» » Jääkärien jäljiltä: Kymmenen kertomusta

Jääkärien jäljiltä: Kymmenen kertomusta

Jääkärien jäljiltä: Kymmenen kertomusta
Author: Kara Jalmari
Title: Jääkärien jäljiltä: Kymmenen kertomusta
Release Date: 2017-11-26
Type book: Text
Copyright Status: Public domain in the USA.
Date added: 27 March 2019
Count views: 93
Read book
1 2 3 4 5 6 7 8

Project Gutenberg's Jääkärien jäljiltä, by Jalmari Kara

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and withalmost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away orre-use it under the terms of the Project Gutenberg License includedwith this eBook or online at www.gutenberg.org/license

Title: Jääkärien jäljiltä Kymmenen kertomusta

Author: Jalmari Kara

Release Date: November 26, 2017 [EBook #56052]

Language: Finnish

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK JÄÄKÄRIEN JÄLJILTÄ ***

Produced by Tapio Riikonen

JÄÄKÄRIEN JÄLJILTÄ

Kymmenen kertomusta

Kirj.

JALMARI KARA

Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Kirja1919.

SISÄLLYS:

 Jäähyväiset.
 Majatalon emäntä.
 Harmaa mies.
 Uneksija.
 Zugführerin konjakit.
 Pelko.
 Lähetti.
 Mikä hän oli?
 Kansanopistolla.
 Junassa.

Jäähyväiset.

Sa multa pois, ma sulta! Käy kutsu illan hiljaa, kun uinuu maassa multa uneksuin uutta viljaa.

O. Manninen.

Onhan toki Suomessa vieläkin romantiikkaa, huolimatta rautatieverkonja savupiippujen tihenemisestä. Tämäkin kartano, kuin linna,jyrkkäkallioisen metsälammen rannalla, yhtäällä synkkä kuusikko,toisaalla lauhkeat lehtimetsät, ja etäämpää vilahteli sieltä täältäkylän talojen päätyjä. Jo vuosikymmeniä olivat siellä viettäneetkesäänsä jalot rouvat ja ritarit, Suomen vanha aateli, olipa se nähnytruotsinmaalaisiakin ylimyksiä vierainaan.

Siinä talossa, ylhäällä ullakkokamarissaan, istui nuori, vaalea tyttö,vastikään seitsemäntoista täyttänyt, käsin poskeen ja kyynärpäinpöytään nojaten, kiihkeissä mietteissä tuijottaen ulos ikkunasta.Mitään ei hän kuitenkaan nähnyt, eipä sitä tarkoittanutkaan. Ulkona olitumma, tihkusateinen syysyö, tai ilta oikeastaan vasta, ja lepattavankynttilän valossa hän saattoi eroittaa himmeän kuvansa ruudusta, jonkaeteen hän ei ollut vetänyt verhoja. Toisinaan hän hajamielisestirutisti käteensä rypistyneen kirjelapun, jonka sisällön hän jo osasiulkoa, ja kuta pitemmälle hän mietti, sitä kiihkeämmin rupesi hänenverensä kiertämään, purppuroiden vienot posket, silmäteräin laajetessasuuriksi ja avuttomiksi.

Kun ulkona rasahti, säpsähti hän huomattavasti ja vaistomaisesti kapeakäsi painui sydämelle. Se oli tuuli vain, sade vain, joka pieksivesikourua, mutta kuitenkin tyttö kuunteli kauan, hievahtamatta. Sittenhän nousi, astui hajamielisenä vuoteensa luo, joka siinä valmiinaodotti, otti epäröiden päällysverhon käteensä, ikäänkuin aikoen peittääjälleen, mutta ei tehnyt sitä kuitenkaan, hengähti vain syvään,pyyhkäisten kiharan ohimoltaan.

"Tuskin tuleekaan. Sataakin näin… En… en odota", ajatteli hän, jopahuuletkin liikkuivat, sanoja vaan ei syntynyt.

Sitten palasi hän takasin pöydän ääreen ja alkoi taas lukea kirjettään:

'Tänä iltana lentää nuoli puhallusputkesta ikkunaasi; silloin tiedät, että odottaja on alhaalla. Tänä iltana, sitten ei.

Tiedätkö, että ullakolla, vierelläsi, kuivataan pyykkiä paksujen nuorien päällä, tiedätkö, että nuori tyttö jaksaa kannattaa suuren painon, jos istuu lattialla, kädet alempana ikkunaa, ja antaa laudan särmien estää köyttä luisumasta.

Tänä iltana, sitten ei.'

Sellainen oli nimetön kirje, nimetön ja kuitenkin tuttu.

Ja nuori tyttö vaipui jälleen mietteisiinsä… Miten olikaan tämä poikaniin päässyt juurtumaan hänen sydämeensä, tämä ylioppilas, ja juuritänä kesänä, olihan hän tuntenut hänet ennenkin… Sen souturetkenjälkeen, niinkö? Mutta minkä sille mahtoi, että tuuli irroitti veneenrannasta ja hän jäi vastarannan niemeen, josta oli maitse kiertäenkolme, neljä kilometriä kotiin, ja ilta jo uhkasi. Silloinuistintavetävä ylioppilas kuuli hänen huutonsa, souti luo, ottivalkopukuisen immen veneeseensä, kohottaen kunnioittavasti hattuaan jaalkoi soutaa.

"Laskekaa toki uistin järveen", sanoi tyttö silloin, tarkoittamattaoikeastaan muuta kuin lopettaa kiusallisen äänettömyyden.

Ylioppilaan silmät välähtivät, ja hymyillessä valkeat hampaat hohtivatruskettuneista kasvoista hämärässä.

"Ei juuri ota näin selällä, mutta saattaahan sen laskea… Ehkä soudanneidin suoraan kotiin ja sitten jälestäpäin noudan veneen, koska onnoin syrjään joutunut."

"Kiitos, jos niin paljon tahdotte nähdä vaivaa."

Siihen ei ylioppilas enää vastannut, katseli vain tummansinisilläsilmillään. Jumala, kuinka ne silmät miellyttivät! — Sitten tarttuikuin tarttuikin hauki uistimeen, suuri vetkale oikein, ja senylösottopuuhat ne kirvoittivat kielen kantimistaan ja lähensivät nuoriatoisiinsa. Ja kun rantaan saavuttiin, niin ylioppilaan kasvotmuuttuivat äkkiä totisiksi ja silmissä oli kuin surua.

Sen illan jälkeen oli niin omituinen kaipaus jäänyt mieleen kytemään,ja outo ikävä, joka ennemminkin, tyyntyvinä kevätiltoina, oli samallakipeänä ja suloisena toisinaan herännyt, palasi nyt yhä useamminvieraaksi. Sitten tulivat suuret heinätalkoot, jolloin hän tarjosiniityllä kahvia heinäväelle. Siellä oli ylioppilaskin, hikisenä jaruskeanpunakkana rupatellen renkien kanssa, mutta ei hän tullutjuttusille, kaukaa vain nosti lakkiaan ja kumarsi ja kahvia ottaessaantuppausi renkien joukkoon. — Ja illalla sitten, tansseissa, hämärässäluvassa, jonka seinät ja permannon piiat olivat puhdistaneet! Kuinkateki mieli tanssia, mutta jurot pojat antoivat hänen yksinään seistäkynnyksellä, että ihan harmitti; kaiketi häpesivät. Ja ylioppilas eiollut näkevinäänkään, hypitteli vain kylän tyttöjä, solakkana janotkeana avokaulaisessa paidassaan ja sininen kaulanauha sidottunasuurelle solmulle. Silloin hän ihan uhallaan pyysi toverikseen lähinnäseisojan, pahaisen känttyrän ja heti sen jälkeen toisen; sitten viejiäkyllä riitti. Ja vihdoin ylioppilaan kimppuun, härkäpään, joka yhäpysyi taipumattomana. Hän tahtoi kiittää soutamisesta, heinäniityllä eitullut mieleen. Rusko ylioppilaan poskilla tummeni ja hän kumarsi vähänsiihen tapaan kuin herrat. Neiti ystävällisesti muistaa vielä,pikkuseikan. Ja samalla kävi ylioppilaasta heikko väkevien tuoksahdus,jota hän tietoisesti koetti salata, jopa näytti häpeävänkin. Ylioppilastanssitti äänettömästi, vältti katsomasta, olipa jonkinlainen pilvikinhänen otsallaan.

"Odotin, että olisitte minua noutanut tanssiin, talkoot ovat minustaaina niin hauskat. Mutta itse sain tulla teitä kiittämään."

"Vai huvittaa nämä rahvaan kemut. Mitäpäs, minä kun tässätalkootuulella oikein, neiti huomanneekin. Arvelin olevan kentiesloukkaavaa."

Silläkö lailla! Ylioppilasta halutti uhmailla poikien tavoin, ollahurjaa. Ja perin kaupunkilaisena nukkena hän näkyi pitävän, kentieshiukan ivailevan. Ohoo! Kyllä hän oli maalaistavoista selvillä,paremmin kuin ylioppilas luulikaan, eikä hän ollut mikäännenännyrpistelijä. Ihan näyttääkseen hän huudahti veikeästi:

"Pirtuako oikein?"

Jumala, millainen sädekimppu singahti ylioppilaan silmistä ja kasvotkirkastuivat.

"Saunakuupasta kerrassaan", hän naurahti, mutta katsoi samassa syrjäänja jatkoi, ikäänkuin nolostuen.

"Näin talkoissa hieman."

Silloin oli hänkin ikäänkuin katunut rohkeuttaan ja veri oli syöksynytposkille; samassa ylioppilas jo johtikin hänet syrjään ja kumarsisyvään.

Nyt sai hän kyllä tanssia. Ihan kilvan tultiin häntä hakemaan; oli niinhirveän hauskaa ja kaikki olivat siivolla, pari humaltunutta renkiäkin,jotka ikäänkuin hänen tähtensä hillitsivät itseään. Vanhastaan häntiesi olevansa rahvaan suosikki, hän kun ei ollut ylpeä. Ja ylioppilasnäytti etsivän tilaisuutta päästäkseen häntä viemään, mutta eipäs, ainatuli toinen. Kuinka ylioppilaan yritykset häntä huvittivat, ihantahallaan teki mieli väistää, ihan nenän edestä meni toiselle, vaikkahuomasi ylioppilaan lähestyvän. Mutta silloin, silloin kuohahtinuorukainen, tanssitti kuin hurja kaikki tytöt, vuoron perään, sittenlakkasi kokonaan, asettui seinälle varta vasten häntä vaanimaan ja saihänet vihdoin haltuunsa, hengästyneenä ja uuvuksissa.

"Nyt tanssitan teitä", sanoi hän käheästi ja hänen äänessään oli milteivihaa. "Äsken taisitte moittia minua."

Muuta ei hän enää sanonutkaan, pyöritti vain kuin hurja, vimmattuamaalaispolkkaa, yhä ja yhä vaan.

Ensin tyttöä väsytti, mutta sitten hän ajatteli: vai niin, nokoetetaanpas, ja ponnisteli pitkän aikaa. Vihdoin hänen kuitenkintäytyi antaa perää.

"Nyt tulee minun kuuma!"

"Niin minunkin", sanoi silloin ylioppilas ja kuljetti rohkeastitanssitoverinsa ulos.

Järvi lepäsi kuin peili kajastuksen valovälkkeissä. Mutta hiljaisuusahdisti ja suuri koivu, jonka alle he olivat pysähtyneet, nukkuiriippuvin lehdin. Ylioppilas oli sytyttänyt savukkeen, hän leyhyttelinenäliinalla kasvojaan. Ei ylioppilas huomautellut luonnon kauneudesta,jommoiseen tyttö kaupungissa oli tottunut, vaikeni vaan. Suututtikinhiukan, tämä alkoi olla noloa.

"Mitä lienee kello jo?" kysyi hän vihdoin.

"Ei yhtätoista vielä."

"Yhtätoistako! Hyvänen aika, sitten on minun lähdettävä… Hyvästi!"
Tyttö ojensi kätensä.

Jotakin liikahti ylioppilaan huulilla, ehkä pyyntö jäämään, mutta hänvaikeni ja puristi kättä vain. Jumala sitä katsetta! Se aivan ottihaltuunsa ja huumasi. Ja nuorukainen kääntyi häntä saattamaan. Kuinkatyttö oli onneton. Oi, eikö hän nyt ymmärtänyt, se ei toki sopinut.Mitä sanoisi talkooväki ja mitä ajattelisivat kotona, jos sattuisivathuomaamaan! Ja niin sanoi hän vihdoin, hiljaa, mutta päättävästi.

"Älkää saattako minua."

Ylioppilas pysähtyi kuin naulattu ja tumma puna syöksähti hänenkasvoilleen. Juhlallisesti, liian juhlallisesti hän kumarsi ja kääntyi,sanomatta mitään. Silloin valtasi tytön ennen tuntematon, hätäinentuska ja hänen tuli pakko toimia. Nopeasti astui hän pari askeltaylioppilaan perään, tarttui käteen ja kuiskasi.

"Ymmärrättekö minua?"

Ylioppilas loi häneen syvät, totiset silmänsä ja käsi jäi hänenkäteensä. Ahdistus, joka oli onnea, valtasi mielen ja ympäristö muuttuikuin uneksi… Mitä tapahtuikaan. Ei hän sitä täysin tajunnut. Kuinunessa kiertyi jäntevä käsivarsi hänen ympärilleen… Kun lumoushaihtui, huomasi hän kiirein askelin rientävänsä kotiin ja korvissa soivielä kuuma kuiskaus:

"Ymmärrän sinua… Mene."

Sitten, elokuusta asti, haalasivat tänne Helgen, muka lukemaan maanhiljaisuuteen. Kyllä hän ymmärsi. Tämä oli nyt se, jonka pappa ja mammaolivat valinneet, tämä hintelä, kalvakka, hienosti sivistynytkirjamies, joka ensin kaatoi hajuvettä takilleen ja sitten pistiresedan napinläpeen. No, tietysti sellaista oli huvittava kiusotella,aina sama kohtelias hymy ja pikkuvanha sukkeluuksien laskettelu, muttariehakasti telmimään ei hänessä miestä, kenkien kastumisestakin oliaina pelko. Toista oli ylioppilas, josta tyttö alinomaa salavihkaakyseli vanhalta Marilta. Sanomalehdetkin hänestä puhuivat,urheiluasiain yhteydessä.

"Juovan kuuluu se kylän maisteri."

"Ihmisten puheita. Niissähän tuo hääräilee urheiluksissa ja nuorisonseuroissa. Vaan ei kuulu puheita pitävän. Ihan renkien kanssa vaanoleilee, niin ettei joukosta erota ja hyvä on köyhälle, ainaauttamassa. Ei ole suurellinen, omana miehenä kylän pojat raitillapitävät. Vaan ei ole liioin tappelua ja rähinää sattunut, maisterinjoukossa ollen… No, jospa tuota sitten ryypännee. Kirja kainalossapyörähtää milloin minkin isännän peräkamariin, taitavat tyrkyttää,suosittu kun on kovasti mies, haastelevat, uusiin tapoihinmaanviljelyksessä kuuluu yllyttelevän ja vähänkös sitä on hänenkinohjeillaan yritetty. Vaan niitä esitelmiä ja suuria puheita se kuuluuvälttelevän."

Sellaistapa vanha Mari. Ja hän, tyttönen, souti usein yksikseen illantullen tuonne niemen taa. Siellä makasi ylioppilas rannalla, ruskeatkasvot suuren kiven takaa loistaen, siellä oli ihmeellinen, salainenonni ja siitä ei tiennyt kukaan, ei kukaan. Ylioppilaassa oli kuintaikaa, eikä hän kuitenkaan sanonut juuri mitään, silmät vainloistivat. Ihmeellinen oli hänen voimansa. Mutta viime aikoina oli hänmuuttunut niin vakavaksi ja miettiväksi ja oudosti hän viittailipoismenostaan ja jokin painoi häntä. Sitten ei häntä ollut rannalletullut, pitkään aikaan. Ja nyt, yhtäkkiä tämä kirje.

Tyttöä ahdisti nytkin niin, että hänen täytyi painaa kädellä sydäntään.
Mitä aikoikaan hän tehdä? Oliko oikein tehdä niin?

Samassa poksahti jotain seinään. Sydän ikäänkuin hypähti, hengityssalpautui, veri pakeni poskilta ja jäsenet värisivät… Heti senjälkeen uudestaan, osuen ikkunaan. Ei epäilystäkään, siellä oliodottaja alhaalla; "tänä iltana, sitten ei". Kuin huumeessa tyttösieppasi köyden sängyn alta, epäröi hetken, mutta avasi sittenhermostunein liikkein ikkunan ja kumartui tuijottamaan alas. Vainpimeää, eikä ääntäkään, lukuunottamatta sateen jorinaa. Entäpä, jos nytjostain katseltiin, maantieltä vaikka! Tyttö sammutti kynttilän jaheitti sitten köyden alas. Hän tunsi, kuinka siihen tartuttiin, kuinkasen kantavuutta koeteltiin, ja samassa hänet valtasi yksi ainoa ajatus,yksi ainoa pelko: huoli siitä, kuinka hän jaksaisi kannattaa kalliintaakan. Hän vaipui lattialle istumaan, köyttä akkunalaudan särmäävasten vetäen, tarpeettomastikin ponnistellen ja sydän tuskastavapisten. Vihdoin alkoi kuulua rapinaa, sitten huohottavaa, vaikkahillittyä hengitystä ja sitten iskeytyivät lujat kourat ikkunankamanaan ja pää piirtyi synkkää taivasta vasten. Sensiaan että olisiauttanut, peräytyi tyttö kuin uhkaavaa vaaraa, huoneensa viimeiseensopukkaan ja painautui väristen seinää vasten.

Hiljaisuus vallitsi. Ei kuulunut hiiskaustakaan, ei liikettä, tuulivain pieksi sadetta seinään. Kului pitkiä hetkiä. Sitten raapasinuorukainen tulta ja sytytti kynttilän. Hänen kasvonsa olivat oudonkalpeat ja lepattava liekki heitti niille omituisia varjoja. Tyttöseisoi hievahtamatta.

"Tahdotko, että poistun?" kysyi nuorukainen vihdoin tukahtuneella,särkymäisillään olevalla äänellä.

Ei vastausta, ei liikahdusta.

"Sano", kuului jälleen aivan hiljaa.

Silloin tyttö syöksähti nurkastaan, painoi päänsä nuorukaisen rintaavasten ja kuiskasi.

"Rakas."

Koskaan ei ylioppilas ollut ennen ollut sellainen. Hänen silmänsähehkuivat kuin tuli ja hänen huulensa polttivat. Toisinaan työnsi hänluotaan, tuijottaen pitkät hetket, toisinaan puristi hän ranteistakuumeisin käsin, ja hänen huulensa liikahtelivat, mutta sanoja eisyntynyt.

"Mikä sinun on?" kysyi tyttö ihmeissään.

Silloin välähti ylioppilaan silmistä kuin viha ja hän sanoitukahtuneesti.

"Tule luokseni!"

Tytön sydän ikäänkuin kutistui, kaikki veri pakeni kasvoilta jakatseesta kuulsi tuskainen säikähdys. Väläyksessä muisti hän kaikenentisen, kiusottelunsa, kiemailunsa, vieläpä sanatkin, jotka ylioppilaskerran oli lausunut: "sinä liehut ympärilläni kuin perho, mutta entavoita sinua." Mutta silloin oli nuorukaisen kasvoilla karehtinutruskea hymy, nyt istui hän uhmaavana, vaativana, polttavin silmin. Kuinunessa tyttö nousi ja jäi häneen tuijottamaan.

"Luulin, että sanoisit minulle hyvästi, selittäisit. Nyt olettällainen, istut synkkänä ja äänettömänä. Mikä sinun on?"

Ylioppilas hengitti raskaasti.

"Tule", toisti hän.

Silloin kyyneleet kihosivat tytön silmiin ja väräjävin äänin hänesteli:

"Rakas."

Ylioppilaan otsasuonet paisuivat ja hän tuijotti maahan. Mutta entistäpäättävämmin hän toisti:

"Tule!"

Jo äänestä tyttö tunsi herransa ja hän vapisi. Kirjeen sanatiskeytyivät mieleen: "tänä iltana, sitten ei". Hänet valtasi hetkeksineuvottomuus ja tuska. Mutta sitten levisi hänen kasvoilleen outo valoja poskille kohosi puna.

Yhtäkkiä näytti hän heräävän, pysähtyi, epäröitsi…

Ylioppilaan sumentuneet silmät rävähtivät ja hän nosti katseensa.Sitten peitti hän käsivarrellaan kasvonsa kuin kirkkaan valonhuikaisemana. Vihdoin ponnahti hän ylös, otti tytön syliinsä keveästikuin lapsen, peitti hänet vuoteeseen ja vaipui itse polvilleen senääreen, päätään tyynyyn painaen. Hänen hartiansa vavahtelivat kuinolisi hän nyyhkyttänyt.

"En ymmärrä sinua. Miksi et puhu?" sanoi tyttö vihdoin, pitkän ajankuluttua.

Silloin ylioppilas nosti kasvonsa, silitti hiljaa tytön kiharoita jahänen silmissään oli tavaton lempeys.

"Anteeksi, pieni. Olin sinulle paha usein, pahin nyt… kun lähden."

"Ja minne lähdet, sano?"

"Samapa se, minne, en kuitenkaan ole luonasi."

"Ja miksi lähdet?"

"Lähden, koska rakastan."

"Toista… enemmän kuin minua?"

"Enemmän kuin sinua."

"Ja loukkasit minua tällä tavalla", kuiskasi tyttö kiihkeästi,purskahtaen

1 2 3 4 5 6 7 8
Comments (0)
reload, if the code cannot be seen
Free online library ideabooks.net