» » Vieras veri_ Rakkausnovelleja

Vieras veri_ Rakkausnovelleja

Vieras veri_ Rakkausnovelleja
Title: Vieras veri_ Rakkausnovelleja
Release Date: 2018-02-18
Type book: Text
Copyright Status: Public domain in the USA.
Date added: 27 March 2019
Count views: 34
Read book
1 2 3 4 5 6

The Project Gutenberg EBook of Vieras veri, by Aino Kallas

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and withalmost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away orre-use it under the terms of the Project Gutenberg License includedwith this eBook or online at www.gutenberg.org/license

Title: Vieras veri Rakkausnovelleja

Author: Aino Kallas

Release Date: February 18, 2018 [EBook #56595]

Language: Finnish

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK VIERAS VERI ***

Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen

VIERAS VERI

Rakkausnovelleja

Kirj.

AINO KALLAS

Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Otava,1921.

SISÄLLYS:

Legenda nuoresta Odelesta ja pitaalisesta.
Ruispelto.
Ruutanalammikko.
Luolan korva.
Vieras veri.
Muuan rakkaustarina.
Gerdruta Carponai.

LEGENDA NUORESTA ODELESTA JA PITAALISESTA

Odele Valdemarintytär, tallinnalaisen raatiherran Jürgen Schuttennuori, vierassyntyinen vaimo, laski helmaansa alttariliinan, jotahän miehensä nimenomaisesta tahdosta kirjaili Pyhän Johanneksenpitaalisairaalan kirkkoa varten.

Hän muisti yht'äkkiä uuden sairaan olevan tulossa ja ryhtyivalmistamaan tuliaiskoria, samoin miehensä tahdosta, jolla olisairaalan ylin johto. Hän otti tammisesta, hopeahelaisesta kirstustapalttinaisia siteitä ja levitti niitä kerroksen korin pohjalle,sairaan haavoja varten; niitten päälle kaksi valkeasta villasta tehtyäkädenmuotoista esinettä, joita sairaitten tautinsa merkiksi olikannettava. Päällimmäiseksi sensijaan tuli viipale tuoretta liikkiötä,jolla arveltiin olevan parantavan voiman. Tämä oli raatiherran lahjajokaiselle uudelle potilaalle. Heidän itsensä sensijaan oli kunkintuotava mukanaan ruumisarkku.

Kun kaikki oli valmiina, Odele huhusi palkkapiikaa, mutta talo olityhjä, kaikki palkolliset olivat kiirehtineet turulle katsomaankiertävää silmänkääntäjää. Silloin Odele otti kehdosta kymmenkuisen,juuri heränneen poikansa, avioliittonsa esikoisen, ja lähti lapsikäsivarrella puutarhaan.

Hän asettui ainaiselle lempipaikalleen, kivipenkille, jonka takanamuuria vasten kasvoi kukkivia ruusupensaita. Puistatus kulki läpihänen ruumiinsa. Häntä vilutti alinomaa, kesälläkin, milloinkaan hänei saanut kyllikseen aurinkoa. Pohjoinen, kylmä ja pimeä maa, oli kuinverikin olisi vaalentunut auringon puutteesta!

Hän luulotteli joskus ikävöivänsä takaisin maahan, josta hänenvanhempansa kauppatavaroilla lastatulla laivalla kerran olivatpurjehtineet Väinäjoen suuhun. Maalla, jota hän ei ollut nähnytkuin aivan vähäisenä, säilyi kuin pyhäpäiväinen hohde, ja hänantoi kiertävien hansakestien kertoa siitä. Aivan varmaan sielläoli enemmän aurinkoa ja hilpeämpiä, iloisempia ihmisiä. Sielläoli vihreitä pyökkimetsiä, keltaisia hiekkasärkkiä ja huikaisevanvalkoisia kalkkivuoria, joita meri huuhtoi. Ihmiset puhuivat lempeää,sorahtelevaa kieltä, joka oli kuin lapsen leperrystä, ja olivatkultatukkaisia, valko- ja punaverisiä. Mutta syvällä Odelen sydämessäkyti salainen epäilys näitten näkyjen kangastelevaisuudesta, ikäänkuinhänen ei olisi tarvinnut muuta kuin nähdä ne, että nekin olisivatkutistuneet arkikokoonsa ja haihtuneet.

Hän istui, pitkä, hieno kaula taaksepäin ojossa, suu raollaan kuinhaljennut marja, kasvoilla suovehkan kalpeus.

Odele syytti itseään syvästi tänä hetkenä. Hänen sydämensä oli kova japenseä, kaukana laupeudesta ja armahtavasta rakkaudesta. Siinä asustiinho ja vastenmielisyys eikä suinkaan sääli ja inhimillinen hellyys,kuten sopi kristityn kirkon tyttärelle ja Jürgen Schutten vaimolle.Eikö hän nytkin vain pakosta pannut kuntoon koria tai kirjaillutalttariliinaa pitaalisille!

Ah, Odele kammosi näitä kurjia ihmispoloisia, joita hän miehensätoimen takia kuitenkin joutui niin usein näkemään. Hän kuuli heistäalituisesti, mutta ei malttanut antaa miehelleen anteeksi, että tämäoli suostunut ottamaan sairaalan ylimmän johdon käsiinsä. Alkuaikoinahän oli alati rukoillut miestään luopumaan siitä, mutta JürgenSchutten innostus kasvoi päinvastoin päivä päivältä. Hän välitti viimeaikoina monta vertaa enemmän Pyhän Johanneksen sairaalan asioista kuinkoko kaupungin raatiherran toimestaan. Alituisesti hän suunnittelikaikenlaisia parannuksia sairaalalleen; hänen kunnianhimonsa olisaada johtamansa laitos kaikissa suhteissa Jerusalemin mallisairaalanveroiseksi, jossa potilaat kolmesti viikossa saivat tuoretta sianlihaa.Hän oli äsken pannut alulle uuden sairaalakirkon rakennuksen, paitsisitä hän aikoi lähitulevaisuudessa rakentaa Pyhän Johanneksensairaalalle savutorven, vieläpä kivisaunankin, entisen neljästipalaneen sijaan. Hän kokeili kaikenkaltaisilla uusilla yrttikeitoksillaja lääkkeillä. Hän oli yritteliäs ja touhukas, aina toimessa. Hänmiltei laiminlöi kotiansa, nuorta vaimoaan ja lastansa näittenviheliäisten ihmiskurjien takia.

Odele sitävastoin ei päässyt kammostaan. Hänen teki pahaa jo nähdessäänkaupungin ulkopuolella Pyhän Johanneksen sairaalan muuritkin ja senedustalle pystytetyt neljä puista almupönttöä, mitkä palvelevatmunkkiveljet aika-ajoin tyhjensivät. Hän oli sairas kauhusta,kuullessaan joskus kaukaa heikon kalinan, mikä lähti sairaittenpuisista kalistimista, heidän varoittaessaan vastaantulijoita. Hänkarttoi miestään, kun tämä palasi sairaitten luota, kaihtaen hänenkättensä hyväilyjä, samojen kätten, jotka äsken olivat hoitaneetpitaalisten haavoja. Hän muuttui niin pelokkaaksi, että tuskinrohkeni enää koskea edes mehiläisten hunajaan, peläten niitten tuovantarttumaa kukkien kuvuista, jotka olivat kasvaneet pitaalitautistenpihamaalla. Hän ei uskaltanut tunnustaa sitä Jürgen Schuttelle, muttahän tutki alinomaa salaisesti omaa ja lapsensa ruumista, säikähtyenviattomintakin ihottumaa ja kylvettäen lastaan hyvänhajuisissayrttivesissä. Hänen vastenmielisyytensä sairaita kohtaan olivoittamaton, ja hän osoitti sen aina, milloin ei voinut välttäätulemasta tekemisiin heidän kanssaan, huolimatta miehensä pyynnöistä jaankarista nuhteista tai omista palavista rukouksistaan, joita hän alatilähetti Neitsyt Maarialle, anoen, että tämä pehmittäisi hänen sydämensäpenseyden.

Jürgen Schutten nuoren, muukalaissyntyisen vaimon mieli oli muuttunutaraksi ja uneksivaksi vieraalla maalla ja kuolemaantuomittujenläheisyydessä. Poistuessaan kaupungista joskus lyhyille matkoille hänpelkäsi tätä äsken valloitettua, miehistä köyhtynyttä Maarianmaata,jossa soitten ja korpien keskellä vielä oli jätteitä äsken hävitetyistälinnavarustuksista, ja jossa synkeät ja surulliset naiset häntä jokaaskeleella kohtasivat, surren sodassa kaatuneita ja kantaen sydämensäalla uutta sukupolvea, orjuutettua jo syntymättömänä. Eikä hänpäässyt pelosta, että maarahvaan entiset jumalat, jotka nyt nälissäänuhriteuraan verta turhaan odottivat, kostoa hautoen kylvivät kaikilleilman kaarille ruton ja pitaalin ituja, ihmisille turmioksi.

Odele rakasti istua lapsi sylissä, kuten nytkin, ja uneksia, muttasellaista elämää, missä hänen ajatuksensa askartelivat, ei ollutmissään. Ei ollut täällä, voitetussa, kylmässä maassa, mutta ei ehkäollut muuallakaan. Ummistaessaan silmänsä Odele oli näkevinään vainkauniita ihmisiä, jotka käyskentelivät kuin kuninkaat tai jumalat, jahän tunsi kuuluvansa heidän pariinsa, maahan, jota vielä ei oltu luotu,ja ihmiskuntaan, joka vielä ei ollut syntynyt.

Odelen ympärillä puhuttiin yksinomaan sodasta, kaikki miehet, mitkähän tunsi, olivat ottaneet osaa ristiretkeen pakanallista maarahvastavastaan. He keskustelivat alati kivenlinkoojista tai uudenaikaisistapiirityskoneista; olutsarkan ääressä istuessaan he kasvot punoittavinakerskuivat veritöistään. He olivat lannistaneet tämän hurjan ja hullunheimon, joka ei hyvällä ollut suostunut ottamaan vastaan Pyhän Kasteenarmoa ja luovuttamaan maitaan ja metsiään. He olivat teurastaneet sitäkuin karjaa; he olivat etsineet sen piilopaikat rämeistä ja korvista;he olivat sulkeneet satoja sen jäseniä, miehiä, vaimoja ja lapsiasekaisin, mäenonkaloon ja sytyttäneet sen suuhun roihun, jonka savuunpakanakoirat tukehtuivat kuin itikat.

Taikka he väittelivät iltakaudet ordon tai piispojen paremmuudesta.Kummallakin oli puoltajansa, sekä ordolla että piispoilla, ja kiistelyäkesti yöt läpeensä.

Kaikki tämäntapainen keskustelu oli Odelesta kauheata, ikävää taivastenmielistä; hän ei rakastanut sotaa, vaan päinvastoin kammosisitäkin. Mutta kun ritarien ja soturien sijaan raatiherran pöydässäistui hengellisen säädyn miehiä, ja hänen naisenkorvaansa joskussattui joku muren munkkien ja pappien puheista, ei hän ymmärtänytsiitä sen enempää. Hekin väittelivät, kiivastuivat ja punoittivatäkäisinä; heidän keskustelunsa koskivat sellaisia asioita kuin enkelienunitilaa ja syöntiä, joita toiset epäilivät, kun sensijaan toisetolisivat antaneet autuutensa pantiksi niitten totuudesta, taikka sittenkuolemattoman sielun kokoonpanoa, johon tarvittiin lämpöä, kosteutta,ilmaa ynnä muita yhtä käsittämättömiä asioita.

Milloinkaan ei Odele kuullut kenenkään puhuvan muusta kuin sodista jataas sodista, olleista ja taas tulevista, eripuraisuuksista ja vihasta,tai sitten taas vallan taivaantakaisista asioista. Ja kaikki olivattäpötäynnään kateutta ja riitaa, ihan halkeamaisillaan, miekkaveljetkirkon miehiä kohtaan ja saksalaiset tanskalaisia kohtaan ja taaspäinvastoin.

Sensijaan ei kenenkään mieleen juolahtanutkaan puhua edes vaihteenvuoksi ruusuista, joita muurin sivusta kasvoi; vain mehiläiset netunsivat! Papit viljelivät yrttejä ainoastaan keittääkseen voiteitaja sekoittaakseen niitä kaikkivoipaan vihkiveteen. Ja auringonmennessä mailleen ennustivat ihmiset sadetta ja poutaa pelloilleen jamyötätuulta tai myrskyä Itämerta purjehtiville kauppalaivoilleen, jataivaan syttyessä suureen hehkuun joskus myös ruttotauteja ja uusienvainoaikojen tuloa. Mutta ei yksikään pysähtynyt haltioituneessahurmiossa iltataivasta ihailemaan, unohtaen poudat ja sateet ja nähdenvain pilvien ja värien ihanan ja ihmeellisen leikin.

Ja nuoren Odelen mieltä kiinnittivät kuitenkin ainoastaan turhat jaketään hyödyttämättömät asiat. Kaikki, mikä kukki ja kuihtui vainomaksi ilokseen, pienet lapset, joille aika vielä oli loputonta jaiäistä, ja jotka sentakia eivät tunteneet kiirettä, ollen lähempänäelämän alkusalaisuutta; sudenkorennot, joitten sinisiä pyrstörenkaitahän ajanvietteekseen laski, kiiltäviä kuten taivaansininen emalji;seisovassa vesilätäkössä syntyvät värit, kirjavat ja sulautuvat kuinsateenkaaren; ruusut muurin seinustalla.

Mutta hän tunsi, että tästä kaikesta oli vaiettava. Vain kymmenkuisellelapselle taisi puhua näistä tyhjänpäiväisistä ja kuitenkin ihanistaasioista, hellinä, yksinäisinä hetkinä, niinkuin nyt tässä auringonpaahtamalla kivipenkillä. Ei edes lapsikaan häntä vuosien päästäymmärtäisi! — hän istuisi skolaarina latinalainen Aelius Donatuksenkielioppi kädessä, unohtaen emonsa puheet ehtootaivaasta ja ruusuista.Ja jonakin päivänä hän olisi valmis astumaan äitinsä eteen täydessähaarniskassa, tappara vyöllä, menossa veritekoihin. Äitien sydämet oliluotu kaksiteräisen miekan lävistettäviksi, aina Hänestä alkaen, jokaoli tuonut ilmoille Jumalan Pojan.

Lapsi Odelen helmassa liikahti. Odele taittoi muurin seinustaltasuuren, punaisen ruusun, poisti okaat ja antoi lapsen käteen.

Kuului koputus, joka uusiintui pari kolme kertaa. Palkolliset eivätnähtävästi vielä olleet palanneet. Ja niin Odele nousi itse ja lähtilapsi sylissä avaamaan puutarhanpuoleista porttia. Hän oli hiemanraukea ja herpaantunut pitkällisestä paahteesta, huulilla hapuili hänentavallinen arka ja lempeä hymynsä.

Odele avasi portin. Ulkona, hänen edessään seisoi kaksi miestä, toinenavojalkaveli ja vanha, toinen vielä nuori, pitaalisen puvussa, muttailman kalistimia ja villakäsiä.

"Oletko Odele Valdemarintytär, raatiherran vaimo?" kysyi avojalkainen.

"Olen", Odele vastasi. "Minulla on kori valmiina."

Ja yhä lasta kantaen hän palasi rakennukseen, otti äsken valmistamansakorin ja toi sen portille.

"Mieheni, raatiherra Jürgen Schutte, lähettää sinulle tässä, mitäaluksi tarvitset", hän sanoi katsahtamatta pitaaliseen. Hän aikoi juurisulkea portin tuntien taas samaa voittamatonta vastenmielisyyttä, mitäaina pitaalisten läheisyydessä, kun yht'äkkiä sortunut, mutta vielänuori ääni lausui:

"Vaimo, sinä jota sanotaan Odeleksi, ole armollinen ja laupias, kutenoli pyhän Herramme Äiti. Pitaalinen anoo sinulta ruusua."

Vastoin äskeisiä rukouksiaan valtasi Odelen sietämätön tuska. Ikinä hänei tottuisi tähän näkyyn. Hän ei milloinkaan kykenisi palvelemaan näitäHerran hylkäämiä.

Ja hämmentyneenä, silmät alasluotuina hän sanoi:

"Ruusua? Miksi sinä pyydät hyödytöntä ja turhanpäiväistä ruusua? Mitäsinä sillä teet?"

Pitaalinen vastasi:

"En mitään. Mutta ethän sinäkään sitä tarvitse. Puutarhasi kasvaasadoittain samanlaisia."

Odele, yhä enemmän hämmentyen, vastasi:

"Ruusua? Miksi juuri ruusua? Katso, olen tuonut sinulle korin.Myöhemmin saat lisää, sillä mieheni pitää teistä huolta, kutenhyvä isä lapsistaan. Siinä on pehmeitä siteitä haavojasi varten,kaikkein ohuimmasta palttinasta. Siinä on sianlihaa syödäksesi, ettästervehtyisit."

Ja Odele tunsi äkillisen, kiihkeän halun kiittää miestään ja hänenpuuhiaan Pyhän Johanneksen sairaalassa. Oli kuin hänelle itselleenkinnyt vasta yht'äkkiä täysin olisi selvinnyt, mikä toimelias ja verratonmies raatiherra oli.

Pitaalinen sanoi taas samalla taudin tuhoamalla äänellä:

"Minä kiitän sinua, vaimo. Odele on nimesi? Olet siis vieraalta maalta?Sinä olet kaikki hyvin tehnyt. Mutta anna minulle ruusu, joka onlapsesi kädessä."

Odele alkoi hengittää syvään, ja levottomuus nousi hänen suoniinsa.

"Minä en ymmärrä sinua", hän sanoi. "Minä en ymmärrä, miksi haluatruusua. Olen kuullut miesten puhuvan sodista ja kivenlinkoojista,vaan en ruusuista. Tahdotko, niin vien viestin miehelleni, että hänlisää jokapäiväiset ruoka-annoksenne? Hän on raatiherra ja miestenparhaita. Hän on aikonut antaa teille kolmasti viikossa liikkiötä,kuten Jerusalemissa. Etkö tyydy siihen? Tahdotko, että kiellän häntärakentamasta sairaalaan vankityrmää niskureita ja yltiöpäitä varten?Raatiherra on oikeamielinen, vaikka kiivas. Tahdotko, että pyydänsinulle ehompia vaatteita, useammin saunaa?"

Mehiläiset surisivat puutarhassa, muuten oli aivan hiljaista, japitaalinen vastasi:

"Vaimo, oli aika, jolloin halusin kaikkinaista hyvää maan päällä. Eiollut sitä hekumaa, mitä aistini eivät olisi tunteneet. Olen ahtanutaivoihini kaiken opin, minkä aikamme antaa, olen kantanut sotisopaa;naiset ovat tarjonneet minulle rakkauttaan ruhtinattaresta orjapiikaanasti. Se kaikki on mennyttä, Herran viha lepää raskaasti päälläni,enkä enää halua muuta kuin ruusua, joka on lapsesi kädessä. En edeshalua sinua itseäsi, Odele, vaikka näen näillä himmenneillä silmilläniruumiisi sulon ja sielusi syvän lempeyden. Mutta ole armelias, annaminulle, kuolevalle, se, mitä ei kukaan muu tarvitse."

"Rauha olkoon kanssasi, Odele Valdemarintytär, Jürgen Schutten vaimo",puuttui puheeseen vanha avojalkaveli. "Täytä, tyttäreni, Herrankirooman pyyntö, osoita laupeutta, anna hänelle tuo turhanpäiväinenruusu. Hänelle on tänään kirkossa luettu kuolinmessu, kuten tehdäänpitaalisille, puuseppä on valmistanut hänen ruumiskirstunsa, eikä hänenää kuulu elävien pariin. Ole siis vanhurskas, anna hänelle, kutenantaisit vainajalle!"

Ja Odele, muistaen rukouksensa Neitsyt Maarialle ja vihdoinkin voittaensydämensä penseyden, tarttui lapsensa käsivarteen ja linkosi silläruusun pitaaliselle.

Silloin hän näki kuin näyn:

Taudin saasta, joka peitti hänen edessään seisovan sairaan, varisipois kuin suuret, valkeat suomukset. Ammottavat haavat umpeutuivatarpeutumatta, lohjenneitten sormien sijalle liittyivät niveliin uudet,— paiseet siliytyivät näkymättömiksi, himmenneet silmät saivattakaisin säteilynsä, iho tuonnoisen kuulaan tuoreutensa, kulmakarvatmuinaisen kaarevuutensa, varsi uljaan, rohkean ryhtinsä.

Hän näki, että mies, jota hän oli pitänyt pitaalisena, olikinrohkeitten, ihanain ihmisten rotua, Luojan sydän oli ilosta sykähtänythänet luodessaan, ja tähdet olivat tanssineet kultaista karkeloa hänensyntyessään.

Mutta nuori Odele, tallinnalaisen raatiherran ja P. Johanneksensairaalan johtajan Jürgen Schutten vihitty vaimo, kaukaa vihreittenpyökkimetsäin mailta tullut, pakeni kiireesti puutarhaan, sydämessäsekasorto ja outo riutumus, hiuksissa kultainen, hunajasta huumaantunutmehiläinen, valmiina pistämään.

RUISPELTO

Jurnas Karheidingin savukkeen pää hehkui punaisena, polttavana pisteenäläpi hämärän:

"Tuleentuva ruispelto, tuhannet ja taas tuhannet tähkäpäät, joita samakohtalo odottaa, korret, jotka taipuvat ja katkeavat yhdessä, vieläpehmeä jyvä, jossa on jo ensimmäinen tuntu leivän tuoksusta, ruiskukanvirolainen sini, kaikki tämä on minulle erottamattomasti liittynyterääseen muistoon.

"Siitä on jo kauan. Olin edellisenä keväänä päässyt ylioppilaaksi,luin aluksi isäni tahdosta jumaluusoppia, jonka sitten vaihdoinlainoppiin, olin tavallinen virolainen talonpoikaisylioppilas, ainakinmitä ulkonaiseen olemukseeni tulee, takki kotikutoista, viirullistasarkaa, kyläräätälin tekoa, housunlahkeet liian lyhyet, sukat — tämänkaikenhan tiedätte. Sisäinen olemukseni oli yhä vielä tähtisumua,järjestymään pyrkivä, palava kaaos pyöriviä aineosia, jotka luulivatolevansa tarkoitetut luomaan uppo-uusia maailmoja. Hermot sensijaanvärähtelevät, hienon-hienot, silkkikuituiset kuin konsanaan jonkunsiniverisen ranskalaisen markiisin ennen suurta maanjäristystä.

"Tällaisena tulin viettämään ensimmäistä ylioppilaskesääni kotitalooni.Kotini oli pohjois-Liivinmaalla, parin kolmen peninkulman päässäTartosta. Kaikki tunnette nämä liivinmaalaiset maisemat, apilaniityt jajoskus harvoin piskuiset, rusottavat tattaritilkut rukiin ja

1 2 3 4 5 6
Comments (0)
reload, if the code cannot be seen
Free online library ideabooks.net