» » » Rooman miehä: Maailmankuva elämäkertoina

Rooman miehä: Maailmankuva elämäkertoina

Rooman miehä: Maailmankuva elämäkertoina
Category: Rome / Biography
Author: Birt Theodor
Title: Rooman miehä: Maailmankuva elämäkertoina
Release Date: 2018-04-25
Type book: Text
Copyright Status: Public domain in the USA.
Date added: 27 March 2019
Count views: 96
Read book
1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 33

The Project Gutenberg EBook of Rooman miehä, by Theodor Birt

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and withalmost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away orre-use it under the terms of the Project Gutenberg License includedwith this eBook or online at www.gutenberg.org/license

Title: Rooman miehä Maailmankuva elämäkertoina

Author: Theodor Birt

Translator: Weikko Pakarinen
            Lauri Pelkonen

Release Date: April 25, 2018 [EBook #57051]

Language: Finnish

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK ROOMAN MIEHÄ ***

Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

ROOMAN MIEHIÄ

Maailmankuva elämäkertoina

Kirj.

THEODOR BIRT

Suomentaneet

Weikko Pakarinen ja Lauri Pelkonen

Porvoossa,Werner Söderström Oy,1917.

SISÄLLYS:

Tekijältä.
Johdanto.
Scipio Maior.
Cato Censorinus.
Gracchukset.
Sulla.
Lucullus.
Pompeius.
Caesar.
Marcus Antonius.
Octavianus Augustus.
Keisari Claudius.
Titus.
Traianus.
Hadrianus.
Marcus Aurelius.
Viiteselitykset.

Tekijältä.

Tämä kirja pyrkii lyhyyteen. Se tahtoo kuvailla henkilöitä,saattaa ihmiset meitä lähelle, ja periytyneiden historiallistenyksityisseikkain runsaudesta olisi sen vuoksi aina vain oleelliseenhuomio kiinnitettävä, etteivät syrjäseikat sumentaisi itse piirrosta.Rooman valtiomiehistä, sotapäälliköistä ja keisareista antamani kuvauskääntyy sivistyneiden laajan piirin puoleen; mutta ehkäpä myöskinoppineet ja ammattimiehet kiinnittävät siihen hetkiseksi huomionsa.Sillä kyseessä on tärkeä asia, oikea arvostelu noista kuuluistaRooman johtomiehistä, Hadrianuksesta ja Marcus Aureliuksesta, muttamyöskin Pompeiuksesta, Augustuksesta, Marcus Antoniuksesta ja muistasuuruuksista, ja minulla on ollut aikoja se vakaumus, että tähänastisetesitykset, parhaimmatkin, ovat vailla selvyyttä, niin, myöskin vaillavakuuttavaa sisäistä totuutta, jollei suorastaan päähänpistoisia vääriäpiirrelmiä ole esitetty. Sillä tarkoittamissani kirjoissa ihmiset,joista on kyse, kytketään liian tiukasti suuren valtiollisen historiankulkuun, johon yksin mielenkiinto niissä kohdistuu, ja he itse eivätelä silmissämme täysinä yksilöinä. Ei saa arvostella Caesaria taiPompeiusta heidän saavutustensa perustalla tai sen mukaan, mikäedistävä vaikutus heillä on ollut kehityskulkuun, heitä on arvosteltavavain sen mukaan, mitä he ovat tahtoneet. Ainoastaan ken eristääheidät, etsii heidän persoonallista tuttavuuttansa ja terävästi heitäheidän elinjuuriansa myöten valaisee, voi heitä ymmärtää ja arvostella.Avuksi tarvitaan mukaan runollista tajuamista; ilman eläytymisvoimaistamielikuvitusta ei historiallinen henkilökuvaus ole kirjoitettavissa.

Jos en pety ja jos ne muotokuvat, jotka olen piirtänyt, voivatsyyllä esiintyä näköisyysvaatimuksin, niin on voitettu vieläkinenemmän, ja itse historiankuva kokonaisenaan saa samalla siellä jatäällä oikaisunsa ja tulee sisäisesti todellisemmaksi. Sillä juurisiitä, mitä nämä miehet ovat tehneet tai tekemättä jättäneet, kaikkisuuret tapahtumat alkunsa johtavat. Toisena tehtävänäni olen senvuoksi pitänyt kutoa luonnekuviin yhtenäisen kuvan Rooman ja Roomanvaltakunnan kehityksestä; ja tästä selvenee vielä eräs seikka.Tavallisesti ollaan sitä mieltä, että hyvät ja huonot hallitsijatvaihtelivat Roomassa satunnaisesti kuten sää. Silloin ei ymmärretähistoriaa oikein. Minun historiankuvani näyttää, että henkilöidenvuoroittelussa päinvastoin on vallinnut sisäinen välttämättömyys; sillähe ovat ainoastaan sen yhteiskunnan tuotteita, josta he nousevat.Eetilliseen on välttämättä huomiota kohdistettava. Marcus Antonius jaNero ruumiillistuttavat ainoastaan turmeltuneen ajanhengen, joka onheidän edellyttäjänsä. Sitä mukaa kuin Roomassa vähittäin ja yleisestiihmisyys kohoaa, kohoaa myöskin hallitus, jalostuu hallitsevienhenkilöiden luonne, Senecasta Marcus Aureliukseen. Sokealla sattumallaei tässä ole osaa; ken sarjan kuvia piirtää, hänen on myöskinpaljastettava niiden vaihtelun sisäiset syyt.

Marburg a. L., 31 p. heinäk. 1913.

Tekijä.

JOHDANTO

Rooman historia on yhtenäinen niinkuin elämäkerta, niinkuin yksityisenihmisen historia, mutta se on samalla suuri, vailla vastinetta minkäänkansan historiassa. Sillä se ulottuu yli yhdentoista vuosisadan,ja sen tuotos oli maailmanvaltakunta, jollaista, jos Kiinan jättäälukuunottamatta, ei koskaan ole nähty, maailmanvaltakunta, jokapiiriinsä sulki tärkeimmät osat Eurooppaa, Aasiaa ja Afrikkaa janäin laajana säilyi halki kuuden vuosisadan. Miten varjomaisenlyhytikäisiä olivatkaan tähän verraten Aleksanteri suuren ja Napoleoninmaailmanvaltakunnat! Tämä erikoisilmiö selittyy Rooman ympärilläeläneiden kansain hajanaisuudesta ja taipuvaisuudesta; se aiheutuuennen kaikkea roomalaisten verrattomasta järjestämistaidosta. MuttaRooman ikuisesti suuri suoritus on, että tämä valtakunta lopuksiomaksui yhtenäisen sivistyksenkin, että muinaisajan korkea kultuurisamalla aikaa on onnellistuttanut ja kasvattanut syyrialaisia,juutalaisia, gallialaisia, germaaneja, espanjalaisia ja maureja.

Rooma, Tiberin kaupunki, on yksin tämän suorittanut, rotunsa voimalla,joka ei seisahtunut mihinkään päämäärään. Sinapinsiemenestä kasvoi puu,joka varjosti maailman.

Haluaisi ehkä, jos pitäisi katselmuksen, verrata tähän kumminkinEnglantia, joka vähitellen kolmen vuosisadan kuluessa on ympäröinytitsensä englanninkielisellä siirtomaavaltakunnalla. Mutta Englanninvoitonhimoisen imperialistiselta kehitykseltä puuttuu Rooman säkenöiväkunnian loiste. Se on joko vallannut ainoastaan erämaita tai kukistanutja yhteyteensä imenyt kansoja, joiden vastustuskyky on ollut verrattainvähäinen. Rooma on omat oppimestarinsa, valtiot, jotka henkisestija sivistyksellisesti olivat sitä paljoa korkeammalla, rautaisellaotteella valtikkansa alle pakoittanut.

Tarkoitukseni on suurin piirtein esittää tämä kaikki. Mutta aikomuksenitähtää korkeammalle: tahtoisin tyydyttää samalla niitäkin, jotkaelämässä tai historiassa tähystelevät suuria ihmisiä. Rooma voi näyttääheille niitä joukoittain, ja siksi esitän tässä muotokuvakokoelman.Sekin voi opettaa meille historiaa. Mutta suuruudella en minä ymmärräerityisesti siveellisesti erikoista, joka johtaa pyhimyselämään,vaikka sitäkin tulemme kohtaamaan, vaan henkilöllistä voimaa, jokapystyy äärettömiä valta-alueita alaisiksensa laskemaan. Suuret ihmisetovat luoneet — ja luovat vieläkin — historiaa. Onnetonta, jos heitäpuuttuu! Joukko tuntee kyllä, mitä olisi tarpeen, mutta sellaisenaan seei voi mitään eikä koskaan tule voimaan. Teko kuuluu yksityiselle, jokaedustaa kansaa.

Kansojen elämä on yhteiskuntaelämää; kaupassa ja tavoissa kuvastuukansanelämä, s.o. kaupallisessa kehityksessä ja henkisten arvojenhankkimisessa, ja nousussa. Taisteluissa ja rauhanpäätöksissä on silläainoastaan erinäiset suuret hetkensä. Mutta yhteiskunnan kukkanaovat kaikkialla suuret persoonallisuudet, jotka äkkiä ja yllättäenyksinäisinä nousevat perheiden piiristä, kuten jättiläiskukinta agavenlehtikimpusta, olkoot sitten taiteilijoita ja ajattelijoita taikkapapoliittisen toiminnan miehiä. He ovat vuollepaikkoja tapahtumaintasaisessa virrassa. Ajattelemme Scipio Africanusta, Gaius Gracchustatai Iulius Caesaria. He ovat kuin syviä uurroskohtia olevaisuudenäärettömässä suoraviivaisuudessa. Mutta sellaisetkin miehet, jotkahillitöntä kehitystä voimakkain vastaiskuin ovat koettaneet pidättää,kuten Cato, Sulla, Brutus, Seneca, ansaitsevat elämäkerrallistatarkastelua. Sillä usein on niin sanottu edistys rappiota, ja vanhankannattaja edustaa itse asiassa arvokkaampaa omistusta, menneisyydenomistusta, jota hän ei tahdo antaa alttiiksi.

Yksinomaan miehiä tarjoutuu käsiteltäväksemme, ei ainoatakaan naista.
Valitan sitä.

Totta kyllä, myöskin roomatarta kannattaisi nähdä: täysiverinen nainen,jossa oli rodun voimaa ja hallitsemisen kykyä, välistä älykkyyttäkin.Roomalainen, sanotaan, hallitsee maailmaa, roomatar roomalaista! Muttahän oli äiti. Naimattomasta naisesta, rotevista vanhoista neidoistaja armaista, avuliaista tädeistä tietävät muinaisajan kirjailijatkertoa vähän tai ei mitään. Eikä kerrassaan mitään äänioikeusnaisista.Cornelia on kuuluisa Gracchusten äitinä; Agrippinalla on huono kaiku,koska hän oli Neron äiti: pojistansa on heidät tunnettava. Poika, hyväsitten tai huono, on Roomassa ollut naisen maailmanhistoriallinenpanos. Myöskin vehkeilijättäriä, myöskin naisia, joilla olivaltiollisissa piireissä vastaanottonsa, sellaisia, jotka eivätarastelleet verta ja värväsivät legioonia kansalaissotaan, on kylläCaesarin ja Octavianuksen aika nähnyt. Mutta mitä me tästä kuulemme,ei riitä luonnekuvaksi. Kuva tarvitsee täysiä viivoja, täysiä värejä,ja naisista ei pidä puhua, jos ei todellakin mitä yksityiskohtaisimminole oppinut heitä tuntemaan. Sillä me kuulemme kulloinkin vain heidänhäijystä viekkaudestaan emmekä näe enää sitä suloa, millä he kaikenhäijyyden verhosivat.

Jos hajoitamme maailmanhistorian elämäkertoihin, niin otammekäytäntöön jälleen menettelyn, josta luullakseni syyttä kauan sittenon luovuttu. Minä myönnän kyllä, ettei se moneen historialliseenaineeseen ollenkaan soveltuisi. Esimerkiksi Englannin 19. vuosisadanhistoriaa voisi tuskin tällaiseen elämäkerralliseen tapaan käsitellä;sillä se on 19. vuosisadalla pääasiallisesti vaalipuheita, billejä japarlamenttiäänestyksiä, ja ministerit, kuten Canning, Palmerstone,Disraeli, niin merkitseviä kuin he välistä ovatkin, esiintyvätja vetäytyvät syrjään, sitä mukaa mikä on milloinkin alahuoneenäänestystulos: pelkkiä elämäkerrallisia murtokappaleita; suurenmoinenaaltoilu vailla lepokohtaa; alati vaihteleva ilmanpainekorkeus ilmanukkosta ja salamaa.

Ennen arvosteltiin toisin. Schillerin aika, Lutherin aika rakastielämäkertaa ja kaskuja. Niistä etsittiin mielen ylennystä, ja nevaikuttivat kasvattavasti nuoreen ja vanhaan. On somaa kerrankatsastella Ulmin vanhan linnoituskaupungin raatihuonetta, jonkaulkoseinät kokonaan (suunnilleen Lutherin aikoihin) on peitettysuurilla kirjavilla freskomaalauksilla, jotka juuri esittäväthenkilöitä Rooman historiasta; siellä näemme esim. roomalaisensotapäällikön Camilluksen, joka kerran turhaan piiritti Faleriinlinnoitusta. Eräs koulumestari kääpykkä, joka oli lurjus, tahtoi hyvääpalkkaa vastaan kavaltaa Faleriin linnan tälle Camillukselle ja johtiseudun kaikki koulupojat kaupunginportin edessä olevalle nurmikollehuvittelemaan, jättääkseen pikkumiehet siellä vihollisen käsiin. Muttajalo Camillus halveksi saalista; annattipa hän vielä jokaiselle pojalleraipan, jolla muutoin opettaja lapsia kuritti, ja käski heidän silläperin pohjin suomia petollista koulumiestä, että hän saisi palkkansa.Näemme, kuinka tämän, erään roomalaiselämäkerran pikku historian, ontäytynyt näyttää opettavaiselta juuri linnoituksessa, jollainen Ulm on.

Kuten tunnettua, on jo vanha aika keksinyt elämäkerran, eritotenkinroomalaiselämäkerran. Pari näytettä siitä antaa meille kuivakiskoinenCornelius Nepos; ennen kaikkea kreikkalainen Plutarkhos, essayistienjaloimpia, ei väsy työskentelemään Rooman valtiomiesten, Sullanja Mariuksen ja mitä he niiniltänsä lienevätkin, tutkimisessa, jahänen esityksensä ovat todellisia muistomerkkejä: niillä on pysyväsiveellinen, niin, myöskin korkea historiallinen arvo. Huonomminon laita Suetoniuksen ja hänen jatkajainsa, n.s. Scriptoreshistoriae Augustae, kirjoittamain keisarielämäkertain. Suetoniusoli keisari Hadrianuksen aikana keisarillisen sihteerinvirastontoimistonpäällikkönä, sitäpaitsi uuttera klassillinen filologi; muttanämä ovat vaarallisia ominaisuuksia. Sillä kysytään: mitä hyvää voilähteä klassillisesta filologista? Joka tapauksessa ei Suetoniuseivätkä varsinkaan hänen jatkajansa ole olleet sen elämäkerrallisentehtävän tasalla, jonka he itsellensä asettivat. Heiltä puuttuukokonaan varsinaista syventymistä, ja me saamme välistä tietääsellaisia tärkeitä tosiasioita, kuin ettei keisari Caligula saanutollenkaan uinninopetusta tai että musiikkikeisari Nero ei harrastanutyksinomaan laulua, vaan myöskin säkkipillin soittoa, ja lisäksi tulevatsitten kultaiset sohvapielukset ja boolireseptit, jotka Heliogabalussai käytäntöön, sama Heliogabalus, joka, kuten tunnettua, myöskin söikukon helttoja ja satakielen kieliä, siihen sijaan että AleksanteriSeveruksesta ilmoitetaan, että hän eli kohtuullisesti ja melkein kuinpaastoaja; hän joi kylvyn jälkeen mielellään lasin maitoa, johon olisekoitettu muna: viheliäisiä jonninjoutavuuksia ja eriskummallisuuksia.Meidän on kai kumminkin koetettava suoriutua paremmin.

Palatkaamme nyt alkuun. Rooma on perustettu noin v. 754 e.Kr.,mutta tehtävämme alkaa vasta viisisataa vuotta myöhemmältä ajalta.Sillä aikaisemmin ei Roomassa ollut kirjallisuutta, ja missä eikirjallisuutta ole, emme me voi saada mitään tietoa ihmisistä.Vuoden 323 seutuvilla, jolloin Aleksanteri suuri kuolee, on ihanallakreikkalaisella kirjallisuudella jo huippukausi takanansa, jaeteemme astuu runsas joukko kreikkalaisia originaali-ihmisiä, kutenThemistokles, Alkibiades, Kritias, Agesilaos, joista kaikki ovatkuulleet, siihen sijaan että Rooma lepää vielä haudanhiljaisena,barbarikaupunkina: sillä ei ole vielä ainoatakaan kirjaa, eiainoatakaan riviä omien ansioittuneiden miestensä muistoksi.

Edustavia luonnekuvia noilta ajoilta meillä ei siis ole. Muttamuinaisroomalainen oli itse eduskuva. Kuten egyptiläisissä kohokuvissakaikki muodot ovat samallaisia, samoin myös muinaisroomalaiset: heovat ainoastaan perikuva; joukon vaisto puhuu jokaisesta yksityisestä:kaikille on yhteistä ylpeys, määrätön omistamishalu, jyrkkä eronteko"minun omani" ja "sinun omasi" välillä, väistämätön uhma ja mitäkarkein yltiöisänmaallisuus. Mutta tästä myöskin seurauksenakäskettävien sokea kuuliaisuus ja ihmetystä herättävä yksimielisyysRooman senaatissa ja konsulien välisten yhteentörmäysten harvinaisuus:yhteissielu kuten mehiläispesässä, jossa kaikki sitten vuosituhantenkäy tasaista kulkuaan ja kukaan ei erittäydy esille. Tähän johtamassaoli Roomassa varmasti vanhan kansan barbarinen kotikasvatus, patriapotestas. Sillä isän vallassa oli poikien elämä ja kuolema. Jokaisenrohkeamman kuohahduksen, jokaisen nuorukaisten korkealennon taltuttavatisät järkähtämättä, hylkääminen rankaisuna: ainoakaan poika ei senvuoksi kasva isänsä pään yli. Näin oli halki viiden vuosisadan.

Nahkoihin puettuna, viitta yllä, karheana ja vanukkeisena jajokseenkin peseymättömänä, sellaisena esiintyy ajatuksissamme tuomuinaisroomalaisen perimuoto, siistimättömine kynsineen ja suurinekorvineen; savimaja asuntonansa; aina itse valmiina tarttumaanmiekkaan tai lantatadikkoon. Keihäällä ajettiin karjaa, keihäälläkamppailtiin taistelussa. Vihollisen kanssa tehdyt epäedullisetsopimukset julistettiin pätemättömiksi ja sydämettömästi annettiinalttiiksi viranomainen, joka oli sen tehnyt; sillä ei koskaan ajateltuihmistä, vaan ainoastaan valtion etua. Kovaluustoisia luonteita, vaillakauneusaistia, mielikuvituksettomia, myöskin vallan epämusikaalisia,mutta toimitarmoisia, ravakoita ja kaikkea muuta kuin naiveja.

Kumminkin, huolimatta tästä eheästä yhtenäisyydestä, muinaisroomalainenon rotuarvoitus. Sillä jo Rooman perustaminen latinalaisten jasabinilaisten toimesta osoittaa varhaista veren sekoitusta. Myöskinvallan vierassukuisista etruskeista on aikaisin asettunut arvoanauttivia perheitä Roomaan. Edelleen näemme sitten, että maassa onammoin ollut olemassa paikallisylimystö, patriisien sääty, jokapuolustautuu myöhemmin maahan siirtyneitä, tunkeilevia plebeijejävastaan: yksi turvakeino heitä vastaan oli aviokielto. Mutta asutukseneri kerrostumain erillänsä pitäminen ei ollut toteutettavissa. Lisäksituli sitäpaitsi vielä joukko Roomassa olevia orjia tai palvelijoita,sotavankeja, gallialaisia, kreikkalaisia, puunilaisia, aasialaisia:sillä vapautettujen palvelijain pojat saivat Roomassa aikaisin jasäännöllisesti kansalaisoikeuden, ja saivatkin tuhansin ja taastuhansin, epäperäisiä roomalaisia, jotka välittömästi sekaantuivatplebs'iin. Senpä vuoksi alkaen jo toisesta, niin jo kolmannestavuosisadasta ennen Kristusta voidaan tuskin enää puhua puhtaastiroomalaisesta kaupungin asujamistosta. Mutta kunnianhimoinen ylpeys,olla roomalainen, valtasi heti kaikki kansalaisluetteloihin otetutja yhdenmukaistutti vieraatkin ainekset. Kuitenkin ylhäisön miessellaisissa olosuhteissa tuskallisen tarkasti piti vaarin sukupuustansaja huolehti mikäli mahdollista perheaikakirjoista ja esi-isäin-kuvista.

Maan hankinnan kasvaessa ja väestön lisäytyessä muuttuivat luonnonpakosta Roomassa alati lait ja laitokset alhaison ja ylimystönitsepintaisesti keskenänsä taistellessa; tästä oli tuloksena jo varhainRooman tapahtumarikas hallitusmuoto- ja oikeushistoria, ja siinäesiintyy kuuluisissa kansantribuuneissa toden teolla voimakkaita jaluonteeltaan selväpiirteisiä persoonallisuuksia, joiden ääni kaikuiyli kansankokouksen ja jotka vastalauseellansa pelottomina itsekorkean senaatinkin herpaisivat; heidän toimintansa oli poliittistasabotagea: lainsäädännön kiskot ikäänkuin revittiin irti, javaltiokoneiston oli pysähdyttävä tai se räjähti pirstaleiksi. Muttanämä kansantribuunit ovat taas lopultakin kaikki toistensa kaltaisia;toimiala synnytti erityisen ihmistyypin. He vaihtelivat vuosittain,ja noin neljässäsadassa vuodessa oli siten tuhansia tribuuneja, jotkakaikki käyttävät melkein samaa kieltä ja muistuttavat toisiansa kutenverikoirat.

Mutta Rooman sotahistoria? Toden totta, ainoakaan sotahistoria ei oletaisteluista niin rikas kuin muinais-Rooman, mutta ainoassakaan eimyöskään ole niin suurenmoisesti valehdeltu, taikka sanoisimmeko niinsuurenmoisesti runoiltu kuin siinä. Ylenpalttisesti ihania nimiä:ensimäiset seitsemän kuningasta, jotka enimmäkseen ovat niin uljaita,sitten pitkäsuortuvainen mies, Cincinnatus, edelleen Menenius Agrippa,Valerius Poplicola, Manlius Torquatus, Camillus: sankareita, hyviäUlmin vanhaan raatihuoneeseen ja vallan oivallisia nykyaikaiseenlastenkamariin, mutta sen pahempi ei meille, jotka haluamme totta jatodellista.

Mistä polveutuvat nämä historiat? Niebuhr luuli kerran (ja jo Vicoja Perizonius ennen häntä), että ne olivat peräisin todellakinmuinaisroomalaisesta runoudesta, vanhoista sankarilauluista, joistahistorioitsija Liviuksella satunnaisesti vain otteita olisi säilynyt;ja suuri englantilainen historioitsija Macaulay istuutui sitten jasepitti todellakin tuollaisia muinaisroomalaisia sankarilauluja,vieläpä englannin kielellä, ikäänkuin hän voisi korvata hävinneenroomalaisen Homeroksen; esim. seitsenkymmensäkeinen balladi "HoratiusCocles", jonka Macaulay otsikossa levollisesti sijoittaa vuoteen 394e.Kr., eräs toinen balladi Regillus järvestä, missä jumalat Castor jaPollux ratsastavat roomalaistaisteluun:

    Ei konsaan ihmissilmin
    Ois' heitä nähty, ei.
    Valkeissa varuksissa
    Heit' orhit valkeet vei j.n.e.

Mutta Niebuhrin olettamuksesta, jota Macaulay seurasi, on kauan sittenluovuttu. Kaikki nuo sievät legendat ovat paljoa nuorempia ja vastakreikkalaisen kirjallisuuden vaikutuksesta ja sitä jäljitellensyntyneet, jossa kekseliäät kreikkalaiset itse olivat mukanaauttamassa. Sillä

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 33
Comments (0)
Free online library ideabooks.net