Noidan kirot_ Kuvaus Lapin rajoilta

Noidan kirot_ Kuvaus Lapin rajoilta
Category:
Title: Noidan kirot_ Kuvaus Lapin rajoilta
Release Date: 2017-05-17
Type book: Text
Copyright Status: Public domain in the USA.
Date added: 27 March 2019
Count views: 29
Read book
1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 12

The Project Gutenberg eBook, Noidan kirot, by Väinö Kataja

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and mostother parts of the world at no cost and with almost no restrictionswhatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms ofthe Project Gutenberg License included with this eBook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'll haveto check the laws of the country where you are located before using this ebook.

Title: Noidan kirot Kuvaus Lapin rajoilta

Author: Väinö Kataja

Release Date: May 17, 2017 [eBook #54739]

Language: Finnish

***START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NOIDAN KIROT***

E-text prepared by Tapio Riikonen

NOIDAN KIROT

Kuvaus Lapin rajoilta

Kirj.

VÄINÖ KATAJA

Hämeenlinnassa,Arvi A. Karisto,1914.

I

Varhaisen kevätaamun kirkkaassa loistossa kiilteli järven pintatasaisena ulappana. Mailla ja metsissä ei hanki vielä kantanut, muttatäällä järven selällä oli mainio lipee ja verraton kulku. Poron kavioei luiskahtanut paisteen reikimältä hangen pinnalta eikä pienoinen rekipäässyt siipeämään. Vain silloin kun he talon rannasta ajoivat alasjärven jäälle, siipesi poron reki rantaporeen sileällä pinnalla jasilloin Selma hiukan kiljahti. Mutta Simo vain tempasi hihnasta, japian he pääsivät rantaporeen yli ja joutuivat seljemmäs järveä.

Siinä vasta ohjasi Simo poronsa Utuniemeä kohti.

Utuniemi! Järvi oli penikulmien laajuinen ja myrskyinen ja oikullinen.Selma ei ollut koskaan Utuniemessä asti käynyt, vaikka tämänristiaalloistaan tunnetun Raahonjärven eteläpäässä oli hänenkinkotinsa, Rantamaulan talo. Oli vain usein kuullut Utuniemestäpuhuttavan, ja rippikoulu-aikana oli hän tullut tuntemaan Simon,Utuniemen nuoren isännän. Selman mielestä oli jotakin kummallistasiellä Utuniemessä. Hän muisti, että kun he kalassa kulkivat jaloittonivat kauas kotirannasta, siinsi kirkkaina kesäöinä hyvin kaukaajärven ulappain takaa niemen nenä ikäänkuin usvan seasta…

"Sieltä siintää Utuniemi", sanottiin hänelle.

Ja hän muisti isän kertoneen, että se niemi aina näytti olevan usvanseassa, kun sinne järveltä päin katseli. Olipa kesä tai talvi, ainasieltä näkyi usvaa…

Selma kuuli poron rautakellon kalkkuvan, kun se tasaisesti "tolvasi"pitkin järven pintaa. Kotikylän vaaran takaa alkoi aurinko näkyä, jayhtäkkiä oli koko kylä kirkkaankellertävän valon vallassa. Selman kotioli järven rantaa likimpänä, ja sen ikkunain läpi paistoi aurinko niin,että asuinrakennus oli kuin tulessa…

Hän käänsi samalla katseensa pohjoiseen päin, jossa hyvin kaukaa järventoisesta päästä siinsi korkeita, valkopäisiä vaarain lakia; niidenkyljiltä erotti tummat kuusikot, varjossa vielä. Ääretön ja asumatonoli ympäristö niin kauas kuin silmä kantoi. Ainoastaan kylän lähellänäkyi järven rannalla, järveen laskevan metsäjoen suussa, jokupienoinen, vinosuinen laukkupuoli-lato, harmajana pilkkunametsänlaidassa kyyröttäen…

He eivät olleet monta sanaa vaihtaneet sitten kun talosta lähtivät.Selma mietti miettimistään, ja Simolla oli omat mietteensä. Mutta kunyhä uusia ja erilaisia niemiä tuli toinen toisensa takaa näkyviin,kääntyi Selma Simoon päin ja kysyi:

"Joko Utuniemi sopii tänne näkymään?"

Simo heräsi mietteistään ja vastasi:

"Ei vielä juuri. Mutta kun ehdimme tuon niemen nenän ohi, jossa näkyyhuurteinen koivikko, niin siitä alkaa näkyä… Kun katsot suoraan tuotaKarhujupukan paljukkaa kohti, niin siitä järvelle päin näkyy Utuniemennenä…"

"Onko talo niemen nenässä ja näkyykö se järvelle?" kysyi Selma.

"Ei näy tänne päin, sillä pitkin niemen rantaa kasvaa vankkaakoivikkoa, jota isävainaja ei raaskinut hakata… ja kielsi minuakinhakkaamasta…"

Siitä pääsivät he keskustelun alkuun.

Simo kertoi, mitä hänellä oli mielessään. Hänellä oli jo hirretajettuina uutta uhkeaa päärakennusta varten. Siitä tulisi niin korkea,että harja ja pääty näkyisivät tännekin päin järveä, vaikkarantakoivikon jättäisikin hakkaamatta. Hän kertoi maanviljelyksestään,karjastaan, metsän ja järven antimista, kuinka ne olivat runsaat…Yhdessä he tekisivät Utuniemestä hyvän talon, jossa eläisi rennosti…

"Kun ei tullut minulta siellä ennen käydyksi, vaikka usein tekimieleni, pyytäessäsi tulemaan", sanoi Selma, itseään moittien.

"No, nytpä tuon näet ja saat viipyä pitemmän aikaa", naurahti Simo.

Ja samalla hän kiinnitti hihnaa ja hoputti tottunutta ja vireääajokastaan nopeampaan vauhtiin.

Aurinko oli jo noussut korkeammalle, paistaen nyt yli koko suuren,saaririkkaan ja niemistään kuuluisan Raahonjärven ja valaistenympäristöä. Joka haaralta näkyi tänne järven selälle asumatontakiveliötä, korkeita, puuttomia vaarain lakia ja paljukoita, äärettömiätummia metsiä ja kukkuloiden kupeilta harmahtavia hongikoita. Eimissään näkynyt asuttua maailmaa, ei ainoankaan niemen nenässä näkynytihmisasuntoa eikä yhdenkään saaren rannassa venevalkamaa. Maailmaanäytti ulottuvan pitkän pitkältä taivaan rannalle asti ja ehkä jatkuvansiitä samanlaisena.

He joutuivat sen koivuisen niemen nenän kohdalle, johon Simo äsken oliviitannut. Selma koetti nyt teroittaa katsettaan sinnepäin, jossaarveli Utuniemen olevan. Hän näki kyllä suuren valkoisen vaaran laen,jonka arvasi Karhujupukan paljukaksi, mutta niemeä hän ei erottanut.Mutta sen sijaan otti hänen silmänsä suuren aukean palstan, joka näyttiolevan keskellä tummaa metsää Karhujupukan kyljessä.

Simo arvasi, mihin Selma katsoi, ja virkkoi:

"Näet tuon suuren aukean tuolla Karhujupukan kyljessä. Se ei tännenäytä isolta, mutta siitä on syystalvella ajettu monta sataa tuhattatukkia…"

"Tuoko se sitten on se Hanhikero, johon tukinajajia meidänkin kylänkautta kulki?" kysyi Selma.

"Siinä se on… se on kruunun metsää…"

Raahonjärven ympäristöltä oli kuluneena talvena ajettu paljon tukkeja,jotka veden auettua tulisivat kuljetettaviksi ensin pitkin Raahonjärveäja sitten moninimisiä jokia myöten suuren valtaväylän vesille.Tukinhakkuut olivat kuitenkin olleet kaukana sydänmailla. Ei ollutRantamaulassakaan siitä tiedetty muuta kuin että sen kautta kulkitukinajoon meneviä hevosia ja miehiä ja pitkin talvea ruokavarojakuorma kuorman perästä. Rauhassa oli Utuniemikin saanut tukkimiehiltäolla. Se oli kaukana tukinhakkuumailta, eivätkä työmiehet liikkuneetvasituisilta metsäasunnoiltaan kuin kerran kaksi koko talvena.

Kerran oli kuluneena talvena saapunut neljä miestä hiihtäen rantamailtaja osunut Utuniemeen. Ne olivat kaikki etelän puolen miehiä. Olivatkertoneet olevansa Hanhikeron tukinhakkuupaikalla kirvesmiehinä,käyneensä rantamailla ja eksyneensä menoladultaan…

"Siinä sitten pyysivät yösijaa", kertoi Simo. "Vastenmielisiltä minustamiehet näyttivät, enkä tiedä, miksi luontoni on aina ollut etelänmiehiä vastaan. Eräs heistä, jota toiset kutsuivat Sakariksi, olitodella vastenmielisen näköinen ja komentelemalla se alkoi vaatiatalosta minkä mitäkin. Oli oikein ilkeän näköinen mies, vesiharmainesilmineen ja vedenvärisine hiuksineen, jotka näyttivät karheilta jaolivat pystyssä kuin harjakset. Oli semmoinen paksu ja tukeva mies. Entiedä minkä vuoksi minua se mies iljetti…"

"Oliko sillä karheat viikset ja seisoiko se aina selkä kenossa?" kysyi
Selma.

"Semmoinen se oli", vastasi Simo. "Oletko sinäkin hänet nähnyt?"

"Semmoinen mies oli toisten joukossa menneenä talvena, kun tukinajoonmennessä meillä levähtivät", muisteli Selma. "Se puhui kovalla äänelläja oli olevinaan muita mahtavampi…"

"No semmoinen oli juuri tämäkin mies, — se on sama mies…"

"Menivätkö ne siivosti talosta vai varastivatko?" kysyi Selma.

"Eivät voineet mitään varastaa, kun koko yön olin valveilla… siivostine sitten aamun tullen lähtivät hiihtelemään…"

Simo tempasi samassa hihnasta ajokastaan nopeampaan menoon, ikäänkuinhaihduttaakseen äskeisiä muistoja.

Molemmat huomasivat he samalla vaaleaa savua, joka niemen metsän takaanousi kevätkirkasta taivasta kohti. Niemen nenänkin jo erotti ja suuriavalkokylkisiä koivuja sen rannalta. Aurinko paistaa helotti kirkkaastikoivikkoon ja valkoinen järvenpinta kimalteli kuin helmissä.

"Näetkö savua?"

"Näen toki… Jo erotan rantakoivikonkin selvästi."

"Siinä on venevalkamakin koivikon rannassa…"

"Näyttää kuin olisi vene kumollaan rantatörmällä…"

"Niin onkin. Se on isävainajan vanha kolmilaita…"

Puhuessaan Simo yhä heitteli hihnaa, ja poro näytti kotia lähestyessäänvapaaehtoisestikin jouduttavan kulkuaan…

Kun he jo olivat ehtineet niin lähelle niemen rantaa, että silmä erottiselvästi, näkivät he kaksi miestä laskemassa suksillaan niemen juurenrantatörmältä alas järven jäälle. He näyttivät hiihtäneen talosta päinja pyrkivän järven itärantaa etelää kohti. Kun rantatörmän antamavauhti oli loppunut ja miehet rupesivat hiihtämään, erotti Simo, ettämolemmilla oli laukut selässä. Peräkkäin läksivät hiihtämään,jälkimmäinen mies melkoisen matkaa jälellä…

Selma oli miehet huomannut samalla hetkellä kuin Simokin. He katsoivatkumpikin hiihtäviä ja Selma virkkoi:

"Ne näyttivät tulevan talosta päin."

"Niin näyttivät ja pyrkivät ehkä Hanhikeroon, koska noin itärantaapitävät…"

"Taitavat olla tukkilaisia, koska niillä on laukut selässä…"

"Tukkilaisia ne ovat… Mitäpä muita ihmisiä täällä liikkuisi…"

Simo oli kääntävinään katseensa hiihtävistä kotinientä kohden, muttahän näki sittenkin, että jälkimmäinen mies hiihti kenoselkäisenä, rintapystyssä…

Hän muisti heti sen talvellisen miehen, jota toiset olivat Sakariksikutsuneet, ja oli näkevinään sen kankeat viikset, ilmeettömät silmät jailkeän näköisen naaman. Kun hän syrjäsilmällä katsahti Selmaan, huomasihän, että Selmakin katsoi hiihtäviin miehiin.

Mutta kumpikaan ei virkkanut mitään siitä, että tuo kenoselkäisenähiihtävä mies ehkä oli sama Sakari, joka talvella oli Utuniemessäkomennellut ja Rantamaulassa isoa ääntä pitänyt.

He heräsivät siitä, että poro yhtäkkiä kääntyi maalle päin ja rupesipuolta vihaisemmasti tolvaamaan, ottaen suoran suunnan venevalkamaakohti…

Kun se vihaiseen laukkaan lyöden porhalsi ylös venevalkaman korkeaarantatörmää valkokylkiseen koivikkoon, johon päivä hauskasti paistoi,hytkähti Selman sydän riemusta, ja ensi kerran tunsi hän nyt, että hänoli mieheensä sidottu ja entisestä kodistaan eronnut. Hän näki Simonkinsilmässä riemukkaan ilmeen…

"Tässä on heinätie, joka tulee tuolta Veksalahden niityltä", sanoi
Simo, kun poro keskellä solkikoivikkoa puhalsi entiselle jäljelle…

"Mutta jopa onkin kaunis tämä koivikko", sanoi Selma. "Ei tätä hennokoskaan hakata…"

"Niin minunkin mielestäni…"

Koivikon läpi alkoi näkyä pienoinen asuinrakennus, jonka ilma jo oliharmahtavaksi muuttanut, ja navettarehto, joka oli punaiseksi maalattu.

"Kohta ollaan perillä!"

Koivikosta talon pihaan oli loivaa vastamaata.

Poro puhalsi siinä laukkaan ja vihmoi menemään kovaksi tallaamalleensiljolle navetan eteen, niin että reki siipesi syrjään…

Aurinko helotti jo korkealta. Pihalla tuntui lämmin paiste jakoivikossa koivujen alimmilla oksilla näkyi vielä yön ripottelemaahuurretta. Suuren järven selkä siinsi edempää kimaltelevana kenttänä…

Simon sokea sisar, Elsa, seisoi portailla, ja kun Selma ja Simonousivat reestä, huudahti hän iloisesti:

"Kuulen, että kaksi henkeä on 'Keron' kelkassa… Terve tulemaan,
Selma!"

Selma riensi Elsaa vastaan, ja sokea sulki Selman syliinsä…

Selma ei koskaan ollut osannut ajatella eikä uskoa, että sokean ihmisenkasvot voivat olla niin miellyttävät…

Hän häpesi omia ajatuksiaan ja pusersi lujasti sokean kättä. Ja hänestätuntui nyt, että hän todella oli tullut uuteen kotiin.

II

Hankikeliä oli kestänyt viikon verran.

Utuniemen Simo oli käyttänyt hyväkseen hangen aikaa ja käynyt kaksimatkaa toisessa päässä järveä, appelassaan, Rantamaulassa. Poronkelkassa oli hän tuonut vaimonsa perimiä tavaroita Utuniemeen. EiSelmaa tyhjin käsin miehelään Rantamaulasta pantu, vaikka talo olikinisoväkinen ja vähävarainen. Matkaan pantiin kaikenlaista. Oli vuode- japitovaatteita, oli viljaa, oli pientä kapinetta jos jotakin.

Mutta vielä olivat noutamatta nuoren emännän molemmat lehmät, Kukka ja
Riekko, jotka olivat talon parhaita lypsylehmiä.

Järven auettua ja kun kevätkylvöt olivat tehdyt, alkoi Simo hommaillalähtöä Rantamaulaan. Hän oli korjaillut ja tervannut talon vanhan,kookkaan kolmilaidan, jolla lehmän kerrallaan aikoi järven päästätoiseen tuoda.

Tyynenä iltana, kun koivikon urpu alkoi käydä hiirenkorvalle, häntyönsi kolmilaidan vesille.

Selma oli tullut venevalkamaan saattamaan miestään. Siinä vielämuistutti terveisistä ja myötätuulta toivotti.

"Sanonko, että ikävöit?" kysyi Simo leikillään.

"Sano, että hyvä on Utuniemessä olla… kaikkea on yllin kyllin eikäikävä haittaa…"

Selma virkkoi sen iloisin, säteilevin kasvoin, ja hänen kauniitvalkoiset hampaansa välkkyivät.

Simo oli valmistanut kaikki lähtökuntoon. Väänsi kuitenkin vielähankavitsat ja varoksi kävi vielä koivikosta leikkaamassa muutamiakoivunvesoja varavitsoiksi.

Selma oli istunut kivelle veneen viereen ja katseli.

"Käy sitten kokemassa verkot", puheli Simo. "Jos et saata yksinuudestaan laskea, niin tuo maalle… Viuhkuraisen lahdessa on nyt paraslahnain kutuaika."

"Kyllähän minä… vanha kalanpyytäjä… Kuinka lienevät saaneetkevätkalaa Rantamaulassa?" arveli hän sitten.

"Kyllähän siinä päässä järveä aina kaloja saadaan. Sieltähän parhaatkalamiehet ovatkin… Hyvästi nyt. Eläkä ikävöi…"

Selma jäi kivelle istumaan katsellen loittonevan veneen kulkua. Simosouti reippain ottein, ohjaten kulkua suurelle selälle, koska tuulestaei ollut pelkoa. Mutta jo ensimmäisen niemennenän taakse katosi vene.Simo näki kotiniemestä enää vain korkean koivikon ja palasen alastontaniemenkärkeä, joka kivisenä sormena ulottui pitkälle järveen. Pian olihän vaipunut syviin ja onnellisiin haaveiluihin, vain vaistomaisestiveneensä suuntaa pitäen.

Kun hän heräsi unelmistaan, oli hän joutunut niin likelle rantaa, ettähiekka karahti veneen pohjaan. Silloin hän ohjasi seljemmäs ja vetimuutamia kertoja voimansa takaa.

Kun hän oli sivuuttanut Hanhiniemen ja saapunut Hanhilahteen, johonlaski harreistaan kuuluisa Kierimän joki, poluttomilta kiveliöiltä päinkoskisena kohisten, kuuli hän joen suulta huutoja ja arvasi, ettäHanhikeron tukit jo olivat uitetut Raahonjärveen. Hän kääntyi katsomaanlahteen päin ja näki tukkeja jo suuren laverin. Siellä näkyi venekin,jossa keksit käsissään tukkilaiset puita työntelivät. Tyynenä,kirkkaana iltana kaikuivat heidän huutonsa kauas vuoriseen ympäristöön.

Simo ei rakastanut tukkilaisia. Häneen oli jäänyt kuin vika vereen,sillä isävainaja oli niitä aina epäillen katsellut, varsinkin etelästäpäin tulleita, jotka kaikki tuomitsi pahamaineisiksi. Utuniemenuudistalo oli kuitenkin saanut olla hyvin rauhassa heiltä, vaikkatukkiliikkeitä jo vuosikymmenen aikana oli Raahonjärvenkin ympäristölläollut. Utuniemi oli kuitenkin vielä näihin asti ollut syrjässä, sillätukinhakkuut ja uitot olivat olleet toisella puolen järveä, parinpeninkulman päässä talosta. Vasta kuluneena talvena oli kruununmaalta,Hanhikerosta, myyty tukkeja ja tukkiliike oli niin ollen alkanutsiirtyä idänpuolellekin järveä. Mutta kaukana oli HanhikerokinUtuniemestä, ja sieltäkin oli lyhempi matka muihin sekä yksinäisiinkruunun uudistaloihin että järvi- ja joenvarsikyliin kuin Utuniemeen.

Simo tunsi melkein lapsellista iloa, kun Utuniemeen päin katsahtaentiesi, että se oli siellä monen niemen ja pitkän matkan päässä jaetteivät tukit olleet sinne päin menossa, vaan myötävirroille,Rantamaulaan ja siitä taas virtavaa jokea pitkin toisiin järviin jajoen lompoloihin. Ei kuulunut nytkään huuto eikä loilotus Utuniemeen,sillä siksi paksut olivat metsät välissä ja siksi leveät järvenlahdet…

Yö saattoi jo olla puolessa, mutta Simo näki auringon paistavan kahdenkorkean vaaran välistä suoraan pohjoisesta. Hän silmäsi taivaalle, jokaoli vaalea ja pilvetön. Ei näyttänyt siltä, että rupeaisi tuulemaan…

Hän heräsi mietteistään ja alkoi soutaa. Nyt hän huomasi, että äskeinenvene, joka oli ollut laverin laidassa ja josta oli kuullut

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 12
Comments (0)
reload, if the code cannot be seen
Free online library ideabooks.net