» » » Kahden reportterin seikkailut_ Seikkailuromaani

Kahden reportterin seikkailut_ Seikkailuromaani

Kahden reportterin seikkailut_ Seikkailuromaani
Author: Karila Olli
Title: Kahden reportterin seikkailut_ Seikkailuromaani
Release Date: 2018-06-24
Type book: Text
Copyright Status: Public domain in the USA.
Date added: 27 March 2019
Count views: 112
Read book
1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 18

Project Gutenberg's Kahden reportterin seikkailut, by Niilo Pärnänen

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States andmost other parts of the world at no cost and with almost no restrictionswhatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the termsof the Project Gutenberg License included with this eBook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'llhave to check the laws of the country where you are located before usingthis ebook.

Title: Kahden reportterin seikkailut Seikkailuromaani

Author: Niilo Pärnänen

Release Date: June 24, 2018 [EBook #57386]

Language: Finnish

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KAHDEN REPORTTERIN SEIKKAILUT ***

Produced by Tapio Riikonen

KAHDEN REPORTTERIN SEIKKAILUT

Seikkailuromaani

Kirj.

OLLI KARILA

Jyväskylässä,K. J. Gummerus Oy,1922.

ENSIMÄINEN OSA.

Pelisaleissa kävi kuin maininkien vaimeneva kohina. Vihreäfrakkisetvirkailijat liukuivat ihmisjoukossa ja suhisevin äänin muistuttivat,että rahan ja intohimon pyhätössä täytyi olla hiljaa. Säihkyviensähkökruunujen valossa loistivat kirjavaväriset marmoriseinätkorinttilaisine pylväineen, kuvapatsaineen ja korkokuvineen, parkettikumisi satojen hillittyjen askelten ääntä, ja vihreäverkaisillapöydillä liukuivat norsunluiset ja paperiset pelimarkat äänettömästi.Roulette pyöri, boule pyöri, poule royale pyöri, ja baccaraat-pöytienääressä lentelivät kortit croupierin ilmiömäisen taitavan kädenheitteleminä. Ihmisjoukko aaltoili, tungeskeli pöytien äärellä, pelasi,tarkkasi, odotti ja toivoi, toivoi rouletten neulan pysähtyvän heidännumeronsa kohdalle, toivoi korttien silmien täyttävän heidäntoivomuksensa. Vanhat ja nuoret, elämäniloiset liikemiehet, huolettomatupseerit, nauravat huvimatkailijat, ijäkkäät, sairaaloisen kiihkeätnaiset oli pelihimo vallannut, se jännitti heidän katseitaan, sesaattoi heidän silmänsä kuumeisesti loistamaan, ja pelimarkkojahermostuneesti hypistellen he tarkkasivat hengitystään pidätellenroulette-pyörän vinhaa vauhtia. Outo, kuumeinen ja kiihkeä ilmapiirivaikutti kaikkiin, se pani käden vavahtelemaan, se punastutti jakalvistutti kasvot, ja joskus puhkesi tappion katkeruus tai voitonriemu hillittyyn huudahdukseen. Mutta kaiken yllä vakavina, kylminä javälinpitämättöminä istuivat tarkastajat korkeissa nojatuoleissaan jaylimielisin silmäyksin kuin mammonan kuvat tarkastelivat jalkojensajuurella kiihkoilevaa laumaa.

Suuriruhtinas Ivan Ivanovitsh istui roulette-pöydän ääressä ja pelasi.Ja hävisi. Mutta pelasi kaikesta huolimatta. Hänen ystävänsä MatveiMatvejevitsh seisoi hänen tuolinsa takana ja katsoi hänen peliään, jatäytyisi valehdella, jos väittäisi hänen olleen tyytyväisen näkemäänsä.Päinvastoin. Matvei Matvejevitsh kiroili, ei ääneen, sillä sitä hän eiuskaltanut tehdä, ei pelihelvetin sääntöjen eikä suuriruhtinaanläsnäolon takia, mutta sisimmässään hän kiroili kahta voimakkaammin.Hän tunsi mielestään oikeutettua suuttumusta Ivan Ivanovitshinpelihimon takia. Olisi liikaa vaadittu, jos hän suorastaanperiaatteellisesti olisi ollut pelaamista vastustavalla jatuomitsevalla kannalla. Ei, mutta hän oli tilanneihminen, ja tietäensen, että suuriruhtinaan koko irtain omaisuus — ja muunlaistaomaisuutta ei suuriruhtinaalla ollutkaan — oli sijoitettupelimarkkoihin, mikä sijoitus ei näyttänyt takaavan pääomaakaan,koroista puhumattakaan, ja tuntien, ettei hänellä olisi ollut mitäänmaukasta illallista, puolta tusinaa bierseideleitä ja pullollistaunkarilaista viiniä vastaan, ent. todellinen salaneuvos MatveiMatvejevitsh tunsi melkein siveellistä suuttumusta ruhtinaallistaystäväänsä kohtaan.

Kun hän pari tuntia sitten oli Ivan Ivanovitshin kanssa lähtenytkävelemään, oli hänen mielessään kangastanut miellyttävä mahdollisuussyödä kunnollinen illallinen rantakasinon parvekkeella. Mutta tuskinoli suuriruhtinas nähnyt pelisalien tulien loistavan puutarhaan, kunMatvei Matvejevitshin tuulentuvat oli kylmä todellisuus särkenyt. Josruhtinas olisi voittanut, olisi Matvei Matvejevitsh ollut maailmantyytyväisin ihminen, mutta kun hän hävisi, tunsi Matvei Matvejevitshkatkeroituvansa ruhtinaita kohtaan yleensä ja Ivan Ivanovitshia vastaanerikoisesti. Illallismahdollisuudet hupenivat hitaasti ja varmasticroupierin veltosti haravoidessa pankkiin norsunluisia pelimarkkoja,joitten joukossa oli aina myös suuriruhtinaan osuus.

Matvei Matvejevitshia väsytti seisominen, mutta hän ei kunnioituksestauskaltanut lähteä sivuhuoneeseen istumaan, särkyneet illallishaaveetmyllersivät hänen mieltään ja tietoisuus auttamattoman tyhjästälompakosta teki Matvei Matvejevitshista ehdottoman pessimistin.Jonkinlaista tuskallista mielihyvää tuotti hänelle kuitenkin tunnesiitä, että hän oli marttyyri, että hän taisteli ja kärsi ruhtinaansapuolesta, ja slaavilaisen alistuvaisesti hän paisutteli tuotamieleenjohtumaa.

Matvei Matvejevitshin pulleahkot, hyväntahtoiset kasvot alkoivatpunoittaa, hänen lyhyet lihavat sormensa takertuivat lujemmintuolinnojaan ja pakostakin täytyi hänen vähänväliä vaihtaa jalkaa.Ruhtinas pelasi häiriintymättömästi. Hän näytti unohtaneen kaiken muunja vajonneen kokonaan tarkkaamaan roulette-pyörän liikettä. Hänenkalpeahkot kasvonsa ilmaisivat väsymystä ja kyllästymistä, tummatsilmät olivat puoliummessa ja naisellinen käsi hypisteli pelimarkkoja.

Niin jatkui peli tuntikausia. Matvei Matvejevitsh tunsi vajoavansajonnekin syvälle ja kauas, hänen tajuntansa ohi livahti kuin varkainiloisia, meluisia kuvia entisestä Pietarista laskiaisineen, Pariisista,Rivieralta, tanssiaisista, päivällisistä, juhlista, paraateista, muttavoimakkaimpana, kiihoittavimpana kalvoi hänen mieltään muisto mustasta,suurirakeisesta kaviaarista, eräästä hänen mieliviinistään ja joistakinmuista samansuuntaisista pöytäiloista. Matvei Matvejevitsh huokasisyvään, hänenkin maatilallaan oli nyt sanomalehtitietojen mukaanperustettu kommunistinen osuusviljelys, jonka komisariona oli hänenentinen sikopaimenensa.

Ja nyt hän oli täällä, kirotussa Danzigissa, yhdessä Ivan Ivanovitshinkanssa, ja huokaili haihtuneen illallishaaveen takia…

Häikäisevä kirkkaus tulvahti pelisaliin, kun virkailija vetäsi raskaatsamettiset ikkunaverhot syrjään ja auringon sokaiseva valo pääsivapaasti sisään. Biljoonat tomuhiukkaset sädehtivät sen vuossa,marmoripylväät kiilsivät lukemattomin värivivahduksin ja pöytien vihreäverka aivankuin elostui. Oli jo aamu, pelisalin ilma oli raskasta jatukahuttavaa, sininen tupakansavu leijaili paksuina pilvinä ja croupierja tarkastaja istuivat valjuina ja väsyneinä istuimillaan.

Ivan Ivanovitsh pelasi vielä ja Matvei Matvejevitsh tajusi istuvansahänen vieressään. Roulette pyöri, mutta pysähtyi yhtä säännöllisestikuin aikaisemminkin aina väärälle numerolle, ja pelimarkat — viimeiset— soluivat suuriruhtinaan käden ulottuvilta croupierin huostaan.Matvei Matvejevitsh ei enää tajunnut ajan kulumista, hän tunsivastustamatonta, raivostuttavan voimakasta unen tarvetta, eikä mikäänmahti voinut pitää hänen silmiään avoinna.

Viimein ruhtinas nousi ja tuskin huomattava ilon ja tyytyväisyyden hymykirkasti croupierin kalpeat kasvot.

"Matvei Matvejevitsh, lähtekäämme aamiaiselle!"

Sanoilla oli ihmeellinen vaikutus ent. salaneuvokseen. Hän avasisilmänsä ja jaksoi ne pitää auki, hän jaksoi nousta ylös ja seurataruhtinasta marmoriportaita alas ja sitten puutarhaan. Hm, lempovieköön, ruhtinas oli sittenkin voittanut, ja jos illallinen olikinlopullisesti vaitiololla sivuutettu, ei aamiaista mitenkään sopinuthalveksia.

Ivan Ivanovitsh hengitti raikasta aamuilmaa ja haisteli mereltäpuhaltavaa tuulta.

"Matvei Matvejevitsh, mennään uimaan!"

Ent. salaneuvos katsoi hämmästyneenä ruhtinaaseen. Uimaan! Hän tunsikylmiä väreitä selässään. Tietysti se virkistäisi, mutta sittenkin —näin aamulla! Mutta aamiaisen toivo oli kirkas ja voimakas, ja yhtäkkiätunsi Matvei Matvejevitsh ihmeellistä reippautta ja yrittäen suoristaahyllyvää ryhtiään hän ilmoitti suostuvansa.

Huh, hiekka oli kylmää, hiton kylmää, vesi suorastaan hirmuista, muttaMatvei Matvejevitsh kahlasi urhoollisesti, kunnes vesi ulottui aivanrintaan saakka. Hän heittäytyi veteen ja hänen onnistui todellakinkastautua, lähtien sitten peräytymään innolla ja taitavuudella, mistävain venäläiset voivat peräytymisretkillään ylpeillä. Hän pukeutuihämmästyttävän nopeasti ja jäi sitten hampaat kalisten odottamaan IvanIvanovitshia, jolla ei ollut samanlaista kiirettä. Matvei Matvejevitshajatteli — eikä hän voinut mitään sille, että hänen ajatuksensakulkivat samaa rataa kuin riihtä puivan hevosen — maukasta aamiaistalämpimine annoksineen ja snapseineen.

Rantakasinon parveke oli tyhjä, kun he molemmat hätäilemättä jakiirehtimättä nousivat loivia portaita ylös. Tarjoilija, jonka kasvottodistivat, ettei pistäytyminen meressä hänellekään tekisi pahaa,riensi heidän luokseen, ja vanhan herkuttelijan hätäilemättömyydelläMatvei Matvejevitsh syventyi tutkimaan annoslistaa, antoi määräyksensäja kiinnitti sitten huomionsa viinilistaan.

Neljännestunnin kuluttua, auringon alkaessa kohota yhä korkeammalle jasaadessa vihertävän meren loistamaan valkoisine purjeineen ja liitävinelokkeineen, kirkastui Matvei Matvejevitshinkin mieli hitaasti, muttavarmasti, ja leikellessään kylmää siankyljystä kolmannen snapsinpainimeksi hän oli jo aivan loistavalla tuulella.

"Ivan Ivanovitsh", — he käyttivät tätä korutonta puhuttelutapaa —"luuletteko, että kenraalimme saa järjestetyksi konferenssin mielemmemukaan. Totta puhuen, Ivan Ivanovitsh, minä en ole milloinkaan sietänytjuutalaisia, en ollenkaan, mutta Amos Andrejevitsh on jonkinlainenpoikkeus säännöstä. Hän on liukas mies ja osaa kyllä yhtä ja toista.Ja hän palvelee nyt hyvää asiaa. Voimat täytyy koota, sanon minä, jakoota ne teidän, Ivan Ivanovitsh, nimen ja olennon ympärille. Ah,Volga-maatushka!" huudahti Matvei Matvejevitsh hempeämielisesti kaataenitselleen neljännen snapsin ja ajatellen Volgan sampien kaviaaria.

Ivan Ivanovitsh nyökkäsi vaieten. Hän ei mielellään puhunutpolitiikkaa. Politiikka oli ikävää ja Ivan Ivanovitsh ei mitään niinkammonnut kuin ikävää. Hänellä oli kyllä velvollisuuksia, hän tunsi jatunnusti, että täytyihän hänenkin tehdä jotakin pyhän Venäjän hyväksi,mutta Ivan Ivanovitsh tunsi tehneensä tarpeeksi asettuessaan asioittenjohtoon, s.o. antaessaan muitten vapaasti toimia hänen puolestaan.Niinkuin esimerkiksi Amos Andrejevitshin, jonka hän oli palkinnutkenraalin arvolla ja nimittänyt sotaministeriksi valtakuntaan, jotahänellä ei ollut, ja armeijaan, josta hän ei uskaltanut uneksiakaan.

Matvei Matvejevitsh söi. Hän kosti sen, ettei ollut syönyt illallista,ja hänen vilpitön innostuksensa ja kiintymyksensä käsilläolevaantehtävään nostatti ymmärtävän hymyn suuriruhtinaan kasvoille. MatveiMatvejevitsh ei sitä huomannut, ja vaikka olisi huomannutkin, ei olisipahastunut. Matvei Matvejevitsh oli ihminen, ja hän uskalsi myöskinolla ja esiintyä ihmisenä.

Ateria loppui ja Matvei Matvejevitsh laski ruokaliinan pöydälle,valitsi sikaarin ja sen sytytettyään nojautui tuolin selkään.

"Tämä Zoppot on sittenkin aika hauska paikka", totesi hän puhaltaenvaltavan savupilven.

Ruhtinas nyökäytti päätään.

"Se ei tosin vedä vertoja Rivieralle, mutta täälläkin voi sentäänihminen elää säädyllisesti."

Ruhtinas nyökäytti taas päätään, mutta hänen mieltään askarrutti jokinajatus. Matvei Matvejevitshkin vaikeni ja jäi nauttimaan sikaarista,autereisesta ilmasta, hivelevästä tuulesta, rannattomasta loistavastamerestä ja yleisestä rauhallisuuden ja tyytyväisyyden tunteestaan.Matvei Matvejevitsh tunsi taaskin muuttuvansa horjumattomaksi jajyrkäksi optimistiksi ja häntä jollakin tavoin kainostutti ajatus, ettäyöllä oli ollut vajota pessimismiin.

"Lähdemmekö nukkumaan, Matvei Matvejevitsh?"

Ent. salaneuvoksella ei ollut mitään tätä ajatusta vastaan. Pieni uniei tekisi pahaa, ei ollenkaan. Sitten olisi taas illalla virkeämpi. Hänilmoitti myöntyvänsä.

"No niin, lähtekäämme sitten! Pidähän huolta laskusta!"

Jos sanoisimme, että Matvei Matvejevitsh tyrmistyi näistä sanoista,kuvaisimme vain tuhannesosan voimalla sitä mielenliikutusta, mikä hänetvaltasi. Matvei Matvejevitshin pienet silmät jäykistyivät, hänen päänsäasento jännittyi ja sikaari pysähtyi puolitiehen. Hän menetti hetkeksikäsityskykynsä sekä tapahtuneesta että olletikin tapahtuvasta.

"Lasku!" änkytti hän vihdoin. "Lasku!"

Ivan Ivanovitsh katsoi häntä kummissaan, niinkuin hiukanepämiellyttävää ja ikävystyttävää pilailua.

"Tietysti lasku! Onhan meidän maksettava aamiaisestamme."

Matvei Matvejevitsh tarttui etikkapulloon, mutta huomasi viimehetkessä, ettei se sopisi hermojen rauhoituslääkkeeksi.

"Mutta paras Ivan Ivanovitsh, millä minä maksan laskun? Eihän minullaole rahaa ollenkaan."

Nyt vajosi Ivan Ivanovitsh takaisin istuimelleen, josta hän jo puoliksioli kohottautunut ja näytti todella harmistuneelta.

"Sinulla ei ole rahaa! Jätä nyt leikki pois! Eihän minulla ole yhtäänpfennigiä, menetin kaikki tuolla pelihelvetissä."

Majesteetillisesti kuin sankari antiikkisessa draamassa peitti MatveiMatvejevitsh punoittavat kasvonsa lihavilla sormillaan ja nojautuipöytää vastaan, pöytää, jonka valkoisella liinalla lepäsivät äsken niinkiihoittavan aamiaisen surkeat tähteet.

Menettänyt!

Ja Matvei Matvejevitsh kun oli luullut, että Ivan Ivanovitsh oliviimeisillä minuuteilla jotakin voittanut, voittanut ainakin kahdenaamiaisen hinnan. Raskaasti huoaten kohottautui Matvei Matvejevitshylös ja katsoi ystäväänsä, jonka kasvot kuvastivat myös melkein kauhua.He olivat ankkurissa, auttamattomasti ankkurissa, ei niinkuin ennenPietarissa ja Moskovassa ja Pariisissa, jolloin kaikki oli ollut vainhauskaa ja jännittävää, jolloin hovimestari oli säteillyt kuin Saharankeskipäivän aurinko, vaan proosallisen epäluuloisessa Danzigissa, jossatulitikkulaatikkokin täytyi maksaa käteisellä. Ja he, suuriruhtinasIvan Ivanovitsh, pyhän Venäjän tuleva tsaari, Puolan kuningas, Suomensuuriruhtinas y.m. y.m. ja hän, Matvei Matvejevitsh, todellinensalaneuvos! Se oli liian uskomatonta, ollakseen totta, mutta myöskinliian totta, ollakseen uskomatonta.

"Ja nyt… ", aloitti Matvei Matvejevitsh.

"… mitä me teemme…", jatkoi suuriruhtinas.

"… pelastuaksemme kunnialla…", täydensi Matvei Matvejevitsh.

"… tästä hiton harmillisesta jutusta?" lopetti Ivan Ivanovitsh.

Molemmat miettivät.

"Rahaa ei meillä ole, ei täällä eikä kotona."

"Ei."

"Entäpä jos", ja Matvei Matvejevitsh alensi ääntään ja vilkaisitorkkuvaan palvelijaan, joka oli heihin melkein selin, "entäpä joslivistäisimme! Se olisi jännittävää! Tulisimme sitten toisen kerran jamaksaisimme, jos tahtoisimme, vaikka luulenkin, että meitä on täälläniin paljon nyletty, ettei olisi ollenkaan kohtuutonta ettätarjoaisivat meille vaivaisen aamiaisen."

Ivan Ivanovitsh pudisti päätään, mutta Matvei Matvejevitshin valtasijokin poikuusaikuinen puuska ja hän tarttui lujasti Ivan Ivanovitshinkäteen.

"Koettakaamme! Kukaan ei näe ja yritys onnistuu."

Ruhtinas epäröi, mutta taipui. Molemmat nousivat äärimmäisen hiljaa jaalkoivat hiljaa hiipiä sivuportaita kohti, Matvei Matvejevitshin kokoajan pitäessä tarkkaan silmällä tarjoilijaa, niin tarkkaan, että hänjätti tarkastamatta kulkusuunnan, sillä seurauksella, että törmäsikeveätä rautaista puutarhatuolia vastaan, se horjahti, MatveiMatvejevitsh kurottautui epätoivoisesti sitä tavottamaan, jalkaliukahti, salaneuvos menetti tasapainonsa ja puutarhatuolin rämisevä jasalaneuvoksen jysähtävä kaatuminen herättivät tarjoilijan, jokahämmästyneenä katseli salaneuvoksen enemmän sammakkoa kuin salaneuvostamuistuttavia, epätoivoisen arvokkaita yrityksiä päästä jaloilleen.Pakoyritys oli auttamattomasti epäonnistunut. Mutta MatveiMatvejevitsh, huolimatta kaatumisesta ja sen aiheuttamastahämmennyksestä, hallitsi hermonsa ja meni kylmäverisestisanomalehtihyllyn luo, valitsi itselleen pari lehteä ja palasiarvokkaasti paikalleen, Ivan Ivanovitshin sanatonna seuratessa.

"Hyi hitto!" puuskutti salaneuvos sanomalehden takana. "Olipa käydähullusti. Mitä me nyt teemme?"

Oli todellakin helpompi kysyä kuin vastata. Ivan Ivanovitsh sai äkkiäloistavan ajatuksen.

"Minä menen hakemaan kenraalimme Amos Andrejevitshin!"

Matvei Matvejevitshin kasvot kirkastuivat. Kenraali oli kylläjuutalainen, mutta tilanne ei sallinut valikoida, kunhan vainjuutalaisella oli tarpeeksi rahaa. Ajatus oli loistava siltä kannalta,mutta ei siltä, että Ivan Ivanovitsh lähtisi kenraalia hakemaan. MatveiMatvejevitsh olisi paljon mieluummin itse uhrautunut, vaikka hänenolemuksensa todistikin, että hän mahdollisuuden mukaan välttiliikehtimistä. Ivan Ivanovitsh nyökkäsi keveästi ja poistuiarvokkaasti, tarjoilijan osaamatta edes aavistaa, mikä tarkoitus hänenpoistumisellaan oli.

Matvei Matvejevitsh istui ja katseli merelle. Sitten hän luki tai olilukevinaan. Ja poltti sikaareita, kunnes kurkkua alkoi kuivaa. Hän olivarma siitä, että kenraalilla on rahaa ja siihen luottaen hän tilasijoitakin olutseideleitä. Aurinko kiipesi yhä korkeammalle, vieraitatuli ja meni, merenranta tarjosi kirjavan näyn kylpijöineen jauimakojuineen, helle alkoi tuntua, mutta Matvei Matvejevitsh istui yhtäuskollisesti kuin edellisenä yönä oli seisonut. Hän onnitteli itseään,että oli sittenkin valinnut hiukan paremman osan yöhön verrattuna,sitten hän arveli, että Ivan Ivanovitsh voisi jo vallan hyvinpalatakin, sitten hän alkoi kursailematta haukotella, joi muutamiaseideleitä ja katsoi kelloaan. Kautta patriarkan parran, IvanIvanovitsh oli viipynyt poissa kokonaista kuusi tuntia. MatveiMatvejevitsh kirosi puoliääneen, hän tunsi kylmän väreitä selässäänsitä mahdollisuutta ajatellessaan, että Ivan Ivanovitshia oli jokinonnettomuus kohdannut, ja ehti jo kirota ja manata nykyaikaisethirmunopeat kulkuneuvot, mutta alistui sitten kohtaloonsa, minkälieventämiseksi tilasi itselleen herkullisen päivällisen. Jos hänjoutuisi kiinni jatkuvasta petkutuksesta, niin petkutussumma voisihaitatta olla hieman suurempikin. Emme voi sanoa, että MatveiMatvejevitshin mieli olisi ollut loistava, mutta siitä huolimattapäivällinen kyllä maistui, ja kulautettuaan voileipäruokien välillämuutamia ryyppyjä, varmistui salaneuvos ihmeellisesti uskossaan siihen,että pelastus oli vielä

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 18
Comments (0)
Free online library ideabooks.net