» » Hallatunturin lapset

Hallatunturin lapset

Hallatunturin lapset
Category:
Title: Hallatunturin lapset
Release Date: 2018-12-08
Type book: Text
Copyright Status: Public domain in the USA.
Date added: 27 March 2019
Count views: 33
Read book
1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 23

The Project Gutenberg EBook of Hallatunturin lapset, by Laura Fittinghoff

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and withalmost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away orre-use it under the terms of the Project Gutenberg License includedwith this eBook or online at www.gutenberg.org/license

Title: Hallatunturin lapset

Author: Laura Fittinghoff

Translator: Dagmar Klemetti

Release Date: December 8, 2018 [EBook #58428]

Language: Finnish

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK HALLATUNTURIN LAPSET ***

Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen

HALLATUNTURIN LAPSET

Kirj.

Laura Fitinghoff

Suomensi

Dagmar Klemetti

Porvoossa,Werner Söderström Osakeyhtiö,1911.

KATOVUOSI JA PETTULEIPÄ.

Norrlannissa oli katovuosi. "Katovuosi" merkitsee, että leipä alkaaloppua sieltä, missä lapsijoukko on suuri, ja maatilkku, josta elääpitää, pieni. Maatilkun pienuus ei vaikuta paljon, kun kesä onvarhainen, ja ohra, josta sielläpäin leivotaan valkoista, kaunistaleipää, kypsyy jo heinäkuussa, niin että voi lähteä sitä myllyynjauhattamaan.

Ei se maatilkun pienuus haittaa silloinkaan, kun kesä on pitkä jatarpeeksi kuiva, niin että peruna kasvaa vankasti maassa ja syksyllä,syyskuussa, saa kaivaa kaksi-, jopa kolmekymmentä isoa, koreaaperunaa siitä reijästä, mihin kesäkuussa pantiin yksi ainoa, tosin"monisilmäinen", sillä jokainen peräti pienikin perunan silmä elipyöreä kolo sen kyljessä, työntää ituja, kun se on pantu lämpöiseen,kuivaan hiekkamaahan. Niin, kun Norrlannissa sattuu hyvä vuosi, kunsataa paljon juhannuksen edellä ja öisin on lämmin sekä runsaastikastetta, puhkee koivu tuoksuvan hienoksi ja vihannaksi, vaikka separi päivää sitte värjötteli alastomin, ruskeina kiiltävin oksin.Mesimarjakukat, tummanpunertavat kuin pienoiset ruusulapset, nousevatojien partaille. Sellaisilla ilmoilla ne kehittyvät pian ihaniksi,meheviksi mesimarjoiksi. Harmaat kivipaadet verhoutuvat valkeihin jasinipunertaviin lehtomaitikkoihin, jotka ovat piilosilla helakkojenkissankäpälien kanssa. Lapset sitovat niistä seppeleitä, rakentelevatleikkitupia hietakuoppiin, missä pitkät, korkeat horsmat seisovattiheissä riveissä ruusunpunaisina ja uljasryhtisinä, ja minne kukkivatorjanruusut kurkistelevat heitä viettävän maakerroksen reunalta. Iloaja naurua ja hälinää kuuluu, jos minne kääntyy. Saadaan syödä valkeita,makeita nauriita, ja pellolla kasvaa herneitä täysinäisine palkoineen.Myöskin pikkutupasissa ja mataloissa majoissa on kyllin leipää, voita,juustoa sekä muuta hyvää ja erinomaista.

Mutta katovuosina ei ole paljon iloa. Lumi pysyy lähelle juhannusta.Nauriit, jotka kylvetään myöhään siemeninä maahan, ehtivät tuskinpienen perunan kokoisiksi, kun halla saapuu tehden niiden sijan niinkovaksi ja ahtaaksi, etteivät ne voi kasvaa. Herneenpalot riippuvatpelloilla surkastuneina kuin pienet, mustuneet, rievut — niihinei tule ainoatakaan hernettä. Samoin on käynyt ohrantähkien, jotkatavallisesti heiluvat uljaina korkeissa varsissaan; nyt ne nuokkuvatviheriän, lyhyen korren latvassa kuin taittuneina. Niinpä saattaa hyvinymmärtää, ettei katovuosina kartu myllyyn vietäväksi ei ohria eikäherneitä, ja jos halla onkin varovaisemmin liikkunut jossakin korkeallasijaitsevassa talossa, on vilja kuitenkin niin voimatonta ja omituista,että jauhot tulevat mustanharmaita, ja niistä laitetut pannukakut ovatkuin pehmeätä savivelliä.

Sellaisessa ruuassa ei ole paljon ravintoa. Lapset laihtuvat pian.Heidän hyvinä vuosina niin ruusuiset poskensa saavat harmahtavan värin,eikä silmissä ole enää kirkasta loistetta.

Kun lapset parvissa seuraavat vanhempiaan etelämmäksi kerjuullehallattomiin seutuihin, ovat he kuin pieniä ukkoja ja mummoja. Onsydäntä särkevää nähdä heitä.

Ensimäinen luku.

SEITSEMÄN PIENTÄ ORPOA.

Kauheana nälkävuonna 1860-luvun lopulla saapui sellainen joukko kaukaaNorrlannista Hallatunturilta. Joukon muodosti pieni, seitsenlapsinenryhmä, joka yksinäisenä ja turvattomana vaelsi köyhtyneiden,talvikolkkojen paikkakuntien läpi. Ei isää eikä äitiä ollut heitäsaattelemassa. Olipa vain seitsemän pientä nälkiintynyttä, ja hän, jokaheitä ikäänkuin johti, oli vasta kolmannellatoista. Hänen nimensä oliAntti tai oikeastaan Antero. — Lapset tulivat Hallatunturilta, missähalla oli ankarimmin pidellyt taloja. Heidän isänsä oli katovuodenaikana ruvennut juomaan. Siitä sekä pettuleivästä ja niukasta ruuastaoli hän heikontunut ja käynyt kömpelöksi, niin että lopuksi olisortunut metsään kaatamansa hongan alle. Eräänä päivänä kannettiinhänet kuolleena kotiin.

Vaimon huolet lisääntyivät. Hän ei jaksanut niitä kauvemmin kestää,vaan suorastaan riutui murheesta, enimmäkseen kuitenkin nälästä. Sillävoihan ymmärtää, että ne ruuanmurenet, jotka hän sai kootuiksi, soi hänmieluummin lapsille kuin itselleen.

Kun hänen nyt piti kuolla, suretti ja ahdisti häntä enimmän se, ettälapset, joitten tähden hän oli työtä tehnyt ja kärsinyt, joutuisivatköyhäintaloon tai, mikä vielä pahempi, tarjottaisiin "huutokaupalla"sille, joka halusi heidät ottaa kunnan myöntämästä pienimmästärahamäärästä.

"Älkää huoliko murehtia sitä, äiti", sanoi Antti, joka istui sängynvieressä ja koetti tyrkyttää äidille äsken liedellä keittämäänsävesivelliä.

"Ne vievät teidät, jos tahdotte tai ei", läähätti sairas. "Tällaisenanälkävuonna, jolloin jokaisen on pakko ansaita elääksensä! Eikä oleketään, joka on teille hyvä ja pitää teistä huolta."

"Me menemme täältä pois, äiti. Panemme pikkutytöt kelkkaan, jasitte vaellamme alamaassa talojen väliä niinkuin muutkin aikuisetkulkijaimet. Opettajan Kalle sanoo isänsä puhuneen, että etelässä ovatihmiset saaneet niin ohria kuin perunoitakin, ja saattepa nähdä, äiti,että niitä riittää kyllä meillekin."

"Niin, jos Jumalan siunaus antaa leivän, ette koskaan jää ilman. Oletniin keventänyt ja valaissut mieltäni puheellasi, pikku Antti, MuttaHelokki…"

"Sekin saa tulla kanssamme. Älkää nyt siinä maatessanne hätäilkö, äiti!"

"En minä enää hätäilekään. — Tuntuu niin helpolta. Sinun ympärilläsion sellainen taivaallinen kirkkaus, ja lastenkin ympärillä tuollasängynoljissa, ja korkeudessa lauletaan niin ihanasti. — Antti niin— ihanasti!"

Samassa lysähti Antin äiti takaisin riepuihin, joita oli hänen päänsäalla. Antti sulki hänen silmäluomensa ja asetti virsikirjan leuan alle,ettei se painuisi. Niin oli äiti tehnyt, kun isän loppu oli tullut.

Tuskin oli äiti haudassa, kun kunnanmiehet kokoontuivat toimittaakseenlapset joko köyhäintaloon tai sijoittaakseen heidät jonnekinhuutolaisina.

Mutta sinä päivänä, jolloin he saapuivat kaatumaisillaan olevaantupaan, mistä luulivat löytävänsä lapset, oli se tyhjä.

Vieressä sijaitseva lautakatos, missä he tiesivät vuohen oleskelleen,oli myöskin tyhjä. Tupa oli pesty ja siivottu, niinkuin olisivatvanhat, kunnolliset ihmiset aikoneet jättää sen toisten käsiin.

Lapset, joita he tulivat noutamaan, olivat selvästi lähteneet tiehensäjo edellisenä päivänä. Mutta miehet päättelivät, ettei kovinkaankauvan tarvitsisi odottaa, ennenkuin he taas palaisivat ja vieläpäköyhäinkyydillä jostakin lähipitäjästä. Sitä paitsi ei kukaan voinuttietää, mitä tietä he olivat lähteneet. Puhelinta ja sähkölennätintäei näissä erämaissa ollut, ja asialle ei siis voinut mitään. Kaikkikylän hevoset olivat metsäajoissa, ja vaikka ne olisivat kotosallakinolleet, niin kelläpä olisi ollut aikaa lähteä tenavia takaa-ajamaan."Kääntynevät takaisin, kun nälkä kivistää. Vuohesta oli vahinkoa;olisihan sen saanut heidän hyväkseen myydäkin. Mutta, kuten sanottu,kohta lienevät täällä sekä tenavat että vuohi."

Lapset pääsivät siis taipaleelle vainolaisten häiritsemättä. Muttaennenkuin päivä kallistui iltaan, alkoivat pikkutytöt Sanna-Kaisa jaMartta-Eeva surkeasti parkua ja valittaa.

Eivät he kylmästä itkeneet, vaikka nenä ja kädet olivatruiskukansinervät ja varpaat niin paleltuneet, etteivät he voineetjaloillaan seisoa. Ei, he valittivat ja itkivät nälkäänsä. Kovimmanleipäkannikan, pienimmän perunan olisivat he halusta nielaisseet. Muttasuurmetsän läpi vievä tie oli yli kaksi peninkulmaa pitkä, eivätkähe olleet käväisseet yhdenkään tuvan oven sisäpuolella koko päivänä.Ensin eivät he yrittäneetkään pelosta, että heidät pidätettäisiin javietäisiin köyhäintaloon —, sitten oli siihen pakko, kun koko metsänvarrella ei näkynyt ainoata vaivaistakaan pientä mökkiä, minne olisivoinut päästä.

"Tule, Helokki", houkutteli Antti vihdoin. "En siedä kuulla lastenulinaa. Vetäise sitä taas kerran, Anna-Liisa."

"Kyllä, mutta emmeköhän tee oikein syntiä, kun olemme jo niinmonta kertaa tänään kiskoneet sen utarista maitoa", muistuttiyhdennellätoista oleva Anna-Liisa.

"Olkaahan nyt vaiti, rakkaat lapset. Saatte taas maitopisaran. Helokki,kaunis, hieno neitsykäinen, tule, niin lypsän sinut. Lapset kuolevatnälkään."

Helokki, äärimäisen laiha, mutta siitä huolimatta uljas, kellanruskeavuohi, kiipesi tien viereisestä männiköstä, missä oli saanut hyvänaterian, ja asettautui hiljaa Anna-Liisan eteen, joka kyykistyi ja vetimuutaman maidonsäteen pieneen, vasemmassa kädessään olevaan puumaljaan.

"Anna minullekin — Anna minullekin", vinkuivat Pekka-Erkki ja Mauno.

"Pitäisipä teidän hävetä, aikamiehet. Sinä Pekka-Erkki olet jokuudennella vuodella — ja Mauno jo seitsemännellä."

"Älä sinä, kuudennellahan minä olen, sen sanoi äiti, ja häneltä minävälistä sain maitoakin."

"Mutta sinä käännyt seitsemännelle Kynttelistä, ja siihen on vainviikko. Meidän, jotka olemme miesväkeä, ei noin vain sovi antaa myöten.— Käykää edellä ja pidelkää Helokin turkista, niin ette ainakaankäsistänne palele."

Antti se siten puhui komentaen, ja pikkupojat eivät tienneet muutaneuvoa kuin totella, koska Helokki, jolla oli "ihmisälyä", sen hevarmasti uskoivat, myöskin oli komennussanat kuullut ja painautuiheihin pörhöisine, lämpine turkkineen.

"Tuotaa Elotti tänne, että metin taamme lämmitellä", huusivatpikkutytöt kelkasta.

"Olkaa nyt kilttejä. Ajatelkaa, jos äiti kuulisi pikkutyttöjensäyhtenään kitisevän. Ettekös ole juuri saaneet maitoa, joka on makeaa jalämmintä?"

"Mutta se ei ollut paljon mitään", vaikeroi Sanna-Kaisa.

"Ei mitään", todisti Martta-Eeva nyyhkyttäen, kyyneleet suurissa,surullisissa silmissään.

"Siinä oli kummallekin kaksi lusikallista. Ja kohta kai pääsemmesuureen taloon, jossa te saatte ruokaa. Istu sinäkin kelkkaan,Matleena, niin että lämmitätte toisianne. — Kas niin, nyt ovatpikkutytöt kilttejä, kun eivät enää marise! Äiti olisi kovasti iloinen,jos näkisi teidät."

Antti hiveli pikkusiskojen kylmästä sinisiä poskia ja peitteli heidänjäykät, punaiset kätensä saalinriepuihin, mitkä olivat ristiin sidotutheidän ympärilleen, sekä kiersi vanhan, kuluneen lammasnahkavällyntiukemmin jalkoja suojaamaan.

"Alahan taas työntää kelkkaa, Anna-Liisa, että pääsemme tästä metsästä.
Opettajan Kalle sanoi, että kun sen lappalaiskodan jätteet, missä
Lapin-Iisakki kuoli, näkyvät, ei olla enää kaukana asutuilta mailta."

"Niin, mutta minulle hän sanoi, että täällä vuorilla kuljeskelee susia.
Ja senkin Kalle sanoi, että olin hullu, kun lähdin kanssasi."

Anna-Liisa kulki etukumarassa ja työnsi kelkkaa. Kyyneleet tippuivatpikkusiskojen kaulahisilla käärityille päille. Hän nyyhkytti niin, ettäse kuului nikotukselta.

"En huoli sinulle vastata, koska puhut noin päin seiniä", huusi Anttikovalla äänellä tullakseen kuulluksi. Hän kulki nimittäin etunenässä javeti kelkkaa nuora olkapään yli kiskottuna.

"Luuletko ehkä, että Kalle olisi ottanut sinut vaivoikseen ja antanutsinulle ruokaa ja vaatteita? Eikö heidän tupansa ole jo ennestäänkintäynnä lapsia?"

"Mutta siellä ei olisi tarvinnut nähdä nälkää eikä paleltua kuoliaaksi."

"Niinkuin he olisivat tahtoneet pitää sinut siellä! Köyhäintalossaolisit tänä päivänä yhdessä pitaali-Saaran ja hullu-Laurin kanssa."

"Ei niillä ole nälkä, eikä niiden liioin tarvitse kuoliaaksi paleltua."

"Hyi tuollaista tyttöä —! Tänä aamuna sait syödä kylliksesivesivellisä, vuohenjuustoa ja leipää, Simo-Paavalin antamaa; yhtähyvin olet saanut kuin mekin. Mutta jos ei vatsasi ole koko päivänkukkuroillaan, rupeat voivottelemaan ja takaisin tahtomaan — vieläpäköyhäintaloon."

"Niin, mihinkä luulet meidän nyt tulevan! Arvelet kai vieväsi meitäkuninkaan luo. — Hui — hui — hui", nyyhkytti Anna-Liisa.

"Niin, älähän huoli, miksenpä voisi sitäkin tehdä, jos niiksi tulee,ja pyytää häntä ottamaan sinut. Voisithan kaiketi paimentaa hänenvuohiansa! Se olisi toki suurellisempaa kuin istua köyhäintalon takanedessä tuijottamassa."

"Kuinkahan monta vuohta lienee kuninkaalla?" visersi Matleenasaalinaukosta.

Hänestä tuntui, että kuninkaasta puhuttaessa alkoi olo vähän helpottaa.Toden perästä oli hän koko ajan hyväksynyt Anna-Liisan puheen, vaikkahänen mielestänsä oli ilkeää, että he molemmin hyökkäisivät Antinkimppuun, joka, sen hän tarkkaan tiesi, ei ollut syönyt Jumalaneinettäkään, ennenkuin kaikki muut olivat aamulla ennen lähtöä kyllänsäsaaneet.

"Voi, en minä tiedä", sanoi Antti, "kuinka monta vuohta kuninkaallaon. Mäkitupalaisilla, kuten meillä, on yksi vuohi, torppareilla viisi,kuusi, suurtalollisilla kaksikymmentä ja enemmänkin."

"Hyvänen aika, tottahan kuninkaalla sitten on sata. — En minä niinmonen kanssa tulisi aikaan."

Anna-Liisa päästi irti kelkanpielistä, niisti sormiinsa ja pyyhkäisikyyneleet silmistään samalla kädellä, mistä hän kuitenkin oli vetänytpois lapasen. Myöskin Antti pysähtyi, niin että kelkannuora jäi höllänäriippumaan. Hän otti päästään ison, koinsyömän karvalakin, jokaoli aikoinaan ollut isän ja pyyhki hien kauniilta otsaltaan. Hänensinisissä silmissään kuvastui närkästystä, kun hän katsoi taakseensisareensa.

"Kuka tiesi on kuninkaalla sata vuohta ja ehkäpä tuhatkin — niinkaiketi on niitä yhtä monta kuin lappalaisella poroja. Mutta etsuinkaan ajattele, että kuningas välittäisi pitää laskua siitä, kuinkamonta vuohta tuollainen piskuinen kuin sinä voisi paimentaa? Joshän tuumii, että kykenet sataa hoitamaan, niin pystyt siihen, silläsiinä tapauksessa hänellä lienee erityistä helposti paimennettavaavuohilajia, ehkä Jerusalemista asti; tai sitte on hänellä ihmeellisiävuohikoiria, jotka osaavat pitää ne koossa."

"Ajatteles, kuinka hienoksi ja koreaksi tulet, Anna-Liisa. Saat kaikävellä oikeissa kengissä ja silkkihuivi päässä ja ruusunkukikas hameyllä, niin että olet kuin orjanruusumäki kesällä. Aatteles, ettäsinusta tulee niin korea!"

Matleena veti saalin nenältänsä ja yritti kääntyä voidaksensatarkastella Anna-Liisaa. Suloinen, pieni lapsukainen se Matleenaoli. Kullanruskea tukka oli välkkyvä ja kiharainen, ja suurissa,tummansinisissä silmissä oli niin hyvä katse. Hän tuntui uskovan, ettäAnna-Liisalla, joka kulki takana kelkkaa työntäen, jo nyt oli hienotkengät, orjanruusuilla kirjailtu puku ja silkkihuivi, vain siksi,että hän niin kuvitteli. — Anna-Liisa ei kuitenkaan näyttänyt tällähetkellä erikoisen sievältä mustanharmaassa villahuivissaan, jokaoli tiukasti tanuttu päähän ja solmulla niskassa, äidin vanhassa,ruudukkaassa röijyssä, jonka vyötärys ulottui aina polviin saakka, jaäidin rauskat, läntistyneet kengät jalassa. Niiden halkeamien välistänäkyi saraheinää, jota oli niihin lämpimän vuoksi ja täytteeksi tukittu.

Ei ollut helppoa kulkea kylmänä talvipäivänä peninkulmanpituisenmetsän läpi sellaisessa vaatetuksessa, eikä ehkä sopinut kummastella,että Anna-Liisan muuten aika sievillä, sinisilmäisillä ja vaaleantukan reunustamilla kasvoilla oli synkkä, tuima ilme. Hän ja veikkoponnistivat jälleen eteenpäin kelkkoineen. Anna-Liisa napisten jamutisten, Matleena aivan riemastuneena — kuvitellen mielessäänkuninkaallisen vuohipaimenen ihanaa oloa ja elämää.

"Pekka-Erkki, Mauno, pysähtykää", hän huusi molemmille veljille.Rikkinäisissä paikkakengissä sekä isän surkean huonosti sopivissavaatteissa tallustivat nämä eteenpäin Helokin molemmin puolin, kädetsen turkissa.

Molemmat pojat seisahtuivat jääden odottamaan kuormaa. He olivatperin kyllästyneitä ja uupuneita loppumattomaan vaellukseen. Joskohta he olivatkin "miesväkeä" ja kuinka paljon hyvänsä kuudennellaja seitsemännellä vuodella, nakersi nälkä kuitenkin pikku vatsoja,pakkanen puri kynsiin ja varpaisiin, ja vaaterääsyt painoivat enemmänkuin lämmittivät. Mutta siksi mieheviä he olivat kuitenkin, ettäjaksoivat pidättää ruikutuksensa ja valituksensa, vaikka kyyneleetjuoksivat pitkin kylmänsinertäviä poskia, ja lyhyet, tukahutetutnyyhkytykset panivat pienet hartiat salavihkaa nykimään.

"Mikä nyt on!" — sanoivat he miehekkään mahtavasti alkaen kulkeakelkan vieressä. "Autammeko teitä vetämään? Sinä, Antti, kaikohtapuoleen väsyt?"

Mauno työnsi huippulakin, joka oli ollut Simo Paavalinpojan vaarinomaisuutta, takaisin päälaelle ja hierasi toisten havaitsematta poisepämiehekästen kyynelten mahdolliset jäljet.

Antti sylkäisi

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 23
Comments (0)
Free online library ideabooks.net