Airiselän tukinajossa_ Kuvaus Lapin rajoilta

Airiselän tukinajossa_ Kuvaus Lapin rajoilta
Category:
Title: Airiselän tukinajossa_ Kuvaus Lapin rajoilta
Release Date: 2017-07-04
Type book: Text
Copyright Status: Public domain in the USA.
Date added: 27 March 2019
Count views: 24
Read book
1 2 3 4 5 6 7 8 9

The Project Gutenberg EBook of Airiselän tukinajossa, by Väinö Kataja

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and withalmost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away orre-use it under the terms of the Project Gutenberg License includedwith this eBook or online at www.gutenberg.org/license

Title: Airiselän tukinajossa Kuvaus Lapin rajoilta

Author: Väinö Kataja

Release Date: July 4, 2017 [EBook #55043]

Language: Finnish

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK AIRISELÄN TUKINAJOSSA ***

Produced by Tapio Riikonen

AIRISELÄN TUKINAJOSSA

Kuvaus Lapin rajoilta

Kirj.

VÄINÖ KATAJA

Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Otava,1915.

1.

Järvi oli jo vahvassa jäässä. Pounikot ja jänkät olivat kylmettyneethevosen kantaviksi, niin että kiveliön asukaskin pääsi liikkumaan. Tänäsyksynä näytti pehmeillekin maille tulevan luja pohja, kun ennen lumentuiskuamista piti näin kovia ja pitkällisiä pakkasia. Oli jo ollutkaksi viikkoa yhtämittaa pakkasta. Parempaa talven pohjaa eiAhvenjärven Antti muistanut eläissään nähneensä.

Ei ainakaan ollut talvi näin hyvä- ja lujapohjaisena alkanut niinäkahtenakymmenenä vuotena, joina Antti oli tämän yksinäisen Ahvenjärvenrannalla asunut.

Sen hän muisti varmaan, kun raudankovaa jänkkäpolkua asteli laukkuselässä Meltoskylään päin. Varhain aamulla hän oli lähtenyt kotoaan, jakiire hänellä oli. Sillä edellisenä päivänä oli Ahvenjärvessä käynytKettu-Iisakki, linnunpyyntiretkelle menossa. Oli levähtänyt ja tiennytuutisena kertoa, että Vänttinen, maankuulu tukinajattaja, oli käynytkylässä ja sanonut, että Airiselkään tulee suuri tukinajo. Kelpotukinajajia oli tiedustellut raittiita ja rivakoita miehiä. Niin olikertonut Kettu-Iisakki ja maininnut vielä, että Ahvenjärven Anttia oliVänttinen muistellut. Antti oli ollut poissa heinän nounnissa toisellapuolen järveä, niin ettei ollut saanut itse Kettu-Iisakkia puhutella,eikä Selma, asioita ymmärtämätön vaimoihminen, ollut älynnyt senenempää Iisakilta Vänttisen olosta kysellä.

Ja Vänttisen puheille kylään oli Antilla nyt kiire. Sillä niin oliIisakki arvellut, että Vänttinen oli hyvinkin voinut yöpyä kylään, kunyö ja pitkä taival oli edessä. Jospa sen siellä vielä kohtaa ja pääseepuheille! toivoi Antti hyvillä mielin. Saisi tuumata tukinajostavalmiiksi… ja kun sen Vänttisen kirjoihin saapi hyvän nimen, niin sesaattaa monella tavalla puoltaa.

Viime talvena Antti oli osunut Vänttisen ajoon. Rehellinen, säntillinenmies on, mietti Antti. Ylen tuliluontoinen ja paljon vaativa, muttahyvissä väleissä Antti hänen kanssaan oli pysynyt ja kiitokset häneltäsaanut. Ja viinamiehille se oli vihainen kuin peto. Joka vain viinanvuoksi rokuliin joutui, niin seuraavana päivänä Vänttinen ilmoitti,että olla hyvä ja tulla konttoriin, että saapi rätingin. Ei siinä senenempää…

Antti joudutti askeleitaan, noudattaen kuivilla mailla kesällistäpolkua, joka kierteli leväisiä jänkkiä. Mutta hän oikaisi nyt jänkätsuoraan halki pikemmin joutuakseen. Hänen teki kyllä mielensä poiketakuusikkosaajoihin, joissa hänellä oli loukkuja ja satimia, pyydyksensäkokeakseen, mutta päätti poiketa vasta palatessa.

— Vai oli maininnut minunkin nimeni! No, se tiesi sitä, että hyvätvälit jäivät!

Kun Antti jänkän halkaistuaan nousi vaaralle, näkyi sen laelta joMeltosjärvi ja kylä sen rannalla. Marraskuun aurinko silloin nousi japaistoi kirkkaasti huurteiseen, talvijäykkään luontoon. Sinne näkyikotijärvikin, Ahvenjärvi, ja Antin torppa kyyrötti pienenä harmaanapilkkuna kuin sääski erämaan laidassa. Kylläpä näyttikin pieneltä jaavuttomalta! Ei ollut sitä sen paremmaksi jaksanut saada, ei vaikkaparhaansa oli koettanut.

Antti lähti taas astumaan ja osui polulle, joka vei kylään asti ja olikovaa kivikkorovaa.

Kirkkaaseen aamuilmaan nousivat kylältä aamulämmitysten savut, vaikkeimitään muuta elon merkkiä näkynyt. Rantakeroon, joka oli kylän paras jarikkain talo ja jossa Iisakki oli kertonut Vänttisen olleen, Anttimeni. Pihalla hän tapasi isännän, joka oli halkoja noutamassa.

"Taisit lähteä Vänttistä puhuttelemaan", sanoi hänelle isäntä, halotsylissä. "Vaan on jo ehtinyt illalla lähteä… Tästä on kyydittyPasmajärveen… Tulehan sisälle, niin kuulet."

Isäntä läksi itse edellä nousemaan halkosylystä halaten portaita ylös,ja Antti seurasi perässä.

"Sepä nyt oli… Vai jo ehti mennä. En tiennyt, että liikkeellä oli",päivitteli Antti.

"Keneltä kuulit, että on täällä ollut?" kysyi isäntä mennen jo pirtinovella.

"Oli käynyt Kettu-Iisakki siinä meillä ja Selmalle kertonut."

"Tässähän se näkyi kaljattelevan Iisakkikin Vänttisen aikana."

Isäntä laski halkosylyksen lattialle, niin että pirtti jymähti.

Antti istahti käskemättä penkille ja alkoi päästellä laukkuaan irti.

"Jopa se nyt oli, kun en saanut puhutella", päivitteli hän, pyyhkäistenlaihoista kasvoistaan hikeä, ja kysyi sitten yhteen menoon:

"Lieneekö siinä puheessa ollut perää, että tukinajoon oli ollut miehiähakemassa? Iisakki oli Selmalle sanonut…"

"Perä siinä on", alkoi isäntä puhua, yskien kuivaa yskää. "Perä siinäon. Kuuluu tulevan valta-ajo nyt Airiselän maille, ja nyt pitäisimiesten aloittaa, vaan lumen vähyys on esteenä. Vänttinen tuleeylijohtajaksi, puulaaki luottaa Vänttiseen, kuulemma, ja on antanuthänelle kaiken vallan Airiselän mailla… On se semmoinen turhantarkkamies, Vänttinen. Ei kuulu ottavan ajoonsa yhtään viinaanmenevää miestä,raittiita hakee… Kuuluukin olevan taas se Pirtu-Santeri viinoineenliikkeellä… eikä sille voi virkakuntakaan mitään… Tulee, kuulemma,niin suuri ajo, ettei ole takatalvina niin suurta ollutkaan… Jakuuluvat olevan Airiselän puut järjestään jättiläispuita… että kysyymiestä jos hevostakin…"

"Kysyypä tietenkin", myönsi Antti, mutta lisäsi sitten huolestuneena:"Olisin minä puhunut Vänttiselle… jos hyvinkin olisi ottanut minutkinajoon… kun jäivät meillä niin hyvät välit viime talvena… ja jos omapoika tulisi kumppaniksi…"

Isäntä ryiskeli kuivaa yskäänsä ja sanoi: "Maltahan nyt, kun kerron.
Terveiset pani sinulle ja käski tulla…"

Antin kasvoille ilmestyi kuin päivänpaiste.

"Sanoi jääneensä hyvin pitämään, että oli rehti ajaja ja hoiti hyvinhevosensa… Ja moneen kertaan muistutti, että toimittaa AhvenjärvenAntille sana, jotta tulla niin pian kuin… vaikka heti, että työhönpääsee… Vaikka kuuluu olevan kovin paljon pyrkijöitäkin…"

Antti ei hyvillään osannut mitään virkkaa. Itsekseen hän ajatteli, ettätulipahan kerran puulaakiin semmoinen työnjohtaja, joka näkee, kukahevostaan hoitaa ja muuten rehellisesti menettelee.

Isäntä ryiskeli.

"Kelpo mies se on Vänttinen", sanoi Antti. "Hänen ajoonsa minä kylläpyrin, vaikka onkin kaukana Airiselässä asti."

"Tarkka ja visu kuuluu sentään olevan palkkaa maksamaan", virkkoiisäntä, Vänttistä moittien?

"Lie mitä lie. Vaan rennosti minulle maksoi sen mitä puhe oli… eikäminun enempää sopinut vaariakaan… Hyvä on mies ja suoraluontoinen",kehui Antti.

"Vaan mistähän se ne viinattomat miehet näppää, kun monta sataa ollapitää", moitiskeli isäntä yhä.

"Tästä saapi yhden", sanoi Antti ja nousi piippuaan sytyttämään."Antaisi nyt hyvä Jumala lunta pehmikkeeksi tälle lujalle pohjalle,että pääsisi lähtemään", sanoi hän sitten ulos silmäten.

"Joo, joo, sepä se… lunta tarvitsee pehmikkeeksi", myönsi isäntä.

Antti vaipui ajatuksiinsa. Ei ollut niinkään lähteä köyhästä kodista jajättää lapset ja vaimo keskelle kiveliötä. Olisi tarvinnut saada ruokaakotiväelle varatuksi ainakin jouluun asti, jolloin jo voisi tukinajostalähettää… Pienet olivat oman pellon antimet, eivät riittäisi jouluunasti, kun semmoinen joukko jäisi nakertamaan.

Antin äskeinen hyvä mieli katosi. Pitäisi koettaa saada täältä kylältäjauhosäkki velaksi, sitten tulisivat toimeen jouluun asti… Antilleoli ennenkin velkaa uskottu. Tämä Rantakeron isäntäkin oli monastiauttanut.

"Vai aiot ottaa poikasi tukinajoon", alkoi isäntä hetken päästäjutella. "Kuinka tullevat kotona toimeen, kun se vaimosikin kuuluuolevan kivulloinen ja yksi lapsi sairaana?"

"Niin olemme siinä tuumailleet, vaikka kyllähän se raskaalta tuntuu…Mutta toisaalta taas houkuttelee se, että Yrjö jo pystyy hakkuumieheksija niin jäisi koko ansio omaan kukkaroon… Nykyään kun hakkuumiehetovat kovin kallispalkkaisiakin", selitteli Antti. "Ja olen minä siinänyt syysaikana ajanut heinät kotia ja varannut puita koko talveksi…"

"Oikeahan se on tuuma ja oikein puhuttu", myönsi isäntä. "Mutta kuinkaniille jääpi ruokatavaraa?"

"No niukalta jääpi — ovat jo siksi kasvaneet syömään lapsetkin",vastasi Antti alakuloisesti. "Olisi tarvinnut elon puolta saada…Olisiko ketään, joka velkaa jouluun asti uskoisi… Jouluksi tuota joehtinee jonkun verran ansaita, jos terveenä pysyy."

Nyt vasta isäntä ilmoitti, että Vänttinen oli hänelle jättänyt rahaa
Antille matkaa varten annettavaksi.

"Uskovan se näkyy sinua", puheli isäntä ottaen avaimen ja alkaenloukkokaapista ottaa Vänttisen jättämiä rahoja. "Vaan täytyisi tässäolla todistaja, kun minä rahat annan, etten joudu välikäteen…"

"En minä kiellä kerran saatua", sanoi Antti, tullen sanomasta kovinhyvilleen. "On se miesten mies se Vänttinen…"

Mutta isäntä tenäsi:

"Saattaahan tapahtua, että sinä kuolet, niin millä minä sitten näytäntoteen, että olen rahat sinulle antanut…"

"No, on niinkin", myönsi Antti, ja sovittiin, että talon renki japiika, jotka eivät olleet sukua kumpaisellekaan, käskettiinvieraiksimiehiksi.

Ja vesissä suin, silmät kiiluen isäntä luki Antille rahat kouraan, jatyytyväinen hymy huulillaan Antti otti setelitukun.

Toimitettuaan asiansa kylässä Antti läksi nopein askelin takaisinjärvensä rannalle. Hän oli hyvillään ja asteli keveästi, vaikka raskaslaukku painoi hartioita. Ei saattanut kyllin mielessään Vänttistäkehua. Nyt sai leipäainetta kotiväelle ja jäi vielä matkaakin vartenyllinkyllin tarverahaa.

Mutta polkua kulkiessa muistuivat monet asiat mieleen, entiset ja vastatulevaiset. Koko se eletty elämä täällä Ahvenjärven rannalla, jostakylään karttui runsas puoli penikulmaa eikä toisille ilmansuunnilleollut asukasta kuin penikulmain päässä.

Siihen aikaan kun hän, Kuusiston Antti, siihen haki kruunultaasumaoikeutta, ei Ahvenjärven rannalla ollut kuin kalasauna, jossakyläläiset kesäisin majailivat kesäkalan pyynnissä ollessaan. Sillävaikka Ahvenjärvi olikin yksinäinen, suurien vaarojen ympäröimäkiveliön järvi, viihtyivät sen kirkkaassa saivovedessä erinomaisenlihavat siiat ja kookkaat ahvenet, jotka jälkimäiset olivat tulleetmaankuuluiksi ja joiden hyvyyden vuoksi järvikin oli nimensä saanut.

Siellä oli Anttikin, siihen aikaan naimaton Kuusiston torpan poika,kesäkalan pyynnissä kulkenut ja silloin jo ruvennut asiaa miettimään.Kun toiset pyyntimiehet läksivät saaliineen kotikyliinsä, jäi Anttiyksin kalastusta jatkamaan ja viipyi retkellään niin kauan, kunnesjärvi jäätyi.

Kun yksin öitään vietti kalasaunassa, rupesi hän omaa kotiaajattelemaan. Eräänä yönä hän oli nähnyt merkillisen unen, jota pitihyvänä enteenä ja johon sitten uskoi.

Ja aamulla herätessä oli hänen päätöksensä valmis.

Hän viipyi sitten vielä viikon päivät järven rannalla, maita jatalonpaikkoja tarkastellen. Pian mieluisan paikan löysikinpohjoisrannalta, jossa oli järveen asti loivaa, etelään viettäväämyötälettä. Maanlaatu oli lihavaa savimultaa, kivetöntä ja helppoaviljellä. Loitompana järvestä oli vahvaheinäinen, harvametsäinen korpi,joka työnsi polvenkorkuista luhtaa, verestä kuin rieska, ja ojanvarsi,jonka korkeat törmäkamarat olivat maaheinän peittämät.

Siinähän oli jo valmista niittyä aluksi! Hän muisti, että toisen,Meltosjärven rannalla oli eräs, joka häntä odotti ja joka niinikääntoivoi omaa kotia.

Ja niin hän siellä kelmeinä syyspäivinä, kun yökylmä oli järvenjäädyttänyt, sen rantoja kierteli ja suunnitelmiaan laati. Ja niin hänhyvässä uskossa ja kirkkain toivein palasi saaliineen kylään.

Mutta samaa vauhtia hän painui rantamaille, missä tuumansa ja toiveensametsäherralle esitti.

Metsäherra suostui.

Hän tunsi Antin kelpo mieheksi ja lupasi avustaa. Oli itsekinAhvenjärvellä leimausmatkoilla käydessään ajatellut, että siihen tulisielettävä talo.

Ja sanansa oli metsäherra pitänytkin. Samana talvena Antti jo ryhtyituvan tekoon, ja kun järvi kesän tullen lainehti sulana, saapui Anttisinne nuoren, vastavihityn vainionsa kanssa.

Siitä oli nyt kaksikymmentä vuotta aikaa.

Antti oli mietteissään kulkenut hyvinkin puoli matkaa, kun hän eräänsaajon — Lastusaajoksi nimitetyn — päässä kääntyi metsäänlinnunpyydyksiään kokemaan.

Aurinko oli peittynyt pilveen, ja pohjoisesta kävi kipakka tuuli. Taisitulla tuisku!

Edempänä olevia pyydyksiä hän ei joutanut kokemaan, sillä päiväkinalkoi jo käydä lopulleen. Erään loukun alta hän veti esiin suurenikämetson, jonka nokka oli käyrä kuin paininpuu ja kulmattummanpunaiset. Suu hymyssä Antti heitti saaliin olalleen ja lähtitakaisin polulle päin.

Mutta ennenkuin hän ehti järven rantaan, alkoi tuulen muassa tuiskutalunta niin sakeasti, ettei järven poikki enää maan rantaa erottanut.

Mutta suoraan kotiaan Antti osasi kulkea, iloiset sanomat, hyvätsuuhunpantavat matkassaan.

Varhain seuraavana aamuna hän nousi vuoteeltaan ja meni hevostaanruokkimaan. Hän sytytti kyllä tulen takkaan, mutta ei hennonut vieläherättää vaimoaan Selmaa, joka oli kaiken yötä valvonut nuorimman,sairastelevan lapsen kanssa.

Ulos tultuaan Antti silmäsi taivaalle. Tuisku oli tauonnut, ja maassaoli rekikeliksi lunta. Taivas tähdessä, ja kuun kylmä puolikas olivaipumassa metsänrannan taakse.

Pakkanen siitä tulee, nyt sopii jo lähteä tukinajoon.

Antti käveli talliin.

Hänen hevosensa oli vankka musta, joka kesälaitumella oltuaan ja nytsyyskauden melkein joutilaana syötyään oli hyvässä lihassa, niin ettäkouru lautasella. Sopii sillä, tuossa lihassa olevalla hevosella,lähteä tukinajoon! myhähti Antti hyvillään ja alkoi tehdä apettahevoselleen. Hän tahtoi osoittaa hyvää mieltään uskolliselletyötoverilleenkin. Sillä nyt tänään hän aikoi laittautua matkalle.Airiselkään, tukinajopaikalle, oli pitkä ja vaivalloinen matka, oliVänttinen kylällä kertonut. Ei ollut Anttikaan koskaan niin kaukanaLapissa käynyt, eikä sielläpäin ollut tukinajoja vielä monena talvenaollutkaan.

Sitä Antti mietiskeli hevostaan vaaliessaan. Mietiskeli ja laski.

Vanhin poika Yrjö, joka vasta oli täyttänyt kahdeksantoista vuotta, olinyt lähtevä hänelle kumppaniksi, hakkuumieheksi.

— Se on jo vankka mies ja semmoinen yrittämään, että hakee vertojaan,— ajatteli Antti. — Ei tarvitse nyt maksaa kallista palkkaahakkuumiehelle, saadaan pitää kaikki ansiot itse.

Antti hymähti.

— Tuli toki terve ja vankka tuosta pojasta!

Mutta sitten hänelle muistuivat mieleen muut pirtissäolijat. Paljonniitä oli. Kymmenen Yrjöä nuorempaa. Kuinka ne täällä pitkän talventulevat toimeen, kun Yrjö ei enää ole auttamassa? Yrjöä nuorempi tytäroli vaivainen, eikä nuoremmistakaan vielä ollut ulkosalla apua. JaSelma sitten, joka ei sairaalta lapselta paljon mihinkään päässyt.

Hän sammutti pärevalkean, sulki oven ja käveli pirttiin.

Selma oli jo noussut ja oli kahvinkeittohommassa. Ei ollut moneenpitkään viikkoon ollut kahvia keittää, mutta nyt oli Antti tuonutkylästä tuliaisiksi vaimolleen pussillisen papuja ja valkoisensokerimöhkäleen. Vänttistä saivat kiittää nyt tästä herkusta. Oli vieläniin varhainen, ettei ollut navettaanmenon aikakaan.

"Pakkanen taitaa olla?" kysyi Selma.

"Pakkanen on, ja kuun sirppi on terävä kuin keihään kärki", vastasi
Antti mennen loisteen luo lämmittelemään.

Ahvenjärven emäntä, Selma, oli laiha, kuihtuneen näköinen nainen, jonkasilmissä paloi sairaalloinen tuli. Antti itse oli vielä mies parhaissavoimissaan, leveäselkäinen ja vankkarakenteinen, mutta jonkunlainenalakuloisuus häntäkin painoi, sillä hänen katseensa oli kuin jotakinikävöisi tai niinkuin joku raskas murhe aina mieltä painaisi.

He istuivat lämmittävän liesitulen ääressä ja olivat kumpikin pitkänaikaa vaiti. Selma tuijotti palaviin puihin, ja Antin katse olitähdätty lattiaan. Kaikki lapset nukkuivat vielä. Nuorinkin,

1 2 3 4 5 6 7 8 9
Comments (0)
reload, if the code cannot be seen
Free online library ideabooks.net