Satuja ja tarinoita VI

Satuja ja tarinoita VI
Category: Fairy tales
Title: Satuja ja tarinoita VI
Release Date: 2017-11-12
Type book: Text
Copyright Status: Public domain in the USA.
Date added: 27 March 2019
Count views: 12
Read book
1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 13

The Project Gutenberg EBook of Satuja ja tarinoita VI, by H. C. Andersen

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and mostother parts of the world at no cost and with almost no restrictionswhatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms ofthe Project Gutenberg License included with this eBook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'll haveto check the laws of the country where you are located before using this ebook.

Title: Satuja ja tarinoita VI

Author: H. C. Andersen

Translator: Maila Talvio

Release Date: November 12, 2017 [EBook #55943]

Language: Finnish

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK SATUJA JA TARINOITA VI ***

Produced by Tapio Riikonen

SATUJA JA TARINOITA VI

Kirj.

H. C. Andersen

Suom. Maila Talvio

WSOY, Porvoo, 1919.

SISÄLLYS:

 Anna-Liisa.
 Lasten leperrystä.
 Palanen helminauhaa.
 Kynä ja mustepullo.
 Lapsi haudassa.
 Tarhakukko ja viirikukko.
 "Kaunis!"
 Kertomus dyyneiltä.
 Marionettiennäyttäjä.
 Kaksi veljestä.
 Vanha kirkonkello.
 Kaksitoista postivaunuissa.

Anna-Liisa.

Anna-Liisa oli kuin maito ja mansikka, nuori ja iloinen, kauniskatsella. Hampaat paistoivat niin valkoisina, silmät niinkirkkaina, jalka oli kevyt tanssissa ja mieli vieläkin kevyempi!Mitä siitä seurasi? "Ilkeä vekara!" — niin, kaunis hän ei ollut!Hänet annettiin ojankaivajan vaimon hoitoon, Anna-Liisa joutuikreivilliseen linnaan, istui koreassa huoneessa, yllään silkkiset jasamettiset vaatteet, ei tuulenhenkikään saanut käydä häneen, kukaanei saanut sanoa hänelle kovaa sanaa, sillä se vahingoitti häntä eikähän kärsinyt sitä: hän imetti kreivillistä lasta. Se oli hieno kuinprinssi, kaunis kuin enkeli, kuinka hän rakastikaan tätä lasta!Hänen omansa, niin, se oli kodissa, ojankaivajan kodissa, missä eipata kiehunut yli laitainsa, mutta suu kiehui, ja tavallisesti eisiellä ollut ketään kotona. Poika itki, mutta mitä ei kukaan kuule,se ei ketään liikutakaan. Hän itki kunnes nukkui eikä unessa tunnetanälkää eikä janoa, uni on sellainen hyvä keksintö. Vuosien kuluessa— niin, aikaa myöten kasvaa rikkaruoho, sanotaan — Anna-Liisanpoika kasvoi, ja kuitenkin sanottiin hänen kasvussaan pysähtyneen.Mutta tähän perheeseen hän kokonaan oli kasvanut kiinni, he olivatsaaneet siitä rahat, Anna-Liisa oli hänestä kokonaan vapaa, hänoli kaupunkilaismatami, vietti sisällä tyyntä, rauhallista elämääja käytti ulos mennessään hattua. Mutta hän ei koskaan mennytojankaivajalle, se oli niin kaukana kaupungista eikähän hänellä ollutsinne asiaakaan, poika oli heidän, ja syödä hän kuului osaavan.Pitihän hänen tehdä työtä ruuastaan ja niin hän kaitsi Jensenin Matinpunaista lehmää, hän kyllä saattoi katsoa sitä ja tehdä jotakinpuolestaan.

Kahlekoira herraskartanon valkaisualtaalla istuu auringonpaisteessaylpeänä koppinsa katolla ja haukkuu jokaista ohikulkijaa, sadeilmallase ryömii sisäpuolelle, sen on kuiva ja hyvä olla. Anna-Liisan poikaistui ojanreunalla ja vuoli liekapaalua. Keväällä hän näki kolmenmansikkataimen kukkivan, ne kyllä kasvattaisivat marjoja, siitä häniloitsi enemmän kuin mistään muusta, mutta marjoja ei kuulunut. Hänistui sateessa ja pahassa ilmassa, kastui pintaa myöten, tikerätuuli kuivasi sitte vaatteet hänen yllään. Jos hän tuli kartanolle,niin häntä tönittiin ja tuupittiin, hän oli ruma ja ilkeä, sanoivatpiiat ja rengit, siihen hän oli tottunut — häntä ei koskaan olturakastettu!

Miten kävi Anna-Liisan pojan? Miten hänen saattoi käydä? Hänenkohtalonsa oli: "ei koskaan rakastettu".

Maankamaralta hänet viskattiin laivaan. Hän läksi merille huonollaaluksella, hän istui ruorin ääressä sill'aikaa kuin kippari joi.Likainen ja ilkeä hän oli, viluinen ja nälkäinen, ei olisi luulluthänen koskaan syöneen kylläkseen, eikä hän ollutkaan.

Oltiin lopulla vuotta, oli raaka, märkä, tuulinen ilma. Tuuli viilsikylmänä paksujen vaatteiden läpi, varsinkin merellä, ja siellä kulkiyhden purjeen varassa kurja alus, kannellaan vain kaksi miestä,niin, saattoi sanoa ainoastaan puolitoista, ne olivat kippari jahänen poikansa. Koko päivän oli ollut hämärää, nyt kävi vieläkinpimeämmäksi, oli pureva pakkanen. Kippari otti ryypyn, joka lämmittisisällisesti, pullo oli esillä ja lasi niinikään, se oli ylhäältäehyt, mutta jalka oli mennyt poikki ja sen sijaan sille oli vuoltusiniseksi maalattu puutalla, jolla se seisoi. Ryyppy teki hyvää,kaksi vieläkin parempaa, arveli kippari. Poika istui ruorin ääressä,jota hän piteli kovine, tervaisine käsineen. Ruma hän oli, hiuksettakkuiset, alakuloinen ja masentunut hän oli, se oli ojankaivajanpoika, kirkonkirjoissa häntä sanottiin Anna-Liisan pojaksi.

Tuuli viilsi omalla tavallaan, haaksi omallaan! Purje pullistui,tuuli oli tarttunut siihen, mentiin huimaavaa vauhtia — raakaa,märkää oli ympärillä ja vielä enemmän sitä lajia saattoi tulla —seis! Mikä oli? Mikä tönähti, mikä räjähti, mikä tarttui alukseen? Sekääntyi ympäri. Oliko se pilvenputoama, oliko se hyökyaalto? Poikaruorin ääressä päästi kovan huudon: "Jeesuksen nimeen!" Haaksi olitöydännyt mahtavaan kiveen meren pohjalla ja vaipui kuin vanha kenkäkadun lokaan, vaipui miehineen, hiirineen päivineen, niinkuin ontapana sanoa; ja hiiriä siinä oli, mutta vain puolitoista miestä:kippari ja ojankaivajan poika. Kukaan ei nähnyt tätä, paitsi kirkuvatlokit ja kalat siellä alhaalla; niin, eivätkä nekään oikein, silläne katselivat peloissaan syrjään, kun vesi kohisi vaipuvan haahdensisään. Tuskin syltäkään se oli veden alla, unohdetut olivat nuomolemmat, unohdetut, unohdetut! Ainoastaan lasi siniseksi maalattuinepuutalloineen ei vaipunut, puutalla piti sitä pinnalla. Lasiajelehti, kunnes se tulisi särkymään ja heitettäisiin rannalle —missä ja koska? Niin, sehän ei merkinnyt mitään! Se oli palvellutaikansa ja sitä oli rakastettu. Tätä ei Anna-Liisan poika ollutkokenut! Taivaan valtakunnassa ei yksikään sielu enään sano: eimilloinkaan rakastettu!

* * * * *

Anna-Liisa asui kaupungissa, hän oli asunut siellä jo monta vuotta.Häntä kutsuttiin matamiksi ja hän pöyhisteli, varsinkin puhuessaanvanhoista muistoista, kreivillisestä ajastaan, jolloin hän ajoivaunuissa ja saattoi puhua kreivittärien ja vapaaherrattarienkanssa. Hänen suloinen kreivilapsensa oli mitä kaunein Jumalanenkeli, mitä herttaisin olento, hän oli pitänyt Anna-Liisasta jaAnna-Liisa hänestä. He olivat suudelleet toisiaan ja taputelleettoisiaan, hän oli Anna-Liisan ilo, puolet hänen elämäänsä. Nyt hänoli suuri, neljäntoista vuoden vanha, hän oli saanut oppia ja hän olikaunis. Anna-Liisa ei ollut nähnyt häntä sitte kuin hän kantoi häntäkäsivarsillaan, hän ei moneen vuoteen ollut käynyt kreivillisessälinnassa, se oli kokonaisen matkan takana.

— Kerran minun täytyy tehdä tuumasta tosi! sanoi Anna-Liisa. —Minun täytyy lähteä katsomaan ihanuuttani, suloista kreivilastani!Niin, varmaan hänkin ikävöi minua, ajattelee minua, pitää minusta,niinkuin silloin, kun hän enkelinkäsivarsineen riippui kaulassani jasanoi: "An-Lis!" Se soi kuin viulu! Niin, minun täytyy tehdä tuumastatosi ja lähteä häntä katsomaan.

Hän ajoi kyytirattailla, hän kulki jalan, hän saapui kreivilliseenlinnaan. Se oli suuri ja loistava niinkuin ennenkin, puutarhaulkopuolella oli sama kuin ennenkin, mutta ihmiset talossa olivatkaikki oudot eikä yksikään heistä tietänyt mitään Anna-Liisasta, heeivät tietäneet mitä hän kerran oli täällä merkinnyt. Kreivitär senkyllä vielä heille sanoo, ja myöskin hänen oma poikansa. Miten hänikävöikään häntä!

Nyt oli Anna-Liisa perillä. Kauvan hänen täytyi odottaa ja odottavanaika on pitkä! Ennenkuin herrasväki asettui ruualle kutsuttiin hänetkreivittären luo ja häntä puhuteltiin hyvin ystävällisesti. Suloisenpoikansa hän saisi nähdä aterian jälkeen, silloin hänet taasenkutsuttiin sisään.

Kuinka hän oli tullut suureksi, pitkäksi ja kapeaksi! Mutta kauniitsilmät olivat ennallaan ja enkelinsuu. Hän katseli häneen, muttaei sanonut sanaakaan. Varmaan hän ei tuntenut häntä. Hän kääntyiympäri, aikoi mennä, mutta silloin tarttui Anna-Liisa hänen käteensä,painoi sen suutaan vastaan. "Kas niin, hyvä on!" sanoi hän ja läksisentiensä huoneesta, hän, Anna-Liisan rakkauden ajatus, hän, jota hänoli rakastanut ja rakasti yli kaiken, hän, hänen maallinen ylpeytensä!

Anna-Liisa asteli ulkopuolelle linnaa, avonaiselle maantielle, hänoli niin surullinen. Poika oli kohdellut häntä kuin vierasta, eiajatusta hän ollut uhrannut hänelle, ei sanaa, hän, jota hän kerranyötä päivää oli kanniskellut ja aina kantoi ajatuksissaan.

Suuri musta korppi lensi tielle hänen eteensä, kirkui ja kirkuiuudestaan. "Hyi!" sanoi hän, "mikä pahan ilman lintu sinä olet!"

Hän astui ojankaivajan asumuksen ohitse. Vaimo seisoi ovella ja niinhe puhelivat.

— Sinulla näyttää olevan hyvät oltavat! sanoi ojankaivajan vaimo. —
Olet paksu ja lihava! Hyvin sinä voit!

— Niin kyllä! sanoi Anna-Liisa.

— Heidän laivansa on hukkunut miehineen päivineen! sanoiojankaivajan vaimo. — Lauri kippari ja poika hukkuivat molemmat.Ne ovat nyt mennyttä. Olin toki luullut, että poika kerran olisiauttanut minua roposella, sinulle hän toki ei ollut maksanutkaanmitään, Anna-Liisa!

— Ovatko he hukkuneet! sanoi Anna-Liisa ja sitte he eivät enäänpuhuneet siitä asiasta. Anna-Liisa oli niin suruissaan siitä, etteihänen kreivilapsensa ollut suvainnut puhua hänelle, hän, joka rakastihäntä ja oli kulkenut tänne tuon pitkän matkan. Ja olihan se maksanutrahaakin. Saavutettu ilo ei ollut suuri, mutta siitä ei hän täälläpuhunut sanaakaan, hän ei tahtonut keventää mieltään puhumalla siitäojankaivajan vaimolle, olisihan tämä saattanut luulla, etteivätkreivilliset enään antaneet hänelle arvoa. Silloin kirkui taasenkorppi hänen päänsä päällä.

— Mokomakin musta kummitus, sanoi Anna-Liisa, — peloitteleepa seminua tänään!

Hän oli ottanut mukaansa kahvipapuja ja sikuria, hän tekee hyväntyön ojankaivajan vaimolle, jos hän antaa ne hänen keitettävikseen.Anna-Liisakin saattaa saada siitä kupin. Ojankaivajan vaimo läksikeittämään kahvia ja Anna-Liisa istuutui tuolille ja meni siinäuneen. Silloin hän näki unta olennosta, josta ei hän milloinkaanennen ollut nähnyt unta. Se oli kylläkin ihmeellistä: hän näkiunta omasta lapsestaan, joka tässä talossa oli kärsinyt nälkää japarkunut, saanut olla oman onnensa nojassa ja nyt makasi syvällämeressä, Herra ties missä. Hän näki unta, että hän istui siinä missäistui ja että ojankaivajan vaimo oli keittämässä kahvia, hän saattoituntea papujen tuoksun, ja tuolla ovella seisoi jokin niin kaunis,hän oli yhtä korea kuin kreivillinen lapsi, ja pienokainen sanoi:

— Nyt maailma hukkuu, pitele kiinni minusta, sillä sinä oletkuitenkin äitini! Sinulla on enkeli taivaan valtakunnassa, pitelekiinni minusta!

Ja sitte lapsi tarttui kiinni häneen. Mutta kuului sellainen meteli,varmaan maailma meni kappaleiksi. Ja enkeli kohosi ja piteli kiinnihänen paidanhihoistaan, piteli niin lujasti, että hänestä tuntuisiltä kuin häntä olisi nostettu ylös maasta, mutta hänen jalkoihinsatakertui jotakin raskasta, se riippui hänen selässään, oli kuinsadat naiset olisivat tarttuneet kiinni ja ne sanoivat: "jos sinutpelastetaan, niin pelastettakoon meidätkin! Käykää kiinni! Käykääkiinni!" ja he kävivät kaikki kiinni. Se oli liikaa. "Ritsis-ratsis!"kuului, hiha repeytyi ja Anna-Liisa putosi kauhistuksissaan ja heräsisiihen — hän oli putoamaisillaan tuolilta, jolla hän istui. Hän oliniin sekaisin päästään, ettei hän ensinkään voinut muistaa, mitä untahän oli nähnyt, mutta jotakin pahaa se oli ollut.

Sitte juotiin kahvi, sitte puheltiin ja sitte läksi Anna-Liisalähimpään kylään, missä hänen piti tavata kyytimies, vielä tänäiltana ja yönä ajaakseen kotipaikalleen. Mutta kun hän pääsikyytimiehen luo, niin tämä sanoi, ettei hän voisi päästä lähtemäänennenkuin seuraavan päivän iltana. Anna-Liisa punnitsi siis nyt mitäjääminen tulisi hänelle maksamaan, punnitsi tien pituutta ja teki senjohtopäätöksen, että jos hän kulkisi pitkin rantaa eikä ajotietä,niin matka olisi miltei kaksi penikulmaa lyhyempi. Olihan kaunis ilmaja täysikuun aika, ja Anna-Liisa päätti kävellä, seuraavana päivänähän saattoi olla kotona.

Aurinko oli alhaalla, iltakellot soivat vielä — ei, ne eivät olleetkellot, vaan Peder Oxen [tanskalaisessa kansankielessä puhutaan"kellosammakosta" (Bombinater igneus), jonka valtiomies FredrikII:sen ajoilta Peder Oxe tarun mukaan olisi tuonut maahan. Suoment.muist.] sammakot, jotka kurnuttivat soissa. Nyt ne vaikenivat, oliaivan hiljaista, ei lintukaan äännähtänyt, jokainen niistä oliasettunut levolle, ja varmaankaan ei pöllö ollut kotosalla. Äänetöntäoli metsässä ja rannalla, missä hän kulki. Hän kuuli omat askelensahiekassa, meri ei läikkynyt, kaikki syvässä vedessä oli äänetöntä;mykkinä olivat kaikki siellä alhaalla, sekä elävät että kuolleet.

Anna-Liisa kulki eikä ajatellut mitään asiaa, niinkuin sanotaan. Hänoli poissa ajatustensa luota, mutta ajatukset eivät olleet poissahänen luotaan, ne eivät milloinkaan ole poissa meidän luotamme, nevain lepäävät horroksissa, sekä jo eläviksi heränneet ajatukset,jotka ovat panneet levolle, että ne ajatukset, jotka eivät vieläole liikahtaneet. Mutta ajatukset kyllä aina tulevat esiin, nesaattavat liikahtaa sydämessä, liikahtaa meidän päässämme tai hyökätäkimppuumme.

"Hyvä työ kantaa siunauksensa hedelmää!" on kirjoitettu. "Synnissä onkuolema!" on niinikään kirjoitettu. Paljon on kirjoitettu, paljon onsanottu — sitä ei tiedetä, sitä ei muisteta, niin kävi Anna-Liisan.Mutta se saattaa johtua mieleen, se saattaa tulla!

Kaikki paheet, kaikki hyveet lepäävät meidän sydämissämme! Sinunsydämessäsi, minun sydämessäni! Ne lepäävät pieninä näkymättöminäsiemeninä: tuleepa sitte ulkoapäin auringonsäde, pahan kädenkosketus, käännyt kulmasta oikealle tai vasemmalle, niin, se voiratkaista asian, ja pientä siemenjyvää järkytetään, se paisuu,se halkeaa ja vuodattaa mehunsa kaikkeen sinun vereesi, ja niinolet sinä täydessä vauhdissa. Ne ovat huolestuttavia ajatuksia,meillä ei ole niitä, kun me kuljemme horroksissa, mutta ne ovatliikkeellä. Anna-Liisa kulki horroksissa, ajatukset olivatliikkeellä! Kynttilämessusta kynttilämessuun on sydän saanut paljonasioita laskutaululleen, sillä on vuoden tili, paljon on unohtunut,ajatuksia sanoissa ja teoissa, Jumalaa, meidän lähimmäistämmeja omaa omaatuntoamme vastaan. Me emme ajattele niitä, sitä eiAnna-Liisakaan tehnyt. Hän ei ollut tehnyt mitään pahaa maan lakiaja oikeutta vastaan, häntä pidettiin kaikin puolin arvossa, hän olikunnollinen ja rehellinen, sen hän tiesi. Ja niin hän käveli pitkinrantaa — mitä tuossa nyt olikaan? Hän pysähtyi: mitä siihen oliajelehtinut? Vanha miehen hattu siinä oli. Missäpähän tuokin olivierinyt laivasta! Hän astui lähemmä, pysähtyi ja katseli sitä —hyi, mikä tuossa sitte oli? Hän aivan pelästyi. Mutta ei siinä ollutmitään pelästymistä, meriruohot ja kaislat vain olivat kietoutuneetsuuren, pitkulaisen kiven ympärille, näytti siltä kuin siinä olisiollut kokonainen ihminen. Se oli vain kaislaa ja meriruohoa, muttahän pelästyi kuin pelästyikin, ja jatkaessa matkaa eteenpäin johtuihänen mieleensä niin moninaisia, joita hän lapsena oli kuullut,kaikki taikausko "ranta-aaveesta", hautaamattoman haamusta, joka oliajelehtinut autiolle rannalle. "Rannanpesijä", kuollut ruumis,

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 13
Comments (0)
reload, if the code cannot be seen
Free online library ideabooks.net