» » Herön kartanon lapset

Herön kartanon lapset

Herön kartanon lapset
Category:
Title: Herön kartanon lapset
Release Date: 2018-09-23
Type book: Text
Copyright Status: Public domain in the USA.
Date added: 27 March 2019
Count views: 237
Read book
1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 23

The Project Gutenberg EBook of Herön kartanon lapset, by Alvilde Prydz

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and withalmost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away orre-use it under the terms of the Project Gutenberg License includedwith this eBook or online at www.gutenberg.org/license

Title: Herön kartanon lapset

Author: Alvilde Prydz

Translator: Hilja Wallden

Release Date: September 23, 2018 [EBook #57956]

Language: Finnish

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK HERÖN KARTANON LAPSET ***

Produced by Helvi Ollikainen and Tapio Riikonen

HERÖN KARTANON LAPSET

Kirj.

Alvilde Prydz

Suomentanut

Hilja Walldén

Porvoossa,Werner Söderström Osakeyhtiö,1920.

Pieni poika kulki tietä pitkin itkien. Joku tuli häneltä kysymään: "Miksi itket?" Silloin hän vastasi: "Siksi että olen niin iloinen!" — "Ja mistä olet niin iloinen?" — "Siitä, että olen ihminen."

"Pimeät päivät tulevat maan päälle, mutta valo ei ole kumminkaan sammuva.

"Totuuden sanansaattajat levittävät salassa pyhää sanaa sukukunnasta sukukuntaan, ajanjaksosta toiseen, kunnes kansojen sydämet kerran väsyvät riitaan ja sotaan ja ikävöivät rauhaa ja lepoa.

"Silloin on läntiseltä maalta, ikivanhasta Loma-maasta, kajahtava suuri sanoma. Se on ennustava uuden kultaisen ajan koittoa.

"Kadoksiin joutuneet salaiset tiedot löytyvät jälleen, suuri mestari kokoo lapsensa ja osoittaa heille jälleen, että elämä on ihanaa."

(Symposionista.)

I

1.

Ylhäältä Herön kartanosta aukenee Grönholmenin ja luotojen ohitsenäköala suurelle avoimelle merelle.

Rantamalla, siltojen ja veneitten välillä, käy arkielämän touhu. Siellätyöskentelevät kädet ja aivot.

Mutta tuonne kauas, missä taivas ja meri sulautuvat toisiinsa, mistätiet käyvät kauas maailmoille, — sinne suuntautuvat monen mietteet.

Ja vielä kauemmas, epämääräiseen valkeaan etäisyyteen, mistä näyttääkäyvän teitä iäisyyden maihin, — sinne liitelevät ajatukset ja unelmat.

Tuo luonto tarjoaa työtä. Se herättää ihmeellisiä mietteitä, aatoksiaja haaveita.

Ja elämä siellä, jommoisena se eletään pimeinä päivinä ja valohohteenvallitessa, voi kehkeytyä niin voimaa uhkuvaksi, niin kiihkeäksi jaluonnonraikkaaksi.

Meren silmä valvoo siellä ihmislasten kehitystä.

Rannalla oppivat he astumaan ensi askeleensa. He kuulevat merenvaltavan kohinan, sen syvällisen, lempeän kuiskeen. Ei mikään heistävedä vertoja meren äänelle.

He tietävät mitä merkitsee lepoon laskeutuvan laineen huokaus. Hetietävät millaista on, kun vaahto pärskyy ja ulapoilta kajahteleekellonsoitto — tuonen kootessa riistaa.

Nuo tunnelmat kasvattavat voimaa ja kehittävät mielen rohkeaksi.

He tuntevat myös valoisan kesäyön sävelmän, valtavan kaihon, joka siinäväreilee, — siitä syventyy heidän silmiensä katse.

Kesäisen päivän he myöskin tuntevat, jolloin meri kimmeltääaurinkoisena, ja kaikkeus on kuin tulvillaan iäisyyden riemua. Sevihkii heidät elämään.

* * * * *

Ihanaa kuten muinoin on yhä vieläkin Herön kartanossa.

Ihmisten mahtia ja loistoa on aika kulutellut. Mutta meri onmuuttumaton — ja tunturit.

Ja missä olisi tarjona sellainen ranta kuin Herön kartanossa? Niinpehmeä ja hieno ja täynnä Luojan päivänpaistetta ja hiljaista,pitkähköä aallonkohinaa — joka tuo viestejä kaukaa maailmoilta.

Suurten kalalokkien kaltaisina kohoavat siellä saaret veden kalvosta —vaahtoisana huuhtoo meri niiden valkoista rintaa. On kuin levittäisivätne mahtavat siipensä lentoon kohden taivasta, vaipuisivat jälleensyvyyteen ja sukeltaisivat yhä uudelleen esiin.

Mutta niiden yläpuolella päästelevät kalalokit ja lunnit räikeitäkesyttömiä huutojansa. Kauas liitävät linnut yli meren aavojenulapoiden, kohinan kiihdyttäminä. Riemahdellen entävät ne ylisyvyyksien.

Mutta rannalla juoksentelee tiira siroin punaisin säärin. Haahka istuakyyköttää raakkuen, ja merimetso lentää räpyttelee sinne tänne ahnaanaja uteliaana — kaikkialle pitää sen pistää nokkansa.

Grönholmenilla käyskentelee harmaahanhi ruohikkoa nokiskellen. Japuhtaaksi huuhdotuilla rantakallioilla istuvat kuikat ja viklatrinnatusten. Olipa sää millainen tahansa,missään ne eivät viihdy niinhyvin kuin Herön kartanon rannassa.

Ihmisiä on siellä aina riittämään asti. Jokaisella säällä on heillätyötä yllinkyllin.

Ja kalastusaikaan, keväästä aina edelleen, on siellä veneitä jos mitämallia, valkopurjeisia aluksia ja pieniä höyrylaivoja.

Ja — olipa sää millainen tahansa — lintujen ja veneitten ja ihmistenjoukossa tapaa alati ja yhä pienen tytön ja suuren koiran.

Tyttö on Pikku-Gunn, Herön kartanon lapsukainen, ja hänen seuralaisensaon Grimm, vahtikoira.

Grimm lepää mieluimmiten kivellä ja katselee merelle, Pikku-Gunnilla onyhtä kiire kuin aikuisillakin.

Hänestä on rannassa niin paljon katseltavaa. Hänellä ei ole koskaanaikaa olla sisällä.

Ja hän on niin tottunut raittiiseen, raakaan suolailmaan, että sisäilmatuntuu hänestä tukahduttavalta.

Linnut tuntevat hänet. Hän voi mennä aivan lähelle niitä. Neliikahtavat tuskin paikaltansa. Ne luulevat että hänkin on lintu,— nehän näkevät hänen alati liitelevän täällä sinne tänne, ylläänhulmuileva valkoinen pieni viitta, joka muistuttaa räpyttelevääsiipiparia.

Sattuupa väliin niinkin, että ne saavat häneltä korvatillikan, sekälokki että tiira, kun hän yllättää ne tuhoamassa hänen rantakukkasiansa.

Kaikki pikkuseitit ja särjet, jotka pakovesi on jättänyt jälkeensärannalle, ovat hänen omaisuuttaan. Pienet merisaappaat jalassa hänsiellä kahlailee, taikka hän muuttelee kiviä, sulkeaksensa vedenriistalta pakotien. Hän voi maata siellä maassa tuntimääriä, vedenalkaessa jälleen kohota kivien välitse hiljaisella lorinalla.

Mutta hän ei kastu koskaan, vaikka hän ei liikahdakaan paikaltansa,ennenkuin vesi saapuu aivan hänen luoksensa.

Kalastajia huvittaa tarkata, kuinka hän kohottaikse veden mukana rantaaylöspäin.

Ja kun nousuvesi tulee, seisoo hän katsellen kuinka suurten rantakivientäytyy mennä levolle. Ne ovat kuin suuria eläimiä. Niiden täytyylaskeutua veteen nukkumaan — ja merilevät kähertyvät ja käyvätsuuriksi ja paneutuvat peitteeksi niiden ylitse.

* * * * *

Pikku-Gunn ei voinut käsittää tätiä, kun tämä tahtoi saada hänetoivaltamaan, että hänen toki lopuksi täytyi saada kyllänsä rannasta.

Hän loi tätiin katseen, kuin haluaisi pyytää anteeksi, ettei voinutkyllästyä siihen.

Eikä hän ymmärtänyt sitäkään, kun täti puhui, ettei sään takia voisiolla ulkosalla. Sellaista säätä ei hän ollut koskaan kokenut.

Täti ei voinut hyvin tuollaisina pitkinä kevätpäivinä, jolloin raskassumu peitti saaret ja tunturit. Silloin olisi lapsukainen hänenmielestänsä ollut pidettävä sisällä.

Mutta Pikku-Gunn ei pystynyt käsittämään, että sumu oli huonoa säätä —silloinhan juuri oli niin hauska tuolla alhaalla, kun vesi hiljalleenhiiveksi rantaa ylös, sumu purkaantui tihkusateeksi, ja kalalokki jahaahka istuskelivat maassa säyseästi äännähdellen. Koskaan ne eivätolleet niin tyytyväisiä kuin silloin.

Ja kalastajista ja kaikista muista rannalla oleskelijoista oli juuripaikallaan, että Pikku-Gunn oli siellä aina.

He olivat tottuneet siihen. Heistä tuntui että hän kuului heille.
Jokainen rannalle tulija loi häneen katseen.

Hesekiel oli keksinyt kutsua häntä joutseneksi. Se johtui siitä ettähän eräänä iltana nähdessään rannalla pohjoisen puolella valkoisenjoutsenen, oli luullut että se oli Pikku-Gunn.

Mutta monet muut nimittivät häntä toisella nimellä. He sanoivat häntäkalastajien lapseksi — sen rakkauden takia, jota he kaikki, vanhatja nuoret, tunsivat tätä lasta kohtaan, ja siksi että heistä oli kuinolisivat he jokainen saaneet hänet perintönä omaisuudeksensa.

Senhän voi hyvin ymmärtää. Tuon lapsen oli Herön kartanon Gunvorottanut omaksensa — ja se oli saanut perinnöksi lahjan että käviaina enemmän hänen kaltaiseksensa, mitä suuremmaksi kasvoi.

Pikku-Gunn kaipasi myöskin kalastajien seuraa. Ne olivat saaneetopettaa hänelle minkä mitäkin. Hän osasi laatia sekä verkot että kalatkuivamaan, ja paljon muita ranta-askareita oli hän oppinut.

Kun hän oli täyttänyt kuusi vuotta, arveli täti että oli aika alkaaopettaa hänelle jotakin.

Elin rouvan mielestä ei ollut tarpeen vielä vaivata häntä sillä.

Silloin pudisti täti päätänsä ja näytti huolestuneelta.

Pikku-Gunnia ei nimittäin saatu pysymään poissa rannasta.

Sisässä aikuisten seurassa oli hän vähäpuheinen.

Tuolla alhaalla kuljeksi hän puhellen ääneen kiville, linnuille jamerelle.

Hänen oli tullut tavaksi käyskennellessään rannassa sanoa ääneen kaikkimitä ajatteli.

Hän ei ollut muiden lasten seurassa. Hän ei kaivannut seuraa. Olihanhänelle tarjona tuolla ulkona kaikkea mitä hän halusi, ja sitten olihänellä Grimm, joka seurasi häntä niin kiltisti kaikkialle.

Joka ilta kertoi täti hänelle Jumalasta. Niin keskusteli sitten
Pikku-Gunn väliin hänenkin kanssaan alhaalla rannassa.

* * * * *

Eräänä päivänä oli tädille tullut mieleen, että lapsukaisen pitäisioppia neulomaan.

Mutta juuri sinä aamupäivänä, jolloin heidän piti alkaa, tuli Hesekielsisään. Ja sitten hän sanoi: — Nyt tulee aika myrsky, meri käyvalkoisena ulkoluotojen ylitse.

Silloin ei täti enää voinut pidättää Pikku-Gunnia sisällä.

Ulkoluotojen laita oli siten, että tyynellä säällä ja pakovedenaikaan näytti siltä kuin käyskentelisi siellä lauma suuria eläimiä,pikimmittäin härkien kaltaisia. Hiljakseen ne vaeltelivat siellä sinnetänne. Mutta jos tuli myrsky, ja tuuli kävi maaltapäin, muuttuivat nehurjiksi valkoisiksi hevosiksi.

Pikku-Gunn ei saanut koskaan kylläänsä niiden katselemisesta, kun nerynnistivät ylös veden kalvosta kohden taivasta. Hän halusi nähdä,kuinka korkealle ne pystyisivät ponnistamaan, ja eikö ylhäältä tulisiketään, joka uskaltaisi niillä ratsastaa.

Sinä päivänä meni täti Elin rouvan puheille.

Mutta Elin rouva naurahti hänen huolillensa: — Ei haittaa että häntottuu joka säähän!

Usein sai täti olla huolissaan hänen tähtensä. Hän tiesi että tyttönenpakoveden aikana kuljeskeli käytävässä, jonka meri oli kaivanut kallionviereen.

Toiset sanoivat, että Pikku-Gunn kyllä piti varansa, niin että tuliajoissa pois. Mutta täti ei ollut koskaan levollinen. Elin rouva eisitävastoin antanut minkään häiritä mielenrauhaansa.

— Antaapa tytön pitää huolta itsestänsä, sanoi hän. — Hän on varsinjärkevä!

Ei auttanut puhua hänen kasvatuksestansa, sillä sekä Elin rouva että
Falck katsoivat ettei siihen nähden ollut kiirettä minkäänmoista.

Tuomari oli kiintynyt tuohon lapseen jumaloivalla rakkaudella. Eikoskaan hän häntä nuhdellut. Kuinka voisi hän tehdä sitä milloinkaan?

Eihän se sitäpaitsi ollut tarpeenkaan. Hänestä näytti tyttö kyllä itsekasvattavan itsensä; oli kuin olisi hän käynyt koulua tuolla ulkona.

Mutta kenties tästä kaikesta juuri johtui, että hän vaati lapsukaiseltaniin paljon. Usein hän suorastaan unohti, että tyttö oli pieni lapsivain.

Samaten kävi Elin rouvankin. Hänkään ei voinut koskaan sanoa ankaraasanaa tuolle lapselle, joka oli kuin pyhä perintö, lahja häneltä, jonkatäytyi niin varhain lähteä pois, — lahja tuonen mailta.

Tämän lapsen piti levittää valoa Herön kartanoon, karkottaa sen sopistasynkät muistot.

Pikku-Gunn itse tuntui oivaltavan tämän kaiken.

Mutta se tunne ei rasittanut häntä. Alettuaan hiukan ajatella, oli hänmyöskin alkanut vaatia paljon itseltänsä.

Ja aina siitä saakka kun hän oli alkanut ajatella, oli hän tarvinnutniin vähän huomautuksia. Hän huomasi aina, jos jotain oli hullusti.Ellei hän oivaltanut missä vika oli, joutui hän suunniltaan. Sillointäytyi hänen kysyä neuvoa niiltä, jotka olivat suuria ja viisaita.Kernaimmin hän turvautui tätiin.

Eräänä iltana hän seisoi katsoen auringon laskua. Pilvet jakaantuivatomituisella tavalla sen ympäri. Se muodostui suureksi kultaiseksisilmäksi.

Hän katsoi sitä hievahtamatta. Oliko itse Jumala herännyt ja katselimaailmaa?

Ja Jumala katsoi juuri häneen. Tuo suuri loistava silmä näki kaikkimitä hänen mielessänsä oli.

Tuon hetken muisto ei enää häipynyt. Niin usein, usein tuntui hänestäettä tuo silmä tarkkasi kaikkea mitä hän ajatteli ja teki.

Alhaalla rannalla oppi Pikku-Gunn hiljakseen käyttämään suuria mittoja.Se johtui aivan itsestänsä oleskelusta siellä. Mahtava, silmin jamielin mittaamaton luonto pani häneen leimansa.

Se, mitä hän muisti kummistansa, Herön kartanon Gunvorista, tuliusein hänen mieleensä tuolla alhaalla, liittyen kaikkeen muuhun jarikastuttaen hänen tunnelmiansa.

Hänellä oli myöskin muuan muisto, voimakkaampi kaikkia muita.

Hänellä oli kaulanauha, jonka muodosti rivi suurehkoja helmiä. Ne oliaikojen kuluessa pyydystetty Herön kartanon jokivesistä.

Kun hänen kasvatusäitinsä oli kuollut ja makasi ylhäällä salissa, oliElin rouva ottanut hänet mukaansa sinne. Hän tahtoi että Pikku-Gunnvielä näkisi kasvatusäitinsä. Ja hän oli ottanut helminauhan Gunvorinkaulasta ja sitonut sen lapsen kaulaan.

Kalpeana ja vavisten oli Pikku-Gunn heittäytynyt tädin syliin, joka oliuskaltanut lausua nuhteen.

Mutta Elin rouva oli sanonut: — Ei se vahingoita! Herön suvun naistenon täytynyt karaistua varhain.

Sitä ei lapsi unohtanut koskaan.

* * * * *

Pikku-Gunnin ollessa ainoastaan kahdeksan vuoden vanha, tapahtuijotain, joka jätti jälkiä koko hänen elämänsä ajaksi. Hän heräsi yöllähuutoon, joka kuului ulkoa. Hän kavahti istualleen pelästyneenä.

— Täti, etkö kuullut jotain?

Täti ei nukkunut, mutta hän oli käynyt hiukan kuuroksi viime aikoina.
Hän ei ollut kuullut mitään.

— Paneudu pitkäksesi, ystäväiseni, ja ole levollinen! Kuikka siellähuutelee niin ilkeästi! — Ja hän kääntyi seinään päin ja nukkui.

Hetken kuluttua kuuli

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 23
Comments (0)
Free online library ideabooks.net