» » » Erämaan tytär

Erämaan tytär

Erämaan tytär
Title: Erämaan tytär
Release Date: 2017-09-12
Type book: Text
Copyright Status: Public domain in the USA.
Date added: 27 March 2019
Count views: 61
Read book
1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 21

The Project Gutenberg eBook, Erämaan tytär, by James Oliver Curwood,Translated by Aukusti Salo

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and mostother parts of the world at no cost and with almost no restrictionswhatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms ofthe Project Gutenberg License included with this eBook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'll haveto check the laws of the country where you are located before using this ebook.

Title: Erämaan tytär

Author: James Oliver Curwood

Release Date: September 12, 2017 [eBook #55530]

Language: Finnish

***START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ERÄMAAN TYTÄR***

E-text prepared by Tapio Riikonen

ERÄMAAN TYTÄR

Kirj.

JAMES OLIVER CURWOOD

Suomentanut Aukusti Salo

Alkuperäinen nimi: "The Honor of the Big Snows"

Hämeenlinnassa,Arvi A. Karisto,1912.

SISÄLLYS:

1. Soittoa 2. Mukeen kertomus 3. Pikku Melisse 4. Pulma 5. Rakkauden neuvotteluja 6. Riemun päiviä 7. Juhla 8. Taistelu päivänkoitteessa 9. Jean ja Jan10. Punaisia lumikukkia11. Hänen tähtensä12. Huhu etelästä13. Punainen kauhu14. Pitkä odotus15. Miltei naisena16. Syntymäpäiviä17. Kieltäymys18. Jan-veli19. Uusi asiamies ja hänen poikansa20. Suudelma ja sen seuraukset21. Särkynyt sydän22. Hänen lupauksensa23. Jan palaa24. Pelastettu25. Jack Thornton26. Kiusaus27. Janin kertomus28. Soittoa vielä kerran

1

Soittoa

— Kuuntele, John — minä kuulen soittoa — —

Nämä sanat tulivat hiljaisena kuiskauksena naisen huulilta. Valkoinen,laiha käsi kohosi raukeasti hänen vuoteensa viereen polvistuneen miehenkasvoille, ja suuret tummat silmät, joiden edessä mies oli luonut omankatseensa maahan, välkähtivät hetkiseksi, kun hän taas huoatenkuiskasi:

— John — minä kuulen — soittoa — —

Miehen pää painui, kunnes se melkein lepäsi makaavan povella. Häntunsi, kuinka naisen käsi värisi hänen poskeaan vasten, ja tässäkosketuksessa jokin ilmaisi John Cumminsille, että heidän kummankinelämä oli lopussa. Hänen sydämensä sykki rajusti, ja hänen voimakkaathartiansa vavahtelivat.

— Niin, se on ihanaa soittoa, Melisseni, hän mutisi hiljaa ja koettitukahduttaa nyyhkytyksiään. — Se on taivaiden ihanaa soittoa.

Käsi painautui lujemmin hänen poskeaan vasten.

— Se ei ole taivaallista soittoa, John. Minä kuulen todellista —oikeaa soittoa — —

— Se on taivaan soittoa, suloinen Melisseni! Avaanko oven, jottavoimme paremmin kuulla sen?

Käsi lipui alas poskelta. Cummins kohotti päänsä ja suoristi vitkaanvoimakkaat hartiansa, katsellen samalla kalpeita kasvoja, joiltakuumeen hehku oli häipymäisillään, niin kuin hän olisi nähnyt pohjolanauringon heikon kajastuksen hiutuvan lumituiskun tieltä.

Hän ojensi pitkät, laihat käsivartensa kohti majan matalaa kattoa jarukoili ensi kerran elämässään — rukoili sitä Jumalaa, joka olihänelle luonut tämän maailman lumineen ja jäineen ja äärettöminemetsineen niin lähellä maailman äärtä, antanut hänelle tämän naisen,nyt ottaakseen hänet pois.

Kun hän taas katsoi naista, tämän silmät olivat auki, ja niidensyvyydestä loisti vielä suuren rakkauden raukea hehku. Hänenhuulensakin vetosivat häneen vanhalla, suloisella tavallaan, joka ainamerkitsi, että hänen pitäisi suudella niitä ja hyväillä hänen hiuksiaanja yhä uudestaan sanoa hänelle, että hän oli kaunein koko maailmassa.

— Melisseni!

Mies painoi kasvonsa hänen lähelleen ja tukahdutti nyyhkytyksensä hänentuuheaan tukkaansa, naisen raukeasti kohottaessa kätensä ja kietoessane hänen kaulaansa. Hän kuuli, kuinka sairaan rinta huohotti, kuinkahän tapaili henkeä, kuuli hänen taas kuiskaavan:

— Se — on — kansani soittoa!

— Se on enkelien soittoa ylhäällä pilvissä, suloinen Melisseni! Se onmeidän soittoamme. Minä avaan oven.

Sairaan käsivarret olivat vaipuneet alas hänen hartioiltaan. Hiljalleenantoi mies sormiensa solua hänen auki olevien hiustensa läpi ja silittihänen kasvojaan lempeästi kuin olisi hyväillyt nukkuvan lapsen poskea.

Hänen mokkasiineihin verhotut jalkansa eivät päästäneet ääntäkään, kunhän astui yli pienen huoneen, joka oli heidän kotinaan. Ovipieleen hänpysähtyi kuuntelemaan; sitten hän avasi oven, ja valkoisen yön valovuovirtasi hänen ylitseen sisälle, hänen seisoessaan katsoen sinnepäin,missä revontulten kylmät, kalpeat liekit kimmeltelivät pohjoisnavanyllä. Pohjolan valon sähisevä, kaihoisa laulu tunki hänen korviinsa —se oli laulua tästä syvästä, äärettömästä yksinäisyydestä, laulua,jonka nämä molemmat olivat oppineet tuntemaan taivaallisena soittona.

Lukuunottamatta tätä salaperäistä soittoa, ei ainoatakaan ääntäkuulunut. John Cummins ei havainnut pienintäkään eloa tai liikettä. Jakuitenkin hän näki sellaisen merkkejä — merkkejä, jotka saivat hänetpidättämään hengitystään ja pakottivat hänet ulos yöhön, jotta nainenei olisi kuullut mitään.

Oli tunti yli puolenyön tässä aivan lähelle Barren Landsia pystytetyssäleirissä. Oli se hetki, jolloin sen asukkaat tavallisesti nukkuivat,mutta tänä yönä ei yksikään nukkunut. Noissa harvoissa mökeissä paloituli. Yhtiön varastohuone oli valaistu, ja toimitusmiehen konttori —tämä erämaan miesten satama — loisti yön pimeydessä kuin keltainensilmä. Leiri oli valveilla. Odotettiin. Kuunneltiin.

Kun Cummins avasi oven ja valo virtasi ulos, näkyivät mökkien ovettoinen toisensa perään avautuvan, ja tummien varjojen kaltaisinaastuivat miehet toimitusmiehen konttorista, seisoen siinä odottamassaelämän tai kuoleman sanaa John Cumminsin huulilta. Omalla tavallaanlähettivät miehet, jotka elivät niin lähellä Jumalaa, tietämättäänäänettöminä rukouksia kohti tähtikirkasta taivasta, pyytäen etteimaailman kauneinta heiltä otettaisi pois.

Kaksi kesää oli kulunut siitä, kun tämä nainen oli tullut Cumminsinelämään ja leirin elämään. Cummins — joka oli punatukkainen, notkeakuin kissa, suuri kuin cree-heimon maan ikuiset vuoret ja yhtiön parasmetsästäjä — oli tuonut Melissen morsiamenaan. Seitsemäntoistayksinkertaista miestä oli lausunut hänet tervetulleeksi. He olivatkokoontuneet pienen majan ympärille, joka nyt oli valaistu, sanatonnaihaillen tätä naista, joka oli saapunut heidän luokseen, ja he olivatseisoneet lakit kädessä ja loistavin kasvoin ja katseet maahan luotuinanoiden ihanien silmien edessä, jodia tarkastelivat heitä ja hymyiliväthänen puristaessaan heitä kädestä, toista toisensa jälkeen.

Ehkeivät useimmat ihmiset olisi pitäneet häntä kauniina; mutta täällä— neljänsadan kilometrin takana kaikesta sivistyksestä — hän olikaunis. Mukee — muuan puoli-cree — ei ollut milloinkaan nähnytvalkoista naista, sillä toimitusmiehenkin vaimo oli puoli-chippeway;eikä kukaan toisistakaan mennyt useammin kuin noin kerran vuodessasuuren erämaan etelärajan yli.

Melissen hiukset olivat ruskeat ja pehmeät, ja niiden aurinkoinenloisto oli sellaista, mitä he olivat uneksineet, mutta eivätmilloinkaan nähneet. Hänen silmänsä olivat siniset kuin varhaisetkevätkukat, joita puhkesi ensimmäisten tulvien jälkeen, ja hänenäänensä oli suloisinta sointua, mitä heidän korvansa olivat koskaankuulleet. Näin ajattelivat nämä miehet, kun Cummins ensi kerran toikotiin vaimonsa, eikä siinä ihanteessa, minkä jokainen heistä oliitselleen saanut, tapahtunut minkäänlaista muutosta. Viikko viikolta,kuukausi kuukaudelta lisääntyi tämän kuvan korkea arvo, niin kuinRafaelin tai van Dyckin taulut tekee jokainen kulunut vuosisata yhäarvokkaammiksi.

Nainen tuli luonnollisesti aikaa myöten enemmän ihmiseksi ja vähemmänenkeliksi, mutta tämä teki hänet vain paljoa todellisemmaksi ja salliheidän lähestyä häntä, puhua hänen kanssaan ja rakastaa häntä yhäsydämellisemmin, Kaikki vääryyden ajatus oli mahdoton, näiden miestenhellyys oli suurta, intohimotonta rakkautta ilman synnin häivääkään.Cummins ja hänen vaimonsa ottivat sen vastaan ja tekivät kaikenvoitavansa vahvistaakseen sitä, eikä koko laajassa pohjolassa ollutonnellisempaa paria.

Nuori tyttö — hän oli juuri neitoiän ylittänyt — tottui helpostiuuteen elämäänsä. Hän ei tehnyt mitään tavallisesta poikkeavaa, eimitään muuta kuin mitä olisi tehnyt kuka tahansa Jumalaa ja kotiaanrakastamaan kasvatettu nainen. Vapaahetkinään hän alkoi opettaa jaohjata leirin puolta tusinaa villiä pienokaista ja joka sunnuntai hänkertoi heille Raamatusta ihmeellisiä tarinoita. Hän huolehti sairaista,sillä se kuului hänen elämänsä puitteisiin. Kaikkialle seurasi häntähänen iloinen hymynsä, hänen ystävällinen tervehdyksensä, ja ilostuttisiten näiden hiljaisten pohjolan asukkaiden yksitoikkoista elämää.

Ja hän onnistui, ei olemalla toisenlainen kuin miljoonat muut hänensukupuoleensa kuuluvat, vaan 40. ja 60. leveysasteen eron perusteella;häntä auttoi se näkemyksen erilaisuus, mikä erottaa toisistaan neihmiset, joiden täytyy elämän suuressa taistelussa luoda itselleenvajavainen siveyskäsitys ja ne luonnonlapset, jotka asuvat tuhansiakilometrejä maan napaa lähempänä.

Muutamaa päivää aikaisemmin oli pikku leirissä sattunut ihmeellinentapaus. Uusi ihmisolento oli nähnyt päivänvalon Cumminsin majassa.Siitä hetkestä alkaen oli alkuasukkaiden äänettömään jumalointiinliittynyt jotakin voimakkaan juhlallista. Cumminsin vaimo äitinä! Nythän oli yksi heistä, erottamaton osa heidän olemustaan — yhtä varmastiosa siitä, kuin navan yllä leimuavat revontulet, kuin lukemattomattähdet, jotka eivät milloinkaan jättäneet yöllistä taivasta, kuinäärettömät metsät, syvät hanget!

Sitten tuli äkillinen käänne, ja kuoleman varjon mukanaan tuomasynkkyys laskeutui kuin paaripeite yli leirin, tukahdutti heidänelämänsä ja tuotti murhetta, jonka vertaista sikäläiset asukkaat eivätolleet milloinkaan kokeneet.

Nyt eivät he saaneet mitään tietoa Cumminsilta. Hetkisen hän seisoiovensa ulkopuolella ja meni sitten taas sisälle, ja miehestä mieheenkulki kuiskauksena, että maailman ihanin olento vielä eli syvääelämäänsä uutisasutuksen laitimmaisessa pikku mökissä.

— Sinä kuulet nyt taivaan soiton, Melisseni! mies kuiskasi japolvistui taas hänen viereensä. — Tänään on hyvin kaunis ilta!

— Se ei ollut sitä! nainen toisti.

Hän yritti silittää miehen kasvoja, mutta Cummins ei nähnyt hänenponnistuksiaan, käsi kun oli melkein hervoton. Hän ei ollenkaan nähnytkalpenevaa loistoa, joka valaisi suuria, rakastavia silmiä, sillä hänenomansa olivat kyynelhunnun sumentamat.

— Kuule soittoa! kuoleva huohotti. — John, John, se — on — kansani— soittoa!

Mies nousi ja käänsi kasvonsa avointa ovea kohti. Nyt hän kuuli sen!Tulivatko pyhät enkelit noutamaan hänen Melisseään? Puoliksitukahdutetuin nyyhkytyksin hän nousi seisaalleen ja kurotti kätensävastaanottamaan heitä. Hän ei milloinkaan ollut kuullut mitäänsellaista — ei milloinkaan sinä aikana, jonka hän oli viettänyt tässääärettömässä erämaassa.

Hän astui ulos yöhön ja kulki askel askelelta lumessa, synkkääkuusimetsää kohti. Tukahdutetuin nyyhkytyksin ja kädet yhä ojolla hänmeni tervehtimään rakkaan vaimonsa Jumalan sanansaattajia; Cumminskuului villiin, sivistymättömään maailmaan eikä ymmärtänyt tätäsuloista soittoa, joka kuului synkän metsän syvyydestä.

— Melisseni! Melisseni! hän voihki.

Varjojen keskeltä astui olento, ja olentoa seurasi soitto, suloinen,matalaääninen ja vieno. John Cummins pysähtyi ja katsahti taivastakohti. Hänen sydämensä tuntui lakkaavan sykkimästä.

Soitto taukosi, ja kun hän taas katsoi alas, oli olento aivan hänenedessään; se lähestyi hoippuvin askelin ja kalmankalpein, laihoin janälkäisin kasvoin. Ne olivat pojan kasvot.

— Jotain syötävää — minä soitta teille! hän kuuli, ja samalla olentohorjahti ja kaatui melkein hänen syliinsä. Taas kuului raukea ääni —Tämä olee Jan — Jan Thoreau — tämä hänen viulu! —

Naisen kalmankalpeat kasvot ja hänen suuret tuijottavat silmänsätervehtivät heitä, kun he astuivat majaan. Kun mies taas polvistuihänen viereensä ja nosti hänen päänsä rintaansa vasten, kuolevakuiskasi vielä kerran:

— Se — on — kansani — soittoa — viulu!

John Cummins käänsi päätään.

— Soita! hän huohotti.

— Ah — valkoinen enkeli olee sairas — hyvin sairas, Jan mumisi jakuljetti jousta kevyesti pitkin viulun kieliä.

Ja tämän suloisen soiton kaikuessa sulki John Cummins silmänsä, painoinaista rintaansa vasten ja kuunteli. Vasta avatessaan ne uudelleen jatuntiessaan kummallista kylmyyttä poskessaan, hän tajusi, että hänenrakastettunsa sielu oli kaikonnut hänen luotaan Jan Thoreaun viulunvienojen sävelten soidessa —

2

Mukeen kertomus

Jan Thoreau soitti hiljaa viuluaan tuokion vielä sittenkin kunviimeinen heikko hengähdys oli kirvonnut naisen huulilta, JohnCumminsin sydäntäsärkevä nyyhkytys sai hänet lopettamaan. Hellästi kuinolisi nainen vaipunut suloiseen uinahdukseen, josta pelkäsiherättävänsä hänet, mies irrotti kätensä ja laski vaimonsa päänpielukselle, ja tuijottavin, tummin silmin Jan painoi viuluaanryysyiselle povelleen ja katseli Cumminsia, kun tämä silittelikiiltäviä hiuksia ja kauan ja ahnaasti hän silmäili tyyniä, kalpeitakasvoja.

Cummins kääntyi häneen päin, ja heidän silmänsä kohtasivat toisensamajan himmeässä valossa. Silloin Jan Thoreau ymmärsi, mitä olitapahtunut. Hän painoi viuluaan lujemmin itseään vasten ja kuiskasi:

— Valkoinen enkeli olee poissa!

Cummins nousi paikaltaan hitaasti kuin äkkiä vanhentunut mies.Laahustavin askelin hän meni ovelle ja hoipersi yön kelmeääntähtivaloon.

Jan seurasi perässä; hänkin horjui — sillä soitto oli vaatinut häneltäponnistuksia, jotka olivat vieneet hänen viimeiset voimansa.Keskilattialle päästyään hän pysähtyi, ja hänen silmistään loistijylhä, kummallinen suru, hänen tuijottaessaan kuolleen kalpeita kasvoja— kuolemassakin kauniita, niin kuin ne olivat olleet elämässä, jakuvastaen vielä jotain elämän sävyisyyttä. Kerran maailmassa — kauan,kauan sitten — hän oli nähnyt sellaiset kasvot, joihin hän olikiintynyt suurella, sydämellisellä rakkaudella.

Jokin veti häntä sille paikalle, missä John Cummins oli ollutpolvillaan, ja hänkin polvistui ja tuijotti ahneesti ja kaihoten,kuten Cummins oli tehnyt. Hänen valtimonsa löi vain heikosti,seitsemänpäiväisen paastoamisen tuottama raukeus hämärsi hänensilmänsä, tietämättään hän vaipui vuoteelle, ja hänen laiha kätensäsattumalta kosketti silloin naisen pehmeitä, kauniita hiuksia. Häneltäpääsi tukahdutettu huudahdus, nopeana kuin salama hän kavahtijalkeille, ja ikään kuin vain yksi keino olisi tämän kosketuksensovittanut, hän asetti viulunsa olkapäätään vasten ja soitti muutamanminuutin niin hiljaa, ettei kukaan muu kuin kuolleen henki ja hän itsevoinut kuulla sitä.

Cummins oli sysännyt oven kiinni jälkeensä; mutta miehet, jotkavalvoivat, olivat kuitenkin nähneet, että se oli avattu. Ovi toisensajälkeen avautui, keltaiset valojuovat kimmeltelivät kovaksi poljetullalumella, ja varjomaisia hahmoja astui ulos kuulemaan, mitä tietoa hänoli heille tuomassa pikku majasta.

Lukuunottamatta näitä valonpilkahduksia ei ollut havaittavissa mitäänliikettä, ei kuulunut mitään ääntä. Tummat varjot seisoivathievahtamattomina. Vetokoiran kolkko ulvonta muuttui kimakaksiuikutukseksi, kun joku potkaisi sitä saadakseen sen vaikenemaan. Mukeenisä tukahdutti koleata yskäänsä paksuun karvalakkiinsa, pistäessäänpäänsä ulos metsän reunassa sijaitsevan majansa ovesta.

Parikymmentä silmää seurasi Cumminsia, kun hän astui lumelle, jakatsojien yksinkertaiset, uskolliset sydämet sykkivät hirveästäjännityksestä, hänen sanojaan odotettaessa.

Välillä tapahtuu, että kokonainen kansakunta ikään kuin lakkaahengittämästä kuolevan päällikkönsä viimeisinä hetkinä, jakoettelemuksen mustat siivet laskeutuvat yli hänen kansansa ja käärivätsen kauheaan synkkyyteen ja vielä kauheampaan pelkoon; ja samallatavoin — sillä suurin kaikista murhenäytelmistä oli tullut heidänpieneen maailmaansa — Cumminsin ystävät seisoivat nyt mykkinäsurussaan ja odottivat ratkaisevaa sanaa. Ja kun sana vihdoin saapui jakulki suusta suuhun, karkeista kasvoista toisiin, ovet sulkeutuivattaas ja valot

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 21
Comments (0)
reload, if the code cannot be seen
Free online library ideabooks.net