ole tehnyt…

"Hyvä Jumala, mitä tämä on? Mitä merkitsevät nämä sanat? Ovatko nämäminulle tarkoitetut?"

"Kyllä minä tiedän, mitä ne merkitsevät", sanoi neiti Saksinen melkeinkylmästi. "Minä olen nuo sanat myös lukenut."

"Mitä luulet niiden merkitsevän?" kysyi Laila ikäänkuin pökertyneenä.

"Ne merkitsevät sitä, että miehesi on mennyttä kalua, sillä hän onjuoppo… ja sinä olet hänet nyt langettanut…"

Neiti Saksisen ääni oli ollut kova, mutta kun Laila rääkäisemälläkiljahti ja valahti hänen syliinsä, täyttyivät hänenkin silmänsäkyynelillä, ja lempeämmin hän sanoi:

"Miehesi on matkustanut… turmiotansa kohti…"

Hetken kuluttua kysyi Laila heikolla äänellä:

"Enkö voi häntä mitenkään pelastaa? Hän tahtoi maalle, poiskaupungista! Minun täytyy hänet pelastaa… Minä olen syössyt hänetturmioon…"

"Niin oletkin! Sillä sinä et tiennyt, eikä sitä tiedä moni muukaan,mikä on juomahimo! Kun kuulin, että miehesi oli ollut juoppo, ja kunnäin, kuinka kylmästi kohtelit häntä, heikkoa raukkaa, olin varma, ettähän lankeaa. Olen nähnyt samanlaisen miehen, jolle ei auttanut mikään.Hän joi kunnes ampui itsensä. Ei ole juomarin kanssa leikkiminen.Lujatkin luonteet sortuvat, jopa sitten heikot ja haaveksijat…"

"Voinko hänet vielä pelastaa?"

Laila itki ääneensä valittaen.

"Ehkä voit… ehkä et!" sanoi neiti Saksinen ja lisäsi sitten:

"Nopeasti ja päättävästi on sinun toimittava!"

Ja he riensivät

1 ... 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13
Comments (0)
reload, if the code cannot be seen
Free online library ideabooks.net