Lääkärin kohtalo_ eli Sairaalan n_o 6

Lääkärin kohtalo_ eli Sairaalan n_o 6
Title: Lääkärin kohtalo_ eli Sairaalan n_o 6
Release Date: 2012-12-03
Type book: Text
Copyright Status: Public domain in the USA.
Date added: 26 March 2019
Count views: 27
Read book
1 2 3 4 5 6 7 8

The Project Gutenberg EBook of Lääkärin kohtalo, by Anton Tsehov

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and withalmost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away orre-use it under the terms of the Project Gutenberg License includedwith this eBook or online at www.gutenberg.org

Title: Lääkärin kohtalo eli Sairaalan n:o 6

Author: Anton Tsehov

Translator: Emil Mannstén

Release Date: December 3, 2012 [EBook #41543]

Language: Finnish

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK LÄÄKÄRIN KOHTALO ***

Produced by Jukka Aakula

LÄÄKÄRIN KOHTALO

eli Sairaalan N:o 6

Kirj.

ANTON TSEHOV

Suomentanut Emil Mannstén

Otava, Helsinki, 1900.

I.

Sairaalan pihalla kohoaa vähäinen sivurakennus jota ympäröi tiheätakiais-, nokkos- ja villihamppumetsikkö. Katto on ruostunut, savupiippupuoleksi rauennut, portaiden astinlaudat mädänneet ja peittyneetruoholla, ja kalkki-iskoksesta ovat vain merkit jälellä. Etumainen päätyon sairashuoneeseen päin, takimainen pääty tähtää pellolle, josta senerottaa harmaa naulaharjalla varustettu sairaalan laipio. Kaikki, sekänämä naulat, jotka ovat käännetyt terävä puoli ylöspäin, että laipiokuin itse sivurakennuskin, on niin ikävän ja jylhän näköistä kuinVenäjällä ovat vain sairaalain ja vankilain rakennukset.

Ellette pelkää nokkosia niin käykäämme kaitaista polkua myöten, jokajohtaa sivurakennukselle ja katsokaamme mitä siellä sisällä tapahtuu.Ensimäisen oven avattuamme tulemme etehiseen. Täällä on pitkinseinivieriä ja uunin ympärille kasattu suuret röykyt sairaalan rojua.Matrassit, vanhat resuiset viitat, housut, siniraitaiset paidat,kuluneet kelpaamattomat jalkineet, — kaikki tämä ryysytavara on mätettyröykkyihin, murjottu, viskelty epäjärjestykseen, ja siinä se mätänee jalevittää ilettävää, tukehuttavaa haisua.

Rojujen päällä vetelehtii lakkaamatta, piippu hampaissa vahti Nikiitta,vanha eronsaanut sotamies, jolla on punaisenruskeaksi käyneet nauhat.Hänellä on tylyt, kuihtuneet kasvot, tuuheat kulmakarvat, jotka tekeväthänet arolla asustavan lammaskoiran näköiseksi, sekä punainen nenä; hänon pieni, laihan jäntevä mies, mutta ryhtinsä on käskevä ja nyrkitmahtavat. Hän on niitä suoraluontoisia, säntillisiä, toimekkaita jatylsiä ihmisiä, jotka ennen kaikkea rakastavat järjestystä ja sen tähdenovat vakuutetut, että heitä tulee lyödä. Hän lyöpi kasvoihin, rintaan,selkään, mihin sattuu ja on vakuutettu, että ilman sitä ei täällä olisijärjestystä vallalla.

Edelleen tulette suureen, avaraan huoneeseen, joka täyttää kokosivurakennuksen, ellei ota lukuun etehisiä. Seinät ovat täällä maalatutsinisen likaisella värillä, katto on savuttunut kuin savupirtissä, —selvää on että uunit talvisin laskevat savua ja että vinkaa onhuoneessa. Ikkunoita on sisältäpäin rumentamassa rautaristikot. Lattiaon harmaa ja vetoinen. Haisee hapankaalille, luteille ja ammoniakille jatämä haisu vaikuttaa teihin ensimältä niin, kuin jos olisitte astuneetjohonkin eläintarhaan.

Huoneessa seisoo sänkyjä, jotka ovat kierretyt kiinni lattiaan. Niissäistuu tahi loikoo ihmisiä sinisissä sairashuoneviitoissa ja vanhaantapaan patalakit päässä. Nämä ovat — mielenvikaiset.

Heitä on kaikkiaan täällä viisi henkeä. Yksi vain on aatelistasyntyperää, kaikki muut ovat porvareja. Ensimäisenä ovelta onpitkäkasvuinen laihanpuoleinen porvari, viikset kiiltävän ruskeat,silmät itkettyneet, hän istuu, nojaten käsillä päätään, ja katseleeyhteen kohtaan. Sairashuoneen kirjaan on hänen tautinsa merkittysynkkämielisyydeksi, vaikka häntä itse asiassa vaivaa etenevähalvaustauti. Yöt päivät hän suree huojutellen päätään, huokaillen jakatkerasti hymyillen; puheluihin hän harvoin ottaa osaa ja kysymyksiinhän tavallisesti on vastaamatta. Hän syö ja juo koneenomaisesti silloinkun annetaan. Rasittavasta, kuivan kolahtavasta yskästä sekä huonoudestaja poskien punasta päättäen on hänellä keuhkotauti alulla.

Hänen perästään seuraa pienenläntä, reipas ja hyvin vikkelä ukko, jollaon piikkiparta sekä mustat ja kiharaiset hiukset, niinkuin neekerillä.Päivällä astuskelee hän huoneessa ikkunasta ikkunaan tahi istuuvuoteellaan, jalat allaan niinkuin turkkilaisella, ja vihelteleelakkaamatta kuin tilhi, hyräilee hiljakseen ja hihittelee. Hänenlapsellinen iloisuutensa ja vilkas luonteensa ilmenee yölläkin, kun hännousee rukoilemaan, eli oikeammin takomaan nyrkeillään rintaansa jakaivelemaan sormillaan ovia. Tämä on juutalainen Mooses, höpelö mies,jolta parikymmentä vuotta sitten sameni järki, kun häneltä paloihattutehdas.

Kaikista sairashuoneen N:o 6:nnessa olevista potilaista on ainoastaanhänellä lupa poistua sivurakennuksesta, jopa sairashuoneen pihaltakinkadulle. Tätä etuoikeutta on hän nauttinut jo kauan, luultenkin kuinsairashuoneen kanta-asukkaana ja hiljaisena, viattomana höpelönä,kaupungin narrina, jota aikoja sitten on totuttu näkemään kaduillapoika- ja koiralauma ympärillään. Puettuna viitan pahaiseen,naurettavaan patalakkiin ja tohveleihin, toisinaan avojaloin ja ilmanhousuja, hän tepastelee kaduilla, pysähtyy porttien ja puotien eteen japyytää kopekkaa. Yhdestä paikasta annetaan hänelle kaljaa, toisesta palaleipää, kolmannesta kopekka, jotenka hän sivurakennukseen palaa rikkaanaja kylläisenä. Kaikki mitä hän tuo muassaan, sen Nikiitta häneltäriistää pois omaksi hyväkseen. Hän tekee sen raa'asti ja äkeissään,kääntäen taskut nurin ja ottaen Jumalan todistajaksi, ettei hän koskaanenää päästä juutalaista kadulle ja että epäjärjestys on hänestä pahintamitä maailmassa olla voi.

Mooses on harras palvelemaan toisia. Hän tuo tovereille vettä, vetääpeitteen heidän päälleen kun he makaavat, lupaa kullekin tuoda kadultakopekan ja ommella uuden hatun; hän se myöskin syöttää lusikallanaapuriaan vasemmalla puolella, halvattua. Tämä hänen menettelynsä eijohdu myötätuntoisuudesta eikä se ole humaanisten mielipiteidenaiheuttama, hän tekee sen matkien ja vastenmielisesti totellen oikeallapuolellaan olevaa toveriaan, Gromowia.

Ivan Dmitritsh Gromow, kolmenneljättä vuotias vapaasukuinen mies,entinen oikeudenpalvelija ja kuvernementin sihteeri on joutunut tännevainoamisraivonsa takia. Hän joko makaa vuoteella käppyrässä, tahiastelee nurkasta nurkkaan ikäänkuin jaloitellakseen, mutta istuu hyvinharvoin. Hän on alati kiihkoissaan, mielenkuohussa ja jokin hämärä,epämääräinen odotus pitää aina hänen mielensä jännityksissä. Kuuluipavähintäkin risahdusta etehisestä tahi huutoa pihalta, heti nostaa hänpäätään ja kuuntelee: häntäkö muka tullaan noutamaan? Häntäkö etsitään?Ja samassa hänen kasvoillaan kuvastuu mitä suurinta levottomuutta javastenmielisyyttä.

Minua miellyttävät hänen leveät kasvonsa ulkonevine poskipäineen, hänenkalpea, alakuloinen muotonsa, jossa taistelun ja pitkällisen pelonuuvuttama sielu kuvastuu tarkkaan kuin peilissä. Hänen irveensä ovatomituiset ja kivuliaat, mutta syväin, totisten kärsimysten uurtamatrypyt kasvoissa ilmaisevat järkevyyttä ja älyä, ja silmissä on lämmin,terve kiilto. Miellyttävä hän on minusta itsekin, ollen kohtelias,avulias ja tavattoman hienotuntoinen käytöksessään kaikkia muita paitsiNikiittaa kohtaan. Kun joltakin putoaa nappi tahi lusikka, hän nopeastikavahtaa vuoteeltaan ja ottaa ylös sen. Joka aamu hän tervehtiitovereitaan, maata käydessään toivottaa heille hyvää yötä.

Paitsi tuota alituista jännittynyttä mielentilaa ja kasvojenirvehtimistä hänen sekapäisyytensä ilmenee vielä seuraavalla tavalla.Toisinaan iltasilla hän kääriytyy viittaansa ja, väristen kokoruumiissaan, tärisyttäen hampaitaan, alkaa nopeasti astua nurkastanurkkaan ja sänkyjen välissä. Näyttää siltä kuin olisi hänellä ankaravilutauti. Siitä päättäen, että hän äkisti seisattuu ja katseleetovereitaan, näyttää kuin tahtoisi hän sanoa jotakin hyvin tärkeää,mutta nähtävästi otaksuen, ettei häntä kuulla eikä ymmärretä, hänkärsimättömänä pudistelee päätään ja alkaa astua. Mutta ennen pitkääpuheluhalunsa valtaa kaikki muut ajatukset ja arvelut, hän antauuhalunsa ohjattavaksi ja alkaa puhua lämpimästi ja innokkaasti. Hänenpuheensa on sekavaa, kuumeenomaista kuin hourailu, katkonaista ja väliinkäsittämätöntä, mutta sekä sanoissa että äänessä on jotakin perinherttaista. Kun hän puhuu, tunnette hänessä mielenvikaisen ja ihmisen.Vaikeata on kirjallisesti kertoa hänen tolkutonta puhettaan. Hän puhuuihmisten konnuudesta, väkivallasta joka sortaa totuutta, ihanastaelämästä, joka aikaa myöten on tuleva maan päälle, ikkunoidenrautaristikoista jotka lakkaamatta muistuttavat häntä väkivalturientyperyydestä, julmuudesta. Kaikesta tuosta syntyy sekava, yhtenäisyyttäpuuttuva sommitelma vanhoja, vielä loppuun laulamattomia lauleloita.

II.

Noin 12-15 vuotta jälellepäin, asusti kaupungin pääkadun varrella omassatalossaan virkamies Gromow, siihen aikaan vankka ja äveriäs mies.Hänellä oli kaksi poikaa: Sergei ja Ivan. Päästyään jo yliopistonneljänteen kurssiin Sergei sairastui kiihkeään keuhkotautiin ja kuoli,ja tämä kuolema oli ikäänkuin alkuna onnettomuussarjalle, joka yhtäkkiäkohtasi Gromowin perhettä. Viikko jälkeen Sergein hautajaisten isävanhuspantiin syytteen alaiseksi väärennyksistä ja kruununvarojenhukkaamisesta ja kuoli kohta vankilan sairaalassa kuumeeseen. Kartano jakoko irtain omaisuus myytiin huutokaupalla ja Ivan Dmitritsh äitineenjäi puille paljaille.

Siihen aikaan kun isä vielä eli, Ivan Dmitritsh ollessaan Pietarissa,jossa hän opiskeli yliopistossa, sai 60-70 ruplaa kuukaudessa eikätiennyt hätäpäiviä ollenkaan, mutta nyt oli hänen pakko tehdä jyrkkämuutos elämässään. Hänen täytyi aamusta myöhään yöhön antaa halvastipalkattuja opetustunteja yksityislukijoille, työskennelläpuhtaaksikirjoittajana ja kuitenkin nähdä nälkää, sillä ansaitsemansarahat hän lähetti äidilleen elannoksi. Semmoista elämäntapaa ei IvanDmitritsh voinut kestää; hänen mielensä lannistui, voimat raukesivat ja,erottuaan yliopistosta, matkusti hän kotiin. Täällä pikkukaupungissa hänpuoltolauseiden nojalla sai opettajanpaikan piirikoulussa, vaan joutuieripuraisuuteen toverien kanssa, ei jaksanut voittaa oppilastensasuosiota ja hylkäsi kohta viran. Äiti kuoli. Hän eleli puoli vuottailman paikatta, syöden vain vettä ja leipää, ja pääsi sen jälkeenoikeuden palvelijaksi. Siinä toimessa oli hän kunnes sai eron sairaudentähden.

Hän ei koskaan, ei edes nuoruudessaan, ylioppilaana ollessaankaan, ollutnäyttänyt terveeltä. Hän oli aina kalpea, laiha ja herkkä vilustumaan,söi vähän ja makasi huonosti. Yhdestä viinaryypystä kihahti jo hänenpäähänsä ja hän sai hermokohtauksia. Hän halusi aina ihmisten seuraa,mutta ollen ärtyisä ja luulevainen luonteeltaan, ei hän läheiseenystävyyteen kenenkään kanssa tullut, eikä hänellä ollut ystäviäkään.Kaupunkilaisista hän aina puhui halveksien, sanoen heidän raa'ansivistymättömyytensä ja untelon eläimellisen elämänsä tuntuvan hänestäilettäviltä. Hän puhui tenooriäänellä, kovasti ja intoisasti, eikämuuten kuin kiivastumalla ja joutumalla mielenkuohuun, tahi ihastuksellaja kummastellen, sekä aina avosydämisesti. Puhui hänen kanssaan mitähyvänsä, aina hän hoki vain samoja: että elämä kaupungissa ontukehuttavaa Ja ikävää, että yleisöllä ei ole mitään korkeampiaharrastuksia, kunhan elää kyhnystää väritöntä, mieletöntä elämätään,vaihetuksekseen harjoittaen väkivaltaa, törkeätä irstaisuutta jateeskentelyä; heittiöt käyvät kylläisinä ja vaatepäällä, rehellisetsaavat tyytyä vain muruihin; on saatava kouluja, paikallinen,suunnaltaan rehellinen sanomalehti, teaatteri, helppotajuisia luentoja;kyvykkäämpien voimien on liittyminen yhteen; tarvitaan että yhteiskuntaoppii tuntemaan oman taitamattomuutensa ja kauhistuu sitä. Ihmisiäarvostellessaan käytti hän paksuja värejä, yksinomaan valkoista jamustaa, tunnustamatta minkäänmoisia välivivahduksia; ihmiset hänenmieltänsä myöten jakaantuivat kunnon ihmisiin ja heittiöihin; keskitietäei ollut. Naisista ja rakkaudesta hän aina puhui kiihkeästi,ihastuksella, vaan itse hän ei ollut rakastunut.

Mielipiteittensä jyrkkyydestä ja hermostuneisuudestaan huolimatta häntäkaupungissa suosittiin ja mainittiin selän takana Vanjan nimellä. Hänensyntyperäinen hienotunteisuutensa, avuliaisuutensa, säännöllisyytensä,puhdas luonteensa ja hänen kulunut takkinsa, sairaloinen ulkomuotonsa japerheelliset vastoinkäymisensä herättivät herttaisen lämpimän jasurulloisen tunteen; lisäksi oli hän hyvästi koulutettu ja paljonlukenut, tiesi kaupunkilaisten mielestä ainakin kaikki ja toimittikaupungissa jonkunlaisen liikkuvan tietosanakirjan virkaa.

Hän lueskeli varsin paljo. Hänen tavallinen toimensa oli istua klubissa,näpelöidä hermostuneesti partaansa ja selailla lehtiä jaaikakauskirjoja; kasvoista näkyy että hän ei lue, vaan ahmii, ehtimättätuskin pureksia. Väkisten tunkee mieleen ajatus, että lukeminen oliyhtenä hänen sairaloisia tottumuksiaan, koska hän yhtäläiselläahneudella luki kaikkea mitä vain käsiin sattui, jopa menneenvuotisialehtiä ja almanakkojakin. Kotona hänellä oli tapana lukea pitkällään.

III.

Kerran eräänä syksyaamuna Ivan Dmitritsh, nostettuaan palttookauluksensaja käydä polskuttaen likaisia kujia ja takapihoja pyrki erään porvarinluo panemaan toimeen ryöstötuomiota. Hänen mielialansa oli synkkä kutenaina aamusilla. Eräällä poikkikadulla kohtasi hän kaksi vankiajalkaraudoissa, joita neljä vartiasotamiestä pyssyineen saattoi. OliIvan Dmitritsh ennenkin usein kohdannut vankeja ja aina olivat neherättäneet hänessä säälin ja epämieluisan tunteen, nyt sitä vastointämä kohtaus teki häneen jonkin erinäisen, kummallisen vaikutuksen.Hänestä alkoi yht'äkkiä tuntua siltä, että hänetkin voidaan kytkeäkahleisiin ja samaten saattaa likaista katua myöten vankityrmään.Käytyään porvarin luona ja palatessaan kotia, hän kohtasi postitoimistonläheisyydessä tuttavan poliisipäällikön, joka tervehti ja kulki hänenkanssaan rinnan kadulla muutaman askelen; tässä oli hänen mielestänsäjotakin epäilyttävää. Kotona eivät koko päivässä haihtuneet hänenpäästänsä vangit ja pyssysotamiehet, ja jokin käsittämätön sydämenlevottomuus teki hänelle lukemisen ja ajatustensa keskittämisenmahdottomaksi. Iltasella hän ei sytyttänyt huoneessaan kynttilätä, kokoyössä hän ei nukkunut ja lakkaamatta pyöri hänen päässänsä ajatus, ettähänet voidaan vangita, panna rautoihin ja salvata vankityrmään. Hän eitiennyt tehneensä minkäänlaista rikosta ja saattoi olla varma siitä,ettei hän vastedeskään tekisi murhaa, murhapolttoa tahi varastaisi;mutta voihan tietämättänsäkin, vasten tahtoansa tehdä rikoksen japaljonhan panettelukin saa aikaan ja voihan vielä viimeisellä nipukallaoikeudellinen virhe käydä mahdolliseksi. Opettaahan ikivanhakansanviisauskin, että kerjuupussista ja vankeudesta ei ole kenenkäänitseään vapaaksi vannominen. Ja oikeusvirhe, oikeudenkäytön nykyiselläkannalla ollessa, on hyvin mahdollinen eikä siinä ole mitäänkummeksittavaakaan. Ihmiset, jotka ovat virallisessa, muotopuolisessasuhteessa toisten kärsimyksiin, esimerkiksi tuomarit, poliisit, lääkäritkaraistuvat tottumuksen voimasta aikaa myöten siihen määrään, ett'eivätvoi, vaikka tahtoisivatkin, suojattejaan ja hoidokkaitaan kohdellamuuten kuin virallisesti ja kaavan mukaan; siinä kohden he eivätvähääkään eroa maaukosta, joka takapihalla teurastaa lampaita javasikoita eikä huomaa verta. Vaan jotta moisen virallisen, hengettömänpersoonallisen kohtelun kautta viaton ihminen voi menettää kaikkisäätyoikeutensa ja tulla tuomituksi pakkotyöhön, siihen tuomari eitarvitse muuta kuin — aikaa. Vain aikaa, voidakseen noudattaa joitakinmuodollisuuksia, joista tuomarille maksetaan palkka, ja sen jälkeen onkaikki päättynyt. Hae sitten oikeutta ja turvaa tässä vähäisessä,likaisessa kaupungin pahaisessa kahdensadan virstan päässä rautatiestä!Ja eiköpä liene naurettavaakin oikeutta ajatteleminen, kun jokaistaväkivallan tekoa yhteiskunnan puolelta tervehditään järkevänä jatarkotuksen mukaisena välttämättömyytenä, ja mikin armahduskirja, esim.syyttömäksi julistus herättää koko suuttumuksen myrskyn,tyydyttämättömän koston tunteen?

Aamusella Ivan Dmitritsh nousi kauhuissaan ylös, kylmä hiki otsallaan,ja oli täysin vakuutettu, että hänet voidaan vangita minä hetkenähyvänsä. Jos, — ajatteli hän, eiliset synkät ajatukset eivät ole yönaikana hellinneet hänestä, niin on niissä rahtunen totuutta. Mahdotonhanniiden oli juolahtaa päähän ilman minkäänlaista aihetta. —

Poliisi kulki hitain askelin ikkunain ohi: sekään ei tapahtunut syyttä.Siinä kaksi miestä seisahtuu talon läheisyydessä ja on vaiti. Miksi ovathe vaiti?

Ja siitä lähtein Ivan Dmitritshille koittivat tukalat päivät jarauhattomat yöt. Kaikki, jotka kulkivat ikkunain ohi tahi poikkesivatpihaan, olivat hänen mielestänsä vakoilijoita ja urkkijoita. Puolipäivänaikaan poliisikomisaarius tavallisesti ajoi kaksivaljakollaankaupungilla; hän ajoi kaupungin laidassa olevalta taloltaanpoliisikamarille, mutta Ivan Dmitritshin mielestä hän joka kerran ajoiliian nopeasti ja joka kerran oli hänen ulkomuotonsa jotakin erikoistailmaisevinaan: näytti aivankuin kiiruhtaisi hän ilmoittamaan, ettäkaupunkiin on ilmestynyt erittäin vaarallinen pahantekijä. IvanDmitritsh vavahti kuullessaan porttikellon kilahtavan tahi porteissajyskävän, joutui pois tolaltaan, kun kohtasi tuntemattoman ihmisenkortteeriemäntänsä luona; poliiseja ja santarmeja kohdatessaan hänhymyili ja vihelteli, näyttääkseen välinpitämättömältä. Yöt läpi kotasinhän oli nukkumatta, odottaen vangitsemistaan, mutta kuorsasi ja hengittikovasti ja syvään, niinkuin nukkuva, jotta emäntä luulisi hänenmakaavan; jos hän ei saanut nukuttua, merkitsi se tietysti, ettäomantunnon soimaukset kalvoivat häntä — mikä sitova todeksinäyttö!Tapahtumat ja terve järki todistivat hänelle,

1 2 3 4 5 6 7 8
Comments (0)
reload, if the code cannot be seen
Free online library ideabooks.net