Satuja ja tarinoita III

Satuja ja tarinoita III
Category: Fairy tales
Title: Satuja ja tarinoita III
Release Date: 2017-10-26
Type book: Text
Copyright Status: Public domain in the USA.
Date added: 27 March 2019
Count views: 9
Read book
1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 19

The Project Gutenberg EBook of Satuja ja tarinoita III, by H. C. Andersen

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and withalmost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away orre-use it under the terms of the Project Gutenberg License includedwith this eBook or online at www.gutenberg.org/license

Title: Satuja ja tarinoita III

Author: H. C. Andersen

Translator: Maila Talvio

Release Date: October 26, 2017 [EBook #55823]

Language: Finnish

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK SATUJA JA TARINOITA III ***

Produced by Helvi Ollikainen and Tapio Riikonen

SATUJA JA TARINOITA III

Kirj.

H. C. Andersen

Suom. Maila Talvio

WSOY, Porvoo, 1906.

SISÄLLYS:

30 Seljaemo. 31 Parsinneula. 32 Kello. 33 Isoäiti. 34 Keijukaiskumpu. 35 Punaiset kengät. 35 Hyppyniekat. 37 Paimentyttö ja nokikolari. 38 Holger Danske. 39 Pieni tulitikkutyttö. 40 Kuva linnanvallilta. 41 Vartovin ikkunassa. 42 Vanha katulyhty. 43 Naapurukset. 44 Pieni Tuk. 45 Varjo. 46 Vanha talo. 47 Vesipisara. 48 Onnellinen perhe. 49 Äiti. 50 Kaulus. 51 Pellava. 52 Feniks lintu. 53 Kertomus. 54 Sanaton kirja. 55 Siinä on eroa. 56 Vanha hautakivi. 57 Maailman ihanin ruusu. 58 Vuoden tarina. 59 Viimeisenä päivänä.

SELJAEMO.

Oli kerran pieni poika. Hän oli vilustunut, jalat olivat kastuneet,kukaan ei saattanut käsittää missä, sillä oli ihan kuiva ilma. Äitiriisui hänet, vei hänet sänkyyn ja toimitti teekeittiön pöydälle,jotta hän saisi hyvän kupillisen seljateetä, sillä se lämmittää!Samassa tuli huoneeseen se hauska vanha mies, joka asui talonylimmässä kerroksessa ja eli aivan yksinään, sillä hänellä ei ollutvaimoa eikä lapsia, mutta hän piti kaikista lapsista ja osasi kertoaniin paljon satuja ja tarinoita, että niitä oikein lystikseenkuunteli.

"Juo nyt teesi!" sanoi äiti, "ehkä sinä sitte saat kuulla sadun."

"Niin, joka tästä vaan osaisi uuden sadun!" sanoi vanhus janyökäytti lempeästi päätään. "Mutta missä sen pienokaisen jalat ovatkastuneet?" kysyi hän.

"Niin, missä ovatkaan!" sanoi äiti, "sitä ei kukaan ymmärrä."

"Saanko minä sadun?" kysyi poika.

"Saat, mutta voisitko sinä ensin likimain sanoa minulle — silläse minun ensin pitäisi saada tietää — kuinka syvä katuoja silläpienellä kadulla on, josta sinä menet kouluun?"

"Juuri keskelle saappaan vartta", sanoi poika, "mutta silloin minuntäytyy pistää jalka siihen syvään reikään!"

"Vai siellä ne jalat siis ovat kastuneet", sanoi vanhus. "Nyt minämielelläni kertoisin sadun, mutta ne ovat jo kaikki kerrotut!"

"Voittehan te tällä hetkellä laittaa sadun", sanoi pieni poika. "Äitisanoo että kaikesta mihin te katsotte, syntyy satu ja kaikesta mihinte kajoatte, tulee tarina!"

"Niin, mutta eivät ne sadut ja tarinat kelpaa mihinkään. Ne oikeat netulevat itsestään, ne koputtavat otsaani ja sanovat: tässä minä olen!"

"Eikö ne pian koputa?" kysyi pieni poika ja äiti hymyili, paniseljateetä kannuun ja kaasi kiehuvaa vettä päälle.

"Kertokaa! Kertokaa!"

"Niin, kunhan sellainen satu nyt vaan ottaisi tullakseen, mutta nesadut ovat ylhäistä väkeä, ne tulevat vaan kun itse tahtovat —!Odotappas!" sanoi hän samassa. "Nyt ne tulevat! Pidäppäs nyt varasi,yksi on jo teekannussa!"

Ja pieni poika loi katseensa teekannuun päin, kansi nousinousemistaan ja tuoreet, valkoiset seljankukat pistivät esiin päänsä,ne sysäsivät suuria, pitkiä oksia, kannun piipustakin niitä levisijoka taholle ja ne kävivät yhä suuremmiksi. Siitä tuli mitä kauneinseljapensas, kokonainen puu, sen oksat ulottuivat sänkyyn asti, netyönsivät uutimet syrjään; voi niitä kukkia ja sitä tuoksua! jakeskellä puuta istui vanha, ystävällinen vaimo, yllä kummallinenhame; se oli ihan vihriä niinkuin seljapensaan lehdet ja täynnäsuuria valkoisia seljankukkia. Ensi hetkessä ei saattanut päättääoliko se kankaasta vaiko elävistä lehdistä ja kukkasista.

"Mikä sen vaimon nimi on?" kysyi pieni poika.

"Niin, roomalaiset ja kreikkalaiset", sanoi vanhus, "kutsuivat häntäDryadiksi, mutta sitä nimeä emme me ymmärrä. Nyboderissa, merimiestenkaupunginosassa, on hänelle annettu paljon parempi nimi, siellä häntäsanotaan 'Seljaemoksi' ja juuri häneen sinun nyt pitää tutustua; pidävain korvasi auki ja katsele kaunista seljapuuta!"

Samallainen suuri kukkiva puu kasvaa tuolla Nyboderissa. Se onnoussut pienen, köyhän pihamaan nurkasta; tämän puun alla istuieräänä iltapäivänä ihanassa päiväpaisteessa kaksi vanhaa ihmistä,vanha, vanha merimies ja hänen vanha, vanha vaimonsa; heillä oli jolastenlastenlapsia ja heidän piti pian viettää kultahäitä, mutta heeivät oikein varmasti muistaneet päivää ja Seljaemo istui puussaja näytti hyvin tyytyväiseltä, aivan niinkuin tässä. "Kyllä minätiedän koska kultahäät ovat!" sanoi hän, mutta eivät he kuulleet, hepuhelivat vanhoista ajoista.

"Niin, muistatko", sanoi vanha merimies, "kun me olimme pienet jajuoksimme ja leikittelimme; juuri tällä samalla pihamaalla, jolla nytistumme, ja me pistimme tikkuja maahan ja teimme puutarhan."

"Kyllä", sanoi vanha vaimo, "minä sen muistan. Ja me kastelimmetikkuja ja yksi niistä oli seljanoksa, se juurtui, sai vihreitävesoja ja on nyt kasvanut suureksi puuksi, jonka alla me vanhatihmiset istumme."

"Niin on!" sanoi mies, "ja tuolla nurkassa seisoi vesisaavi; siinäpurjehti minun veneeni, olin itse sen veistänyt. Kuinka kauniisti sepurjehti! mutta itse minä pian jouduin purjehtimaan muille vesille."

"Niin, mutta ensinhän me kävimme koulua ja opimme yhtä ja toista!"sanoi vaimo, "ja sitte me pääsimme ripille; me itkimme molemmat;mutta iltapäivällä me käsi kädessä menimme Rundetaarniin jakatselimme tornista avaraa maailmaa Köpenhaminan takana ja vettä;sitte me menimme Frederiksbergiin, missä kuningas ja kuningatarkomeissa veneissään soutelivat pitkin kanavia."

"Mutta minä jouduin kun jouduinkin purjehtimaan muille vesille. Jaminä olin poissa vuosikausia ja tein pitkiä matkoja!"

"Ja minä jäin itkemään sinua!" sanoi vaimo, "minä luulin, että sinäolit kuollut ja hukkunut syvään veteen! Monena monituisena yönänousin katsomaan liikkuiko tuuliviiri; liikkuihan se, mutta sinua eikuulunut! Muistan selvästi senkin sateisen päivän, kun tunkionajajatuli sen paikan pihaan missä palvelin. Kävin noutamassa rikkakopanja seisahduin ovelle; olipa siellä aika ruma ilma! Ja minun siinäseisoessa ilmestyi postinkantaja rinnalleni ja antoi minulle kirjeen;se oli sinulta — olipa se kiertänyt maailmaa! minä avaamaan jalukemaan! Ja minä itkin ja nauroin; niin iloissani olin! siinäseisoi, että sinä olet lämpöisissä maissa missä kahvi kasvaa! mahtaase olla ihana maa! Sinä kerroit niin paljon ja minä näin sen kaikenseisoessani siinä sateessa, koppa kädessä. Samassa kiersi joku kädetympärilleni — —"

— "Mutta sinä annoit hänelle korvapuustin, että läiskähti."

"Enhän minä tietänyt että se olit sinä! Sinä olit tullut yhtaikaakuin kirjeesikin; ja sinä olit niin kaunis, — ja kaunishan sinävieläkin olet, — sinulla oli pitkä, keltainen silkkinenäliinataskussa ja päässä kiiltävä hattu; sinä olit niin hieno. Muttahyvänen aika sentään sitä ilmaa ja missä siivossa katu oli!"

"Ja sitte me menimme naimisiin!" sanoi mies, "muistatkos? ja sittesyntyi ensimäinen pieni poikamme ja sitte Maria ja Niilo ja Pietarija Hans Christian."

"Niin, ja kaikki he ovat kasvaneet suuriksi ja heistä on tullut kelpoihmisiä ja kaikki heistä pitävät!"

"Ja heidän lapsillaankin on jo lapsia!" sanoi vanha matruusi; "neovat lastenlasten lapsia, se se joltakin kuuluu! — mutta eivätköhänmeidän häämme vaan olleet tähän aikaan vuotta —!"

"Olivat kyllä, juuri tänään on kultahääpäivä!" sanoi Seljaemoja pisti päänsä molempien vanhuksien väliin, ja he luulivatnaapurivaimon siellä nyökyttelevän päätään. He katselivat toisiinsaja istuivat käsi kädessä; hiukan myöhemmin tulivat lapset jalastenlapset; he kyllä tiesivät että oli kultahääpäivä, he olivat joaamulla olleet onnittelemassa, mutta vanhat olivat sen unohtaneet, hemuistivat vain kaikki mitä tapahtui monta vuotta sitte; ja Seljaemolemusi väkevästi ja laskeva aurinko paistoi suoraan vanhuksienkasvoihin; he näyttivät molemmat niin punaposkisilta ja pieninlastenlapsista tanssi heidän ympärillään ja pajatteli onnellisena,että illalla pidetään oikein kemut, keitetään potaattia; ja Seljaemonyökytti päätään ja huusi muitten kanssa "eläköön!" —

"Mutta eihän se ollut mikään satu!" sanoi pieni poika, kuultuaankertomuksen.

"Vai niin sinä arvelet!" sanoi kertoja, "mutta kysykäämmepä
Seljaemolta!"

"Ei se ollut mikään satu!" sanoi Seljaemo, "mutta nyt tulee satua!Todellisuudesta kehittyy juuri mitä kummallisimpia satuja; muutenhanei minun kaunis seljapensaanikaan olisi voinut versoa teekannusta;"ja sitte nosti Seljaemo pienen pojan sängystä, painoi hänet syliinsäja kukkivat seljanoksat lehahtivat heidän ympärilleen niin että heistuivat kuin tuuheimmassa lehtimajassa, ja lehtimaja lähti heidänkanssansa lentoon. Se oli tavattoman kaunista! Seljaemo oli äkkiämuuttunut somaksi pieneksi tytöksi, mutta hame oli vielä samaavihriää, valkokukkaista kangasta, jota Seljaemollakin oli ollut.Hänellä oli napinlävessä elävä seljankukka ja kullankiharaisissahiuksissa kokonainen seppele seljankukkia; hänen silmänsä olivatniin suuret ja siniset!Oi, ihanainen hän oli katsella! Hän ja poikaantoivat toisilleen suuta ja samassa he olivat yhdenikäiset ja yhtäiloiset.

Käsi kädessä astuivat he lehtimajasta ja tulivat kauniiseenpuutarhaan. Tuoreesta nurmikosta tapasivat he isän kepin, joka olikuiva kuin seiväs; mutta heidän silmissään oli kepissä elämää; hetikun he asettuivat sen selkään muuttui kiiltävä nuppi komeaksi,päristeleväksi pääksi, pitkä musta harja heilui, neljä solakkaa,voimakasta jalkaa kasvoi eläimelle; heillä oli väkevä, virma hevonen;täyttä ravia mentiin pitkin nurmikkoa: hei vaan sitä menoa! — "Nytme ratsastamme penikulmien päähän!" sanoi poika; "me ratsastammeherraskartanoon, missä viime vuonna kävimme!" ja he ratsastivatpitkin nurmikkoa; ja tuontuostakin huusi pieni tyttö, joka kutentiedämme ei ollut kukaan muu kuin Seljaemo: "nyt me olemme maalla!näetkö talonpojan pirttiä, siinä on niin suuri leivinuuni että setielle näyttää jättiläis-munalta; seljapuu ojentaa oksiaan tienyli ja kukko kävelee tunkiolla ja raapiskelee maata kanoille, kaskuinka se pöyhkeilee! — mutta nyt me tulemme kirkolle! se onkorkealla mäellä, kahden suuren tammen keskellä, joista toinen onpuoleksi kuollut! — nyt me tulemme pajalle, jossa tuli hehkuuja puolialastomat miehet heiluttavat moukaria niin että säkenetlentelevät. Eteenpäin, eteenpäin, komeaan herraskartanoon!" jakaikki mitä pieni tyttö luetteli, lensi heidän ohitseen; poika näkisen kaiken, ja kuitenkaan eivät he tehneet muuta kuin kiersivätnurmikkoa. Sitte he leikkivät sivukäytävällä ja piirsivät maahanpienen puutarhan ja tyttö otti seljankukan hiuksistaan, istutti senhiekkaan ja se rupesi kasvamaan, aivan kuten Nyboderin vanhuksilleoli käynyt, kun he olivat pienet ja kuten aikaisemmin on kerrottu.Käsi kädessä kuten vanhukset lapsina, läksivät hekin astelemaan,mutta eivät Rundetaarniin eivätkä Frederiksbergin puutarhaan, vaanpieni tyttö kiersi kätensä pienen pojan kaulaan ja sillä laillalensivät he ympäri koko Tanskan ja oli kevät ja tuli kesä ja olisyksy ja tuli talvi ja tuhannet kuvat kuvastuivat pojan silmissäja sydämessä ja kaiken aikaa lauloi pieni tyttö hänelle: "älämilloinkaan unohda tätä!" ja heidän lentäessään lemusi seljapuukaiken aikaa niin suloisesti ja makeasti; huomasihan poika kylläruusut ja raikkaat pyökit, mutta paljon ihmeellisemmin lemusiseljapuu, sillä sen kukat kasvoivat pienen tytön sydämessä ja siihenpoika, heidän lentäessään, tuontuostakin nojasi päänsä.

"Ihanaa täällä on keväällä!" sanoi pieni tyttö ja he seisoivatvastapuhjenneessa pyökkimetsässä, heidän jalkainsa juuressa lemusivatvihriät tuoksumaratit ja punertavat vuokot katselivat herttaisinanurmen vihannasta. "Oi, olisipa aina kevät Tanskan lemuavassapyökkimetsässä!"

"Ihanaa täällä on kesällä!" sanoi tyttö. Ja he kiitivät ohivanhojen ritariaikaisten herraskartanoiden. Niiden punaiset muuritja terävähuippuiset päädyt kuvastuivat kanaviin, joissa joutsenetuiskentelivat, kurkistellen vanhoihin, viileisiin puukujiin. Maassalainehtivat järvenään viljavainiot, ojat olivat täynnä punaisiaja keltaisia kukkia, aidan vierustat kasvoivat villiä humalaa jakiertokukkia; ja illoin nousi taivaalle suuri, pyöreä kuu, heinäruotniityillä tuoksuivat suloisesti. "Se sellainen ei ikinä menemielestä!"

"Ihanaa täällä on syksyllä!" sanoi pieni tyttö ja ilma kävientistään kirkkaammaksi ja sinisemmäksi, metsä pukeutui mitäherttaisimpaan punaan, kellertävään ja vihantaan. Jahtikoiratkarkasivat metsään, kirkuen lensivät lintuparvet yli hiidenkumpujen,joitten vanhoja kiviä karhunvatukat kiertelivät. Meri oli syvänsininen ja purjeet valkoiset ja luhassa istui vanhoja akkoja, tyttöjäja lapsia eroittelemassa humaloita suureen vasuun; nuoret lauloivatlauluja, mutta vanhat kertoivat satuja vetehisistä ja noidista."Mitään kauniimpaa ei saata ajatella!"

"Ihanaa täällä on talvella!" sanoi pieni tyttö ja kaikki puutseisoivat huurteessa ja olivat kuin valkoisia koralleja, lumi narisijalkojen alla, ikäänkuin saappaat aina olisivat olleet uudet jatoinen tähdenlento seurasi toista. Kodeissa sytytettiin joulukuusi,annettiin lahjoja ja oltiin iloisia; maalla soi talonpojan pirtissäviulu, omenaviipaleet lentelivät leikissä, köyhinkin lapsi sanoi:"talvella on sentään ihanaa!"

Niin, ihanaa oli! ja pieni tyttö näytti pojalle kaikki ja kaikenaikaa lemusi seljapuu ja kaiken aikaa liehui punainen lippuvalkeine ristineen, lippu, jonka alla Nyboderin vanha merimiesoli purjehtinut! — ja poika kasvoi nuorukaiseksi ja hänen täytyilähteä maailmalle, kauvas kuumiin maihin, missä kahvi kasvaa; muttajäähyväishetkellä otti pieni tyttö seljankukan rinnaltaan, antoi senpojalle muistoksi ja se joutui virsikirjaan ja kun hän vieraallamaalla avasi virsikirjan, aukeni se aina siitä missä muistikukka olija jota enemmän hän sitä katseli sitä tuoreemmaksi se tuli; hän olituntevinaan tuoksua Tanskan metsistä ja selvästi näkevinään pienentytön kirkkaitten sinisilmien kurkistelevan kukkasen lehtien lomitse,ja tyttö kuiskasi: "täällä on ihanaa keväällä, kesällä, syksyllä jatalvella!" ja sadat kuvat liitivät läpi hänen mielensä.

Oli kulunut monta vuotta ja hän oli vanha mies ja istui vanhanvaimonsa kanssa kukkivan puun alla; he istuivat käsi kädessä kutenisoisä ja isoäiti Nyboderissa ja he puhelivat, kuten hekin entisistäajoista ja kultahäistään; sinisilmä pieni tyttö istui, seljankukkasethiuksissa, puun latvassa, nyökytteli heille päätään ja sanoi: "tänäänon kultahääpäivä!" ja sitte irroitti hän kaksi kukkaa seppeleestään,suuteli niitä ja ensin ne paistoivat kuin hopea, sitte kuin kulta jakun hän laski ne vanhuksien päälaelle, muuttuivat molemmat kukkasetkultakruunuiksi; kuni kuningas ja kuningatar istuivat he molemmatsitte lemuavan puun alla, joka heistä oli aivan kuin seljapuu. Jamies kertoi vanhalle vaimolleen sadun Seljaemosta, hän kertoi sensellaisena jommoisena se oli hänelle kerrottu kun hän oli pieni poikaja molempien mielestä oli siinä sadussa paljon joka muistutti heidänomaa satuaan ja se joka sitä muistutti oli heille rakkainta.

"Sellaista se on!" virkkoi pieni tyttö puusta, "toiset sanovat minuaSeljaemoksi, toiset Dryadiksi, mutta minun nimeni on oikeastaanMuisto; minä

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 19
Comments (0)
reload, if the code cannot be seen
Free online library ideabooks.net