» » Pikku herttua eli Rikhard Pelkäämätön

Pikku herttua eli Rikhard Pelkäämätön

Pikku herttua eli Rikhard Pelkäämätön
Category:
Title: Pikku herttua eli Rikhard Pelkäämätön
Release Date: 2018-12-22
Type book: Text
Copyright Status: Public domain in the USA.
Date added: 27 March 2019
Count views: 68
Read book
1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 17

The Project Gutenberg eBook, Pikku herttua eli Rikhard Pelkäämätön, byCharlotte M. (Charlotte Mary) Yonge, Translated by Uuno Helve

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and mostother parts of the world at no cost and with almost no restrictionswhatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms ofthe Project Gutenberg License included with this eBook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'll haveto check the laws of the country where you are located before using this ebook.

Title: Pikku herttua eli Rikhard Pelkäämätön

Author: Charlotte M. (Charlotte Mary) Yonge

Release Date: December 22, 2018 [eBook #58521]

Language: Finnish

***START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PIKKU HERTTUA ELI RIKHARDPELKÄÄMÄTÖN***

E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen

PIKKU HERTTUA

eli

RIKHARD PELKÄÄMÄTÖN

Kirj.

MISS YONGE

Suomentanut

Uuno Helve

Porvoossa,Werner Söderström,1897.

Ensimmäinen luku.

Eräänä kirkkaana syyspäivänä, ajassa takaperin aina vuoteen 943, oli
Bayeuxin linnassa Normandiassa kova kiire ja hälinä.

Sali oli suuri ja matala. Sen kaareva katto lepäsi lyhyiden, paksujenpatsaiden kannattamana, melkein kuin salapyhäkkö jossain vanhassatuomiokirkossa. Muurit olivat paksut ja lasittomat ikkunat tuikipienet sekä kiinnitetyt niin syvälle muuriin, että ikkunakomero olitarpeeksi leveä estääkseen sadetta huoneesen tunkeutumasta. Ja jospasitä olisi sisään tunkeutunutkin, ei siellä ollut mitään, joka olisivoinut turmeltua, sillä seinät olivat karkeaksi hakatusta kivestä jalattia tiilestä. Tämän ison, pimeän huoneen molemmissa päissä paloisuuri tuli, mutta mahtavan tulisijan päällä ei ollut savutorvea.Siksi kierteli savu hitaasti ympäriinsä kaarevan katon alla paksuinavalkoisina pilvinä, kasvattaen yhä nokikerrosta, mikä teki salinentistään pimeämmäksi.

Salin alapäässä palava tuli oli paljoa suurempi ja kuumempi kuintoinen. Sen lieskassa riippui isoja mustia kattiloita ja ympärilläaskaroitsi palvelijoita, miehiä ja naisia. Heidän poskensa hohtivatpunaisina ja paljaat käsivarret olivat nokiset, kun he siinä häärivätpitkine rautakoukkuineen, saviastioineen ja pannuineen. Salinyläpäässä, joka oli kolmea askelmaa korkeammalla muuta lattiaa,toimielivat toiset palvelijat. Kaksi nuorta tyttöä ripottelilattialle tuoreita kuusenhavuja. Miehet laativat karkeista laudoistakannatinliepojen päälle pitkää pöytää. Tälle järjestivät he sittehopeamaljoja, juomasarvia ja puulautasia.

Useimpia vieraita varten pantiin penkit, mutta ihan pöydän edessä,kunniapaikalla, komeili korkea tuoli. Sen karkeihin ristijalkoihinja käsinojiin oli taidokkaasti leikelty leijonan päitä ja jalkoja.Tuolin edessä oli puiseva puujakkara ja samalla kohdalla pöydälläseisoa sojotti suuri hopeakolpakko. Tämä oli kerrassaan sirompaa tekoakuin muut, runsaasti somisteltu kaikenmoisilla kuvioilla, niinkuinviinirypäleillä ja lehdillä sekä pikkuisilla viininjumalan seuraajillaeli pukinkoipisilla pojilla. Jos se olisi voinut kertoa historiansa,olisi se varmaan ollut merkillinen. Malja oli näet tehty aikoja sittevanhaan roomalaisten aikaan ja muuan pohjoismaalainen merirosvo olituonut sen ryöstösaaliinaan Italiasta.

Kaiken tämän toiminnan näyttämöltä toiselle liikkui muhkea, ijäkäsnainen. Hänen pitkät vaaleat tuskin vielä harmaantuneet hiuksensaolivat käärityt pään ympäri valkean myssyn sisään, joka oli solmittunauhalla leuan alta. Hänellä oli pitkä, lattiaa viiltävä tumma hamelaajoine, riippuville hihoineen sekä paksut kultaiset korvarenkaat jakaulanauha. Kukaties nämä viime mainitut olivat samoilta seuduiltakotoisin kuin kolpakkokin. Hän jakeli käskyjä palvelusväelle, pitisilmällä sekä ruuanlaittoa että pöydän järjestämistä ja neuvottelivanhan hovimestarin kanssa. Silloin tällöin vilkasi hän ulos ikkunastahiukan levottomana ikäänkuin olisi odottanut jotakin. Lopulta alkoihän puhua pelkäävänsä, etteivät viipyvät pojat tulisi ajoissa kotiinotustensa kanssa herttua Wilhelmin illalliseksi. Mutta samassa katsahtihän ylös tyytyväisenä, sillä muutamia metsästystorven toitahduksiakuului äkkiä sekä heti perästä kepeiden, rajujen askelten kapsetta.Tuossa tuokiossa syöksyi saliin noin kahdeksan vuotias poikanen. Hänenkasvonsa ja suuret siniset silmänsä säteilivät voimaa, terveyttä jaeloisuutta ja vaaleanruskeat hiuksensa hulmusivat pään ympärillä, kunhän juoksi esiin heiluttaen jousta kädessään ja huutaen innoissaan:"Minä sen ammuin, se oli minun laukaukseni, joka osui! Kuuletteko,rouva Astrida? Se on hirvi, joll'on kymmenen haaraa sarvissa, ja minäammuin sitä kaulaan."

"Tekö, prinssi Rikhard; tekö sen tapoitte?"

"Eikä mitä, minä ammuin vain ensi laukauksen. Osmondin nuoli se oli,joka kävi sen silmään ja — katsokaa vaan rouva Astrida — se tulitällä lailla metsän lävitse ja minä seisoin jousineni melkein näinsuuren jalavan alla, kas näin" —. Ja Rikhardin piti juuri ruvetanäyttämään koko hirvenkaato-kohtausta, mutta Astrida rouvalla oliliian kiire voidakseen kuunnella. Sen vuoksi keskeytti hän poikasenkiihkeällä kysymyksellä: "Onko riista tuotu kotiin"?

"Walter tulee sen kanssa. Mull' oli pitkä nuoli." — Samassa tuokiossanähtiin kookkaan metsästäjän otuksineen astuvan sisään. Rouva Astridariensi häntä vastaan antamaan käskyjään. Pikku Rikhard seurasi häntäkaiken aikaa ja selitti niin tulisesti, kuin jos rouva todellakin olisihäntä kuunnellut. Hän kuvasi miten hän itse ampui, miten Osmond ampui,miten eläin hypähti ja mitenkä se kaatui. Ja sarvien haaroja luetellen,lopetti hän aina näin: "Jopa tätä pätii isälle kertoa! Luuletteko hänenkohta tulevan?"

Sill'aikaa astui saliin kaksi miestä, toinen noin viidenkymmenenikäinen ja toinen noin kahdenkymmenenkahden. Molemmat olivat puetutyksinkertaiseen nahkaiseen metsästyspukuun ja vyötetyt leveilläkirjo-ompeleisilla vöillä, joissa riippui puukko ja metsästystorvi.Vanhempi oli harteva, päivettynyt, punakka ja muodoltaan hieman ankara.Nuorempi oli solea, isokasvuinen ja vilkas, kirkkaine, terävine,harmaine silmineen ja iloisine, hilpeine hymyilyineen.

Miehet olivat Astrida rouvan poika vapaaherra Eerikki de Centevilleja hänen pojanpoikansa Osmond. Näiden huostaan oli Normandian herttuaWilhelm uskonut ainoan lapsensa Rikhardin kasvatettavaksi.

Pohjolassa oli aina tapana jättää nuoret prinssit tällä tavoinjonkun uskollisen vasallin huostaan, sen sijaan että ne olisi kotonakasvatettu. Syynä minkä tähden herttua Wilhelm oli valinnut vapaaherrade Centevillen poikansa kasvatusisäksi oli, että herra Eerikkiäitineen puhui ainoastaan tuota vanhaa pohjoismaalaista kieltä, jotahän halusi nuoren Rikhardin oppivan hyvin ymmärtämään. Normannitherttuakunnan toisissa osissa sitä vastoin olivat unohtaneet omankielensä ja ruvenneet käyttämään kieltä, mitä siihen aikaan kutsuttiinLanguéd'oui, ja mikä saksan ja latinan välinen kieli oli ensimmäisenäalkuna ranskankielelle.

Herttua Wilhelmiä odotettiin itseään tänään Bayeuxiin poikaansatervehtimään, ennenkun lähtisi matkalle ratkaistakseen Flanderin jaMontreulin kreivien väliset riidat. Tämä oli aiheena Astrida rouvansuuriin valmistuksiin. Hän ei katsonutkaan, oliko hirvenpaistos,jota pikku pojan piti käännellä tulessa, kunnollisesti vartaasenasetettu, kun alkoi toista puuhaa: pukea nuorta Rikhard prinssiä.Hän vei pojan kanssaan muutamaan linnan ylähuoneesen. Täällä oliRikhardilla viimeinkin hyvää aikaa pakinoida metsästysseikkailustaan.Korkeasukuinen ja ylhäinen kun oli, kampasi ja silitteli rouva Astridaitse hänen pitkiä, liehuvia kiharoitaan ja kiinnitti hänen tulipunaisenliivitakkinsa. Tämä ylettyi ainoastaan polveen, jättäen kaulan,käsivarret ja sääret paljaiksi.

Rikhard pyyteli hartaasti saada kantaa vyöllään lyhyttä,runsaskoristeista tikaria, mutta tähän ei rouva Astrida ottanutmyöntyäkseen.

"Saanette vielä olla kylläksi tekemisissä teräksen ja tikarin kanssa,jos elää saatte", sanoi hän, "tarvitsematta alotella ennen aikojaan".

"No se nyt on varma", vastasi Rikhard. "Minua tullaan kutsumaan Rikhard
Sotakirveeksi tahi Urhoolliseksi, sen lupaan teille, rouva Astrida.
Yhtä urhoollisia olemme me nykyajan pojat kuin Sigurd ja Ragnar, joista
te laulatte! Ollappa täällä Normandiassakin lohikäärmeitä voitettavana!"

"Pelkään, että tulette löytämään niitä liiaksikin", sanoi rouvaAstrida. "Pahuudella on lohikäärmeensä täällä ja jokapaikassa, aivanyhtä myrkylliset kuin konsaan saduissani."

"Niitä vain en säikähdä", sanoi Rikhard, joka ainoastaan puoleksikäsitti häntä, "jos te vain tahtoisitte antaa mulle tikarin. Muttakuulkaas, kuulkaas!" ja hän syöksyi ikkunaan. "Nyt ne tulevat, hei, nytne tulevat! Tuoll'on Normandian lippu."

Onnellinen poika juoksi alas eikä pysähtynyt, ennenkun seisoi pitkienjyrkkien kiviportaitten juurella, mitkä johtivat linnoitetulle portille.

Sinne tuli myöskin vapaaherra de Centeville poikineen vastaanottamaanlääniherraansa. Rikhard katsoi rukoilevasti Osmondiin ja sanoi; "Annaminun pitää hänen jalustintaan." Juoksi sitte riemukkaasti huutaenesiin, kun kaarevasta porttikäytävästä näyttäytyi iso musta hevonen,kantaen Normandian herttuan komeata vartaloa. Herttuan purppuraistaliivitakkia kiinnitti vyötäröön muhkea vyö kannattaen tuota tavatontaasetta, joka oli hankkinut hänelle liikanimen "Pitkämiekka". Hänensäärensä ja jalkansa olivat verhotut kimmeltävällä teräskankaallaja kultaiset kannukset kiiltelivät hänen kantapäissään. Lyhyttä,ruskeata tukkaa peitti herttuallinen purppuralakki, joka oli koristettujalokivisolen kiinnittämällä turkisreunuksella ja höyhentöyhdöllä.Hänen otsansa oli vakava ja syvämietteinen ja kasvoilla oli sekä surunettä arvokkaisuuden ilme. Tämä johdatti ensi silmäyksellä mieleen, ettähän oli varhain kadottanut nuoren, rakastetun puolisonsa, herttuatarEmman, ja että monet vaivat ja huolet rasittivat häntä. Mutta toinensilmäys teki tavallisesti ilahduttavamman vaikutuksen, niin lempeyttäuhkuvat olivat hänen silmänsä ja niin paljon hyvänsuomaa oli piirteessäsuun ympärillä. Ja mikä hymyily kirkastikaan nyt hänen kasvojaan,kun sai nähdä pikku Rikhardin ensimmäistä kertaa osoittamassakunnioitustaan ritaripoikana, pitämällä jalustinta, kun hän laskeutuihevosen selästä. Sitte polvistui Rikhard vastaanottaakseen hänensiunauksensa, mikä aina lapsen kohdatessa vanhempiaan oli tapana.Herttua pani kätensä hänen päänsä päälle, sanoen: "Jumala armostaansiunatkoon sinua, poikani." Nostaen hänet syliinsä ja sulkienrinnoilleen, antoi hän Rikhardin kietoa käsivartensa kaulaansa jasuudella kerran toisensa perästä. Sitte laski hän hänet taas alas,herra Eerikin astuessa esiin, taivuttaessa polvensa, suudellessaruhtinaansa kättä ja toivottaessa hänet tervetulleeksi linnaansa.Kävisi liian laveaksi toistaa kaikkia niitä sydämmellisiä jakohteliaita sanoja, joita lausuttiin, kuvailla herttuan ja jalonAstrida rouvan tervehtimistä sekä lääninherransa saattojoukossatulleitten vapaaherrojen vastaanottoa.

Rikhardia käskettiin tervehtimään heitä, mutta vaikka hän ojensikätensä, vetäysi hän ihan isänsä sivulle, katsellen heitä pelolla jakainoudella.

Siellä oli Harcourtin kreivi Bernard, jota nimitettiin"Tanskalaiseksi", vanukkeisine punatukkineen ja partoineen.Jälkimäiselle oli harmaa vivahdus antanut oudon, epäluonnollisen värin.Hänen tuimat ja hurjat silmänsä sädehtivät tuuheiden kulmakarvojenalla, joista niistäkin toista rumensi miekaniskun poikittain sekäposkelle että otsalle jättämä leveä tummanpunainen arpi. Tulijoidenjoukossa oli myöskin kookas vapaaherra Rainulf de Ferrières, puettunahienoteräsrenkaiseen sotisopaan, joka kalisi hänen kulkiessaan.Lopuksi tulivat kypäri- ja kilpipukuiset taistelijat, jotka näyttivätsiltä kuin jos herra Eerikin salissa riippuvat sotatamineet olisivatvironneet henkiin ja astelleet ympäriinsä.

Tulijat asettuivat rouva Astridan vieraspitopöytään, tuo vanha rouvaherttuan oikealle ja Harcourtin kreivi hänen vasemmalle puolelleen.Osmond leikkasi herttualle ja Rikhard tarjosi hänen lautasensa jamaljansa. Koko ruokailuajan puhelivat herttua ja hänen vasallinsavakavasti matkasta, jolle hankkiusivat, tavatakseen Flanderin kreiviäArnulfia eräällä Sommejoen saarella. Tarkoituksena tällä saarellayhtymisellä oli sovinnon tekeminen, jonka kautta Arnulf suostuisihyvittämään ja korvaamaan muutamia Montreuilin Herluinille tekemiäänvääryyksiä.

Jotkut sanoivat nyt olevan paraimman tilaisuuden pakoittaa Arnulfialuopumaan muutamista rajakaupungeista, joita Normandia jo kauan oliomakseen vaatinut. Mutta herttua pudisti päätään, sanoen ettei hänentullut etsiä etuja omaksi hyväkseen silloin, kun oli kutsuttunaratkaisemaan toisten riitoja.

Rikhard väsyi hieman heidän vakavaan keskusteluunsa ja ateria olihänestä hyvin pitkä. Mutta vihdoinkin päättyi se, ruokarukous luettiinja pöytälaudat kannettiin pois. Kun päivää oli vielä tähteellä, meniosa vieraita katsomaan hevosiaan, toiset taas tarkastelemaan herraEerikin hevosia ja koiria. Jälellä olevat keräytyivät pienempiinryhmiin.

Herttualla oli nyt aikaa antautuakseen pikku pojalleen. Rikhard istuihänen polvellaan ja jutteli sydämmen halulla. Hän kertoi kaikistahuveistaan, kuinka hänen nuolensa oli osunut hirveen tänään, kuinkaherra Eerikki antoi hänen ratsastaa metsälle pienellä ponyllaan jakuinka Osmondilla oli tapana ottaa hänet kerallaan uimaan kirkkaassa,raikkaassa virrassa. Sanoipa hän nähneensä naakan pesiäkin ylhäällävanhasta tornista.

Hymyillen kuunteli Wilhelm herttua häntä, näyttäen yhtä innokkaaltakuulemaan kuin poika kertomaan. "No Rikhard", sanoi hän vihdoin, "eikösinulla ole mitään sanottavaa minulle Isä Luukkaasta ja hänen suurestakirjastaan? Mitä, eikö sanaakaan? Katsoppa silmiin, Rikhard, ja sanominulle, mitenkä luvut luistavat?"

"Isä kulta", sanoi Rikhard matalalla äänellä katsellen alas ja leikkienisänsä vyön solella. "Min' en pidä noista juonikkaista kirjaimistakellastuneella pergamentilla."

"Mutta tokihan sinä koetat opetteleida niitä tuntemaan, toivon?", sanoiherttua.

"Koetan, koetan, isä; mutta vaikeita ne ovat ja sanat niin kauheanpitkiä. Isä Luukas saapuu aina silloin, kun aurinko helottaakirkkaimmin ja metsä vihertää kauneimmin, niin ett'en tiedä, kuinkajaksankaan istua sisällä miettien miettimistään noita mustia koukeroitaja viiruja."

"Poika poloinen!" sanoi herttua Wilhelm hymyillen.

Tämän yllyttämänä jatkoi Rikhard rohkeammin:

"Ettehän tekään, jalo isäni, osaa lukea?"

"En, valitettavasti suureksi ikäväkseni", sanoi herttua.

"Herra Eerikki ei osaa myöskään lukea, eikä Osmond, eikä jokutoinenkaan. Minkä tähden minun pitäisi sitte istua ja lukea jamyötänään puristaa sulan pontta aivan kuin olisin mikäkin munkkiprinssin asemesta." Rikhard katsoi isäänsä kasvoihin ja oli allapäin,ikäänkuin olisi puoliksi hävennyt, että oli pannut isän tahdonmielevyyden epäilyksen alaiseksi. Mutta ilman tyytymättömyyden sävyävastasi herttua:

"Se kyllä on sinusta nyt vaikeata ja ikävää, sitä en ihmettele; muttasiitä koituu sinulle paljon hyvää vastaisuudessa. Minä antaisin paljo,jos kykenisin itse lukemaan niitä pyhiä kirjoja, joita nyt saan kuullaainoastaan papin esiinlukemina. Mutta sen perästä kun tämä halu minussaheräsi, ei minulla ollut opetteluaikaa, kuten sinulla nyt."

"Mutta eiväthän ritarit ja jalosukuiset kuuna päivänä opetteleitelukemaan", uskalsi Rikhard huomauttaa.

"Onko tämä sinun mielestäsi muka syy, jonka vuoksi he eivät lukutaitoatarvitseisikaan? Väärässä olet, poikani, sillä Ranskan ja Englanninkuninkaat, Anjoun, Provencen ja Parisin kreivit, ja vieläpä Norjankuningas Hakonkin osaavat kaikki lukea. Sanon sulle, Rikhard, että kuntehtiin sopimus, jonka kautta kuningas Ludvig sai takaisin Ranskanvaltaistuimen, hävetti minua huomatessani olevani yksi niitä harvojakruunun vasalleja, jotka eivät osanneet kirjoittaa nimeään sen alle."

"Mutta kukaan ei ole niin viisas ja hyvä kuin sinä, isä", sanoi Rikhardylpeillen. "Sen sanoo herra Eerikki usein."

"Herra Eerikki rakastaa ruhtinastaan liiaksi, huomatakseen hänenvikojaan", sanoi herttua. "Mutta paljoa parempi ja viisaampi olisinminä voinut olla, jos minulla olisi ollut semmoiset opettajat kuinsinulla. Ja tiedä, Rikhard, ei ainoastaan kaikki meikäläiset ruhtinaattaida lukea, vaanpa Englannissa kuningas Ethelstan tahtoo, ettäjok'ainoan jalosukuisen tulee oppia se taito. He harjoittavat lukujaanhänen omassa palatsissaan, yhdessä hänen veljiensä kanssa, lukien niitähyviä kirjoja, joita kuningas Alfred Oikeamielinen on kääntänyt heidänkielelleen."

"Minä vihaan englantilaisia", sanoi Rikhard nostaessaan päätäänuhkamielinen ilme kasvoillaan.

"Vihaat heitä! Ja minkä vuoksi?"

"Koska murhasivat kavaluudella urhoollisen Ragnar merikuninkaan!Astrida rouvalla on tapana laulaa hänen kuolinlauluaan, jota hänlauloi, kun kyykäärmeet pistivät hänet kuoliaaksi ja hän riemuitsiajatellessaan, kuinka hänen poikansa tulisivat ja antaisivat korppienherkutella anglosaksien ruumiilla. Voi, jos minä olisin ollut hänenpoikansa, kuinka olisinkaan kostanut, kuinka olisinkaan nauranutsaadessani hakata maahan noita kavaloita pettureja ja polttaa poroksiheidän asuntojaan!" Rikhardin silmät salamoivat. Kun hän puhui tuotavanhaa pohjoismaalaista kieltä, tulvivat hänen sanansa hurjana,säännöttömänä runosäkeenä, johon

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 17
Comments (0)
Free online library ideabooks.net