» » Salaperäinen vihollinen_ Kertomus salapoliisi Asbjörn Kragin elämästä

Salaperäinen vihollinen_ Kertomus salapoliisi Asbjörn Kragin elämästä

Salaperäinen vihollinen_ Kertomus salapoliisi Asbjörn Kragin elämästä
Title: Salaperäinen vihollinen_ Kertomus salapoliisi Asbjörn Kragin elämästä
Release Date: 2018-05-13
Type book: Text
Copyright Status: Public domain in the USA.
Date added: 27 March 2019
Count views: 337
Read book
1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 16

The Project Gutenberg EBook of Salaperäinen vihollinen, by Sven Elvestad

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and withalmost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away orre-use it under the terms of the Project Gutenberg License includedwith this eBook or online at www.gutenberg.org/license

Title: Salaperäinen vihollinen Kertomus salapoliisi Asbjörn Kragin elämästä

Author: Sven Elvestad

Translator: Ilmari Ahma

Release Date: May 13, 2018 [EBook #57151]

Language: Finnish

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK SALAPERÄINEN VIHOLLINEN ***

Produced by Tapio Riikonen

SALAPERÄINEN VIHOLLINEN

Kertomus salapoliisi Asbjörn Kragin elämästä

Kirj.

STEIN RIVERTON [Sven Elvestad]

Suomentanut

I. A. [Ilmari Ahma]

Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Otava,1913.

SISÄLLYS:

      I. Ensimäinen merkillinen päivä.
     II. Sähkösanoma.
    III. Epäluulo.
     IV. Lain nimessä.
      V. Kuulustelu.
     VI. Hevosen selässä.
    VII. Dagny.
   VIII. Jälki.
     IX. Eräs tapaaminen.
      X. Huuto.
     XI. Syyllinen.
    XII. Tuleeko hän.
   XIII. Kuulustelu.
    XIV. Kumpi?
     XV. Asianajajan asunnossa.
    XVI. Kohtaus.
   XVII. Uusi murhamies.
  XVIII. Kuka on murhaaja?
    XIX. Sininen kirjekuori.
     XX. Salaperäinen olento.
    XXI. Ikkuna säpäleiksi.
   XXII. Kello 12.
  XXIII. Salaperäinen.
   XXIV. Käänne.
    XXV. Ketjun viimeinen rengas.
   XXVI. Nyt hän tulee.
  XXVII. Päivä koittaa.
 XXVIII. Kohtalo kostaa.

ENSIMÄINEN LUKU.

Ensimäinen merkillinen päivä.

— Sinä siis todella rakastat häntä? kysyi Asbjörn Krag ja katsoiystäväänsä sivulta, tutkivasti.

Ystävä hypähti pystyyn tuoliltaan.

— Sinä tunnet minut, sanoi hän, ja tiedät, etten rakasta suuriasanoja, kaikkein vähimmin silloin kun mieskohtaiset tunteeni ovatkysymyksessä. Minua sanotaan harvapuheiseksi ja hiljaiseksi ihmiseksi,ja se olenkin. Olen kulkenut omia teitäni siitä asti, kun tulintäysikasvuiseksi ja riippumattomaksi. Mitä tekemistä minulla olisikaanihmisten kanssa? Matkoillani Aasiassa ja Afrikassa olen oppinutantamaan arvoa toiminnalle ja halveksimaan mahtipontisia sanoja, jotkaeivät kuitenkaan mitään merkitse. Sinä siis ymmärrät, että puhuntäydestä vakaumuksesta, kun sanon, että rakastan häntä. Olen täysinselvillä siitä, että elämässäni nyt tapahtuu jotakin ratkaisevaa. Minuntäytyy voittaa hänet omakseni, muuten käy hullusti.

— Käy hullusti? kysyi Asbjörn Krag. — Mitä tarkoitat?

Toinen astui ikkunan luo. Oli toukokuun-iltapäivä. Ulkona näkyilehtokuja hienossa, vaaleassa kevätvihannuudessaan.

Ystävän ääni sai syvän ja surumielisen soinnun.

— Olen nyt kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen. Olen paljon harhaillutmaailmassa. Minä uskon, että nyt olen löytänyt onneni, mutta jos tämäonni minulta riistetään, tulee minusta — sen tunnen varmasti —ikiajoiksi onneton mies. Minä olen vaeltava paikasta paikkaan kuinrauhaton. Tyyni alistuminen kerta kaikkiaan ei kuulu minunluonteeseeni. Silloin valitsen ehkä jonkun toisen keinon. Keinon, mikäparemmin soveltuu miehelle, joka on nähnyt paljon maailmaa, muttapysyttänyt ihmiset loitolla itsestään.

Hän istuutui äskeiselle paikalleen vastapäätä Asbjörn Kragia ja jatkoisamalla syvällä vakavuudella:

— Mutta nyt olen tahtonut neuvotella sinun kanssasi, koska tiedänsinut viisaaksi ja teräväpäiseksi ja uskon, että olet ystäväni. Olenajatellut ja mietiskellyt tätä asiaa unettomina öinä ja surullisinapäivinä ja tullut nyt lopulta siihen käsitykseen, että jokin salaisuuson kohonnut hänen ja minun välilleni. Ja se on tapahtunut yhtäkkiä,niinkuin poutapäivänä taivas peittyy pilviin. Tahdotko auttaa minua?

— Sinähän lasketat huimaa vauhtia, vastasi Asbjörn Krag. — Kaikessa,mitä nyt olen kuullut, en toistaiseksi voi nähdä muuta kuin onnettomanrakkausjutun. Sinä rakastat tyttöä, ja hän rakastaa sinua.

— Niin, sen hän tekee.

— Hyvä. Hän on sanonut sinulle sen.

— Hän on uskonut sen minulle, vastasi toinen kiihkeästi. — Hän onuskonut sen minulle monta kertaa, riemusta säteillen ja onnellisena.

— Hyvä. Kauanko olet tuntenut hänet?

— Puolisen vuotta. Kohtasin hänet viime syksynä eräänä aamuna, vähänsen jälkeen kuin olin ottanut haltuuni isä-vainaan talon. Sitten metapasimme usein toisemme ratsastusmatkoilla. Kuten tiedät, olen innokasratsastaja, ja kun hänen laitansa oli samoin, antoi yhteinen harrastusmeille alunpitäen puheenainetta. No niin, päivät kuluivat. Mutta minävakuutan sinulle, että jo ensi hetkestä olin selvillä siitä, että nytolin kohdannut elämäni suuren rakkauden. Niinhän aina sanotaan, tuumitsinä. Ei, niin sanon ainakin minä vain tämän ainoan kerran. Tiedän sen.Minä tunnen itseni ja olen tutkinut sydämeni.

— Mitä ukko sanoi siitä? Tietysti hän näki teidät yhdessä.

— Tarkoitat everstiä?

— Niin, tytön isää.

— Hän oli alussa ja pitkän aikaa eteenpäinkin varsin suopea. Hänkutsui minut kotiinsa, ja mikäli ymmärsin, näki hän sangen mielellään,että Dagny ja minä lähestyimme toisiamme. Saattoipa hän joskus laskealeikkiäkin ja sanoa jotakin siihen suuntaan, että meistä tulisi kaunispari.

— Miksi et sitten pyytänyt tyttöä häneltä?

Minä tein sen.

— Niinkö! Ja hänkö vastasi kieltävästi?

— Eipä suinkaan. Mutta hän keskeytti minut hyvin ystävällisestiselittäen, että siitä asiasta saimme puhua joskus myöhemmin sopivassatilaisuudessa. Sekä Dagny että minä pidimme asian niinmuodoinratkaistuna, eikä meidän jokapäiväinen seurustelumme kohdannutpienintäkään estettä. Me olisimme kyllä tahtoneet mennä naimisiin heti,mutta kun eversti piti kiinni vanhoista muodoista, päätimme tehdä hänenmielikseen ja suostua sopivaan kihlausaikaan.

Mutta sitten everstin käytös yhtäkkiä muuttui.

Miten selvästi muistan sen päivän! Oli ilta noin kaksi viikkoa sitten.Aurinko oli juuri laskenut, ja ilma tuntui viileältä. Käskin satuloida"Eevan", uuden hevoseni. Ajattelin ratsastaa everstin kartanoonvaihtaakseni jonkun sanan morsiameni kanssa. Me olimme kohdanneettoisemme aamupäivällä, eikä meillä ollut mitään aikomusta tavatasittemmin ennenkuin ratsastusmatkalla seuraavana aamuna. Mutta minäolin saanut kummallisen aavistuksen, että jotakin oli tekeillä.Rinnassani tuntui ikäänkuin raskas paino. Minä kannustin hevostani, jase saapui höyryten ja hikisenä perille.

Juuri kun laskeusin satulasta, tuli everstin pehtori luokseni. Hänennimensä on Hansen. Minä näin heti hänen kummallisesta käytöksestään,että jotakin oli tapahtunut.

— Everstiäkö haluatte puhutella? kysyi hän.

— Niin, vastasin minä totuttuun tapaani, vaikka Dagnyahan minäoikeastaan olin tullut tapaamaan enkä everstiä.

— Tulenko ehkä sopimattomaan aikaan? kysyin sitten ja odotintavanmukaista vastausta: "Ette suinkaan." Sillä tavallisesti en koskaantullut sopimattomaan aikaan, istuipa eversti sitten työpöytänsä ääressätai puuhaili talon asioissa tahi oli kutsunut luokseen pienen, hauskanpeliseuransa.

Mutta minä sain odottamattoman vastauksen:

— Eversti ei ota vastaan tänään.

— Niinkö — miksi ei?

— Minun käskettiin tuoda terveiset ja sanoa, ettei hän voi hyvin. Hänon sairaana. Niin minun käskettiin sanoa, sillä hän itse näki ikkunastateidän tulonne.

Vai niin, ajattelin minä, tuo on joku ukon päähänpisto. Sille ei voimitään.

— Tahdotteko sitten ilmoittaa neidille tulostani?

— Neitikään ei voi ottaa vastaan.

Minä hämmästyin tästä vastauksesta niin, että pudotin suitsetkädestäni. Ensimäinen ajatukseni oli, että kenties Dagnykin onvilustunut tässä koleassa kevätilmassa.

— Onko hän makuulla? kysyin.

— Ei.

— Sitten tahdon joka tapauksessa käydä tervehtimässä häntä.
Pidelkäähän "Eevaa" niin kauan.

Mutta Hansen ei näyttänyt aikovankaan noudattaa pyyntöäni. Hän oli ihanonnettoman näköinen, ja minusta tuntui, että hän mieli asettuatielleni.

Tämä oli minusta aivan käsittämätöntä. Aivoissani vilahti joukkoirrallisia ajatuksia. Olinko sanonut tai tehnyt jotakin, joka oli ehkäherättänyt paheksumista? Mutta mitään aihetta tällaiseen epäsointuun enkeksinyt. Yhden seikan ymmärsin kuitenkin heti. Minä en voinut lähteätäältä saamatta selkoa asiasta. Sanoin senvuoksi Hansenille:

— Menkää heti paikalla everstin luo sanomaan, että minä haluanpuhutella häntä. Ennen en täältä lähde.

Hansen mutisi jotakin, että hänen täytyi vain totella saamiansakäskyjä. Mutta sitten hän läksi kuitenkin. Hetken kuluttua hän palasiilmoittaen, että eversti odotti minua.

Minä astuin oitis everstin työhuoneeseen, ja näky, jonka sielläkohtasin, kauhistutti minua.

Olin viimeksi nähnyt everstin muutama tunti sitten. Silloin hän olivielä ollut terve ja hyvällä tuulella, eikä hänen pyöreillä, hauskoillakasvoillaan ollut näkynyt pienintäkään varjoa.

Mutta nyt! Mies oli aivan murtuneena edessäni. Hänen hiuksensa olivatsekaisin, hän oli kalpea ja näytti siltä, kuin olisi vastikään itkenyt.Syvä murhe kuvastui selvästi hänen kasvoillaan. En kai ole milloinkaannähnyt ihmisen ulkomuodon niin äkkiä ja surkeasti muuttuvan.

Niin, hyvä Krag, kuinka voisin kertoa sinulle mitä me siinä puhuimme.Kaikki syöksyi ylitseni kuin tulva. Muistan ainoastaan miten memolemmat seisoimme hämmentyneinä vastakkain.

Kun astuin hänen huoneeseensa, tuli hän minua vastaan ja ojensi minullemolemmat kätensä.

— Tehän vapisette, sanoin minä pelästyen. — Onko Dagny neidilletapahtunut jotakin? Jos hän on pahasti sairaana, niin ilmoittakaaminulle totuus.

— Ei, vastasi eversti änkyttäen. — Dagny ei ole sairas.

— Mutta miksi minä sitten en saa tavata häntä?

— Siksi että se on tänään mahdotonta. Te ette voi saada sitä.

Minä kysyin, olinko käyttäytynyt pahasti. Mutta silloin hän tarttuikäsiini ja sanoi:

— Ette, ette suinkaan, me pidämme molemmat teistä hyvin paljon. Muttanyt teidän täytyy lähteä täältä.

Sitä en olisi tahtonut tehdä. Olin syvästi masentunut. Mutta lopultaeversti pyysi minua liikuttavasti ja äänellä, joka ilmaisi, ettäkyynelet pyrkivät esiin.

— Kello on nyt seitsemän, sanoi hän. — Tänä iltana ennen kymmentäsaatte kuulla tarkemmin… Kaikki kyllä järjestyy vielä.

Minulla ei ollut muuta neuvoa kuin poistua. Mutta läksin talostaraskain mielin ja tuntien, että jotakin odottamatonta ja hirveää olivarmaan tapahtunut.

Mutta mitä?

Nousin satulaan ja ajoin pitkin maantietä ikkunoiden ohi.

Sivuuttaessani Dagny neidin ikkunan näin vaalean puvun häämöttävänhuoneessa ja ikkunaverhojen liikahtavan. Pysäytin hevoseni. Muttasilloin hahmo katosi, ja minun täytyi ratsastaa eteenpäin. Alkoihämärtää.

Rakas Krag, tämän kaiken sain nähdä ja kokea tuona ensimäisenämerkillisenä päivänä. Mutta vielä kummempaa tapahtui sitten.

TOINEN LUKU.

Sähkösanoma.

Ratsumestari Ivar Rye — se oli Asbjörn Kragin ystävän nimi — istuihetkisen ääneti, synkkiin mietteisiinsä vaipuneena. Krag ei tahtonuthäiritä häntä, mutta tarkasteli sillaikaa tutkivasti ystävänsä kasvoja.Omituista, kuinka äkkiä tuo mies oli näöltään muuttunut ainakinkymmentä vuotta vanhemmaksi.

— Illalla kello kymmenen tienoissa sain vihdoin selityksen, kertoiRye. — Everstin luota tuli lähetti tuoden kaksi kirjettä, toiseneverstiltä, toisen hänen tyttäreltään.

Molemmat kirjeet huokuivat syvää surua.

Eversti kirjoitti, että hänellä oli tänään ollut elämänsä raskainhetki. Kirjeen muistan vielä melkein sanasta sanaan.

Hän oli tuttavuutemme aikana oppinut pitämään minua arvossa, kirjoittihän, ja jos asiat voisivat tulevaisuudessa järjestyä sille kannalle,että me vielä saisimme tavata toisemme, olisi hän siitä sanomattomaniloinen.

Mutta toistaiseksi hänen oli mahdoton puhua kanssani.

Eikä avioliittoa tyttären kanssa käynyt enää ajatteleminenkaan.

Hänellä ei ollut pienintäkään aihetta moittia minua mistään, kirjoittihän edelleen. Ainoastaan olosuhteet, joille kumpikaan meistä eimahtanut mitään, olivat eron syynä.

Hän tiesi kirjoittavansa gentlemannille, joka antaa arvon niillesyille, jotka pakoittavat hänet vaikenemaan. Mutta avioliitto oli japysyi mahdottomuutena. Hän oli neuvotellut tyttärensä kanssa, ja tämäoli suostunut luopumaan onnestaan.

Dagnyn kirje oli kirjoitettu kiihtyneessä mielentilassa, joka liikuttiminua omituisen voimakkaasti. Saatoin suorastaan tuntea, millaisenhämmennyksen vallassa tyttö parka oli ollut kirjoittaessaan nuo rivit.Kaiken täytyi olla lopussa. Oli parasta, ettemme enää tapaa toisiamme.Tuhannet terveiset. Hän oli muistava minua viime hetkeensä asti.

Sinä ymmärrät, rakas ystävä, etten minä sinä yönä ummistanutsilmäänikään. Kaikki tuntui niin tuiki käsittämättömältä. Oli kuinminut yhtäkkiä olisi temmattu pois elämästä ja koko olemassaolosta. Enkäsittänyt niin mitään. Miten oli selitettävissä tämä äkillinen jaaiheeton välirikko? Minä uuvutin aivoni lukemattomilla kysymyksillä,mutta mitään selvitystä en löytänyt.

Aloin kuitenkin jälleen tehdä tavanmukaisia ratsastusmatkojani. Janiinpä eräänä aamupäivänä — siitä on nyt kolme päivää — tapasinDagnyn.

Hän oli mustassa puvussa ja näytti hyvin kalpealta. Hänen hevosensa olimärkänä pitkästä ja kiivaasta ratsastuksesta.

Me tulimme vastakkain tien polvekkeessa emmekä voineet päästä siitäsivuuttamatta toisiamme.

Minä tervehdin. Hän nyökkäsi vastaukseksi, ja hehkuva puna peitti hänenkasvonsa.

En voinut enää hillitä itseäni, vaan tartuin hänen hevosensa suitsiin.

— Dagny, sanoin, sinun täytyy antaa minulle selitys. Pian matkustanpois, mutta en saata lähteä, ennenkuin tiedän mikä meidät oneroittanut.

Hän kysyi tuskaisella ja hämmentyneellä äänellä:

— Lähdetkö pois?

— Lähden. Ei sen pitäisi kummastuttaa sinua.

— Lähdetkö kauaksi?

— Lähden, Dagny. Etkö tahdo vastata kysymykseeni?

— En. En voi. Sinä et saa kysyä minulta.

— Onko jotakin tapahtunut?

— On. Jotakin on tapahtunut. Sellaista, mikä ei enää olekorjattavissa.

— Ei edes hyvällä järjellä, lujalla tahdolla ja kahdella vahvallanyrkillä?

Hän ei vastannut mitään, hymyili vain. Hermostunutta hymyä. Hänenhuulensa värisivät.

— Etkö enää rakasta minua, Dagny? Etkö myöskään tahdo antaa minuntietää sitä?

Ensin hän pudisti päätänsä. Mutta sitten näytti, kuin hän olisi tehnytpäätöksen.

— Päästä ohjakset, sanoi hän, — päästä ohjakset, niin vastaansinulle.

Minä päästin ohjakset.

Hän kumartui minua kohden ja sanoi vapisevalla äänellä:

— Olen aina rakastanut sinua. Ja rakastan sinua vielä nytkin ja olenaina rakastava.

Hän kannusti hevostaan ja karahutti pois. Minä huusin hänen jälkeensä,hän kääntyi satulassaan, viittasi minulle, ja minä kuulin hänenhuutavan:

— Emme saa enää nähdä toisiamme.

Sittemmin en olekaan nähnyt häntä. En tiedä, vieläkö hän on kartanossa.Mutta ehkä hän sentään on siellä. Minä teen edelleenkinratsastusmatkani, joista en voi luopua, mutta ratsastan nyt toisiateitä.

Ja nyt, hyvä Krag, olet saanut kuulla mitä on tapahtunut.

Minä pyydän sinun apuasi.

Teen sen, koska tiedän, ettei tässä ole kysymyksessä mikään tavallinenrakastumisjuttu, mikään ohimenevä kuhertelu.

Se merkitsee paljon meille kummallekin. Tai ainakin minulle.

Hän nousi ja astui pitkin askelin ikkunan luo.

— Se merkitsee niin paljon kuin sellainen ylipäänsä voi merkitä,lisäsi hän, ja ääni sai ihmeellisen raukean soinnun.

— Ja toisenkin asian vuoksi olen tullut luoksesi. Sinä kai käsitätnyt, miten täysin ymmällä minä olen tämän salaperäisen asian suhteen.Se johtuu kenties siitä, että tämä onnettomuudentunne painaa minua jaettä rakkauteni tekee minut sokeaksi. Mutta en tosiaankaan voikäsittää, mitä on saattanut tapahtua. Mieleni on täynnä aavistuksia, jakaiken yllä häilyy jokin salaisuus. Salaisuus, jota minä en kykenepaljastamaan, mutta jonka sinä kenties voit tyynemmällä katseellasiälytä. Ja kun ajattelen vanhan everstin murheellisia kasvoja, jotkanäin, kun viimeksi puhuin hänen kanssaan, niin minusta tuntuu, kuinvoimani pettäisivät. Sillä mikä, mikä kamala tapaus voi jättääsellaiset poistamattomat jäljet ihmisen kasvoihin?

Ivar Rye oli toimittanut asiansa.

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 16
Comments (0)
Free online library ideabooks.net