Kuolleet sielut

Kuolleet sielut
Title: Kuolleet sielut
Release Date: 2015-07-09
Type book: Text
Copyright Status: Public domain in the USA.
Date added: 26 March 2019
Count views: 33
Read book
1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 34

The Project Gutenberg EBook of Kuolleet sielut, by Nikolai Gogol

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and mostother parts of the world at no cost and with almost no restrictionswhatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms ofthe Project Gutenberg License included with this eBook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'll haveto check the laws of the country where you are located before using this ebook.

Title: Kuolleet sielut

Author: Nikolai Gogol

Translator: Samuli Suomalainen

Release Date: July 9, 2015 [EBook #49404]

Language: Finnish

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KUOLLEET SIELUT ***

Produced by Tapio Riikonen

KUOLLEET SIELUT

Kirj.

Nikolai Gogol

Venäjän kielestä suomensi Samuli S.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran palkitsema käännös.

W. Churberg'in romani-kirjasto.

Suomennoksia ulkomaan klassillisesta kaunokirjallisuudesta.
Toinen vuosikerta.

Helsingissä,Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa,1882.

I LUKU.

Ravintolan porttiin N.N. nimisessä läänin pääkaupungissa ajoivatkoreanlaiset, pienenlännät vaunut, jommoisissa tavallisesti kulkevatnaimattomat miehet: virasta eronneet överstiluutnantit, alikaptenit,tilan-omistajat, joilla on talonpoikia noin sata sielua, sanallasanoen, kaikki semmoiset, joita sanotaan keskinkertaiseksiherrasväeksi. Vaunuissa istui herrasmies. Ei hän ollut kaunis mies,vaan ei rumakaan; eikä hän ollut liian lihava eikä liian laiha; eihäntä saattanut sanoa vanhaksi, eikä taas niinkään, että oli liiannuori. Hänen tulonsa kaupunkiin ei nostanut mitään melua, eikä siitämitään erinomaista seurannutkaan. Olihan vaan kaksi venäläistätalonpoikaa kapakan ovella vastapäätä ravintolaa, ja nämä siinävirkkoivat toisilleen jotakin, joka koski enemmän itse ajopeliä kuinajopelissä istujata.

— "Katsos tuota", sanoi toinen. "Onpas sitäkin pyörä! Mitäs luulet?
Kestääköhän tuommoinen pyörä, jos nyt niinkuin siksi tulisi, aina
Moskovaan, vai eikö kestä?"

— "Kestää", vastasi toinen.

— "Mutta ei maar Kasaniin kestäkään".

— "Eikä kestäkään".

Siinä sen jutun loppu. Ja sitten vielä, — rattaiden saavuttuaravintolan kohdalle, tuli vastaan nuori mies, valkoisissakanevassi-housuissa, peräti kapeissa ja lyhyissä, yllään muotiatapaileva frakki, jonka alta pilkisteli maniska, ja siinä Tulassa tehtyneula, koristettu pronssisella pistolilla.

Nuori mies kääntyi ympäri, katsahti ajopeliin, pidätti kädelläänlakkiansa, jonka tuuli oli vähällä viedä, ja meni menojansa.

Rattaiden ajettua pihaan, tuli herralle vastaan ravintolan palvelija,niin vilkas ja vikkelä, ett'ei outo oikein voinut huomata mimmoisetkasvotkaan hänellä olivat. Ulos pyyhe kädessä hyppäsi tämä pitkä mies,yllään pitkä demikotonitakki, jonka selkätaive oli melkein niskassaasti. Hän heilautti kerran päätänsä ja läksi saattamaan herraa ylöspuisia portaita myöten huoneesen, minkä Luoja oli hänelle suonut. Huoneoli tavallista laatua, sillä ravintola oli myöskin tavallista laatua,toisin sanoen juuri semmoinen kuin lääninkaupunkien ravintolat ovat,joissa matkustajat kahdesta ruplasta vuorokaudessa saavat rauhallisenhuoneen torakkain kanssa, jotka luumuina kurkistelevat kaikistanurkista. Lisäksi on näissä huoneissa ovi läheiseen huoneesen ja ovenedessä aina piironki. Sinne toiseen huoneesen saa sijansa naapuri,hiljainen ja rauhallinen mies, mutta sanomattoman utelias ja halullinensaamaan tietoa matkustajan pienimmistäkin seikoista. Ulkoa oliravintola sisuksen mukainen; se oli hyvin pitkä, kahdenkertainen.Alimmainen kerta ei ollut rapattu, vaan piti julki tummanpunaisia pikkutiilejänsä, likaisen karvaisia jo itsessäänkin, vaan vielä enemmäntummentuneita pahasta ilmasta. Yläkerta oli maalattu i'än-ikuisellakeltaisella värillä. Alakerrassa oli puoteja, joissa myötiin länkiä,köysiä ja rinkuloita. Nurkimmaiseen puotiin tai oikeammin akkunaan oliottanut sijansa makuvarin myöjä, vieressään samovari (vedenkeittäjä)punaisesta vaskesta ja naama yhtä punainen kuin samovarin vaskikin,niin että kaukaa olisi luullut ikkunassa olevan kaksi samovaria, ell'eitoisella samovarilla olisi ollut pikimustaa partaa.

Matkustajan katsellessa kammiotansa, tuotiin hänen kapineensa sisään;ensinnäkin matkasäkki valkoisesta nahasta, vähän jo kulunut jaränsistynyt, josta näki, ettei se ollut ensi kertaa matkalla.Matkasäkin kantoivat sisään kuski Selifan, pikkuinen mies, pikku turkkipäällä, ja Pekko niminen passari, noin kolmenkymmenen vanha poika,päällään avara, kulunut takki, nähtävästi herralta peritty.Katsannoltaan oli Pekko vähän tuimanläntä; nenä ja huulet olivatmiehellä erittäin paksut. Matkasäkin jälkeen tuotiin vähänlainenpunapuinen lipas, varustettu visakoristuksilla, saappaan lestit jasiniseen paperiin kääritty kananpaisti. Kun kaikki nämä kapineet olituotu sisään, läksi Selifan-kuski talliin, pitämään huolta hevosista.Pekko sitä vastoin rupesi varustamaan itsellensä tilaa peräti pimeäneteisen komeroon, jonne oli jo ennättänyt tuoda päällysnuttunsa ja senmukana omituisen hajun, joka asui sen jälkeen tuodussa säkissäkin,missä oli kaikenlaisia passarin pukuun kuuluvia esineitä. Tähänkomeroon laittoi hän seinän viereen kapean vuoteen, pannen siihenjonkun patjamaisen esineen, joka oli vanunut ja runneltu kuinpannukakku. Tämä oli hänen onnistunut saada ravintolan isännältä.

Palvelijainsa laitellessa ja puuhaillessa, astui herra vierassaliin.Millaisia nämä salit ovat, sen tietää jokainen matkustaja vallan hyvin:aina samat öljymaalilla sivellyt seinät, ylhäältä mustuneet tupakansavusta ja alhaalta tummehtuneet kaikenlaisten matkustajain seljistä,semminkin sikäläisten kauppiasten, joitten oli tapana tulla toripäivinätänne kuusin seitsemin miehin juomaan omat määrätyt kupposensa teetä;— aina sama savuttunut laki; — aina sama savuttunut kynttiläkruunu,monine riippuvine lasikoristeineen, jotka heiluivat ja helisivät jokakerta kuin passari juosta puikelsi kuluneita liimakankaisia mattojamyöten, rohkeasti heilutellen tarjotinta, jossa oli teekuppeja yhtälukematon paljous kuin lintuja meren rannalla; — aina samat, kokoseinän täyttävät, öljymaalaukset; sanalla sanoen, aivan samaa täälläkuin muuallakin; se vaan eroituksena, että täällä oli yhdessä kuvassaVellamon neitoselle laitettu niin suunnattoman suuri rinta, etteilukija luullakseni ole mointa nähnytkään. Tuommoista luonnon leikkiämuutoin huomaa kaikenlaisissa historiallisissa maalauksissa — tieskuka niitä mistäkin ja milloinkin on tuonut Venäjän maahan. Joskus ovatniitä tuoneet meidän ylimyksetkin, taiteen suojelijat, osteltuaan niitäItaliasta sikäläisten kuskiensa neuvosta.

Herra otti lakin päästänsä ja päästi kaulastansa vesikaaren värisenvillahuivin, jommoisia naineille miehille tekevät vaimot omin käsin,liittäen lahjaansa soveliaita neuvoja siitä, millä muotoa huivi onkaulaan käärittävä. Kuka semmoisia nuorille miehille tekee, sitä minäen tiedä; kuka heidät ties; minulla ei ole milloinkaan ollut semmoisiahuiveja. Päästettyään huivin kaulastansa, tilasi herra päivällistä.Sillä välin kuin hänelle tuotiin tavallisia ravintolan ruokia,nimittäin: lientä piiraisen kanssa, jota varta vasten säilytetäänviikkokausia, aivot herneiden kanssa, paistettua makkaraa kaalinkanssa, metsäkanan paisti, suollakurkki ja iankaikkinen makea piirakka,aina altis palvelemaan; sillä välin kuin hänelle kaikkea tätätarjottiin, osa lämmitettynä, osa kylmänäkin, pani hän ravintolanpassarin puhumaan kaikkea joutavata: kuka muka tässä oli isäntänä ennenja kuka nyt ja paljonko ravintola antoi tuloja ja onko isäntä suurilurjus, johon passari tapansa mukaan vastasi:

— "Suuri roisto se on, hyvä herra!"

Niinpä on sivistyneessä Venäjänkin maassa nykyjään paljon kunnonihmisiä, jotka ravintolassa syödessään eivät saata olla puhelemattapassarin kanssa, välistä tehden lystiä ivaakin hänestä. Yleensä tämämatkustaja ei kysellytkään pelkkää jonkin joutavata; hän tiedustelierinomaisen tarkasti, kuka on kaupungin kuvernörinä, kukapresidenttinä, kuka prokuratorina, sanalla sanoen, ei unohtanutainoatakaan virkamiestä. Vielä suuremmalla tarkkuudella, milt'ei oikeinosan-otolla tiedusteli hän kaikkia eteviä maanviljelijöitä; kuinkamonta sielua talonpoikia kelläkin on, kuinka kaukana kaupungista kukinasuu, minkä luonteinen mikin on ja kuinka usein kaupungissa käypi;oliko heidän läänissänsä ollut kipuja, kuolettavia lavantauteja, koviavilutauteja, rokkoa ynnä muuta sellaista, ja kaikkea tätä tiedustelihän sillä tapaa ja niin tarkasti, että tuo nähtävästikin oli enemmänkuin pelkkää uteliaisuutta.

Matkustajan ryhdissä oli jotakin mahtavata, ja nenäänsä niisti hänsangen suurella melulla. Ties miten hän siinä menetteli, mutta torvenavaan hänen nenänsä pauhasi. Tämä, nähtävästi aivan viaton, ansio tuottihänelle kumminkin paljon kunnioitusta passarin puolelta, niin että tämäjoka kerta, kuin nenä soi, heilautti tukkaansa, asettui nöyrempäänasentoon ja koukistaen niskaansa kysäisi: mitä suvaitsette? Päivällisensyötyänsä, herra joi kupin kahveeta ja istui sohvaan, pannen selkänsänojaksi tyynyn, joita venäläisissä ravintolissa kimmoavain villainasemesta täytetään jollakin, joka on hyvin paljon tiilin ja katukivenkaltaista. Siinä rupesi hän haukottelemaan ja käski saattaa itsensäkamariinsa, jossa kävi pitkäkseen ja makasi kaksi tuntia. Levättyänsähän kirjoitti ravintolan palvelijan pyynnöstä paperilapulle arvonsasekä ristimä- ja sukunimensä, ilmoitettavaksi, niinkuin pitää,polisille. Portaita alas kulkeissaan luki palvelija paperistatavaamalla:

"Kollegian-neuvos Pavel Ivanovitsh Tshitshikow, tilanomistaja,yksityisissä asioissa".

Ravintolan passarin yhä vielä tavaillessa paperilappua itse PavelIvanovitsh Tshitshikow läksi kaupungille ja näkyi olevan siihentyytyväinen, sillä tämä ei ollut minkään puolesta huonompi muitakaanläänin kaupunkeja. Räikeästi pisti silmään kivikartanojen keltainenväri ja ujona asui puutalojen harmaa karva. Talot olivat yhden-,kahden- ja puolentoista-kertaisia ja varustettuja alin-omaisellaullakkokerroksella, joka läänin arkitehtien mielestä on varsin kaunis.Paikoin nämä talot näkyivät joutuneen kadoksiin keskelle katua, leveätäkuin hyväkin keto, ja keskelle loppumattomia puulaipioita; toisinpaikoin ne taas ryhmäytyivät yhteen, ja siellä oli enemmän liikettä javilkkautta. Siellä täällä näki puotikilpiä, joista sade oli melkeinnäkymättömiin kuluttanut rinkelit ja saappaat; toisissa näki sinisethousut ja niitten alla jonkun "Enkelskalaisen" räätälin nimen. Missäoli hattu- ja lakkipuoti ja kirjoitus: "Vasili Fedorow Saksanmaalta";missä taas oli kilvessä billiardi ja kaksi pelaajaa semmoisissafrakeissa, jommoisissa meillä teatereissa vieraat astuvat viimeisessänäytöksessä näkymölle. Pelaajat olivat juuri tähtäämässä kepeillänsä,kädet vähän koukussa taaksepäin ja sääret vinossa, niinkuin niillävast'ikään olisi tehty keikaus ilmassa. Kaiken tämän alla olikirjoitus: "Tässä kans yks ravintola". Paikoin oli itse kadullapöytiä, joilla oli pähkinöitä, saippuata ja saippuan näköisiärenikoita. Tuolla taas oli krouvi ja sen kilvessä paksu kala ja kalassakahveli. Mutta kaikista enimmän näkyi mustuneita kaksipäisiä valtionvaakunoita, kotkia, joiden sijassa nykyjään jo on lyhyt ja selväkirjoitus: "Viinaa". Katu oli joka paikassa huononlainen. Katsahtipamatkustaja kaupungin puistoonkin, jossa oli hoikkia puita, huonostijuurtuneita ja alhaalta varustettuja kolmikulmaisilla, kauniistivehreiksi maalatuilla pönkillä. Vaikk'eivät nämä puut olleet kaislojapitemmät, niin oli niistä kumminkin sanomalehdissä, tulituksestapuhuttaessa, sanottu näin: "Kaupungin hallituksen kiitettävänhuolenpidon kautta on kaupunkimme saanut koristuksen, nimittäinpuiston, jonka tuuheat, leveälatvaiset puut suovat siimestäkesän heltehessä", ja edelleen: "oli liikuttavaista nähdä,kuinka kaupunkilaisten sydämmet sykähtelivät kiitollisuutensaylenpalttisuudessa ja vuodattivat kyyneleitä kiitoksen osoitteeksiherra pormestaria kohtaan". Tiedusteltuansa sitten polisipalvelijalta,mikä on lyhin tie, jos tarpeeksi tulisi, kirkolle, virastoihin,kuvernörin talolle, lähti hän vilkaisemaan jokeakin, joka juoksikaupungin halki. Tiellä repäisi hän pylväästä siihen naulatunilmoituslehden eli afiskan, lukeakseen sen huolellisesti kotonaan, loitarkan silmäyksen sievänlaiseen naiseen, joka kulki laudoista tehtyäkadunviertä ja jonka takana kulki lakeija-poika livrea-puvussa, kantaenmyttyä. Vielä kerran katsahti matkustaja ympärillensä, ikäänkuinpainaakseen mieleensä paikat ja tienoot; sen jälkeen meni hän kotiasuoraan omaan kamariinsa, ravintolan passarin vähän kannatellessa häntäportailla. Juotuansa teetä, istahti hän pöydän ääreen, käski tuodakynttilän, otti taskustaan afiskan, asetti sen lähelle kynttilää jarupesi lukemaan, hieman sirristäen oikeata silmäänsä. Afiskassa eiollut mitään erinomaista; olihan vaan ilmoitettu näytettäväksiKozebue'n draama, jossa Rollan osan näytti hra Poplevin, Koran osanneiti Sjablow, muut jäsenet olivat sitäkin vähemmin huomionansaitsevia; mutta hän luki ne kumminkin kaikki, saapuipaparterrin hintaankin asti ja sai tietää, että afiska oli painettulääninhallituksen kirjapainossa; käänsi sitten afiskan, nähdäkseen,eikö toisellakin puolen olisi jotakin, mutta mitään löytämättä, hierasisilmiään, taivutti afiskan sievästi kokoon jälleen ja pani senlippaasensa, johon hänellä oli tapana panna kaikki, mitä vaan sattui.Päivänsä päättyi muistaakseni muutamaan palaseen kylmää vasikanlihaa,pullolliseen kislatshi-sahtia ja sikeään uneen "kaiken nenämahdinvoimalla", niinkuin muutamissa paikoin laveata Venäjän valtakuntaa ontapana sanoa.

Koko huomispäivä kului vieraissa-käymiseen. Matkustaja läksikunniaterveisille kaikkien virkamiesten luokse. Kävi kunnioituksellakuvernörin luona, joka, niinkuin Tshitshikowkin, ei ollut lihava, eikälaiha, kantoi Annan ristiä kaulassaan, ja huhuiltiinpa niinkin, ettäoli hänet esitelty jo tähdenkin saantiin. Yleensä oli kuvernöri varsinhyväntahtoinen mies, joka joskus omin käsin neuloi korko-ompelustakin.Sieltä meni Tshitshikow varakuvernörin luokse, sitten prokuratorin,presidentin, polisimestarin, viina-arendatorin, kruunun tehtaittenpäällikön luokse, sitten … sääli sentään, että on niin vaikea muistaakaikkia tämän maailman mahtavia. Olkoon kylliksi sanottu, ettämatkustaja osoitti tavatonta vireyttä vieraissa-käymisen asiassa:kävipä hän kantamassa kunnioituksensa hospitalihallitukseninspehtorille ja kaupungin arkitehtille ja senkin jälkeen vielä istuivaunuissa kauan aikaa, mietiskellen, kelle muka vielä olisi visititehtävä, mutta muita virkamiehiä ei enää kaupungissa ollut.Keskusteluissaan näitten vallan päällä olijain kanssa, osasi hän oikeintaitavasti imarrella kutakin. Kuvernörille viittasi hän noin ikäänkuinsivumennen, että niinhän tähän lääniin tulee kuin mihin paratiisiinikään, että tiet ovat kaikkialla kuin samettia ja että ne hallitukset,jotka nimittävät viisaita virkamiehiä, ansaitsevat suurta kiitosta.Polisimestarille virkkoi hän jotakin varsin mielistelevää kaupunginpolisipalvelijoista; mutta puhellessaan varakuvernörin ja presidentinkanssa, jotka olivat vasta valtioneuvoksia, sanoi hän heillevahingoissa "herra kenrali", mikä heitä erittäin miellytti. Tästäkaikesta oli seurauksena se, että kuvernöri kutsui häntä samana päivänäluokseen yksinkertaiseen illanviettoon, samoin muutkin virkamiehet,kuka päivälliselle, kuka pikku korttiseuraan, ken teetä juomaan.

Itsestänsä matkustaja näkyi puhuvan vähän ja vältellen ja jos puhuikin,niin teki sen vaan noin yleisissä lauseissa, huomattavalla kainoudella,ja olivat hänen lauseensa silloin vähäsen niinkuin oppineita: hän mukaon vaan mitätön mato ja matkamies tässä maailmassa eikä ansaitse ettähänestä paljon lukua pidetään; hän on paljon saanut kokea aikoinaan,kärsinyt palveluksessa vääryyttä totuuden tähden; hänellä on ollutpaljon vihamiehiä, jotka ovat uhanneet hänen henkeänsäkin; nyt häntahtoo asettua rauhaan ja hakee soveliasta olopaikkaa ja, tultuansatähän kaupunkiin, on pitänyt ensimmäisenä velvollisuutenansa kantaakunnioituksensa sen ensimmäisille virkamiehille. Siinä kaikki, mitäkaupungissa saatiin tietää tästä vieraasta, joka ei suinkaan olluttulematta kuvernörin luo illanviettoon.

Valmistuksiin tätä illanviettoa varten meni häneltä kolmatta tuntia, jatällöinpä hän osoitti semmoista huolellisuutta pukeutumisessa, ett'eimointa kaikin paikoin näekään. Nukahdettuansa hiukan päivällisenjälkeen, käski hän tuoda pesuvettä ja hieroi sanomattoman kauansaippualla poskiansa, pönkittäin niitä sisästä päin kielellä, ottisitten ravintolan passarin olalta pyyhkeen ja kuivasi sillä pyöreätkasvonsa, alkain korvain takaa ja pärskäytettyään pari kertaa passariasuoraan kasvoihin. Sen jälkeen pani hän peilin edessä kaulaansamaniskan, nykäsi kaksi nenästä ulos pistäynyttä karvan haituvaa, jaheti sen jälkeen oli hänen päällään frakki puolukan karvaisesta,valkosäkenisestä kankaasta.

Tällä tapaa puettuna läksi hän omissa vaunuissaan ajamaan sanomattomanleveitä katuja myöten, joita niukasti valaisivat sieltä täältäpilkoittelevat valot akkunoissa. Kuvernörin talo oli kumminkin valaistukuin varsinaista baalia varten; lyhdyillä varustetut kaleskat,ulko-oven edessä kaksi santarmia, eturatsastajain huudot kaukaa;sanalla sanoen kaikki niinkuin olla pitää. Saliin tultuansa täytyiTshitshikow'in sulkea silmänsä, sillä kynttiläin, lamppujen ja naistenpukujen loisto oli kauhean häikäisevää. Kaikki oli valon vallassa.Mustia frakkeja vilkahteli ja liikkueli yksitellen ja parittain siellätäällä niinkuin liikkuelee kärpäsiä valkoisen kimaltelevan sokerinpinnalla heinäkuun poutaisella säällä, koska vanha emäntäpiika hakkaaja pienentää sitä säihkyileviin palasiin laudalla avonaisen akkunan;lapset kaikki

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 34
Comments (0)
reload, if the code cannot be seen
Free online library ideabooks.net