» » Jacopo Ortisin Viimeiset Kirjeet

Jacopo Ortisin Viimeiset Kirjeet

Jacopo Ortisin Viimeiset Kirjeet
Category:
Author: Foscolo Ugo
Title: Jacopo Ortisin Viimeiset Kirjeet
Release Date: 2018-08-18
Type book: Text
Copyright Status: Public domain in the USA.
Date added: 27 March 2019
Count views: 57
Read book
1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 20

Project Gutenberg's Jacopo Ortisin Viimeiset Kirjeet, by Ugo Foscolo

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States andmost other parts of the world at no cost and with almost no restrictionswhatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the termsof the Project Gutenberg License included with this eBook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'llhave to check the laws of the country where you are located before usingthis ebook.

Title: Jacopo Ortisin Viimeiset Kirjeet

Author: Ugo Foscolo

Translator: Mikko V. Erich

Release Date: August 18, 2018 [EBook #57717]

Language: Finnish

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK JACOPO ORTISIN VIIMEISET KIRJEET ***

Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

JACOPO ORTISIN VIIMEISET KIRJEET

Kirj.

Ugo Foscolo

Italiankielestä suomentanut ja johdannolla varustanut

Mikko V. Erich

Hämeenlinnassa,Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,1919.

Niccolo Ugo Foscolo syntyi Joonianmeren saaristossa Zanten saarella v.1778 kreikkalaisesta äidistä, mutta isä oli italialainen. Äiti, johonrunoilija läpi koko elämänsä oli harvinaisen hienolla ja hellällärakkaudella kiintynyt, muutti Venetsiaan, luultavasti v. 1792. TäälläFoscolo kehittyi täysveriseksi italialaiseksi, joskin hänen sydämessäänsamalla aina asui erityinen myötätunto myös Kreikkaa kohtaan.

Italian onneton valtiollinen hajaannus suretti tulevaa runoilijaasyvästi jo nuorena; hänen elämänsä hartaammaksi unelmaksi koitui saadakerran nähdä isänmaansa — Danten, Machiavellin ja Michelangelon ihanamaa — yhtyneenä ja voimakkaana. Monien muitten italialaisten tavoinhän riemumielin tervehti Napoleonia muka Italian vapauttajana. Sitäkatkerampi oli hänen pettymyksensä, kun Napoleon Campoformion rauhassav. 1797 luovutti Venetsian Itävallalle.

Foscolo antautui nyt sotapalvelukseen Cisalpinan tasavallassa, jonkasen herra, Napoleon, myöhemmin muutti "Italian kuningaskunnaksi",ja niitti sen armeijassa monta laakeria. Hän sai tällöin laajastitutustua pohjois- ja keski-Italiaan, — varsinkin oleskelu ihanassaFirenzessä vv. 1798-9 on syvästi vaikuttanut hänen runouteensa —,mutta hänen varsinaisena asuinpaikkanaan voi pitää Milanoa, vaikka sekaupunki ei Foscoloa koskaan miellyttänyt. V. 1808 hänet nimitettiinkaunopuheisuuden professoriksi Pavian yliopistoon; mutta Napoleonlakkautti piankin tämän viran "valtiollisesti vaarallisena". V. 1811täytyi Foscolon paeta "Italian kuningaskunnasta", koska Napoleoninsensuuri oli ollut löytävinään keisaria vastaan tähdättyjä hyökkäyksiähänen Aiace (Aiax) tragediassaan.

Pari seuraavaa vuotta Foscolo oleskeli enimmiten Firenzessä; neolivat joka suhteessa hänen levottoman elämänsä onnellisimmat. KunLombardia, Napoleonin kukistuttua, joutui Itävallalle, tarjottiinFoscololle maan uusien herrojen mielen mukaan suuntailtavanvaltiollisen sanomalehden toimittajan paikkaa. Hän epäröi hetkisen,mutta päätti kuitenkin lopulta säilyttää tähän asti tahrautumattomanisänmaallisen ja kansallisen kunniakilpensä puhtaana. Hän lähtimaaliskuussa 1815 vapaaehtoisena maanpakoon ja joutui monien vaiheidenjälkeen Englantiin. Täällä häntä kenties olisi odottanut loistavakintulevaisuus, sillä hän pääsi monien ylhäisten ja hienojen piirientuttavuuteen ja suosioon, mutta hän joutui vähitellen, suureksi osaksioman hillittömän tuhlailevaisuutensa vuoksi, taloudelliseen perikatoonja kuoli puutteessa ja kurjuudessa syyskuun 10 p:nä 1827.

Foscolo on tyypillinen, tulinen ja kuumaverinen italialainen jasamalla — täydellisenä tunnelmien ja mielialojen ihmisenä — aitorunoilijaluonne. Hän vakuuttaa itsekin ehtimiseen kirjeissään, joitaon säilynyt kolme paksua nidettä, että intohimot (le passioni)kokonaan ohjaavat hänen elämäänsä. Tämä ei kuitenkaan estä häntäsamalla olemasta ajattelija. Eihän hän suotta ollut 1700-luvun,valistusvuosisadan lapsi. Hänen kirjeissään ja teoksissaan pohditaantuon tuostakin mitä erilaisimpia elämän ongelmia ja arvostellaankuuluisain filosofien mielipiteitä. Joskaan hänen mietelmänsä eivätyleensä ole erikoisemmin itsenäisiä, on niillä kuitenkin omituinenpersoonallisten tunteiden värittämä viehätysvoima.

Foscolon intohimot ovat mitä erilaisimpia laadultaan. Tavattoman suurtaosaa näyttelee hänen elämässään erotiikka varhaisesta nuoruudestaaina haudan partaalle saakka. Hänen lemmentarinansa on täydellinenOdysseia, hänen rakastamiensa naisten lukumäärä on tuskin pienempi kuinGoethen, hän saattoi olla samalla hetkellä silmittömästi ihastunutkolmeen naiseen, ja hänen lemmenkirjeensä täyttävät kokonaisia niteitäulkopuolella varsinaisen Epistolaarion. Näissä kirjeissä on paljonvoimakasta tunnetta ja elettyä elämää, mutta ei voi kieltää, että niitäusein tärvelee imelä tunteilu ja liialliset huokaukset ja kyyneleet, jaettä runoilija niissä, kuten varsin yleisesti muissakin kirjeissään,kernaasti suurentelee omia tuskiaan ja kärsimyksiänsä.

Mutta Foscololla oli muitakin intohimoja. Hän rakasti kiihkeästiItaliaa. Häntä jalompaa, horjumattomampaa ja ylevämpää isänmaanystäväävoi tuskin ajatella; hän on todellakin suuren oppi-isänsä Dantenkunniakas jälkeläinen, ja täydellä syyllä italialaiset vielä tänäpäivänä tässäkin suhteessa lukevat hänet parhaimpien poikiensajoukkoon. Ja tämän lisäksi on Foscolo hellä, äitiään alati muistelevapoika, uskollinen ystävä sekä lahjomattomaan oikeudentuntoinen,totuuteen ja selvyyteen pyrkivä ihminen. Hänen luonteessaan on paljonja syviä ristiriitoja, mutta ne juuri tekevät hänet inhimillisestierinomaisen mielenkiintoiseksi.

Foscolo on kirjoittanut kolme tragediaa: Tieste, Aiace ja Ricciarda.Mutta varsinainen draamallinen runoilija hän ei ole. Hänennäytelmissään on kyllä paljon yksityisiä lyyrillisiä kauneuksia, muttaitse toiminta ei ole kyllin johdonmukaista, ja vieraitten esikuvien,varsinkin Alfierin, vaikutus on silmäänpistävä. Sitävastoin on Foscolovielä tänä päivänä Italian kaikkein suurimpia lyyrikkoja. Hänenkautta aikojen säilyvän maineensa kulmakiviä ovat kaksi oodia LuigiaPallavicinille ja "Toipuneelle ystävättärelle" (All'amica risanata),hänen sonettinsa sekä Il Carme dei Sepolcri (Hautojen laulu) ja IlCarme della Grazia (Laulu Sulottarista). Molemmat ensinmainitut ovatklassillisen selkeytensä, plastillisen kauneutensa ja runollistenkuviensa loisteliaisuuden vuoksi italialaisen lyriikan ylpeimpiäsaavutuksia. Sonettirunoilijanakin Foscolo on maansa suurimpia.Tunnelman erinomainen hartaus ja vilpittömyys yhtyy hänen soneteissaansanonnan jaloon suppeuteen ja ylevään runollisuuteen.

Mutta Foscolon runottaren ihanin luomus on Il Carme dei Sepolcri.1700-luvun loppupuolen ja seuraavan vuosisadan alkuvuosienherkkämielistä lukijakuntaa miellytti erityisen suuressa määrinalakuloinen, puoli-filosofinen hautarunous. Runoelmassaan Foscolokinkoskettelee elämän syvällisimpiä ongelmia ja vaikeimmin ratkaistaviaarvoituksia, mutta ensi sijassa Il Carme dei Sepolcri on valtavaisänmaallinen tuskanhuuto ja kuolematon isänmaanrakkauden ylistyslaulu,jonka vertaista harvoin on millään kielellä kirjoitettu. Tekijäjohdattaa lukijan suurten italialaisten hautojen ääreen ja antaa hänenkuunnella sitä kehoittavaa ja sytyttävää, syyttävää, mutta samallarohkaisevaa ääntä, joka niistä puhuu myöhäsyntyisille sukupolville.Jalojen kansalaisten esimerkin tulee johdattaa nykypolveakin yleviinja uhrautuviin tekoihin. Ja vaikka taistelu kärsivän synnyinmaanpuolesta olisikin turha, on ennemmin kunnialla kaaduttava kuinhäpeällisesti kannettava orjan iestä. Runous on kantava sankarienmaineen läpi vuosisatain myrskyjen silloinkin, kun heidän taistelunsaon ollut toivoton. "Hautojen laulu", jonka ylevää aatteellisuutta jajuhlallista paatosta lisää esityksen hämmästyttävä lento sekä kielenja tyylin rohkea kauneus, tuli Italian vapaussankarien rakkaimmaksilempilauluksi, ja se herättää aina kaikkialla voimakasta vastakaikuajokaisen maataan rakastavan ihmisen sydämessä. —

Foscolon ainoa romaani, Ultime lettere d' Jacopo Ortis, joka tätenjulkaistaan suomalaisessa asussa, ilmestyi — vähitellen kypsyttyäänrunoilijan mielessä — v. 1802. Se on sekä aiheensa että tyylinsäpuolesta läheisesti luettava n.s. Werther-kirjallisuuden piiriin;käsittelytapa — kirjeromaanin muoto — luonnollisesti johtuuGoethen välityksellä Rousseausta ja tämän esikuvasta Richardsonista,kuten tähän suomennossarjaan liitetyn "Pamela"-romaanin esittelyssäosoitellaan uuden kirjallisuudenhaaran ensi tuotannon yleiskatsauksena.On tunnettua, että Goethen nerokas ja persoonallinen, vaikkakinpaikoittain liian herkkämielinen psykologinen romaani "Nuoren Wertherinkärsimykset" vuorostaan herätti Saksan ulkopuolellakin todellisenihastuksen myrskyn ja sai varsinkin Ranskassa melkein lukemattomiajäljittelijöitä, jotka mikä enemmän, mikä vähemmän omintakeisinvivahduksin käsittelevät samantapaista aihetta. Foscolon Ortis on,samoinkuin Werther, omituinen, itseensä sulkeutunut ja maailmallevieras luonne, jonka ehdottomasti täytyy joutua ristiriitaanympäristönsä kanssa. Ortiskin on epäkäytännöllinen maailmanparantaja jauneksija, joka enemmän elää omissa kuvitelmissaan kuin todellisuudessa.Voisimme sanoa, että traagillisuuden kohtalokas Kaininmerkki josyntymähetkellä on hänen otsaansa piirretty. Hänenkin traagillistakohtaloaan jouduttaa rakkaus nuoreen naiseen, joka tosin suo hänellepuhtaan sydämensä lämpimän vastarakkauden ja hellän osanottonsa, muttatoisen miehen morsiamena ei voi tulla hänen omakseen.

Mikään tavallinen jäljittely ei Ortis kuitenkaan ole. Hänen kirjeissäänon tavattoman paljon Foscolon persoonallista tuskaa ja intohimoa,kuten vertailu niiden ja runoilijan omien kirjeiden välillä selvästiosoittaa. Persoonalliseen elämykseen perustuu myöskin romaanissakuvattu rakkaussuhde; Teresan lähimpänä esikuvana on ollut ihanapisalainen neito, Isabella Roncioni, jota Foscolo Firenzessä kiihkeästirakasti. Lisäksi eroaa "Ortis" Goethen romaanista mahtavallaisänmaallisella paatoksellansa. Ortisin kirjeissä kuvastuu selvästiajan valtiollinen tausta; hänen katkerissa valituksissaan Italiansyvästä ja häpeällisestä alennustilasta tunnemme Foscolon oman japarhaimpien aikalaisten epätoivoisen tuskan.

Nykyaikaiseen lukijaan tekevät kirjan tunteileva kyynelherkkyys, senainaiset voivotukset ja myöskin sen ylen superlatiiviset laatusanattoisin paikoin äitelän ja liioitellun vaikutuksen. Filosofisetmietelmätkin voivat toisinaan tuntua raskailta ja tarpeettomanusein toistuvilta. Mutta tämä kaikki oli ajan hengen mukaista. Eikä"Ortisilla" ole ainoastaan kirjallishistoriallista arvoa. Siinä onkieltämättä paljon voimakasta ja elettyä tunnetta, lukuisia eloisialuonnonkuvauksia ja monta viisasta elämäntotuutta. Otettakoon myöshuomioon, että se on aivan nuoren tekijän kirjoittama. Porvoossahuhtikuulla 1918.

Suomentaja.

JACOPO ORTISIN VIIMEISET KIRJEET

Naturae clamat ab ipso vox tumulo.

LUKIJALLE.

Julkaisemalla nämä kirjeet koetan pystyttää muistopatsaan unhoonjääneelle hyveelle ja pyhittää ainoan ystäväni muistolle ne kyyneleet,joita minun ei ole sallittu vuodattaa hänen haudallaan.

Ja toivottavasti sinä, lukijani, suot osanottosi onnettomallenuorukaiselle, ellet nimittäin kuulu niihin, jotka muilta vaativatheidän luonteelleen vierasta sankarillisuutta; kenties on hänentarinansa sinullekin sekä esimerkiksi että lohdutukseksi.

Lorenzo Alderani.

Euganian kukkuloilla 11.X.1797.

[Eugania sijaitsee Pohjois-Italiassa, Padovan eteläpuolella, lähellä
Adige-joen alajuoksua.]

Isänmaamme kärsimysten mitta on täysi: kaikki on menetetty; ja josmeille vielä suodaan tämä elämä, niin se jää meille vain itkeäksemmeonnettomuuttamme ja häpeäämme. Tiedän että minunkin nimeni onkuolemaantuomittujen luettelossa, mutta pitäisikö minun pelastuaksenisortajaltani heittäytyä sen armoille, joka on minut pettänyt?[Tarkoittaa itävaltalaisia ja Napoleonia. Edelliset tuhosivat v.1797 Compoformion rauhassa Napoleonin suostumuksella Venetsianitsenäisyyden.] Lohduta sinä äitiäni; hänen kyyneleittensä taivuttamanaolen jättänyt Venetsian, välttääkseni ensimäiset ja julmimmat vainot.Pitäisikö minun nyt lisäksi jättää tämä vanha, rakas lepopaikkani,jossa voin vielä viettää muutamia rauhan päiviä kadottamatta siltinäköpiiristäni onnetonta maatani?

Sinä saat minut kauhistumaan, Lorenzo: kuinka suuri onkaan onnettomienluku? Oi, että me italialaiset itse pesemme käsiämme omienkansalaistemme veressä! Minun osakseni tulkoon nyt mitä tahansa.Kokonaan epätoivoisena sekä synnyinmaani että omasta kohtalostaniodotan tyynesti kahleita ja kuolemaa. Ruumiini ei ainakaan joudumuukalaisten käsiin; muutamat harvat kunnon ihmiset, jotka ovat meidänonnettomia kohtalotovereitamme, tulevat minua hiljaa itkemään, ja luunisaavat levätä isieni mullassa.

13. X.

Rukoilen sinua, Lorenzo, älä kiusaa minua enää. En aio poistua näiltäkukkuloilta. Olen kyllä äidilleni luvannut paeta jonnekin ulkomaille,mutta minulla ei ole sydäntä tehdä sitä, ja toivottavasti hän antaasen minulle anteeksi. Sillä onko tällä elämällä sitten niin paljonarvoa, että se pitäisi säilyttää häpeän ja maanpaonkin uhalla? Katuenhuokaavat nyt monet kansalaisemme kaukana kodeistaan, sillä emmehänme vieraalla maalla voi muuta odottaa kuin puutetta ja halveksimistatai parhaassa tapauksessa hetkellistä ja kylmää sääliä, joka on ainoalohdutus, minkä sivistyskansat suovat muukalaiselle maanpakolaiselle.

Ja mistä etsisin turvapaikkaa? Italiastako, joka on raiskattu maa javihollisen ainainen voittosaalis? Voinko minä raivosta itkemättä nähdäedessäni ne julmurit, jotka tuskallemme nauraen ovat myyneet hävitetynmaamme viholliselle? Nuo kansojen turmelijat esiintyvät muka vapaudenesitaistelijoina, samoinkuin paavit muinoin ristiretki-innostuksenvarjolla edistivät omia itsekkäitä pyrkimyksiään. Oi, kuinka useinhaluaisinkaan kostosta epätoivoisena raivossani lävistää rintanivuodattaakseni viimeiset veripisarani maani viimeisten tuskanhuutojenkaikuessa!

Entä nuo muut sitten? He ovat ostaneet meidän nykyisen orjuutemme jasiten kullalla voittaneet takaisin sen, mitä he typeryydessään jahalpamaisuudessaan eivät aseilla voineet puolustaa. Minä olen tosiaannoita onnettomia, jotka kuolleiksi luultuina haudattiin elävinä, muttatointuessaan havaitsevat olevansa haudassa pimeyden ja luurankojenympäröiminä, tietäen elävänsä, mutta vailla auringon armasta valoa japakoitettuina kuolemaan omiin kirouksiin ja nälkään. Miksi piti meidätensin päästää vapauden makuun ja tuntuun ja sitten riistää se meiltäkatalasti ikiajoiksi!

16. X.

Jättäkäämme jo se asia. Myrsky näyttää asettuneen, ja jos vaarauudelleen uhkaa, lupaan tehdä kaiken voitavani välttääkseni sen. Muutenelän täällä niin rauhallisesti kuin näissä olosuhteissa on mahdollista.Harhailen ympäri maaseutua ketään tuttavaa tapaamatta, mutta, tottapuhuakseni, menehdytän itseäni liialla ajattelulla. Lähetä minulle jokukirja.

Mitä tekee Lauretta? Tyttö parka, jättäessäni hänet oli hän aivansuunniltaan. Hän on nuori ja kaunis vielä, mutta pelkään, että hän onmenettämäisillään järkensä syvässä onnettomuudessaan. En ole ollutrakastunut häneen, mutta sääli tai ehkä kiitollisuus siitä, ettähän valitsi minut yksin lohduttavaksi uskotukseen, täyttäen rintaniomalla sielullaan, omilla erehdyksillään ja omilla kärsimyksillään,liikutti minua niin, että kernaasti olisin tehnyt hänet koko elämänikumppaniksi. Kohtalo ei sitä tahtonut, ja kenties se onnellisintaolikin. Hän rakasti Eugeniota, joka kuoli hänen sylissään. Hänen isänsäja veljensä täytyi paeta isänmaastaan, ja onneton perhe on jäänytpuille paljaille, kyyneleet ainoana ruokanaan. Oi Vapaus! siinä onjälleen yksi sinun uhrisi. Tiedätkö, Lorenzo, että tätä kirjoittaessaniitken kuin lapsi. Minä olen valitettavasti aina ollut tekemisissäkunnottomien henkilöiden kanssa, ja jos joskus olen tavannut jalonihmisen, on minun täytynyt häntä sääliä. Hyvästi, hyvästi.

18. X.

Michele toi minulle Plutarkhoksen; kiitos siitä. Hän sanoi, ettäsopivassa tilaisuudessa lähettäisit minulle jonkun toisenkinkirjan; toistaiseksi tämä riittää. Jumalallinen Plutarkhos on minualohduttava keskellä inhimillisiä rikoksia ja onnettomuuksia, sillähän kohottaa minun katseeni niiden harvojen suurten miesten puoleen,jotka, ikäänkuin ihmissuvun ruhtinaina, elävät läpi vuosisatojen jasukupolvien. Pelkään kuitenkin, että jos riisuisin heidän päältäänhistoriallisen kuuluisuuden ja ikivanhan kunnioituksen verhon, eiminulla olisi syytä kiittää muinaisuuden suuruuksia sen enempää kuinoman aikani ihmisiä ja omaa itseäni. Kaikkihan me kuulumme samaansukuun!

23. X.

Jos rauhan toive vielä on minulle suotu, on se nyt toteutunut,Lorenzo. Pappi, lääkäri, kaikki tämän syrjäisen seudun vaatimattomatasukkaat tuntevat minut pienestä pitäen ja rakastavat minua.Vaikka elänkin täällä maanpakolaisena, tulevat he kaikki luokseniikäänkuin kesyttääkseen jaloa, mutta villiä petoeläintä. Tehkööt senkernaasti! Ihmiset eivät tosin ole minua kohtaan esiintyneet niinjalomielisesti, että luottaisin heihin ensi näkemältä, mutta myöskäänen voi hirmuvaltiaan tavoin vapista ja joka hetki pelätä petosta,sillä silloinhan koko elämä muuttuisi ainaiseksi, häpeälliseksikuolonkamppailuksi. Minä istun heidän kanssaan iltapäivisin kirkonplataanin alla lukien heille Lykurgoksen ja Timoleonin elämänkertaa.Sunnuntaina kerääntyivät ympärilleni kaikki seudun talonpojatkuunnellen suu auki, vaikka eivät paljoa ymmärtäneet. Luulisin, ettähalu tutustua menneitten aikain tapahtumiin ja kuvailla niitä johtuumeidän itserakkaudestamme, sillä me kuvittelemme voivamme pitentääoman elämämme yhdistämällä sen aikoja sitten eläneisiin ihmisiinja asioihin ja tekemällä ne, niin sanoakseni, omaisuudeksemme.Meidän mielikuvituksemme haluaa harhailla läpi vuosisatojen etsienasuinpaikakseen kokonaan uuden maanpiirin. Olisitpa kuullut, milläinnolla muuan vanha työmies tänä aamuna minulle kertoili lapsuutensapäivinä eläneistä kylän papeista ja kuvaili 37 vuotta sitten riehuneenmyrskyn tuhotöitä

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 20
Comments (0)
Free online library ideabooks.net