Tuskaa: Kuvaus raukoilta rajoilta

Tuskaa: Kuvaus raukoilta rajoilta
Category:
Title: Tuskaa: Kuvaus raukoilta rajoilta
Release Date: 2016-06-20
Type book: Text
Copyright Status: Public domain in the USA.
Date added: 27 March 2019
Count views: 27
Read book
1 2 3 4 5 6

The Project Gutenberg EBook of Tuskaa, by Väinö Kataja

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and mostother parts of the world at no cost and with almost no restrictionswhatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms ofthe Project Gutenberg License included with this eBook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'll haveto check the laws of the country where you are located before using this ebook.

Title: Tuskaa Kuvaus raukoilta rajoilta

Author: Väinö Kataja

Release Date: June 20, 2016 [EBook #52384]

Language: Finnish

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK TUSKAA ***

Produced by Tapio Riikonen

TUSKAA

Kuvaus Raukoilta rajoilta

Kirj.

VÄINÖ KATAJA

Hämeenlinnassa,Arvi A. Karisto Oy,1907.

I.

Täyttä vauhtia hurisi juna Pohjanmaalle. Toisen luokan vaunussa lojuihuolettomassa asennossa nuori, komea herrasmies. Hän oli laittautunutaivan ajanmukaisimpaan pukuun, ja hänen hienoista kasvoistaan saattoipäättää, että hän oli hemmotellen kasvatettu ja ettei hän ollutpuutteen päiviä elämässään nähnyt.

Ulkona oli jo pimeä. Talvipäivä on niin peräti lyhyt Pohjolassa, sammuuheti kun valkeneekin. Nuori matkustaja koetti kuluttaa aikaansalukemalla, mutta usein hän silmäsi kelloonsa ja haukottelityytymättömänä. Ei ollut puhekumppania ketään. Matkustajat olivat sitämukaa vähenneet, mitä pohjoisemmaksi tultiin, niin että hän nyt istuivaunussa aivan yksin.

Junan pysähtyessä asemille hän riensi ulos jaloittelemaan. Näki paksujalumikinoksia luoduksi huoneiden seinämille ja käytävien väliin.

— Onpa täällä lunta, — hän ajatteli. — Näkyy, että tullaan
Pohjanmaalle.

Hänestä alkoi tuntua jo somemmalta, mitä pohjoisemmaksi pääsi.

— Kunhan nyt tämä viimeinen taival katkeaisi, jotta pääsisi tästätoisenlaiseen kyytiin, — ajatteli hän ja haukotteli mielihyvästä,oikaisten levänneitä jäseniään.

Nuori matkustaja oli metsänhoitaja, joka oli hakenut itselleenviransijaisuuden aina Lapista asti. Hän oli nimeltään WaltteriUlfsköld, kotoisin Etelä-Suomen rikkaimmalta kulmalta. Ei ollut hänkoskaan käynyt näinkään pohjoisessa. Mutta hänen oli pitkät ajat tehnytmielensä Lappiin. Hän oli kuullut niin paljon kerrottavan Lapinelämästä, niin satumaisia tarinoita kummallisesta, leivättömästämaasta, jossa kuljettiin poroilla ja jonka taivas oli öisin valjujenrevontulten peittämänä.

Hänen mieleensä johtui lähtö varakkaiden vanhempiensa kotoa. Äiti jasiskot itkivät, isä käveli edestakaisin, mutta sanoi vihdoin:

"No, käypä vain Lapissa huutijärvellä, — luulen, että piankinkyllästyt pakkaseen ja poronkyytiin…"

Äiti oli varma siitä, ettei hän enää koskaan näe poikaansa, ja sisaretkoettivat viekotella häntä jäämään kotia edes täksi talveksi. Mutta hänei ollut mihinkään suostunut. Täytyihän hänen tutustua maahansa jakansaansa, ja tänne pohjoiseen hän muuttaa sittenkin, kun saapivakinaisen viran. Kyllä hän jo tunsi eteläosan maata, mutta laajaleivätön Lappi oli ikäänkuin vieras valtakunta…

Juna tulla porhalsi Oulun asemalle. Hän nousi vaunusta, kävelläkseenjunan seistessä. Turkkeihin pukeutuneita ihmisiä liikuskeliasemasillalla. Liike näytti hyvin vähäiseltä, eikä kellään ollut kiire.Jo ennen junan vihellystä hän kiipesi vaunuunsa. Ei ainoatakaantuttavaa hän ollut nähnyt, eikä hänellä tosin monia ollutkaan täälläPohjanmaalla.

Mutta junan lähtiessä liikkeelle hän ilmestyi taas vaunusillalle,mielihyvin silmäillen valaistua kaupunkia, jonka ohi juna vaivaloisestijytisi. Sehän olikin komea kaupunki somine ympäristöineen!

Mutta kun juna suuren, mahtavan sillan yli mentyä kääntyi kaaressapohjoista kohden, puhalsi vastaan vihainen, pureva tuuli, joka tarttuiposkipäihin kuin rauta. Ja pakkanenkin tuntui kiihtyvän. Kiskotnaukuivat ja valittivat, ja taivaalla vilkkuivat ja hyppelivät kirkkaattähdet kuin vilussa nekin.

Hän vetäysi vaunuunsa, sytytti tupakan, hykerteli käsiään ja sanoiitsekseen:

— Onpa… onpa raitis tuuli tuolta pohjoisesta… Ja hetken kuluttua:

— Se oli Pohjolan tervehdys… niin jäisen kalsea.

Ohi mennessään antautui junailija puheisiin.

"Nyt sitä ollaan viimeistä taivalta katkaisemassa", hän sanoi
Waltterille.

"Niinpä ollaan. Vahinko vain, että on näin pimeä, ettei näeympäristöä… Mutta kyllä tuntuu tuuli olevan tuima täälläPerä-Pohjolassa… Kuinkahan kipakka lieneekään Lapissa!"

"Vai Lappiin asti herra matkustaa! Olen minäkin kerran käynyt Kittilänkirkolla."

"Olette täältä Perä-Pohjolasta kotoisin?"

"Täältä olen Oulun paikoilta."

He pääsivät keskustelun alkuun, ja junailijalla oli paljon kertomistanäistä pohjoisista oloista. Tiesi hän selittää Lapinkin elämää.

"Kyllä siellä nuori mies toimeen tulee, kun oppii porolla ajelemaaneikä kursaile, jos yösija sattuu kolkompi", sanoi hän.

"Täytyy tottua."

Waltterin valtasi omituinen tunne, joka ei ollut iloa eikä surua; seoli kummallista uteliaisuuden ja pelon sekaista kuisketta, joka pitisydäntä rauhattomana. Hänestä tuntui niinkuin veturi ei tahtoisi oikeintehtäväänsä toimittaa, niinkuin vaunutkin olisivat vastahakoisetmenemään tänne nietoksien ja vihaisen viiman keskelle…

Hän rohkaisi mieltään, veti naapukan korvilleen ja työntyivaunusillalle. Tuuli oli nurja, ja vauhti viskoi hänen silmilleenlumihiutaleita. Kuu oli noussut, ja hän näki kahden puolen tasaisia,ikäviä maisemia, pientä kuusikkoa, joka näytti häpeävän surkeuttaan.Hänestä tuntui kuin vaivaisen, lumen peitossa olevan metsän läpi jovilkkuisi viheliäisyys, kylmä ja nälkä, ja kuin tämä ympäristö olisivain valju kuva siitä surkeudesta, johon hän oli menossa…

Mutta juuri silloin kiljui veturi, hihkaisi oikein voimiensa takaa, jasamassa vaivaiset metsät katosivat ja juna kiiti vankan kylän läpi,jysähti sillalle ja yli viuhahti. Waltterin alakuloiset ajatuksetkatosivat kuin tuuleen, ja suuri repäisevä tunne täytti hänensydämensä…

— Tämä on sitä suurta Pohjolaa! — hän ajatteli.

Tuntui kuin vauhti enenisi, mitä likemmäksi maan pohjoisinta asemaapäästiin, — niinkuin olisi veturi koonnut viimeiset voimansapuskeakseen vauhdilla keskelle kinoksia ja tulenpalavaa pakkasta…

Hän näki edessään leveän, lumisen joen rannalla kaksi kaupunkia kuunkalpeassa valossa. Sieltä tuikkivat tulet ja pohottivat korkeatvalkoiset kinokset. Tikoitettua tietä ajoi hevosia kahtaanne päin —olihan täällä liikettä niinkuin muuallakin. Samanlaisilta näyttivätihmisetkin. Ei hän tavannut yhtään lappalaispukua, hyvinpuettua kansaavain, joka haastoi selvää suomea…

Kaikki alakuloiset ajatukset katosivat, ja ennakkoluulot häipyivät. Hänantausi puheisiin, tiedustellen yhtä ja toista tulevasta matkastaan. Eikukaan pelottanut, kaikki sanoivat: "Jaa… sinne menee, että vinkuu…hevoskyydillä ensin, porolla loppumatka…"

Hän otti ajurin ja ajoi kaupunkiin, jonka ainoassa ravintolassa aikoilevähtää yönsä ja varustautua tulevaa matkaa varten.

II.

Tähän asti hän oli matkustanut hevoskyydillä, vaikka viimeinen taivalolikin ollut aivan ummessa. Kulku oli ollut uuvuttavan hidasta, kunhevonen kahlasi verkkaan lumessa, taival tuntunut pitkältä kuiniankaikkisuus, ja vähäväliä hän oli kärsimättömänä kysynytkyytimieheltä:

"Joko olemme puolivälissä taivalta?"

"Olisi jo aikaa oltu, mutta tämä viimeinen näyrä sää peitti jäljen japani paksulta lunta."

Palellutkin oli, sillä pakkanen oli edessä yhä kiihtynyt.

Oli vihoviimein päästy lappalaisen asuntoon, joka oli rakennettu kahdenpitäjän keskipalkoille. Siitä tuli porokyydin alkaa.

Mielihyvän tunne täytti hänen sydämensä hänen työntyessään kotaan janähdessään ihmisiä istuvan tulen ympärillä kiehuvasta padastaporonlihaa urkkien. Hän oli mielikuvituksessaan usein kuvaillutlappalaisten elämää, mutta todellisuus näytti nyt aivan erilaiselta.Mutta ollen rohkea ja puhelias hän toivotti hyvää ehtoota ja kysyi,saisiko kahvia.

Kodassa olijat katselivat uteliaasti susiturkkiin kääriytynyttä uljastanuorta miestä ja tarjoutuivat häntä auttamaan. Hän riisui turkkinsa,pudisti sen kauluksesta huurretta, haki savukelaatikkonsa ja panitupakaksi. Isäntä tarjosi hänelle lieden äärestä oman paikkansa, johonhän huolettomasti heittäysi pitkäkseen.

Hänen viimeinen kyytimiehensä oli taivalta tultaessa kertonut tämänlappalaisen, Lassi Holsterin, elämästä. Upporikas kuului olevan, japojillakin oli omat pororaitionsa. Kaksi nuorinta poikaa oli vielä isänluona.

"Tämä Lassi Holsteri se juuri on eteläisimpiä lappalaisia. Näillämailla hän enimmäkseen porokarjoineen oleskeleekin", oli kyytimiesviimeksi sanonut.

Ja heidän alkaessaan lähestyä kotaa hän oli lohduttanut:

"Kyllä siinä kodassa ruokaa on ja juomaa, ja mitä ihminen tarvitsee. Ontämän kautta monta herraa mennyt talvella ja kesällä. Olen minäkintähän ennen yhden herran kyydinnyt…"

Waltteri oli asettunut turkkinsa päälle ja loikoi siinä tulen ääressäjäseniään lämmitellen. Emäntä toimitti hänelle pian kahvia, johon olisekoittanut poronjuuston viipaleita.

"Oletteko kaikki tähän perheeseen kuuluvia?" kysyi hän, ympärilleenkatsellen.

Lassi Holsteri kertoi:

"Nämä kaksi miestä tässä minun vieressäni ovat suomalaisia,naapuripitäjästä, Ovat tässä vain matkansa varrella levähtämässäniinkuin sinäkin. Tuo tuossa on minun vaimoni, ja tämä on nuorinpoikani."

Nuori metsäherra katseli kysyvin silmin jokaiseen. Isäntä olipienoinen, kuivettunut, pikkusilmäinen äijänkäpy, naama kuin parkittu.Emäntä oli nuoremman näköinen, eivätkä hänen kasvonsa olleet niinkulmikkaat kuin isännän. Nuorin poika oli vikkelä kuin orava,kymmenvuotias. Nuo kaksi suomalaista tunsi helposti kasvojen muodosta,vaikka hekin olivat pukeutuneet lappalaiseen tapaan. Mutta emännänvieressä istui nuori lappalaistyttö, jonka kasvoja Waltteri ei ollutnähnyt, sillä ne olivat aina pois päin käännetyt. Pitkä, musta palmikkonäkyi kuitenkin, ja sivulta päin vähän punaista poskea…

Isäntä ei ollut maininnut tytön nimeä, vaikka oli esitellyt muutkodassa olijat. Minkähäntähden?

Waltterin teki mieli kysyä, kuka tyttö oli, mutta hän hillitsikuitenkin uteliaisuutensa ja tiedusti sen sijasta:

"Kuinkahan minä nyt tästä edespäin pääsen matkaani jatkamaan? Poronpulkassa en ole koskaan istunut, eikä minusta taida olla kovin pitkälletaipaleelle hiihtämäänkään."

"Ovat tästä päässeet muutkin herrat, Lappiin päin pyrkiessään",lohdutti isäntä. "Mutta tottakai sinä levähdät ennenkun taipaleellelähdet?"

"En ole väsynytkään", vastasi hän, vaikka tunsi kankeaa uupumustajäsenissään. Hän oli tottunut hienostuneihin tapoihin eikä ollutkoskaan tuntenut tai nähnyt todenteolla rahvaan elämää, joten häntätämä kummallinen ympäristö oudostutti ja vieraannutti. Mutta tännehänhänen mielensä oli palanut, tänne ollut semmoinen kummallinen veto,etteivät mitkään pelotukset lannistaneet… tänne leivättömään Lappiin,pakkasten ja susien kotomaahan… Hänen täytyi olla mies, kestää kuinmies ja mukaantua… vaikka mihin…

Ja palautuen huolettomuuteen, joka oli hänen luonteensa pohjapiirre,hän tarttui savukelaatikkoonsa ja tarjosi siitä jokaiselle.

Mutta ojentaessaan laatikon outoa tummatukkaista tyttöä kohti hän osuitarkemmin silmäämään hänen muotoaan. Kasvot olivat tavattoman kauniitja säännölliset, ja poskien puna hienoa kuin silkkinen sametti…Hipiäkin oli valkoinen ja sileä, huulet kuin mansikat ja hampaat aivanverrattoman tasaiset ja valkoiset…

Tyttö otti ujostelematta savukkeen, sytytti sen pään tulessa ja alkoituprutella sauhuja.

Waltteri pani merkille, että tytön käsi oli hyvinmuodostunut, valkoinenja puhdas, ja että oikean käden pikku sormessa oli jouhinen sormus.

"Kas Eilaakin, kun polttaa!" huudahti samassa kymmenvuotias poika jaalkoi sitten hänkin vieraalta tupakkaa pyytää.

"Saako hänelle antaa?" kysyi Waltteri isään kääntyen.

"Ka, anna hänelle vain tuliaisiasi", vastasi isä välinpitämättömästi.

Poika sytytti hyvillään savukkeen ja virkkoi: "Menneentalvellisellaherralla oli paksumpia." Talonisäntä, joka häntä oli kyydinnyt, tulisamassa ulkoa puhellen:

"Pakkanen tuntuu kiihtyvän… ja taivaan valkeat palavat kuintulessa… Pitää tästä panna paluumatkalle… jos olisi poro, niin piantästä laskisi rantamaille…"

Hän alkoi valmistautua matkaan arvellen:

"Olisi yöpyäkin sopinut, vaan ei käy jättäminen hevosta seisomaanpakkaseen."

Kodassa lieden ääressä tuntui lämpöiseltä. Poronjuustokahvi, joka oliväkevää ja mustaa kuin terva, maistui Waltterista ensin äitelältä jakarvaalta, mutta lämmitti hyvin ja virkisti mieltä. Hän joikin useitakupillisia ja kiitellessään sanoi:

"Tässä on nyt ensimäinen ateria näillä mailla ja tämänlaisessatilassa… Hyvää on, kyllä tässä elämään pääsee…"

Illempana, kun hänkin oli syönyt aika annoksen poronlihaa, hän kysyiisännältä:

"Mutta kenet minä saan oppaaksi ja kyytimieheksi tälle seuraavalletaipaleelle, joka kuuluu olevan niin pitkä ja taloton…?"

Hetken mietittyään aloitti isäntä ikäänkuin omia ajatuksiaan ääneensäjatkaen:

"Sitä minä tässä jo olen heti tultuasi ruvennut miettimään, mitenparhaiten matkaasi pääsisit jatkamaan. Veres tässä kyllä on jälki —nuo miehet ovat sitä tämän viimeisen näyrän sään jälkeen tulleet, —mutta ei sitä hyvä oudon ole osata, kun ei maita tunne eikä merkkiätiedä ottaa tunturien huipuista. Minun ei sallisi aikani lähteä, ja tuopoikakin on vielä nuori — jos eksymään sattuisi. Mutta hyvä ajokas onminulla lainata… Tuo Eila se on sinne päin aikonut lähteä… Joslähtee, ja kun hänen peräänsä porosi panet, niin jo perille kostut,saavuttakoon vaikka kehnokin ilma… Eila tuntee näillä paikoin jamuuallakin kaikki kulkutiet, ja hänellä on myös sellainen ajohärkä,että jo taival katkeaa."

Isäntä loi puhuessaan Eilaan kysyvän silmäyksen, samoin kuin
Waltterikin.

Waltteri tuli nyt vielä tarkemmin katsoneeksi Eilaan. Hän huomasi, ettäEilalla oli sievä suu, ja tavattoman valkoiset ja tasaiset hampaatvälkkyivät kuin helmet huulten mennessä hymyyn. Eila katsoiveitikkamaisesti Waltteriin ja sanoi nauraen: "Jos olette yhtä huonoporolla ajaja kuin sekin herra, joka Norjasta kerran ajoi perässäni,niin… hän ei pysynyt pulkassa ollenkaan. Mutta hän tosin olikin lyhytja lihava kuin pallo, ja te olette pitkä ja siro kuin korpikuusi…"

"No, minä kuitenkin koetan pysyä pulkassa", vastasi Waltteri yhtyenmuiden nauruun.

Hetken kuluttua, kun Eila oli poistunut poroaan katsomaan, kysyi
Waltteri isännältä:

"Kuka hän on, tuo Eila? Kenen tytär? Onko lappalainen? Ei hän näytälappalaiselta…"

"Sanotaan olevan sen kuuluisan Kiveliön kävijän tytär. Liekö sittenhänen vai kenen, en tiedä."

Sen enempää ei isäntä selittänyt.

Waltterille tehtiin kodan parhaalle paikalle vuode, pehmoisille,liukkaille porontaljoille. Hän veti lämpimän sudennahkaisen turkkinsaylleen ja päätti nukkua ja unohtaa koko muun maailman.

Mutta kun kotaan oli tullut hiljaisuus, alkoi hänen mielikuvituksensamellastaa kuin öinen kyöpeli.

Mikä oli ollut se kumma halu, joka oli ikäänkuin rautakouralla vetänythäntä tänne Pohjolaan? Mikä oli saattanut hänet jättämään kotinsa javanhempansa ja tarjotun viran Etelä-Suomessa? Olivatko syynä nekertomukset, joita täältä oli kuullut, tästä kummallisesta,suurenmoisesta ja satumaisesta luonnosta ja tästä lumotusta ilmasta?Hän ei saanut selvää tunteistaan. Sen vain tiesi, että mieli tänneteki, halu seikkailuihin ja outoihin oloihin. Hän oli nauttinutkaikesta matkan varrella: vuorisista maisemista, kuun loistosta,revontulten loimusta ja yhä kiihtyvästä pakkasesta.

Hän ei vielä ollut katunut lähtöään eikä ollut koti-ikävä vaivannut.Niinhän se vielä oli maailma täällä kuin muuallakin Suomessa. Samojamänniköitä ja maita, hyvin rakennettuja kyliä joen varrella jaystävällisiä ihmisiä. Mutta vuoret olivat niin tavattoman laajoja jakorkeita alastomine lakineen ja louhikkoisine kylkineen. Ja kummallinenhämärä oli aina, aamuhämy kiinni iltahämyssä…

Ei hänellä nytkään ollut mitään valittamista eikä vaikeroimistavastoinkäymisistä. Ei niin mitään! Olihan hän Evollakin ollessaan jatehdessään toveriensa kanssa retkiä sydänmaalle päin usein yöpynytlikaisempaankin paikkaan…

Lapin taivas… revontulet palamassa… poro juoksee, jotta koivetnaksuu… ja pureva pakkanen on… sitä oli hän mielessään kuvaillutvelttoina sumuisina päivinä Helsingin katuja kävellessään.

Ehkäpä nyt näkee senkin, saapi oikein syliin

1 2 3 4 5 6
Comments (0)
reload, if the code cannot be seen
Free online library ideabooks.net