» » Erämaan kultaa

Erämaan kultaa

Erämaan kultaa
Category:
Author: Grey Zane
Title: Erämaan kultaa
Release Date: 2018-12-02
Type book: Text
Copyright Status: Public domain in the USA.
Date added: 27 March 2019
Count views: 68
Read book
1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 40

The Project Gutenberg EBook of Erämaan kultaa, by Zane Grey

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and withalmost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away orre-use it under the terms of the Project Gutenberg License includedwith this eBook or online at www.gutenberg.org/license

Title: Erämaan kultaa

Author: Zane Grey

Translator: Väinö Nyman

Release Date: December 2, 2018 [EBook #58401]

Language: Finnish

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK ERÄMAAN KULTAA ***

Produced by Tapio Riikonen

ERÄMAAN KULTAA

Kirj.

Zane Grey

Englannin kielestä ("Desert Gold") suomensi

Väinö Nyman

Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Kirja,1921.

SISÄLLYS:

        Esipuhe.
     I. Vanhat ystävät.
    II. Mercedes Castañeda.
   III. Pako erämaahan.
    IV. Forlorn River.
     V. Erämaan ruusu.
    VI. Yaqui.
   VII. Valkoisia hevosia.
  VIII. Blanco Sol juoksee.
    IX. Keskeytetty lepohetki.
     X. Rojas.
    XI. Laavan ja kaktustasankojen poikki.
   XII. Helvetinkuilu.
  XIII. Forlorn Riverissä tapahtuneita muutoksia.
   XIV. Kadonnut poika.
    XV. Erämaahan vangitut.
   XVI. Vuoristolampaita.
  XVII. Merkityksellinen hevosen hirnunta.
 XVIII. Todellisuus unien asemesta.
   XIX. Forlorn Riverin salaisuus.
    XX. Erämaan kultaa.

ESIPUHE.

Kasvot kummittelivat Cameronin silmissä — erään naisen kasvot. Nenäkyivät hänelle sammuvan kenttätulen valkeassa sydämessä, nekurkistelivat häntä varjoista, jotka liehuivat välkkyvän valonyläpuolella, ne seurasivat aavemaisesti hämärässä hänen ympärillään.

Tänä hetkenä, kun aurinko oli jo laskeutunut mailleen ja kuolonhiljaisuus vallitsi luonnossa, muistui Cameronin mieleen erästapahtuma, josta jo oli kulunut pitkä aika. Se oli sattunut hänelleeräässä kodissa Peoriassa; siellä oli hän loukannut erästä naishenkilöäja menettänyt hänet, sillä hän oli rakastanut tätä liian myöhään.Cameron oli kullanetsijä, yksinäisyyttä tavoitteleva ja synkkiäkallioisia erämaita rakastava henkilö senvuoksi, että hän halusioleskella yksinään muistellakseen entistä elämäänsä.

Ääni häiritsi Cameronin mietteitä. Hän kohautti päätään kuunnellakseen.Vieno tuuli lietsoi sammumaisillaan olevaa hiillosta, puhalsi kipinöitäja valkoista tuhkaa sekä ohutta savua ympäröivään pimeyteen. Hänenaasinsa ei näyttänyt kumminkaan pelkäävän. Äkkiä rikkoi hiljaisuudenmurmelin karjunta. Se oli omituista, villiä murinaa, ei mitääntavallista haukuntaa, vaan kovaäänistä suden ulvontaa, jossa oli kuinkaipaavaa valitusta. Kun se taukosi, valtasi Cameronin kauheayksinäisyyden tunnelma. Ääni tuntui kaikuvan edelleen hänen mielessään.Hän ja tämä kuljeskeleva susi olivatkin veljeksiä.

Terävä-ääninen metallin kilinä kiviä vasten ja kavioiden pehmeä narinahiekassa aiheuttivat, että Cameron tarttui pyssyynsä ja läksiliikkeelle sammuvan kenttätulen äärestä. Hän oli jossakin asumattomallarajaseudulla Sonoran ja Arizonan välillä, ja kullanetsijä, joka kestitämän seudun kuumuuden ja hedelmättömyyden, joutui usein monenlaisiinvaaroihin.

Pari olentoa, jotka olivat ympäröivää pimeyttäkin tummemmat, lähestyi,muutti muotoaan ja päästyään nuotion valopiiriin osoittautuikin erääksivalkoiseksi mieheksi raskaasti kuormitettuine aaseineen.

"Hyvää iltaa!" huudahti tulija pysähtyessään katsoen Cameroniin. "Näintulenne. Saanko leiriytyä tänne?"

Cameron tuli esille varjosta tervehtien vierastaan, jota hän luulisamanlaiseksi kullanetsijäksi kuin hän itsekin oli.

Hän oli pahoillaan, että hänen yksinäinen yövalvomisensa kenttätulenääressä häiriytyi, mutta siitä huolimatta hän piti arvossa erämaanlakia.

Vieras kiitti häntä ja irroitti senjälkeen kantamuksen aasin selästä.
Sitten avasi hän matkalaukkunsa ja alkoi valmistella itselleen ateriaa.
Hänen liikkeensä olivat hitaat, mutta kumminkin hyvin täsmälliset.

Cameron katseli häntä vielä hieman vihaisesti, vaikkakin samalla myösuteliain ja kasvavin mielenkiinnoin. Nuotio alkoi palaa kirkkaasti jasen valossa Cameron huomasi, ettei hänen vieraansa harmaasta tukastahuolimatta näyttänyt vanhalta, ja vaikka hänen hartiansa tosinolivatkin jo kumarassa, näytti hän vielä hyvin voimakkaalta.

"Oletteko löytänyt kultaa?" kysyi Cameron häneltä ensimmäiseksikysymyksekseen.

Vieras katsahti häneen nopeasti kuin säikähtäen ihmisäänen kaikua. Hänvastasi Cameronin kysymykseen ja niin syntyi heidän välillään lyhytkeskustelu. Mutta vieras tahtoi silminnähtävästi välttää joutumastapitempiin puheluihin. Cameron kyllä ymmärsi sen. Hän nauroipilkallisesti ja tuijotti terävästi vieraansa ryppyisiin kasvoihin.Tässäpä oli totta totisesti toinen omituinen erämaan kävijä, jotakannusti jokin muukin voima kuin kullan himo! Cameronista tuntui, ettähänen ja tämän miehen välillä oli jotakin "hienoa sukulaisuutta",jotakin epämääräistä ja selittämätöntä, joka kenties johtui tunteesta,että vieras oli samanlainen yksinäinen vaeltaja kuin hänkin, tahiaiheutuiko se jostakin syvemmästä käsittämättömästä sukulaisuudesta,jonka alku oli menneisyydessä? Cameronin rinnassa alkoivat myllertääkauan sitten unhottuneet tunteet, jotka olivat olleet jo niin kauanpoissa mielestä, ettei hän tahtonut niitä muistaakaan. Mutta nekiusasivat häntä kumminkin.

* * * * *

Kun hän heräsi, huomasi hän suureksi hämmästyksekseen, että hänenseuralaisensa oli jo lähtenyt. Jäljet hiekassa osoittivat pohjoistakohti. Sillä suunnalla ei ollut ollenkaan vettä. Cameron kohauttiolkapäitään, se ei ollut hänen asiansa, hänellä oli omat tehtävänsä. Jasamassa hän unhotti omituisen vieraansa.

Cameron alkoi päivähommansa kiitollisena yksinäisyydestä, jota ei nytmikään häirinnyt, sillä ympäröivässä kuilujen kyntämässä ja kaktuksiakasvavassa seudussa ei näkynyt mitään elämää. Hän kulki lounaaseen päinmilloinkaan poikkeamatta kauaksi kuivasta virranuomasta, javälinpitämättömästi erikoisetta innostuksetta hän haeskeli kullanmerkkejä.

Työ oli hyvin vaivalloista, mutta lepohetket, joita hän soi itselleensilloin tällöin, eivät johtuneet väsymyksestä. Hän pysähtyikatselemaan, kuuntelemaan ja tunnustelemaan. Tämän laajan hiljaisenmaailman merkitys hänelle oli aina ollut jonkunlainen salaperäisyys,jonka hän vain tunsi sen kaikessa mahtavassa voimassaan, mutta eimilloinkaan ymmärtänyt.

Kun hän sinä päivänä ennen hämärää kaivoi kosteaa valkeareunaistaliejua, saadakseen vettä, hän äkkiä kuuli kovaa jalkojen kolinaa kiviävasten. Solasta lähestyi häntä mies aaseineen. Cameron tunsi hänet.

"Hyvää päivää, ystävä!" huudahti mies pysähtyessään. "Tiemme yhtyivätjälleen, mikä mielestäni olikin hyvä."

"Päivää, päivää", vastasi Cameron hitaasti. "Oletteko löytänyt joitakinkullanmerkkejä tänään?"

"Ei, en kerrassaan mitään."

He leiriytyivät yhdessä, söivät vähäisen kasvisateriansa, polttivatpiipullisen tupakkaa ja kääriytyivät peitteihinsä nukkumaan vaihtamattamontakaan sanaa keskenään. Aamulla vallitsi heidän kesken yhtäläinenvaiteliaisuus, yhtäläinen toistensa vieroilu kuin ennenkin. Muttasälytettyään tavaransa aasin selkään Cameronin seuralainen loikatseensa Cameroniin ja lausui:

"Mehän voisimme ruveta yhteishommiin, jos vain se teille sopii."

"En ota milloinkaan osakasta hommiini", vastasi Cameronkylmäkiskoisesti.

"Olette yksin, kuten minäkin", lausui toinen lempeästi. "Tämähän onäärettömän laaja seutu, ja jos me löydämme kultaa, on sitä kylliksimeille molemmille."

"En ole tullut tänne erämaahan yksistään kullan tähden", vastasi
Cameron nopeasti kylmin äänensävyin.

Hänen seuralaisensa syvälle painuneet, mutta siitä huolimatta kirkkaatsilmät välähtivät äkkiä. Se pani Cameronin tunnustamaan, ettei hänmonien vaellusvuosiensa kestäessä ollut tavannut ketään, joka hänenrinnallaan olisi voinut kestää erämaan paahtavaa kuumuutta, sokaiseviahiekkamyrskyjä ja erämaan kaameata hiljaisuutta ja kolkkoutta. Cameronviittasi kädellään laajaa erämaan avaruutta kohti lausuen samalla:"Minähän voin kulkea Sonoran erämaan läpi tahi samota vaikka Pinacateentahi pohjoiseen Coloradoon asti. Olette liian vanha mies seuraamaanminua."

"En tunne maata, mutta minusta on toinen seutu yhtä hyvä kuintoinenkin", vastasi hänen seuralaisensa. Hän näytti hetkiseksiunhottavan itsensä luodessaan kaukokantoisen katseen hiekkaista jakivistä erämaata kohti. Sitten hän pienellä, kevyellä lyönnillä ajoiaasinsa Cameronin taakse. "Niin, olen tosin vanha. Yksinäinen olenmyöskin. Sellaiseksi jouduin vasta äskettäin. Mutta, hyvä ystävä, vieläsentään kykenen kulkemaan, ja muutamia päiviä kestävä toveruuteni eitule loukkaamaan teitä."

"Samoin on minunkin laitani", lausui Cameron.

He alkoivat yhdessä hiljalleen kulkea erämaata kohti. Auringonlaskeuduttua he pystyttivät leirin matalan pensaston suojaan.Cameron oli iloinen, että hänen toverinsa noudatti intiaanintapaa olla mahdollisimman vaitelias. Seuraavana päivänä olivatkullanetsijät saapuneet jo kauas synkkään erämaahan. Nyt alkoi heidänvaiteliaisuutensa vähitellen murtua; ensin mursi sen vanhempi mies jasitten aivan huomaamattaan myöskin Cameron. Heikosti palavan leiritulenääressä tämä harmaakasvoinen, ajatuksiinsa vaipunut vanha kullanetsijäotti mustan piippunsa suustaan voidakseen sanoa jotakin. Cameron taaskuunteli vain ukon puhetta, joskus sentään lausuen hänkin vastaukseksijonkun sanan. Ja niin vähitellen, kun Cameronista alkoi erämaanvaikutus tuntua vähemmän synkältä, alkoi hän kiinnittää enemmänhuomiota toveriinsa ja huomasi, että tämä vanhus erosi suurestikaikista muista, jotka hän aikaisemmin oli kohdannut erämaassa. Tämämies ei milloinkaan valitellut kuumuutta eikä näyttänyt kärsivänlentohiekasta, huonomakuisesta vedestä eikä niukasta ravinnosta.Päivisin hän harvoin oli jouten. Öisin hän istui unisen näköisenäleiritulen ääressä tahi käyskenteli edestakaisin puolihämärässä. Hännukkui sangen vähän ja kävi levolle paljon myöhemmin kuin Cameron. Hänoli väsymätön, kärsivällinen ja mietiskelevä.

Cameronin yhä lisääntyvä mielenkiinto toveriinsa pani hänet lopultakintunnustamaan, että hän jo monet vuodet oli tahtonut välttää seuraa.Näinä vuosina oli ainoastaan kolme miestä samonnut erämaahan hänenkanssaan ja kaikki nämä kolme olivat jättäneet luunsa valkenemaanerämaan hiekkaan. Cameron ei ollut välittänyt ottaa selville heidänsalaisuuksiaan. Mutta kuta enemmän hän tutustui tähän nykyiseentoveriinsa, sitä enemmän hän alkoi epäillä, että hän oli menettänytjotakin noissa toisissa. Tämä nykyinen vaitelias toveri muistuttijotenkin heistä.

Eräänä iltapäivänä myöhään, taivallettuaan yli valkoisen ja mutkikkaanhiekka- ja sora-aavikon, he tulivat kuivalle vesikuopalle. Cameronkaivoi syvän kuopan hiekkaan, mutta hänen työnsä ei tuottanut mitääntulosta. Hän oli juuri lähtemäisillään väsynein askelin viimeisellevesipaikalle, kun hänen toverinsa pyysi häntä odottamaan. Cameronhuomasi hänen haeskelevan jotakin laukustaan ja ottavan esille esineen,joka muistutti pientä, haaraista persikkapuun oksaa. Hän tarttuihaaroihin pitäen oksaa edessään siten, että tyvipää viittasi suoraaneteenpäin. Senjälkeen hän läksi kulkemaan pitkin joen uomaa. Cameronhämmästyi ensin, ihmetteli sitten, sääli ja seurasi lopulta paljaastauteliaisuudesta vanhusta. Hän huomasi, että hänen toverinsa jännittivoimakkaasti ranteitaan, kuin taistellen jotakin huomattavan suurtavoimaa vastaan. Persikkapuun oksan toinen pää alkoi vapista ja kääntyä.Cameron ojensi kätensä koskien siihen ja hämmästyi tuntiessaan, ettäjokin ääretön väräjävä voima veti oksan päätä maata kohti. Hän tunsisen ruumiissaan kuin magneettisen sysäyksen, oksa kääntyi kääntymistäänviitaten lopulta maata kohti.

"Kaivakaa tästä!" lausui ukko.

"Mitä!" huudahti Cameron. Hän luuli miehen menettäneen järkensä.

Hän jäi kumminkin katselemaan, kun hänen toverinsa kaivoi kuoppaahiekkaan. Kolme jalkaa hän kaivoi, sitten neljännen ja viidennenkin,jolloin hiekka alkoi muuttua tummemmaksi ja kosteaksi. Kun kuoppa olikuusi jalkaa syvä, alkoi vesi jo pursuta esille.

"Tuokaa minulle pikku astia laukustani", virkkoi ukko.

Cameron täytti ukon pyynnön ja näki tämän asettavan astian syvällekaivamaansa kuoppaan niin, että se esti seinien vyörymisen, mutta sallikumminkin veden tihkua lävitse. Cameronin odottaessa täyttyi astia.Kaikista merkillisistä tapauksista, joita hän oli nähnyt erämaassaolonsa aikana, oli tämä hänen mielestään ihmeellisin. Uteliaana hänotti maasta persikkapuun oksan ja piti sitä käsissään samoin kuin hänoli nähnyt toverinsakin tekevän. Mutta ihme ja kumma, esine eiliikahtanutkaan hänen käsissään.

"Huomaan, ettei teille ole suotu tuota voimaa", huomautti hänentoverinsa. "Harvat ihmiset sen sitäpaitsi omistavatkin."

"Omistavat minkä?" kysyi Cameron.

"Voiman löytää vettä tällä tavalla kuin minäkin. Illinoisin valtiossaoli eräs vanha saksalainen ukko, joka tällä tavalla määräsi kaivonpaikan. Hän neuvoi minua huomattuaan minun omistavan saman voiman. Envoi sitä selittää. Mutta teidän ei tarvitse näyttää niin ällistyneeltä.Siinä ei ole mitään yliluonnollista."

"Te siis tarkoitatte sen olevan aivan päivänselvää, että muutamillaihmisillä on magnetismia tahi joku voima tahi keino, jonka avulla hevoivat löytää vettä, kuten tekin nyt."

"Aivan niin. Se ei ole mitään harvinaista Illinoisissa, Ohiossa eikäPennsylvaniassa. Tuo vanha saksalainen, josta puhuin, ansaitsi rahaakulkien paikasta paikkaan persikan oksa mukanaan."

"Mikä Jumalan lahja erämaassa vaeltajalle!"

Cameronin toveri hymyili — toisen kerran näiden päivien kuluessa.

He saapuivat nyt seutuun, joka oli rikas mineraaleista, joten heidänkulkunsa muuttui hitaammaksi. Tavallisesti he kulkivat siten, ettätoinen kulki jonkun kuivuneen jokiuoman toista puolta ja toinen toista,antaen aasiensa kulkea hitaasti eteenpäin ja nykkiä kuivuneen ruohonvaalenneita korsia, salviaruohoja ja kaktuksia, sillä aikaa kuin heetsivät kuiluista ja pengermäin alta kullan merkkejä. Kun he löysivätjonkun kiven, jossa hiukankaan näkyi kullan merkkejä, irroittivat hesiitä palasen, jota he käsittelivät kemiallisesti. Etsiminen olikerrassaan jännittävää. Työ keskeytyi kumminkin joskus pitkiksi heillelepoa suoviksi hetkiksi, jolloin he loivat katseensa kauas autioonerämaahan tahi silmäilivät sakean sumun lävitse heijastaviavuorenhuippuja. Joku vastustamaton vetovoima, joka ei johtunutainoastaan kullan etsimisen halusta, houkutteli heidät joskus vuorienhuipuille ja rinteille. Siellä he sitten, kaivettuaan ja kuokittuaanensin tarpeekseen, levähtelivät katsellen laajaa näköalaa, ja illalla,kun aurinko menetti kuumuutensa alkaen laskeutua ja piilottaa punaistakehäänsä kaukaisten huippujen taakse, pysähtyivät he johonkinvarjoiseen kuiluun tahi hauskaan kuivuneeseen virran uomaan jarupesivat etsimään vettä. Löydettyään sitä irroittivat he kuormataasien selästä, juottivat eläimet ja laskivat ne laitumelle. Sittenvalmistivat he leiritulen kuivaneista pensaista. Kun kummallinen hämärämuuttui vähitellen synkäksi yöksi, istuivat he nojautuen kiviä vastenja katselivat sammuvaa hiillosta. Sitten hetken kuluttua vaipuivat henukkumaan hiekalle kirkkaiden tähtien valaistessa heidän tummiakasvojaan.

Jokaisen seuraavan päivän ja yön kuluttua huomasi Cameron yhä enemmänkiintyvänsä omituiseen toveriinsa. Hän huomasi, että muutamien tuntienhelteisen työn jälkeen hän oli huomaamattaan tullut lähemmäksitoveriaan. Hänen täytyi tunnustaa, että muutamien viikkojen oleskeluerämaassa oli muuttanut hänet melkein toiseksi mieheksi. Niin hyvinsivistyneiden keskuudessa kuin myöskin yksinkertaisissa kaivosleireissäoli hänen mielensä aina ollut levoton ja synkkä. Mutta päästyään nyttämän aution maan aaltoilevalle pinnalla hän saattoi katkeruudettakatsella rauhattomaan sieluunsa. Vaikuttaako erämaa jalostavastiihmiseen? Cameron uskoi, että asumattomissa seuduissa elävät hurjatmiehet taistellessaan kylmää, kuumuutta, janoa, nälkää ja kaikenlaisiamuita puutteita vastaan ja saadessaan usein katsella luonnonvoimienhurjinta raivoa, tavallisesti rappeutuvat, muuttuvat eläimellisenjulmiksi, menettävät kaiken sydämellisyytensä ja sielukkuutensa jaraaistuvat joka suhteessa. Hän uskoi kumminkin senkin, että ihmisetkuljeskellessaan erämaassa tahi eksyttyään sinne saattoivat useinluopua entisistä raakamaisista elämäntavoistaan ja muuttua jaloiksi,ihmeellisiksi, vieläpä yliluonnollisiksikin ihmisiksi. Siksipä hän einyt kummeksinutkaan tunnetta, joka lämmitti hänen vertaan eikäennakkoarvoitusta, että ehkä hän ja tuo mies, heidän ollessaan nytkahden täällä erämaassa, jonne elämän salaperäiset ja säälimättömätvaikuttimet olivat heidät karkoittaneet, tulisivatkin katselemaantoisiaan Jumalan silmillä.

Hänen toverinsa oli sellainen, joka viimeiseksi ajattelee itseään.Cameronia nöyryytti, ettei hän, kaikista ponnistuksistaan huolimattavoinut estää toveriaan työskentelemästä enemmän kuin kunkin työpäivänosalle tuli. Vaikka tämä mies olikin lempeä, jalosydäminen, levollinenja hyvin hiljainen, näytti hän kumminkin kaikesta mukautuvaisuudestaanhuolimatta olevan kuin teräksestä. Cameron ei voinut missään suhteessakilpailla hänen kanssaan. Ja se oli vielä merkillisempää, että hännäytti haluavan etsiä kultaa Cameronille eikä itselleen. Cameroninkädet vapisivat aina, kun hän käänsi kiveä, jonka hän arveli sisältävänkultaa, mutta hänen toverinsa oli aina yhtä levollinen.

Eräänä iltana olivat he leiriytyneet erään kuilun äärimmäiseen päähän.Päivä oli ollut hirveän kuuma ja vielä kauan aikaa auringonlaskunjälkeen säteili kivistä kuumuutta. Yksinäinen erämaan lintu

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 40
Comments (0)
Free online library ideabooks.net