» » Nuoren tytön elämäntarina

Nuoren tytön elämäntarina

Nuoren tytön elämäntarina
Category:
Title: Nuoren tytön elämäntarina
Release Date: 2019-01-06
Type book: Text
Copyright Status: Public domain in the USA.
Date added: 27 March 2019
Count views: 43
Read book
1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 22

Project Gutenberg's Nuoren tytön elämäntarina, by Cornelia Lewetzow

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and withalmost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away orre-use it under the terms of the Project Gutenberg License includedwith this eBook or online at www.gutenberg.org/license

Title: Nuoren tytön elämäntarina

Author: Cornelia Lewetzow

Translator: Elma Löfgren

Release Date: January 6, 2019 [EBook #58631]

Language: Finnish

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK NUOREN TYTÖN ELÄMÄNTARINA ***

Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen

NUOREN TYTÖN ELÄMÄNTARINA

Kirj.

J. [Cornelia Lewetzow]

Tanskankielestä suomentanut 10:nnestä painoksesta

E.E.K.

Kuopiossa,U.W. Telén & C:o,1905.

Sensuurin hyväksymä, 9 p:nä lokak. 1905, Kuopiossa.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Korkealla ullakkohuoneessa, jonka akkuna oli pimeään takapihaanpäin, Adelgaden varrella, näin minä ensi kerran päivän valon. Äitinikuoli seuraavana vuonna. Isäni meni uusiin naimisiin, mutta pianhänkin kuoli. En tiedä heistä mitään, ei kukaan ole minulle kertonutäidistäni, ja äitipuoleltani olen vain kuullut, että isäni oli kelpotyömies.

Tuuli puhalsi vinkuen sisään halenneesta ruudusta, savu tuprusiuunista huoneeseen, eivätkä vähäiset puupalikat ottaneet edes kunnollasyttyäkseen. Vanha Dorthe, äitipuoleni äiti, istui uuninnurkassajupisten itsekseen. Äitipuoleni kääräsi ison huivinsa hartioilleen jaläksi ansiolle hankkiakseen leipää meille kolmelle. "Jospa minullaolisi vain itseni elätettävänä", mutisi hän, "mutta kun on tuo vanha,avuton äiti ja tuo lapsikin vielä lisäksi taakkana". Hän meni, ja minätunsin olevani taakkana sekä hänelle että itselleni. Vilusta väristenpainauduin uunia vasten ja purskahdin itkuun.

Kesä tuli, ja pieni huoneemme kävi silloin niin kuumaksi, että siellätuskin sai hengitetyksi. Minä seisoin tuntikausia tuolilla akkunanääressä kurkistaen milloin alas pihalle, joka oli kuin kapea, syväkaivo, milloin vastapäätä olevaan ullakkoakkunaan, missä riippuilinnunhäkki, ja räätälinsälli istui pöydällä vihellellen työnsä lomassakanarialinnulle. Kalpea ja laiha oli räätälinsälli ja niin oli hänenvaimonsakin. He ompelivat lakkaamatta, ehtivät tuskin syödä ja nukkua,mutta vaimolla oli kuitenkin aikaa suudella ja taputella pientä,punatukkaista poikaansa, ja, niin köyhiä kuin he olivatkin, sai lintukuitenkin joka sunnuntai sokeripalasen ja pieni poika vehnäkyrsän.

Minä nyykäytin päätäni tuolle pienelle pojalle, mutta häntä kiellettiinnyökkäämästä takaisin, sillä äitipuoleni ja räätälinsällin vaimo olivatepäsovussa keskenään. Sitä paitsi oli poika puhdas ja siististi puettu,eikä minun laiseni huonosti hoidettu pieni tyttö sopinut hänelleseuraksi.

Vanha Dorthe, siinä minun seurani. Hän olikin ainoa, joka kanssanipuheli, vaan emme me silti toisiamme rakastaneet.

Ruma hän oli, hampaaton, kellervä-ihoinen ja ryppyinen, vuosien javaivojen koukistama. Hän oli jo lapsettunut uudestaan, puheli paljonitseksensä ja vähän vain minun kanssani. Minä kuuntelin molempia. Eihän pitänyt tyttärestään eikä myöskään minusta; nuuskaa ja kahvia,niitä vain hän rakasti.

"Semmoista se on, kun sinulla on äitipuoli", sanoi hän, kun minä itkinvilusta ja nälästä, "kyllä oikea äiti sinusta parempaa huolta pitäisi,usko pois. Parempi olisi, ettet koskaan olisi syntynyt."

"Paljoa parempi", vastasin minä, ja kyyneleeni vuosivat virtanaanajatellessani, kuinka suloista olisi ollut, jos minua olisi hyväiltykuten räätälinsällin pientä poikaa.

Äitipuoleni ei minua kuitenkaan oikeastaan pahoin pidellyt. Toisinaanhän kyllä uhkasi kurittaa, mutta yleensä hän jätti minut oman onneninojaan.

Tultuani noin viisivuotiaaksi, oli minun jo lähdettävä elatustaetsimään. Minut lähetettiin kerjuulle.

Tunsin itseni äärettömän pieneksi ja mitättömäksi kaikkien noidenvieraitten ihmisten joukossa. Ei kukaan tuntenut minua, enkä minäketään. Sekä hymyilevät että vakavat kasvot näyttivät minustavälittävän yhtä vähän. Heillä oli kaikilla omat ajatuksensa, omapäämääränsä. Kuinka minä uskaltaisin heidät pysäyttää? Mutta minun olipakko se tehdä. Pelkäsin äitipuoltani enemmän kuin noita vieraita, eikämikään jalompi tunne minua pidättänyt. Kosketin erään hienon naisensilkkihametta ja pyysin: "antakaa yksi killinki", mutta en saanutmitään. Muuan Amager-tyttö antoi minulle omenan. Se oli toiselta puolenpilaantunut, mutta maistui kuitenkin oivalliselta, tyydytti nälkääni jalohdutti. Minä rupesin uudestaan kerjäämään ja vihdoin onnistuinkin.

Omituinen oli lapsellisen sieluni tila. En ollut pahankurinen enkäuppiniskainen, vaan heikko, sorrettu ja pelkurimainen. Maailmaa tunsinainoastaan Dorthen kuvauksista, ja omat kokemukseni hänen sanansavahvistivat. Maailmassa oli kahdenlaisia ihmisiä: toisilla oli pelkkääiloa, rikkautta, onnea ja rakkautta, toisilla köyhyyttä, huolta jatuskaa, mutta toisinaan sen ohella rakkauttakin, jota ei kuitenkaanminulle oltu suotu.

Kun alkoi hämärtää, menin kotiin pienine saaliineni. En uskaltanut,vaikka kyllä usein teki mieleni, ostaa mitään omin päin. Minustatuntui, kuin olisi äitipuoleni ollut kaikkialla läsnä ja rankaisisiminua hirveästi. Yksin kapusin ylös pimeitä, jyrkkiä portaita, läpieksyttävien käytävien, ja lempeimmät sanat, joilla vanha Dorthe minuatervehti, olivat: "parempi ettet koskaan olisi syntynyt", tai kuten hänvaihtelun vuoksi toisinaan sanoi: "hyvä olisi, jos jo olisit kuollut".

"Entä silloin, Dorthe, minne silloin olisin joutunut?"

"Minnekö joutunut", vastasi hän äkäisesti ja tuuppasi minua, "silloinolisi sinulle onneksi kaikki lopussa".

Huomiokykyni oli sangen kehittynyt. Osasin lukea ihmisten kasvoista.Joskus luin niistä sääliä, useimmiten välinpitämättömyyttä, välistäylönkatsetta. Pienet hienosti puetut lapset minua karttoivat, jotkutminulle irvistelivätkin. Se minuun koski, vaan ei kuitenkaan niinkovasti, kuin nähdä äidin hyväilevän lastaan. Silloin itkin — eikukaan minua rakastanut — ja kun oikein katkerasti itkin, pysähtyiyksi ja toinen ja antoi minulle rahaa, mutta kukaan ei antanutrakkautta.

Usein tirkistelin leikkikalukauppojen akkunoista sisään, mutta useimminseisoin kuitenkin leipurin akkunan edessä. Kuinka näyttikään leipähoukuttelevalta, kuinka hyvältä se tuoksui! Vielä paremmalta semaistui. Tiesin sen, sillä lauantaisin sain toisinaan vanhaa leipäälahjaksi.

Kun heittäydyin pienelle vuoteelleni huoneen nurkkaan, kääriytyneenävanhaan päällystakkiin, joka toimitti sekä patjan että peitteenvirkaa, nukahdin heti ja näin unia, jotka kuitenkaan eivät olleetvarsin vaihtelevia. Milloin uneksin, että istuin räätälinsällin vaimonsylissä, hän taputteli ja suuteli minua, ja minä olin niin iloinen,mutta kun hänen miehensä tuli sisään kynttilä kädessä, ja vainionäki, etten ollutkaan hänen oma lapsensa, kiskaisi hän akkunan aukija heitti minut ulos ahtaalle, syvälle pihalle. Säikähdin niin, ettäheräsin. Milloin taas näin unta, että minulla oli koko korillinenvastaleivottuja leipiä, jotka kaikki olivat omiani, mutta heräsin ainaennenkuin ehdin niitä maistaa. Milloin vihdoin olin pudottavinanihyllyltä suuret kahvikupit, joiden kylessä oli lehmä lypsäjineen, jarangaistukseksi tahtoi äitipuoleni viskata minut tuleen. Iloinen olinkun avasin silmäni ja näin kuppien olevan ehjinä paikoillaan.

Nuo kupit olivat kurjan kotimme ainoa kaunistus. Usein kiipesintuolille ylettyäkseni niin korkealle että näkisin ne oikein läheltä.Kerran otin ne alas, mutta samassa tuli äitipuoleni sisään, riuhtaisine kädestäni, ravisti minua käsivarresta, kirosi ja sanoi, ettäjos niihin vielä kerran koskisin, niin hukka minut perisi. Se olihirvittävä uhkaus. Epäselvyytensä vuoksi antoi se aihetta monenlaisiinarveluihin ja tuntui sen vuoksi paljoa kamalammalta kuin tuotavallinen: "Minä lyön sinut murskaksi."

Toinen päivä oli toisen tapainen. Suru mielessä nousin aamullavuoteeltani, suruissani menin illalla levolle. Pienessä sydämmessäniei ollut toivoa eikä rohkeutta, ainoastaan tylsää alistuvaisuutta, jakuitenkin olin silmänräpäyksen ollut onnellinen. Minulla oli muisto,pieni valoisa tapahtuma, josta uneksin, mutta en voinut toivoa, että sekoskaan enää uudistuisi.

Selvästi muistan kolkon, kostean syyspäivän, jolloin menin erääseentaloon, sillä joskus uskalsin sen tehdä, ja soitin alakerroksen kelloa.Kesti kauan ennenkuin tultiin avaamaan. Luulin jo ettei minun heikko,arkaileva soittoni ollut kuulunut ja aioin sen uudistaa, kun oven avasilihava, vanha herra silmälasit nenällä ja musta patalakki päässä.

"Antakaa vähän rahaa", pyysin minä.

"Vähän rahaa", toisti hän matkien ääntäni, "isäsi hautajaisiksi, eiköniin? Tai lääkkeiksi sairaalle äidille? Mutta oikeastaan ostaaksesiitsellesi rintasokeria, vai mitä? Niin, niin, kyllä minä tuommoisetpikku tytöt tunnen."

Sitä sanoessaan veti hän minut etehisen läpi kauniiseen, suureenhuoneeseen, jossa oli valmiiksi katettu komea ruokapöytä ja räiskyvätakkavalkea.

"Täällä et saa penniäkään", virkkoi hän nostaen minut istumaantuolille, jonka hän siirti lähelle valkeaa, "olet tullut vääräänpaikkaan, tupukkani".

En ollut koskaan nähnyt niin komeata huonetta. Lattiata peitti pehmeä,kirjava matto, paksut keltaiset verhot riippuivat akkunain edessä,pyöreä pöytä oli täynnänsä herkkuja, vaikka se oli katettu vain yhdellehengelle, tuolle vanhalle herralle. Hän katseli minua ystävällisesti,mennä liikkasi sitten pöydän luo, asetti toisen jalkansa, joka olikääritty paksuksi mytyksi, korkealle jakkaralle ja asettui istumaan.

Hänen lautasellaan oli useita sanomalehtiä, ikäänkuin hänen olisipitänyt nekin syödä, mutta hän työnsi ne syrjään ja siveli voitatoiselle leipäviipaleelle toisen jälkeen semmoisella kiireellä ettäoikein lämpeni, kunnes lautanen oli täynnä. Sen jälkeen pani hän eriaineksia jokaiselle voileivälle ja ojensi minulle kaikki tyyni.

Lämmin raitis ilma ympäröi minua ja minä söin jotain semmoista,joka maistui niin hyvälle, että vanha vehnäleipä joutui kokonaanunohduksiin. Sen lisäksi katseli vanha herra minua oikein lempeästisilmälasiensa takaa. Tunsin itseni onnelliseksi.

Kun olin syönyt, ojensi hän minulle lasin, jossa oli jotain punaistanestettä. Minä join kiivaasti, mutta se poltti kurkussa, ja minuarupesi kovasti yskittämään. Vanha herra löi minua selkään, kunnes yskälakkasi, antoi minulle sitten sokeripalasen ja työnsi minut hiljaaulos huoneesta, mutta ennenkuin hän sulki oven, nyökäytti hän minullepäätään ja virkkoi:

"Pistäydy joskus vastakin tänne, pienokainen, mutta rahoja et koskaansaa, et koskaan."

Tunsin itseni niin lämpimäksi, niin kylläiseksi ja iloiseksi. Olinsaanut luvan tulla sinne toistamiseen ja sitä kannatti ajatella jasiitä iloita.

Kotona en kertonut mitään Dorthelle enkä äitipuolelleni, sillä muutenolisivat he kenties vähentäneet kuivaa leipääni ja sikurikahviani, jaminä tahdoin saada tavallisen määräni, vaikka se maistuikin sinä iltanavielä huonommalta kuin tavallisesti.

Jo seuraavana aamuna läksin takaisin. Luulin tuon hyvän vanhan miehenminua odottavan, olihan hän itse pyytänyt minua tulemaan.

Rohkeampana kuin edellisenä päivänä soitin kelloa, ja samassasilmänräpäyksessä avasi oven tanakka, siististi puettu palvelijatar,luuta kädessä. Minut nähdessään, tarttui hän käsivarteeni.

"Sinä mokoma, sinäkö se olit täällä eilen ja tahrasit maton likaisillakenkärajoillasi, niin ettei sitä enää saa puhtaaksi koskaan. Alasportaita paikalla ja koetappa tulla vielä kerta, niin kyllä minä sinutopetan."

Minä syöksyin pois surullisempana, toivottomampana kuin koskaan ennen.

Kesäisin oleskelin paljon Kongens Have'ssa. Katselin puita, linnaa,suihkulähdettä, kukkasia. Kukkia teki mieleni poimia, mutta se eiollut luvallista. Istahdin yksinäiselle penkille mietiskelemään:Kaikilla noilla lapsilla, jotka siellä iloisina leikkiä löivät, olijoku huolenpitäjä, ei kukaan ollut niin yksin, niin onneton kuinminä. Kas kuinka isä taputtaa pienen poikansa päätä! Tuolla kulkeehoitajatar kolmen sievästi puetun lapsen kanssa, jotka pitävättoisiaan kädestä; heitä on kolme. Tuolla äiti työntää pienokaistaanvaunuissa ja karkoittaa hellällä huolella kärpäset lapsen poskelta.Pieni avojalkainen tyttökin, joka myös pyytää apua, on onnellinenhänkin, sillä sokea mies, joka istuu penkillä, on hänen iso-isänsä.Hän suutelee tyttöä otsalle, ottaa hänen kätensä omaansa, ja tyttönentaluttaa hänet kotiin.

Katso lempeästi köyhää lasta, kun annat sille lahjan. Se tuntuuhyvältä, joskus paremmalta kuin itse lahjan saaminen.

Jos olisin silloin aavistanut, että oli olemassa olento, olennoistakorkein ja suurin, jolle kukaan ei ole liian alhainen tai vähäpätöinen,jonka katse minuakin seurasi ja joka piti minustakin huolen, kuinkaolisinkaan tuntenut lohdutusta ja iloa, kuinka olisin sitä olentoarakastanut. Mutta jospa minä en häntä tuntenutkaan, niin hän minutkuitenkin tunsi.

Eräänä polttavan kuumana kesäpäivänä olin yksinäni ylhäällä pienessähuoneessamme. Dorthe oli lähtenyt ulos ostamaan nuuskaa, joka seikkaoli pidettävä salassa äitipuoleltani. Rahat hän oli salaa ottanutlaatikosta. Olin kyllästynyt katsomaan alas pihalle, kyllästynyttuijottamaan vastapäätä olevaan tyhjään akkunaan, sillä räätälinsällinperhe oli muuttanut pois. Vedin tuolin, jolla oli vain kolme jalkaa,huoneen nurkkaan hyllyn luo, katselin kuppeja, vedin ne lähemmäksihyllyn reunaa, kosketin niitä, rohkenin nostaa kupin lautaselta, otinsen toiseen käteeni ja lautasen toiseen. Samassa joku kosketti ovea —se oli vain kissa, minä luulin äitipuoleni tulevan — säikähdyksissänipäästin kupin ja lautasen käsistäni, ja ne särkyivät pieniksisirpaleiksi.

Hiukset nousivat pystyyn päässäni, olin kauhusta aivan hervoton,mutta vain silmänräpäyksen. Seuraavassa olin jo ulkona huoneesta,syöksyin alas portaita kadulle. Hän sen jo tiesi, hän ajoi minua takaa,ajattelin ja kiiruhdin pois, huolimatta minne, kunhan hän vain eisaanut minua käsiinsä. Vesterbro'lla pysähdyin hetkeksi hengähtämään jakatselemaan ympärilleni, sillä siellä en ollut koskaan ennen käynyt.

Hitaammin jo uskalsin puistokatujen läpi kulkea. Siellä oli niinsuloisen viileätä, mutta olin liian peloissani voidakseni siitänauttia. Saapuessani aukealle kadulle, rupesin jälleen juoksemaan,mutta pysähdyin äkkiä kuuntelemaan pientä lintua, joka liverteli aivansamalla tapaa kuin räätälinsällin lintu oli livertänyt. Olikohan sehänen lintunsa? Sen häkki oli avonaisessa akkunassa kukkien keskelläkadun toisella puolen. Aioin juosta sinne sitä katsomaan, kun samassavaunut tulivat minua kohti. Luulin joutuvani niiden alle, mutta toinenhevosista työnsi minut syrjään. Kaaduin ja löin ohimoni kovasti kiveävasten, mutta vaunut vierivät ohitseni minuun koskematta.

TOINEN LUKU.

"Laupias Jumala, mitä on tapahtunut? Hän vuotaa verta! Sano minulle,lapsi, mihin koskee?"

Kohtasin huolestuneen katseen kahdesta kauniista, lempeästä silmästä.

"Päähän!"

Hän nosti minut syliinsä, ja minut valtasi outo ilo, kun tunsin kuinkakovaan hänen sydämmensä sykki pelosta minun tähteni.

"Sinä pikku raukka, päähäsikö koskee? Mutta kyllä se pian paranee. Äläpelkää tulla tänne sisään minun luokseni, minä vain pesen ja sidonhaavasi, ja sitten saat taas mennä."

Hän kantoi minut kaikkein somimpaan pieneen huoneeseen, asetti minuttuolille akkunan viereen, juuri sen akkunan luo, jossa kanarialintuliverteli, ja meni pois.

Kuinka siellä oli kaunista, vielä paljoa herttaisempaa kuin vanhanherran luona. Molemmat akkunat olivat täynnä kukkaisruukkuja. Pöydälläoli maljallinen ihania ruusuja, ja minua vastapäätä riippui suuritaulu, joka esitti nuorta miestä upseerin univormussa. Hänen silmänsäsäteilivät hyvyyttä, ja suunsa oli kauniissa hymyssä. Unohdin kaikenmuun katsellakseni häntä. Tuntui kuin hän olisi tahtonut astua alaskehyksistä tullakseen minua puhuttelemaan.

"Koskeeko kovasti", kysyi nuori rouva, joka samassa palasi pesumaljaakantaen.

"Koskee", vastasin minä, vaikka ei kovasti koskenutkaan, mutta oli niinuutta, niin suloista tulla surkutelluksi ja hyväillyksi.

Hänen hautoessaan päätäni ja pestessään veren pois kasvoittani,katselin minä häntä tarkkaan. Vaivuin kokonaan häntä ihailemaan, jahänen ystävällisyytensä sai sydämmeni kiitollisuudesta sykkimään. Muttapianhan minun oli taas mentävä pois.

"Jumalan kiitos, haava ei ole

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 22
Comments (0)
Free online library ideabooks.net