» » Rienzi: Rooman viimeinen tribuuni

Rienzi: Rooman viimeinen tribuuni

Rienzi: Rooman viimeinen tribuuni
Category: Fiction
Title: Rienzi: Rooman viimeinen tribuuni
Release Date: 2018-06-20
Type book: Text
Copyright Status: Public domain in the USA.
Date added: 27 March 2019
Count views: 47
Read book
1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 57

The Project Gutenberg eBook, Rienzi, by Baron Edward Bulwer Lytton,Translated by A. N.

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and mostother parts of the world at no cost and with almost no restrictionswhatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms ofthe Project Gutenberg License included with this eBook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'll haveto check the laws of the country where you are located before using this ebook.

Title: Rienzi Rooman viimeinen tribuuni

Author: Baron Edward Bulwer Lytton

Release Date: June 20, 2018 [eBook #57363]

Language: Finnish

***START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RIENZI***

E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

RIENZI

Rooman viimeinen tribuuni

Kirj.

EDWARD BULWER LYTTON

Englanninkielestä suomentanut A. N.

TampereellaHj. Hagelbergin kustantama,1893.

ENSIMMÄINEM KIRJA.

AIKA, PAIKKA JA HENKILÖT.

I Luku.

Veljekset.

Kuuluisa nimi, joka on tämän teoksen ensi lehdellä, on kyllin riittäväilmaisemaan lukijalle että kertomukseni liikkuu neljännentoistavuosisadan keskivaiheilla.

Oli muuan kesäilta, kun kaksi nuorukaista nähtiin kävelevän Tiberinäyräitten vieressä, lähellä sitä kohtaa sen luikertelevaa juoksua, jokahuuhtoo Aventinin kukkulan juurta. Polku, jonka he olivat valinneet,oli syrjäinen ja rauhallinen. Vain etäällä nähtiin virtaa reunustavia,hajallisia ja likaisia taloja, joiden joukosta jyrkkiä kattoja jamonilukuisia, suunnattomia torneja uhkaavina kohosi, merkiten jonkunroomalaisen ylimyksen linnoitettua asuinpaikkaa. Virran toisellapuolella, kalastajain hökkelien takana, kohosi ilmoille Janiculuminkukkula, tummana taajoista lehvistä, joiden välistä, lyhyitten matkainpäässä, välkkyivät monien varustettujen palatsien harmaat muuritsekä satojen kirkkojen tornit ja pylväät; toisella puolen autioAventini kohosi jyrkkänä ja teräviina, tiheän pensaston peitossa.Monista kätkössä olevista luostareista kuului kellojen pyhä soitto,sopusointuisena kiiriskellen yli rauhaisten maisemien ja väreilevienvetten.

Tällä näkymöllä esiintyneistä nuorukaisista vanhempi, jokalienee hiukan ehtinyt kahdennestakymmenennestä vuodestaan, olipitkävartaloinen ja käskevä näöltään. Hänen olemuksessaan oli jotakinhuomattavaa ja melkeinpä ylevää, huolimatta hänen yksinkertaisestavaatteuksestaan, johon kuului pitkä, väljä viitta ynnä sileä tunika,molemmat tummanharmaata sarsia. Sellaista pukua pitivät siihenaikaan alhaisemmat opiskelevaiset, jotka luostareista etsiskelivätnoita karkeita tietoja, mitkä silloin olivat uutteran työn niukkanapalkkana. Hänen kasvonsa olivat miellyttävät, ja ne olisivat kuvanneetennemmin hilpeyttä kuin tuumiskelua, paitsi tuota epämääräistä japoissa viipyvää silmän uneksumista, joka varsin tavallisesti ilmaiseetaipumusta haaveiluihin ja mietiskelemiseen sekä paljastaa ettämenneisyys tai tulevaisuus enemmin viihtyy mielessä, kuin nykyhetkennautinto ja toimi.

Nuorempi heistä oli vasta poika, eikä hänen olemuksessaan taikasvoissaan ollut mitään silmiinpistävää, ellei suuren lempeyden jasulon sävyä saateta siksi kutsua; ja hellässä kunnioituksessa, jotahän osotti kuunnellessaan toveriansa, oli jotakin melkein naisellista.Hänen pukunsa oli sellainen, jota alhainen luokka tavallisestikäytti, ehkä hiukan siistimpi ja uudempi, ja äidin hellä turhamaisuussaatettiin huomata huolellisuudesta, mikä hänen pitkät silkkikiharansaoli silittänyt ja jakanut, niitten päästyä lakin alta valumaan pitkinhartioita.

Tuossa oli suloa heidän noin vaeltaessaan pitkin virran kuiskaavankahiliston reunaa, kumpainenkin käsivarsi toverinsa vyötäistenympärillä, suloa eleissä, nuoruudessa ja huomattavassa veljestenrakkaudessa — sillä sellainen oli heidän suhteensa — mikä kohottiheidän silminnähtävän alhaisen asemansa.

"Rakas veli", sanoi vanhempi, "en kykene sanomaan sinulle, kuinkanautin näistä iltahetkistä. Sinun luonasi vain minä tunnen, ikäänkuinen olisikaan pelkkä haaveksija enkä tyhjäntoimittaja, puhuessaniepävarmasta tulevaisuudesta ja rakentaessani ilmalinnojani. Vanhempammekuuntelevat minua, aivankuin latelisin kirjasta kauniita asioita, jarakas äitini, taivas häntä siunatkoon, pyyhkii silmiänsä ja sanoo:'kuulkaa kuinka oppinut hän on!' Ja munkit sitten, milloin hyvänsäuskallan katsahtaa Liviuksestani ja huudahtaa: 'sellaiseksi tulkoonRooma jälleen!' he tuijottavat suu auki, vihaisina, ikäänkuin olisinlausunut jotakin harhaoppista. Mutta sinä, armas veljeni, vaikk'etolekaan osallinen minun opinnoistani, olet niin ystävällisestimieltynyt niitten tuloksiin — näyt hyväksyvän hurjat tuumanija rohkaisevan kunnianhimoisia toiveitani — että usein unhotansyntyperämme, tilamme, sekä ajattelen ja toimin ikäänkuin suonissammevirtaisi teutoonilaisen keisarin verta."

"Minusta näyttää, rakas Cola", sanoi nuorempi veli, "kuin luonto olisitehnyt meille ruman kepposen — sinulle se soi isämme puolelta johtuvankuninkaallisen hengen, minulle vaan äitini alhaisen sukuperän hiljaisenja nöyrän mielen."

"Ei", vastasi Cola vilkkaasti, "silloin sinä olisit saanut paremmanosan — sillä minulla olisi vain barbaarinen syntyperä, sinullaroomalainen. Oli aika, jolloin oli jalompaa olla tavallinenroomalainen, kuin pohjolainen kuningas. Mutta vielä saanemme elämämmevarrella nähdä suuria tapauksia!"

"Minä olen elävä nähdäkseni sinun suurena miehenä, ja siinä on minullekylliksi", sanoi nuorempi hellästi hymyillen: "korkeasti oppineeksikaikki sinun jo tunnustavat: äitimme ennustelee menestystäsi joka kertakun hän saa kuulla sinun vieraissa käyneistäsi Colonnain luona."

"Colonnat!" sanoi Cola katkerasti hymyillen; "Colonnat — noitasupistuneita! He luuletteleivat, nuot ahdasmieliset, tuntevansamenneisyyttä, ovat olevinansa patrooneja ja väärin laskettelevatlatinaa maljoihinsa! He mielellään sanovat minut tervetulleeksipöytäänsä, koska Rooman tohtorit mainitsevat minut oppineeksi, jaluonto on antanut minulle hurjan terävyyden, mikä huvittaa heitäenemmän kuin palkatun narrin kuluneet sukkeluudet. Kyllä he auttaisivatminun edistystäni — mutta kuinka? Jollakin paikalla yleisissävirastoissa, joka täyttäisi hävettävän raha-arkun puristamallatyöläästi ansaitut rovot nälkään nääntyviltä kansalaisiltamme! Josmaailmassa on kurja olento, niin se on plebeiji, joka on patriicienavulla kohonnut, ei oman säätynsä hyvittämiseksi, vaan ollakseen heidänhuonoimpien tarkoitustenpa parittaja. Joka on kansasta, hän vaan tekeeitsensä synnyntänsä petturiksi, jos hän noille kerskaaville tyranneillevalmistaa sen verukkeen, että he kättänsä kohottaen saavat huutaa:'kas tällainen vapaus vallitsee Roomassa, näin me patriicit ylennämmeplebeijiä!' Ovatko he milloinkaan ylentäneet plebeijiä, joka on ollutplebeijimielinen? Eivät, veli; jos minä kohoaisin säätyni yli, minätahtoisin tulla nostetuksi maanmiesteni käsivarsilla, enkä heidänniskoilleen."

"Kaikki toivoni on, Cola, ett'et ponnistellessasi kansalaistesiparhaaksi unohtaisi, kuinka kallis olet meille. Ei mikään suuruus voisisovittaa minulle ajatusta, että se on saattanut sinut vaaraan."

"Ja minä nauraisin kaikelle vaaralle, jos se veisi suuruuteen! Muttasuuruus — suuruus! Turha unelma! Jättäkäämme se yöuneksemme. Kylläksiminusta; nyt, rakkahin veli sinunkin aikeistasi."

Tulinen ja hilpeä kimmoisuus, joka oli hänelle ominaista, sai nuorenColan hajottamaan kaikki hurjemmat ajatukset ja käänsi hänen mielensäkuuntelemaan ja seuraamaan veljen vähäpätöisempiä esityksiä. Uusivenhe, juhlapuku, mökki jossakin ylimysten sorrosta turvatummassakorttelissa ja sellaisia etäisiä rakkauden kuvauksia, joita tumma silmäja rattoisa huuli loihtivat pojan epävakaiseen mieleen. Tällaistenesineitten rajottamia mielihaluja ja himoja kuunteli nuori oppinuthellästi hymyillen ja otsa kirkastuen, ja myöhempään elämässään tämäkeskustelu usein muistui hänen mieleensä, kun hän kauhistuen kysyiomalta sydämeltään, kumpaisenko kunnianhimo oli järkevämpi.

"Ja sitten", jatkoi nuorempi veli, "minä vähitellen saanen säästetyksiniin paljon, että pystyn ostamaan tuollaisen laivan, jonka tuollanäemme, epäilemättä viljalla ja kauppatavaralla lastattuna, mikä ontuottava paljon, — voi sitä onnea — että saan täyttää huoneesikirjoilla, eikä minun milloinkaan tarvitse kuulla sinun valittavanett'et ole tarpeeksi rikas voidaksesi ostaa munkeilta vanhaa, risaistakäsikirjoitusta. Voi, kuinka onnelliseksi se on minun tekevä!" Colahymyili painaessaan veljensä lähemmäksi rintaansa.

"Rakas poika", sanoi hän, "olkoon ennemmin minun asiani täyttää sinuntoiveesi! Näyttääpä minusta kuin ei tuon aluksen isäntäin omaisuusolisi niin kadehdittava; katso kuinka arasti nuo miehet vilkuvatympärilleen, taaksensa ja eteensä; vaikka rauhan toimissa, he näyttävätpelkäävän itse kaupungin piirissä (entisessä sivistyneen maailmankaupankeskustassa) merirosvoja kintereillään; ja ennenkuin he ovatmatkansa perillä, he saattavat jonkun roomalaisen ylimyksen tuta tuoksirosvoksi. Voi, sellaisiksi olemme muuttuneet!"

Mainittu alus kiiti vinhasti virtaa alas, ja kolme tahi neljäaseellista miestä sen kannella tähysteli todellakin tarkasti kummankinpuoleisia rauhallisia äyräitä, ikäänkuin vainuten vihollista. Pursikuitenkin pian liukui näkyvistä, ja veljekset vaipuivat jälleennoihin puheenaineisiinsa, joiden nuorta viehättääkseen tarvitsee vaintulevaisuutta kosketella.

Illan vihdoin pimetessä he muistivat että jo oli myöhäisempi, kuinheidän tavallinen kotiintulo-aikansa, ja he kääntyivät palausmatkalle.

"Maltahan", sanoi Cola äkkiä, "kuinka puhelumme on huumannut minut!Isä Uberto lupasi minulle harvinaisen käsikirjoituksen, jonka tuohyvänluontoinen munkki väittää panneen koko veljeskunnan päät pyörälle.Minun piti käymäni noutamassa se tänä iltana hänen kammiostaan. Viivytässä hetkinen, se on vain puolitiessä Aventinille noustessa. Minä hetipalaan?"

"Enkö saa tulla mukaasi?"

"Et", vastasi Cola hellästi päättäväisenä, "sinä olet raatanut kaikenpäivää ja olet varmaan väsynyt: minun työni, ruumiillinen ainakin,on ollut peräti helppo. Sinä olet hento sen lisäksi ja näytät jouupuneelta; lepo on virkistävä sinua. En kauvaa viivy."

Poika myöntyi, vaikka hän mieluummin halusi seurata veljeänsä, muttahän oli hiljainen ja taipuvainen luonteeltaan ja hän harvoin olivastahakoinen rakastamiensa pienimmillekin käskyille. Hän istuipienelle töyräälle virran puolelle ja hänen veljensä vakava astuntaja pystyinen vartalo peittyivät pian hänen katseiltaan tiheään,surumieliseen vehmastoon.

Aluksi hän istui hiljaisena, ihaellen raitista ilmaa ja ajatellenmuinaisen Rooman tapauksia, joita hänen veljensä oli heidänkävellessään kertonut. Vihdoin hän muisti että hänen pikku sisarensaIrene oli pyytänyt häntä tuomaan vähän kukkasia; koottuansa niitä,joita hänen vieressään löytyi (ja monellaisia kukkia rehotti villinätuossa yksinäisessä paikassa), hän jälleen istuutui ja alkoisommitella niitä kiehkuraksi, joihin etelän asujamissa vielä onsäilynyt heidän muinoinen rakkautensa ja osaksi niitten klassillinenvalmistamistaitokin.

Pojan ollessa tuossa toimessa alkoi etäältä kuulua hevosten kavioinkapsetta ja kovia huutoja. Ne lähenivät lähenemistään.

"Jonkun ylimyksen seurue, paluumatkalla ehkä jostakin juhlasta",arveli poika. "Kaunis nähtävä varmaan — heidän valkeat töyhtönsä jaheleänpunaiset viittansa! Halukkaasti katselen tuollaisia nähtäviä,mutta menenpä sentään heidän tieltänsä."

Ja yhä punoen seppelettään, mutta silmät suunnattuina odotettuaseuruetta kohti, nuori roomalainen siirtyi vielä lähemmäksi virtaa.

Pian joukko tuli näkyviin — uljas ryhmä tosiaankin; edessähevosmiehiä, ratsastaen kaksi vierekkäin, missä polku myönsi, oriituhkeasti verhottuina, höyhentöyhdöt iloisesti huiskuen, haarniskatkimallellen läpi pimenevän hämärän varjoin. Laaja, sekalainen joukkomiehiä, jokainen aseissa, seurasi ratsureita, toiset varustettuinakeihäillä ja panssareilla, toiset vähemmän sotaisilla tahihuonommanlaatuisilla aseilla; yli töyhtöjen ja keihäitten liehuiOrsinin veripunainen lippu, johon oli kullalla kirjoitettu tunnuslauseja merkkikuvat (Guelfien kopeileva vaakuna, P. Pietarin avaimet).Äkillinen pelko valtasi pojan mielen, sillä siihen aikaan ja siinäkaupungissa plebeijit pelkäsivät aseellisten seuralaistensa kanssaliikkeellä olevaa ylimystä enemmän kuin metsän petoa, mutta pako oli jomyöhäinen — joukko oli hänen vieressään.

"Hei, poika!" huusi ratsumiesten johtaja, Martino di Porto, Orsinienmahtavan perheen jäsen, "oletko nähnyt veneen purjehtivan tästä virtaaalas? Mutta et saattanut olla sitä näkemättä — onko siitä pitkä aika?"

"Puolen tuntia sitten näin ison veneen", vastasi poika pelästyneenäratsumiehen karkeasta äänestä ja kopeasta ryhdistä.

"Purjehtivan suoraan eteenpäin, viheriä lippu keulassa?"

"Sen saman, jalo herra."

"Sitten eteenpäin! Sen kulun katkaisemme ennenkuin kuu on noussut",sanoi ylimys. "Eteenpäin! — ottakaa poika mukaamme, muuten hänkavaltaa meidät ja hälyttää Colonnan liikkeelle."

"Orsini, Orsini!" karjui joukkio; "eteenpäin, eteenpäin!" ja huolimattapojan rukouksista ja selityksistä hän pantiin väkijoukon keskelle jakannettiin, tahi pikemmin laahattiin muitten mukaan — pelästyneenä,hengästyneenä, melkein itkussa silmin, pikku seppele vielä riippuenkäsivarrella ja silmukka pistettynä hänen vastahakoiseen käteensä. Hänsentään tunsi, kaiken pelästyksensä ohessa, jonkinlaista lapsellistauteliaisuutta näkemään takaa-ajon seurauksia.

Ympärillään olevien kova-äänisestä ja kiihkeästä keskustelusta häntuli tietämään että näkemänsä alus sisälsi viljavaraston, aiotunerääseen virran varrella olevaan linnoitukseen, joka oli Orsininsilloisen verivihollisen, Colonnan, vallassa; ja aikomuksena olituolla matkueella, johon kovaonninen poika oli joutunut, siepata nuomuonavarat ja jakaa ne Martino di Porton miehistölle. Nämät tiedotlisäsivät yhä hänen pelkoansa, sillä poika kuului perheeseen, joka oliColonnan suojeluksen alla.

Tuskallisena ja kyyneleet silmissä hän tavan takaa katsasteliAventinin jyrkkää nousua: mutta poissa viipyi vielä hänen holhoojansa,suojelijansa.

He olivat jo kulkeneet vähäsen matkaa, kun tien mutka heille yhtäkkiäpaljasti heidän takaa-ajonsa esineen, joka varhaimpien tähtienvalaisemana nopeasti luovi pitkin virtaa.

"Nyt, siunaus pyhimysten!" lausui päällikkö, "se on omamme!"

"Kuulkaa!" sanoi Martinon vieressä ratsastava päällikkö (saksalainen)puoleksi kuiskaten, "minä kuulen ääniä, joista en ensinkään pidä,noitten puitten tyköä — kuulkaa! hevosen hirnuntaa! — uskoni kautta,tuolla välähti haarniskakin."

"Päin pojat", huusi Martino, "ei haikara kotkan vertainen — eteenpäin!"

Uudistettujen huutojen kaikuessa jalkamiehet hyökkäsivät eteenpäin,kunnes heidän melkein saavuttuaan saksalaisen mainitseman pensastonluokse, pieni, taaja ratsastajajoukko, kiireestä kantapäähän aseissa,syöksähti esiin, peitset tanassa rynnäten kohti takaa-ajajien rivejä.

"Colonna! Colonna!" "Orsini! Orsini!" olivat ylpeät vuorottelevathuudot. Martino di Porto, rotevaruumiinen, hurjannäköinen mies,sekä hänen ratsumiehensä, jotka enimmäkseen olivat saksalaisiapalkkasotureita, ryhtyivät taisteluun empimättä.

"Varo karhun syleilyä", huusi Orsini, kun maahan sortui vastustaja,ratsuri ohrinensa, hänen keihäänsä lävistämänä.

Kahakka oli lyhyt ja tulinen; hevosmiesten täydelliset haarniskatsuojelivat heitä joka taholta haavoittumasta — yhtä vahingoittumattaeivät päässeet Orsinin puolittain varustetut jalkalaiset, heidänpainuessaan, toinen toistensa survomina, Colonnaa vastaan. Lähetettyäänvaarun kiviä ja nuolia, jotka vaan rakeitten tavoin kilpistyivätratsumiesten paksuja panssareita vastaan, he sulloutuivat yhteen jamonilukuisuudellaan haittasivat ratsujen liikkeitä, vastustajainpeitsien, miekkain ja tapparain säälimättömästi ruhjoen heidänharjaantumattomia rivejään. Ja Martino, joka vähän välitti, paljonkohänen roskaväestään tuli teurastetuksi, huomatessaan että vihollisensapar'aikaa olivat hänen jalkajoukkonsa hurjasta hyökkäyksestäepäjärjestyksessä sekä joutuneet piiriin suljetuksi (sillätaistelupaikka, vaikka avarampi kuin äskeinen tie, oli kapea ja ahdas),antoi muutamille hevosmiehilleen merkin ja oli ratsastamaisillaaneteenpäin kohden venhettä, joka jo oli melkein näkyvistä, kun jonkunmatkan päästä kuului torven toitotus, johon hänen vihollisensa vastasi,ja huuto "Colonna avuksemme!" kajahti ilmoille kauas. Hetkisen päästänähtiin lukuisa hevosjoukko karahuttavan täyttä laukkaa, Colonnan liputuljaasti liehuen rintamassa.

"Kirotut poppamiehet! kuka olisi luullut että he noin viekkaastisaisivat meidät petetyiksi!" mutisi Martino; "tuota ylivoimaa emmevoi vastustaa", ja käsi, jonka piti antaman etenemiskäskyn, antoiperäytymismerkin.

Rinnatusten täydellisessä järjestyksessä alkoivat Martinon ratsumiehetpaeta; jalkamiesroistot, jotka olivat lähteneet ryöstöretkelle, olivatjoutuneet verilöylyyn. He koettivat noudattaa johtajansa esimerkkiä,mutta kuinka voivat he pelastua vihollisiensa korskuvien ratsujen jaterävien keihäitten alta, vihollistensa, joiden veri oli taistelussakuumentunut ja jotka surkeilivat heidän henkeänsä yhtä paljon kuinpoika kimalaispesää, jota hän hävittää. Joukko hävisi kaikkiinsuuntiin — joku sentään pääsi kukkuloille, jonne hevosten oli vaikeatunkeutua; jokunen loiskahti virtaan ja ui vastaiselle partaalle— ne vähemmän kylmäveriset tai kokeneet, jotka pakenivat suoraaneteenpäin, helpottivat johtajiensa pakoa tukkimalla vihollisen tien,mutta kaatuivat itse, ruumis ruumiin päälle, teurastettuina tuossasäälimättömässä ja vastustamattomassa takaa-ajossa.

"Ei armoa ryöväreille — jokaisen orsinilaisen tappo on yhden rosvonhäviö — lyökää Jumalan, keisarin ja Colonnan nimeen!" nuot huudotolivat

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 57
Comments (0)
Free online library ideabooks.net