Vehnäprinsessa

Vehnäprinsessa
Author: Webster Jean
Title: Vehnäprinsessa
Release Date: 2017-12-24
Type book: Text
Copyright Status: Public domain in the USA.
Date added: 27 March 2019
Count views: 29
Read book
1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 34

The Project Gutenberg EBook of Vehnäprinsessa, by Jean Webster

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and withalmost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away orre-use it under the terms of the Project Gutenberg License includedwith this eBook or online at www.gutenberg.org/license

Title: Vehnäprinsessa

Author: Jean Webster

Translator: Annikkki Haahti

Release Date: December 24, 2017 [EBook #56246]

Language: Finnish

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK VEHNÄPRINSESSA ***

Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen

VEHNÄPRINSESSA

Kirj.

Jean Webster

Englanninkielestä suomentanut

Annikki Haahti

Porvoossa,WERNER SÖDERSTRÖM OSAKEYHTIÖ,1920.

ESIPUHE

Jos lähdet kaupungista Porta Maggioren luona ja kuljetSabine-vuoristoon vievää Via Praenestinaa, jää vasemmallepuolellesi noin kolmenkymmenenkuuden kilometrin päässä Roomastaharmaarakennuksinen kylä kukkulan rinteellä. Se on Palestrina, jotavanhan Rooman aikoina sanottiin Praenestiksi; hiukan edempänä —samoin vasemmalla — poikkeaa suorasta Rooman valtatiestä äkkijyrkkävuoristotie, joka lopuksi tehtyään monet mutkat vie Castel Madamaanja Tivoliin.

Kuljettuasi tätä tietä useita kilometrejä näet alastomallakallionkielekkeellä yläpuolellasi pienen, kivestä rakennetun kyläsen,jota ympäröi vanhan keskiakaisen linnoituksen rauniot. Kaupunki,nimeltään Castel Vivalanti, rakennettiin niihin aikoihin, jolloinmieluummin asuttiin turvassa vuoristossa kuin vesien lähistöllä,ja siitä aikain ovat sen asukkaat vanhan tavan mukaan tai ehkäsuorastaan välttämättömyyden pakottamina aina aamuisin menneettyöhönsä laaksoon palaten illalla takaisin vuoristoonsa. Kaupunkion rakennettu niin jyrkälle paikalle, että toisen rakennuksensisäänkäytävä on viereisen talon katon tasalla, ja sen kapeatkivikadut nousevat jyrkkinä kuin portaat. Kaupunkiin pääsee vainedestäpäin, pitkin kiemurtelevaa tietä, joka lopulta vie Porta dellaLunalle, jonka läpi kaikki liikenne kaupungin ja ulkomaailman välillätapahtuu. Porttia koristaa Vivalantin vaakuna, liekeistä kohoavafeeniks-lintu, paistava täysikuu kummallakin puolellaan, ja yläosa onvarustettu ampumarei'illä, joista entisaikoina heiteltiin kiviä jakaadettiin kiehuvaa öljyä kutsumattomien vieraiden niskaan.

Kaupunki on kuin pieni taulu, voisi tuskin löytää toista paikkaa,joka sopisi niin hyvin maalattavaksi, mutta kuten kaikkiSabine-vuoriston kylät, on tämäkin surkean köyhä. Vuosisatojenkuluessa se on ränstynyt ja kadottanut merkityksensä; sitäkatsellessa voisi tuskin uneksia, että kirkkaina päivinä kohoaanäköpiirissä nykyajan Rooman muurit ja tornit. Tälläkin eristetylläpikku kaupungilla on oma historiansa. Se on rohkeana uhmannut sekäryöväriparooneja että paavien sotaväkeä. Sitä on piiritetty, se onvalloitettu, onpa sen oma ruhtinas sen häpeällisesti kavaltanutkin.Kahdesti se on hävitetty maan tasalle, kahdesti uudelleen rakennettu.Olkoon miten on, se on säilynyt halki vuosisatojen ja vielä tänäpäivänä se seisoo harmaana ja hylättynä omissa, oloissaan muuriensakeskellä.

Keskiajasta alkain on muuan roomalainen ruhtinassuku johtanutnimensä Castel Vivalantista. Vivalanti-suku oli aikoinaan mahtava jaKirkkovaltion historiassa esiintyy usein sen ruhtinaita, vaikkakaanei edullisessa valossa. He olivat useammin riidassa kuin sovussapaavinistuimen kanssa, ja kerrotaanpa eräästä paavista, joka viettineljä raskasta kuukautta katsellen maisemaa hyvin kapeasta ikkunastaVivalantin linnasta. Mutta huolimatta jumalattomasta riitaisuudestaanolivat ruhtinaat taas ajoittain hyvinkin hurskaita, ja kahdesti ontässä suvussa kannettu kardinaalin hattua. Viime vuosina on sekäsen rikkaus että merkitys jossain määrin vähentynyt, mutta siitähuolimatta mainitaan Vivalanti-nimeä yhä vieläkin kunnioituksellaRooman vanhojen aatelisnimien joukossa.

Sen kukkulan alemmat penkereet, jolla kaupunki sijaitsee, ovatmetsäisiä ja vihreiden sypressien ja pinjojen, oliivi- javiinitarhojen peittämiä. Tänne rakensivat ruhtinaat huviloitaan,kun sodat paavien kanssa olivat onnellisesti päättyneet ja heuskalsivat laskeutua alas turvapaikoistaan vuorelta. Vanha huvilarakennettiin noin mailin päähän kaupungista alaspäin ja sen puutarhasijoitettiin penkereittäin pitkin rinnettä. Jo kauan se on ollutraunioina, mutta sen perustukset ovat yhä pystyssä ja puutarhanalkuperäisen suunnitelman eroittaa selvästi. Tien vasemmalla puolennäet sisäänkäytävän, suunnattoman suuren kiviportin sammalenpeittämine uurnineen ja kartionmuotoisten sypressien reunustamankujan, joka kerran on ollut komea, mutta nyt on aivan rikkaruohojenpeittämä. Jos pysähdyt hetkeksi — etkä voikaan olla sitä tekemättä— näet porttiholvien välistä kujan päässä muutamia rappeutuneitaholvikaaria, ja jos sinulla on hyvät silmät, voit erottaasuihkukaivonkin.

Jokainen, jonka tapaat tiellä, voisi kertoa tarinan vanhastaVivalantin huvilasta ja "Pahasta Ruhtinaasta", joka, Jumalankiitos, sai surmansa parisataa vuotta sitten. Sinulle kerrotaanItaliassa hyvin tavallinen tarina täpötäysistä vilja-aitoista,talonpoikien nääntyessä nälkään, ja siitä miten eräänä kuutamoisenayönä ruhtinaan kävellessä pengermällä tyytyväisenä mietiskellenilkeyksiään eräs talonpoika hänen omasta vuoristokylästään hiipientakaapäin hiljaa kuin kissa pisti hänet kuoliaaksi ja upotti ruumiinsuihkukaivoon. Sain kuulla, että palavan huvilan liekit näkyivät ainaRocca di Papalle asti Alban vuoristoon; ja kertoja lisää hymyillenja olkapäitään kohauttaen, että toiset sanovat vanhan ruhtinaantäysikuun aikana palaavan suihkulähteen reunalle ajattelemaansyntejään, mutta kertoja puolestaan pitää sitä vanhojen ämmienjuttuna. Sen sanottuaan hän katsahtaa nopeasti taakseen sypressiensynkkiin varjoihin tehden salaa ristinmerkin toivottaessaan sinullea revederla.

Et voi ihmetellä sitä, että nuori ruhtinas (kaksi vuosisataa sitten)ei rakentanut uutta huvilaansa entisen paikalle; sillä vaikka ei hän,kuten ei urhoollinen talonpoikakaan välittänyt lainkaan aaveista, eipaikka kuitenkaan tuntunut mitenkään pyhitetyltä, eikä rakastavaisiahaluttanut kävellä suihkulähteen ympärillä. Sen vuoksi sinun täytyykulkea jonkun matkaa eteenpäin samaa tietä, ennenkuin saavut uudellehuvilalle, joka rakennettiin anno Domini 1693, Hänen Pyhyytensä paaviInnocentius XII:nnen hallituksen aikana. Täällä ei tapaa mitäänsynkkiä sypressejä: sisäänkäytävää reunustaa lehtevät vaahterat. Itsehuvila on säännötön ja vaikkakin hiukan ajan kuluttama, se on vielähyvin käyttökelpoinen useine siipirakennuksineen, parvekkeineen,makuusuojineen ja marmoripengermineen.

Uudesta huvilasta — siksi sitä voi sanoa — on näköala länteen japohjoiseen päin. Lännessä näkee yli oliivi- ja viinitarhojen RoomanCampagnalle asti, taustalla Pyhän Pietarin kirkon valkoisena pilkkunaja sen takana kapean, kimaltelevan kaistaleen merta. Pohjoista kohtinäkee Sabine-vuoristoon, jossa Soracten huippu kohoaa kuin saarinäköpiirissä. Muutoin huvilaa ympäröi laakeri- ja paatsamalehdotpitkine varjoisine käytävineen ja vilpoisine lehtimajoineen,suihkulähteineen, vesiputouksineen ja särkyneine kuvapatsaineen,kaikki seitsemännentoista vuosisadan ylhäisen kaavamaista tyyliä.Mutta puut eivät ole enää niin huolellisesti hoidettuja kuinne olivat sata vuotta sitten; auringon säteet pääsevät vaivointunkeutumaan vihreisiin lehtokujiin, ja satakieli laulaa kaiketpäivät. Kaikkina vuodenaikoina, mutta erittäinkin keväisin, puutarhaon väriloiston peittämä. Ruusupensasaidat, oleanderit, kullanvärisetlaburnumit, tulipunaiset granaattiomenan kukkaset, punaiset javalkeat kameliat, päivänkukat ja liljat ja purppuranvärisetkurjenmiekat, kaikki kukkivat samaan aikaan häikäisevin värein.Kahdesti vuodessa, keväisin ja syksyisin peittää huvilan mataliakeltaisia muureja lavendeli ja vaaleanpunainen köynnösruusu jajokainen tuulenhenki tuo niiden tuoksun tullessaan.

Tällä paikalla voi hyvin uneksia vanhasta Italiasta, kardinaaleista,paaveista, komeiden hoviherrojen ja kauniiden naistenloistavapukuisista palvelijoista, Romeon ja Julian lemmenkohtauksistamarmoripengermällä Italian kuutamossa. Mutta jos Vivalantienjoukossa on rakastajia, niinkuin epäilemättä tiedämme olevan, niintapaammepa heissä vihankin valtaamia henkilöitä, ja usean ruhtinaankerrotaan saaneen väkivaltaisen lopun, joka ei aina tapahtunut omientalonpoikien kätten kautta. Uuden huvilan muurit ovat kahdensadanelinvuotensa aikana nähneet monet murhenäytelmät ja Vivalantinaikakirjat ovat kaameata luettavaa.

Ja nyt, seurattuasi Vivalantien historiaa näin pitkälle, tunnetluultavasti pettyväsi, kun kuulet, ettei kertomuksellamme olekaanmitään tekemistä heidän kanssaan. Mutta jos haluat tietää enemmäntästä suvusta, voit tavata Hänen Ylhäisyytensä Anastasio diVivalantin, nykyisen ruhtinaan ja haaransa viimeisen, Monte Carlonkasinossa. Hän on hoikka, nuori mies, jolla on tummat, kellahtavatkasvot ja silmien alla joukko hienoja vakoja.

Miksi sitten, jos kerran emme joudu tekemisiin Vivalantien kanssa,olemme niin kauan viipyneet heidän puutarhassaan, kysynet? Niinnäetkös, puutarha kyllä koskee meitä, vaikkakaan emme välitä nuorestaruhtinaasta, ja sinun täytyy tunnustaa, että puutarha on paikka,jossa mielellään viipyy. Ja henkilöt, joihin saamme tutustua, ovat(sanon sen epäröiden, pelosta että särjen lumouksen) amerikkalaisia.Niin, on parasta tunnustaa suoraan, amerikkalaisia miljonäärejä. Nytse on sanottu — pahin siis tiedetään. Mutta, saan minä vuorostanikysyä, onko niin ehdottomasti ikävystyttävää ajatella amerikkalaistamiljonääriperhettä viettämässä kesää Sabine-vuoristossa,italialaisessa huvilassa, joka on peräisin seitsemänneltätoistavuosisadalta, — erittäinkin kun oikea perillinen mieluumminelostelee Monte Carlossa? Turmelevatko he ehdottomasti romantiikan?Hekin ovat ihmisiä ja heillä on intohimonsa kuten kaikilla meillä; jaainakin yksi heistä on nuori ja miehet ovat sanoneet häntä kauniiksi— vieläpä tässä samassa puutarhassa.

I Luku.

Oli myöhäinen ilta ja taiteilijan työhuone oli jo sangen täynnäväkeä, kun kaksi uutta tulijaa ohjattiin huoneeseen. Toinenoli nainen, vielä jotenkin nuori ja yhä, olletikin edullisessavalaistuksessa kaunis; toinen tyttö, jonka säihkyvä nuoruustoistaiseksi himmensi muut ominaisuudet, jotka vastaisuudessapainaisivat leimansa häneen. Äkkinäinen, melkein pahaenteinenäänettömyys täytti huoneen heidän astuessaan kynnyksen yli jatervehtiessään isäntää. Eräässä ryhmässä oven luona muuan nuori miespysähtyi keskellä lausettaan huudahtaen: "Kas, Vehnäprinsessa!"Puhuja oli Laurence Sybert, Amerikan lähetystön ensimmäinen sihteeri.

"Ole varuillasi, Sybert! Hän voi kuulla", huomautti harmaahapsinenpääkonsuli hänen vieressään.

Sybert vastasi naurahtaen ja kohauttaen hiukan olkapäitään; muttahänen sanansa, vaikkakin hiljaa lausutut, olivat kuuluneet, jatyttö vilkaisi sinne päin ruskeilla, vilkkailla silmillään puoleksihämmästyneen, puoleksi kysyvän näköisenä aivan kuin olisi kuullutsanat, mutta ei käsittänyt niitä. Hänen epävarma ilmeensä kirkastuisamassa, ja hän nyökkäsi molemmille valtiomiehille, kääntyessääntervehtimään muutamia nuoria luutnantteja, jotka upeilivat kirkkaansinisissä, kultakoristeisissa univormuissaan ja kiiltävissäsaappaissaan.

"Kuka hän on?" kysäisi eräs toinen joukosta korjaten silmälasejaanja kääntyen tarkastelemaan amerikkalaista tyttöä. Tämän saattoiheti huomata amerikkalaiseksi, alkaen puvun silmiinpistävistäyksityiskohdista aina siihen käskevään tapaan, jolla hän kohtelineljää nuorukaista.

"Ettekö tiedä?" Sybertin äänessä oli ivallinen sävy. "Miss MarciaCopley, amerikkalaisen vehnäkuninkaan tytär, luultavasti olettenähneet sen nimen sanomalehdissä!"

"Olen kyllä! Vai niin, tuossa on siis Williard Copleyn tytär?" Hänkorjasi uudelleen silmälasejaan ja tarkasteli taas tyttöä tältäuudelta näkökulmalta. "Hän ei ole hullumman näköinen", hän päätteli"Vehnäprinsessa!" Hän kertasi nimen naurahtaen. "Hän on kai tullutmeren yli naimaan italialaisen prinssin tehdäkseen totta nimestään?"

Nimen lausuja kohautti taas olkapäitään, osoittaen että hänestä olisamantekevää kenen kanssa Miss Marcia Copley meni naimisiin.

"Entä kuka sitten on tuo nainen hänen seurassaan?"

"Hänen tätinsä, Mrs. Howard Copley. He asuvat Palazzo
Rosicorellissa", vastasi pääkonsuli Melville.

"Ah, tottakin! Niin, niin tiedänhän ketä he ovat. Hänen puolisonsahanon uudistusten harrastaja tai ihmisystävä tai jotain sinnepäin,eikö niin? Olen nähnyt hänet kokouksissa. Katsokaas", hän lisäsikunnioittavasti, "on tosiaan hyvä tapa, jolla veljekset ovattoistensa vastapainona, ihmisystävä ja vehnäkuningas!"

Muuan samassa ryhmässä oleva englantilainen tyttö kääntyi jatutkisteli amerikatarta hetkisen arvostelevan tarkasti. MarciaCopleyn käytös oli sievä ja puoleensavetävä. Hänen hattunsa jaturkiksensa olivat kiiltävän ruskeat ja aivan hänen tukkansaväriset; pieninkin osa hänen puvussaan oli tarkasti huoliteltu.Koko hänen käytöksensä, hänen luonnollinen sulonsa todisti, ettähän koko elämänsä oli saanut nauttia rikkauden tuottamia etuja.Hänen olemuksessaan oli käskevä piirre, hän näytti tahtovan hallitakoko maailmaa. Englantilainen neitonen pani sen merkille tuntienmielessään naisellista kateutta.

"Tosiaan", hän lausui, "en siedä nähdä, miten häikäilemättömästi hänkohtelee ihmisiä ympärillään. Minun mielestäni hänen pitäisi tunteapistos sydämessään jokaisesta kerjäläisestä, jonka kohtaa kadulla."

"Italiassa on ollut kerjäläisiä jo kauan ennenkuin Williard Copleykorjasi vehnäsatojaan", vastasi Melville.

"Jos on totta se, mitä Tribune kirjoittaa", puuttui taas jokupuheeseen, "kuuluu Howard Copley olevan yhtä paljon asiaansekaantunut kuin hänen veljensä."

"Voimmepa sanoa", hymyili muuan, "että miljonääri-ihmisystävä ottaavasemmalla kädellään takaisin sen, mitä oikea on antanut."

Sybert oli kuunnellut puoleksi välinpitämättömänä arvostelujaveljentyttärestä, mutta vastaukseksi sedästä lausuttuun huomautukseenhän pudisti innokkaasti päätään.

"Howard Copleylla ei ole jutussa enempää osaa kuin minullakaan",selitti hän. "Viimeisten kymmenen vuoden kuluessa ei veljeksilläole ollut mitään yhteyttä keskenään. Hänen ihmisystävällisyytensäon vilpitöntä, ja hänen rahansa on niin rehellisesti ansaittua kuinkenen muun hyvänsä."

Nämä sanat eivät olleet tuulesta temmattuja. Sybert tunnettiinyleisesti Howard Copleyn ystäväksi; hänen tiedettiin sitäpaitsiinnokkaasti ajavan erinäisiä aatteita, mutta siihen, mikä oli hänenharrastustensa ulkopuolella, hän suhtautui välinpitämättömyydellä,joka oli sangen omituista nousevan valtiomiehen taholta.

Sybert ja pääkonsuli kumarsivat ryhmälle vetäytyen ovelle päin.Sihteeri aikoi poistua niin aikaisin kuin mahdollista. Teekutsutkuuluivat hänen jokapäiväiseen elämäänsä, mutta saapumalla niihinmyöhään ja lähtemällä niistä aikaisin oli hän keksinyt yksinkertaisenkeinon, jota noudattamalla vältti suuren osan niiden väsyttävääyksitoikkoisuutta. Sybert oli lähetystön sihteeri ja lähettiläänveljenpoika, ja tätä jälkimmäistä hän piti rasittavampana taakkanakuin edellistä. Hänen Ylhäisyydellänsä oli ikävä tapa sälyttääseurusteluvelvollisuudet nuoremman miehen vastahakoisille hartioille.

He pysähtyivät Mrs. Copleyn kohdalla, joka tervehti heitä ojennetuinkäsin, ja erinomaisen sydämellisesti, kun taas veljentytär vainnopeasti nyökäytti päätään; hän oli ilmeisesti liiaksi syventynytupseereihinsa, jotta hänen huomionsa olisi riittänyt muuhun.

"Missä teidän miehenne on?" kysyi Sybert.

Lady kohotti silmäkulmiaan teennäisen tapaan.

"Kerjäläiset", hän huoahti, "niille on taas jotakin tapahtunut."Mr. Copleyn viimeinen ihmisystävällinen yritys oli "Kerjäämistävastustava Yhdistys". Leipäkortteja hankittiin, kerjäläisiä etsittiinja heille toimitettiin työtä ja seurauksena tästä oli, että Copleynnimeä kirottiin kautta Rooman toisesta päästä toiseen.

Miehet mumisivat hymyillen surkuttelunsa.

"Entä mitä te molemmat valtiomiehet täällä toimitatte?" kysyiMrs. Copley. "Luulin Mr. Dessartin kutsuvan vain taiteilijoitateeiltoihinsa."

Sybertin synkkä ulkomuoto hänen silmäillessään ovelle oli vastauksenakysymykseen. Melville puolestaan lausui: "Oh, mehän olemme taiteenihailijoita, vaikkakaan emme käytännössä sitä harjoita. Sitäpaitsiolemme Mr. Dessart ja minä vanhoja ystäviä. Tutustuimme toisiimmePittsburgissa, kun hän oli vielä poika, ja minä olin koko joukonnuorempi kuin nyt."

Hänen katseensa pysähtyi hetkeksi talon isäntään, joka seisoihilpeässä piirissä Miss Copleyn ympärillä. Hän oli hyvin taiteellisennäköinen nuori olento, jolla oli tavalliset taiteilijan tuntomerkit,samettinuttu, liehuva kaulahuivi, pitkä ruskeahtava tukka, jokaaina pyrki silmille ja pakotti hänet puhuessaan pudistamaankärsimättömästi päätään. Kasvot olivat avomielisen ja rehellisennäköiset, sinisilmät veitikkamaiset ja hänen olentonsa verratoniloisuus todisti, että hän rakasti elämää.

Kun keskustelu näytti käyvän yleiseksi, jättivät upseerit kumartaenmutta silminnähtävän vastenmielisesti paikkansa äsken tulleille. Nytsai tyttö aikaa ojentaa sydämellisesti kätensä Melvillelle, kun taassihteeri sai osakseen sangen huolimattomasti lausutun: "Hyvää iltaa,Mr Sybert."

Jos Miss Marcian peittelemätön käytös ilmaisi jotain pahempaakuin välinpitämättömyyttä, niin osoitti ainakin Sybert huvitettunahymyillen hänelle puhuessaan, että tytön tarkoitettu epäystävällisyysei suinkaan loukannut, ja että hän oli liian nuori voidakseenkiinnittää valtiomiehen huomiota.

"Onko totta, mitä olen kuullut, että muutatte keväällä jonnekinhuvilaan?" hän tiedusteli kääntyen Mrs. Copleyn puoleen.

"Olemme kyllä ajatelleet, mutta sitä ei ole vielä päätetty."

"Puuttuu vain setä Howardin suostumus", puuttui puheeseen tyttö."Aluksi hän ensimmäisenä kannatti huvilaa, mutta nyt, kun meillätosiaan on tiedossa sellainen, pelkäämme kovin, että hän paneekinvastaan."

"Se ei saa tapahtua, Miss Marcia", sanoi Melville. "Teidän täytyyvedota hänen omiin sanoihinsa."

"Huomenna aiomme mennä tarkastamaan sitä, ja jos se miellyttäätäti Katherinea ja minua, niin —" Hän keskeytti lauseensa sirollaliikkeellä, johon sisältyi paljon.

Sybert nauroi. "Setä Howard

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 34
Comments (0)
reload, if the code cannot be seen
Free online library ideabooks.net