Irja: Kuvaus

Irja: Kuvaus
Category:
Title: Irja: Kuvaus
Release Date: 2016-04-07
Type book: Text
Copyright Status: Public domain in the USA.
Date added: 27 March 2019
Count views: 31
Read book
1 2 3 4 5 6

The Project Gutenberg EBook of Irja, by Väinö Kataja

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and withalmost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away orre-use it under the terms of the Project Gutenberg License includedwith this eBook or online at www.gutenberg.org/license

Title: Irja Kuvaus

Author: Väinö Kataja

Release Date: April 7, 2016 [EBook #51684]

Language: Finnish

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK IRJA ***

Produced by Tapio Riikonen

IRJA

Kuvaus

Kirj.

VÄINÖ KATAJA

Boman ja Karlsson, Hämeenlinna, 1901.

1.

Hän oli saanut huoneensa järjestetyiksi ja istahti tyytyväisempänäkeinutuoliin. Kova homma oli Irjalla ollutkin, pannessaan kuntoonhuoneita. Entinen opettaja oli ollut miehenpuoli eikä ollut välittänytniin minkäänlaisesta siisteydestä. Tulla outoon paikkakuntaan, outoihinoloihin ja ummehtuneisiin kansakouluhuoneisiin, se ei suinkaan tuntunuthauskalta.

Mutta puuhatessa alkoi Irjasta vähitellen näyttää vähän enemmänkodikkaalta ja hauskemmaltakin. Kun saisi vielä kukkia ikkunalle jasomemmat verhot… Mutta olihan vielä aikaa hommailla ennenkuin koulualkaisi.

Hän keinutteli tuoliaan ja hyräili jotakin laulunnuottia. Kyllä näyttiaika hauskalta, eivätkä ihmisetkään, joita hän oli puhutellut,tuntuneet vastenmielisiltä. Koulurakennus oli melkein uusi, komeallapaikalla, korkealla mäellä, josta näkyi kauas kylälle, leveälle joelleja suurille vaaroille joen toiselle puolelle. Toisesta ikkunasta näkikirkon, tapulin suuret, valkoiset luukut ja kirkkomaan korkeankuusikon. Ei ollut Irja seutua niin suurenmoiseksi osannutkuvitellakaan. Oli luullut, että näin kaukana Pohjolassa jo vastaaLappi leivätön, että seutu on tasainen ja rämeinen, että vaivaiskoivutovat pulskimmat puut ja että asukkaat käyvät poronnahkatamineissa.Häntä kummastutti nähdä hyvin viljeltyjä maita, niin kirkkaan sininentaivas ja korkeita vaaroja, jotka muistuttivat mieleen lapsuudenkultaiset päivät…

Hän unohtui katselemaan ulos leveälle joelle, — joka, kuin kaarenakulkien, vuolaana virtaili ja kierteli somia saaria, — vastapäätäoleville kukkuloille, jonne syyskuun aurinko niin kumman kelmeästipaistoi… Olikin yhä niin lämmin ja hauska sää, tuntui kuin kesä vieläkertaisi jälkensä, kuin vielä kerran tahtoisi mieleen painaa ollutta,lyhyttä ilon aikaa. Paikoin jo koivun lehti oli kellastunut, muttapihlajat punoittivat lehdikköjen keskeltä kuin mansikat mättäistään.

Silmä ihaili seutua, mutta ajatus kiiti kaukana, tuli ja meni. VäliinIrja raskaasti huokasi, väliin hymyili muistoilleen. Hän oli vielä niinnuori. Pari vuotta oli ollut opettajana, sitten kun seminaarista pääsi.Ja hän oli kaunis ja verevä. Sen hän tiesikin hyvin. Sillä hänelle oliniin monet kerrat sitä vakuutettu…

Kaunis! Kaunis! Hän nousi keinutuolista, silmätäkseen kuvastimeen javakuuttaakseen itselleen, ettei hän ollut rumentunut matkalla… Kyllähän oli kaunis…

Olihan hän saanut niin paljon todistuksia kauneudestaan. Aivanhan nehurjina hölmäsivät kantapäillä seminaarissakin. Melkein poikkeuksettane olivat häneen rakastuneet, kaikki miesoppilaat. Sekin Oukka parka,vaikka oli silmäpuoli… hyi!

Siellä, missä oli viime vuoden ollut opettajana, oli ollut monta hyvinromanttista lemmenseikkailua. Mutta yksikään niistä ei ollut tehnythäneen syvempää vaikutusta. Ja piloillaan hän useinkin oliviehätysvoimaansa käyttänyt, nähdäkseen, oliko se pysynytentisellään…

Ne olivat niin pienimäisiä, ne kosijat. Ei ainoatakaan, johon olisivoinut todella luottaa. Oli sentään muuan vanhapoika, rikas ja hyvässäasemassa. Hänenkin vanhan sydämensä Irja oli saanut lämpenemään, jahänestä hän saikin vastusta pitemmäksi aikaa. Mutta kun vanhapoika kävikertomaan tunteitaan, niin Irja nauroi hänelle vasten naamaa…

Häntä nauratti vieläkin, muistellessaan sitä kosintaa…

Kansakoulunopettajia oli ollut joka sormelle, ja kerran olitarkastajakin lämminnyt. Mutta ei tahtonut Irja mistään hinnastaopettajan rouvaksi, elämään niukasti ja nälkää näkemään. Korkeammallehän pyrki. Hänelle oli vakuutettu, että hänen suloutensa kyllä hankkiihänelle miehen, joka on kaikin puolin sovelias…

Papin rouvaksi hän tahtoi. Kerran oli jo näyttänyt siltä, mutta äkkiätuuli kääntyikin. Se oli tapahtunut siellä, missä oli ensi vuottaopettajana. Joululuvan aikana hän tutustui pappilan nuoreen"maisteriin", joka luki papiksi, se oli pitkä ja pulska herra. Hänkinrakastui hurjasti ja kertoi kaikki tunteensa Irjalle. Siihen kosintaanoli Irjakin myöntynyt, ja he olivat yhdessä kuvailleet onnen kultaisiapäiviä jossakin sievän sievässä pappilassa. Sormukset oli päätettyostaa. Kaikki oli valmiina…

Mutta joululuvan loputtua maisteri matkusti Helsinkiin lukujansajatkamaan. Eikä ainoatakaan kirjettä lähettänyt, vaikka oli niinvannonut ja luvannut… suudellut ja puristellut ja halaillut…heittiö…

Irjan katseeseen ilmausi jäinen ilme ja kasvot kovenivat hänenmuistellessaan sitä viimeistä hyvästiä. Kuinka se katala olilikistäynyt likelle ja puhunut niin tulista, intohimoista lemmenkieltä.

Se olikin ainoa lemmenseikkailu, joka oli häneen jälkensä jättänyt. Hänmuisteli sitä aina katkerana ja oli miettinyt monenlaisia keinojakostaakseen. Mutta nythän se alkoi olla vanha asia, eikä hän sitämielellään tahtonut muistella. Toisinaan, yksin ollessa, se sentäänjohtui mieleen ja harmitti… harmitti varsinkin nyt, kun oli kuullut"maisterin" menneen kihloihin erään hyvin ylhäisen tytön kanssa…

Viereisestä huoneesta kuului kolinaa. Siellä Pitkä-Riika vielä siistija puhdisteli. Se oli kielevä akka, joka oli Irjalle kertonut kaikkikylän merkillisyydet ja pienen, kuvaavan palasen entisten opettajainelämästä. Riika tuntui tietävän kaikki…

Minkälaisia lienevät tämän pitäjän nuoret? johtui Irjalle äkkiämieleen. Riika kyllä tietäisi. Mutta piti olla varovainen ja kauttarantain tiedustella.

Ja kun Riika oli lopettanut siistimisen, kutsui Irja hänet puheilleen.Hän tiedusteli vähän mitäkin, päästäkseen puheen alkuun. Ja vihdoin hänkysyi:

"Kuinka onkaan? Onko täälläkin apulainen?"

"Onhan se. Rokonarpinen, punapäinen ja muutenkin ruma roikale. Vaansaarnamies on hyvä", selitti Riika.

"Hm. Vai niin. Ja nainut mies?"

"Tietenkin. Kolme lastakin jo. Eikö opettaja ole vielä pappilassakäynytkään?"

"En vielä. Onko pappilassa nuorta väkeä?"

"Ei vallan. Tämä nuorin poika Akseli, joka kuulutaan nyt pian papiksivihittävän, on sekin jo matkustanut pois. Ei ole pappilassa talonväkeämuita kuin rovasti ja rovastinna. Akseli-herra oli morsiamineen täälläkesällä. Menneellä viikolla he vasta matkustivatkin."

"Vai niin. Ei tässä pitäjässä taida nuorta väkeä olla lainkaan?" kysyi
Irja, koettaen naureskella.

"Onhan toki. Mutta ei ole herrasväkeä juuri. Vaan nuoria on, onnuorisoseurakin."

"Niin todellakin. Kuulin tuolla taipaleella, että täällä onnuorisoseurakin."

"Eikö opettaja kuulu nuorisoseuraan?"

"Olinhan minä toisinaan iltamissa, mutta en ole vakinaisena jäsenenäollut. Senkin pitäjän nuoriso, jossa viime vuoden olin opettajana, olivallan raakalaisia ja heittiöitä. Ei siellä juuri huvikseen käynyt."

Riika alkoi selittää nuorisoseurasta minkä tiesi. Toiset sitälaittavat, toiset kiittävät. Silloin oli seura ollut parhaassakukoistuksessa, kun Kanervan isäntä oli esimiehenä. Oli ollutnäytelmiä, kuvaelmia ja paljon muuta hauskaa. Mutta Kanerva olisuuttunut jostakin ja heittänyt seuran oman onnensa nojaan. Sittemminoli kuulunut, että seuran jäsenet olivat käytöksellään häväisseetitsensä ja seuransa.

"Talonpoikako se Kanerva on?" kysyi Irja.

"Niin on. Tästähän näkee Kanervalle. Se on tuo vaaleanvihreä talo tuonmäen kumpulalla", selitti Riika, viitaten sormellaan ulos.

Irjan silmää oli talo miellyttänyt jo tullessa. Se oli paljon siistimpikuin muut talonpoikaiset talot, ja pieni puutarha oli mitähuolellisimmin hoidettu.

"Se on sievä ja siisti talo. Aivan kuin herraskartano. Puutarhakin onmiellyttävä", sanoi hän Riikalle.

"Herraslähtöä siinä onkin isäntä."

"Niinkö? Entäs emäntä?"

"Ei siinä vielä emäntää olekaan. Nuorimieshän Kanervan isäntä onkin,nuori naimaton mies."

Irjan uteliaisuus heräsi yhä enemmän. Mikä mahtoi hän olla, joka oliosannut talonsa niin miellyttäväksi laittaa ja hoitaa puutarhaansa niinhyvin?

Riika tuntui tietävän paljon ja puhella lörpötteli yhtä ja toista
Kanervan isännästä, mutta ei siitä, josta Irja olisi tahtonut tietää.

"Onko Kanerva täänpitäjäläisiä?" hän kysyi kesken Riikan kertomisen.

"Ei ole. Hän on muuttanut tänne etelästä päin. Hän osti tuon talonpuhtaalla rahalla, ja sittemmin hän on laittanut sen kaikin puolinkuntoon. Vasta mennä kesänä päärakennus laudoitettiin ja maalattiin.Sanotaan hänen olevan rovastin poika. Viisas mies hän minusta on,vaikka huhu kertoo hänen täytyneen jättää lukunsa kesken huonon oppinsavuoksi."

"Vai niin. Kummapa, ettei hän ole nainut, vaikka hänellä on talokin."

"Onhan siitä puhuttu paljonkin. Välisti on hänelle annettu yhtä,välisti toista, vaan ei ole enempää kuulunut. Kerran sanottiin hänennaivan piikansa, ja paljon hotisi ja huusi maailma. Mutta turhaa oli.Piika palveli kaksi vuotta… eikä kuulunut sen enempää eikä pahempaa.Muuten hän onkin niin salaperäinen mies, ettei hänen toimistaan vähälläselvää ota. Hauska mies ja kelpo isäntä."

"Tekeekö hän itsekin työtä?"

"Tietenkin. Niinkuin renki. Ja hyvä työmies onkin."

Irjan teki mieli kysellä vielä yhtä ja toista, mutta hän hillitsiuteliaisuutensa. Riika oli paljon kertonut entisten opettajainyksityisiä asioita, eikä ollut epäilemistäkään, ettei hän tekisi samoinnytkin, jos varomattomasti menisi utelemaan. Näyttikin siltä kuin Riikaolisi tuntenut Irjan ajatukset, sillä hän ei lakannut kiittelemästäKanervaa, vaikka Irja koetti mennä muihin puheisiin. Riikan silmätkiiluivat niin kummasti, suu hymysi, ja vastenmielisen liehakoiva olihänen puhetapansa. Monta kertaa hän lähestyi Irjaa, tahtoi silitellähiuksia ja liverteli:

"Kuinka opettaja on kaunis ja suloinen."

Alussa se huvitti Irjaa, mutta sitten tuntui vastenmieliseltä, ja hänenoli pakko muistuttaa Riikaa siitä.

"Kumma, kun te näin kauas tulitte opettajaksi, kun ette mennytEtelä-Suomeen!" virkkoi Riika, kun Irja siirsi hänen ison kämmenensäpois hiuksistaan.

"Tahdon nähdä tätä Pohjolaakin", vastasi Irja.

"Tämä on köyhä ja kylmä maa… ja vähän on täällä herroja."

Riika sanoi sen pistelevällä äänellä, ja silmissä salamoi kuin riemuntuli, kun hän katsoi Irjaa.

Irjalla pyöri jo kiivas vastaus huulilla, mutta hän nielaisi sen jatunsi vaistomaisesti, että hän, vaikka oli koettanut ollavarovainenkin, kuitenkin oli jo liian paljon sotkeutunut puheisiin tuonluikertelevan, kavalan vaimon kanssa.

"Joko Riika on kaikki siistinyt?" hän kysyi virallisella äänellä jakatsoi Riikaa tuimasti.

Näytti siltä kuin Riika olisi vähän hämmästynyt ja hölmistynyt, kunvitkaan vastasi:

"Kyllä, kaikki on siistitty."

Ja aikoi pistää kättä hyvästiksi. Mutta samalla he, kumpikin yhtaikaa,huomasivat maantiellä hevosen menevän. Ajaja seisoi pitkällä lavalla,ja hevonen käveli raisusti.

"Kas, tuossa nyt Kanervan isäntä ajaa", sanoi Riika äskeiseen tapaansaja osoitti sormellaan tielle.

Melkein väkisten seurasivat Irjan silmät ajajaa. Hän huomasi, ettähevonen oli kaunis, hiilimusta, että harja heilui roimasti senkävellessä, ja että lavalla seisova mies oli keskikokoinen ja ettähänellä oli pitkävartiset pieksut jalassa ja päässä musta lierihattu,jonka alta näkyi punainen, vankka niska ja korvallisella vähän vaaleaatukkaa.

"Siinä on komea hevonen", sanoi Riika. Hänen teki mieli vielä jatkaa,mutta Irja lausui:

"Niin, jos Riikalla on kaikki valmiina, niin…"

Riika ymmärsi, sanoi hyvästi ja läksi. Mutta kun Riika oli saanut ovensuljetuksi, riensi Irja ikkunan pieleen, josta näki selvästi tielle,aina Kanervan pihalle asti, ja katseli menevän jälkeen. Ei Irjaymmärtänyt itsekään, miksi niin teki; oli vain halu nähdä, minkälainenmies Kanerva oli. Hän huomasi, että vartalo oli siro ja miehekäs, ettähartiat olivat pystyt ja koko asento ajajan seistessä kärryn lavallahyvin miellyttävä…

Hän katseli, kunnes näki Kanervan kääntyvän pihaansa, hyppäävän alaslavalta ja rupeavan riisumaan hevosta. Kasvoja hän ei voinut eroittaa,mutta liikkeet näyttivät notkeilta ja reippailta.

Sitten hän istahti taas keinutuoliin ja alkoi hyräillä. Mutta ei saanutajatuksiaan pois äskeisestä…

Nuori, naimaton mies… noin sievä talo. Mitähän miehiä lienee? Olivarmaan hyvin ruma, tyhmä ja sivistymätön. Papin poika? Varmaanpuolihupsu, joka ei muuhun pystynyt kuin maanviljelijäksi. Kanerva?Kanerva?

Irja muisteli nähneensä tuon nimen, nähneensä tai kuulleensa. Muttamissä?

Hän muisteli ja mietiskeli.

Ja äkkiä hän muisti nähneensä sen monet kerrat sanomalehdissä, väliinpienien novellien alla, väliin johtavissakin kirjoituksissa. Mutta seei voinut olla tämä Kanerva. Ei. Mahdotonta. Hän muisti kerranleikanneensa jostakin sanomalehdestä pienen pätkän, joka häntämiellytti ja jonka alla oli nimi: Yrjö Kanerva. Hän haki kätköstään senja luki uudelleen. Se oli luonnonkuvaus, lyhyt, sattuva, ja siinäilmeni niin kumman vieno kaipauksen ja surun tunne, että… että se eivoinut olla raakalainen eikä talonpoikainen mies, joka sen olikyhännyt. Yrjö Kanerva kai oli joku nuori, vasta-alkava kirjailija.Mikä lienee tämän Kanervan ristimänimi?

Irja ei ollut tullut kysyneeksi sitä Riikalta. Olkoon mikä hyvänsä.
Yrjö Kanerva hän ei ole. Kaikkea muuta.

Hän koetti vakuuttaa itselleen, että tuo, jonka sievä talo sopi somastinäkymään tähän hänen ikkunaansa, ei millään muotoa voinut olla YrjöKanerva. Oli varmaan joku Jooseppi, Juho tai Joosua. Mitä hänellä olisikirjoittamista?

Mutta sitten hän muisti, että juuri tämä Kanerva oli ollutnuorisoseuran esimiehenä. Totta kai hänellä sentään lienee jonkinlaisiaajatuksia…

Ja tuo hänen sievä talonsa, sen ympäristö ja siisteys jo todistivat,että isännän täytyi olla tavallisesta talonpojasta poikkeava.

Hänen uteliaisuutensa oli herännyt. Hän tahtoi saada varmuuden, olikotämä Yrjö Kanerva. Väliin hän suuttui omille ajatuksilleen ja koettipäästä muihin mietteisiin. Mutta sitten hän huomasi, että hänelläolikin kauppiaaseen asiaa. Sopi lähteä, niin samalla sai kulkeaKanervan talonkin ohitse.

Hän puki ylleen siron kävelykappansa, somisti hiuksensa ja katselikuvastimeen monet kerrat.

— Ehkäpä kuulen jostakin, onko hänen ristimänimensä Yrjö, — ajattelihän hattua päähän pannessaan.

Hän laskeusi alas tielle ja silmäili ympärilleen vainioille, joiltakorjattiin viimeisiä eloja. Tie oli kuiva ja sileä, ja päivä paistoiherttaisen lämpimästi lännestä. Lähestyessään Kanervaa hän näkiäskeisen mustan hevosen tulevan pihasta päin, kuormana sidotuitalyhteitä. Ajaja sattui olemaan toisella puolella kuormaa, niin etteiIrja nähnyt häntä…

Mutta juuri kun hän ehti tienhaaraan, kääntyi hevonen, ja Irja tunsiajajan äskeiseksi mieheksi, jota Riika oli sanonut Kanervanisännäksi…

Silmänräpäyksen ajan he katsoivat toisiaan silmiin, mutta sittenKanerva käänsi katseensa ja käveli kuorman vieressä miesnämuukalaisena, ja Irja astui kauppiaaseen päin.

— Tuossa hän oli, — ajatteli Irja. — Eipä ollut häävin näköinen.Samanlainen kuin muutkin talonpojat. Mutta siinä sittenkin oli jotakin,mikä… mikä… ei ollut talonpoikaista…

Palatessaan Irja tapasi hänet taas. Nyt hän seisoi lavalla javihelteli… ja ajoi menemään pihaan…

Koululle päästyään Irja päätti, ettei se ollut sittenkään Yrjö Kanerva,vaan joku Jooseppi, Juho tai Joosua… ja riisui hattunsa ja kappansakuin pettyneenä.

Mutta seuraavana päivänä, kun Riika tuli koululle jollekin asialle, hänei malttanut olla kysymättä:

"Onko Kanervan isännän ristimänimi Yrjö?"

"Onpa tietenkin. Yrjö on."

Irja jäi sanattomaksi ja katseli kauan aikaa Kanervalle päin…

2.

Syksy pysyi edelleen lämpöisenä ja kuivana.

Koulutuntien

1 2 3 4 5 6
Comments (0)
reload, if the code cannot be seen
Free online library ideabooks.net