Elämän loppuessa_ Romaani

Elämän loppuessa_ Romaani
Category:
Title: Elämän loppuessa_ Romaani
Release Date: 2016-08-29
Type book: Text
Copyright Status: Public domain in the USA.
Date added: 27 March 2019
Count views: 28
Read book
1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 13

The Project Gutenberg eBook, Elämän loppuessa, by Väinö Kataja

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and mostother parts of the world at no cost and with almost no restrictionswhatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms ofthe Project Gutenberg License included with this eBook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'll haveto check the laws of the country where you are located before using this ebook.

Title: Elämän loppuessa Romaani

Author: Väinö Kataja

Release Date: August 29, 2016 [eBook #52922]

Language: Finnish

***START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ELÄMÄN LOPPUESSA***

E-text prepared by Tapio Riikonen

ELÄMÄN LOPPUESSA

Romaani

Kirj.

VÄINÖ KATAJA

Hämeenlinnassa,Arvi A. Karisto Oy,1908.

I.

Olen jo aikaa päättänyt kirjoittaa nämä lehdet. Mutta en ole voinut, enole oikeastaan kyennyt mitään työtä tekemään.

Sanotaan, että aika parantaa haavat. Saattaa olla niin. Tuskinterveeksi parantaa, mutta voipi kipuja lievennellä. Minäkin voin joruveta tyynemmästi ajattelemaan enkä enää tunne semmoista villiä tuskaakuin vuosi sitten. Hermostonikin on parantunut. Vain hyvin harvoinherään enää öisin tuskanhuutoihini, enkä enää usein näe noita kauheitaunia, jotka olivat niin verisen hirveitä, että päivilläkin pelkäsin.

Maaelämä on varmaan vaikuttanut minuun: tyynnyttänyt hermostoni jasaanut ajatukseni selvemmäksi. Nyt tunnun aika pirteältä, ja aamulla jopäätin, että tänään alan kirjoittaa. Minun on helpompi elää, kun saanpanna paperille, mitä olen elänyt ja kokenut. Minulla on ikäänkuinaavistus tai toivo siitä, että saatuani kertoa kaikki tämän uskollisenmuistikirjani lehdille, on elämäni helpompaa. Niin minusta ainakintuntuu.

Kun pääsisin hyvään alkuun. Kertoisinko ensin tyttövuosiltani jotakinja sitten vasta aloittaisin lyhyen onneni ja surullisen elämänitarinan?

En tiedä. Mutta eihän minulla olekaan kiirettä. Kirjoitan vähänpäivässä, elän muistoissani jonkun hetken. Siten saan ajankin nopeamminkulumaan.

Niinpä niin. Huomenna tulee vuosi siitä, kun palasin lapsuuteni kotiin,isä-vanhan luo. Kuinka hän on minun poissaollessani vanhentunut jaharmaantunut! Vanhus rukka! Kuka tietää, kuka osaa sanoa, mitä hän onminun vuokseni kärsinyt! Minä näen sen hänestä, vaikkei hän siitämitään ole virkkanut. Tunsin sen silloin, kun hän otti minut syliinsäniinkuin ennen pienenä tyttönä, painoi rinnalleen ja sanoi:

"Laila rukkani… isän oma lemmitty…"

Ja kuitenkin olin tehnyt vastoin hänen tahtoaan, tuottanut hänellekauheita kärsimyksiä. Mutta hän ei ole sanallakaan minua siitämuistuttanut, ei sanallakaan kajonnut siihen aikaan, jonka olen ollutnaimisissa. Hän kärsii vieläkin nähdessään, että minä suren. Kokeehanhän minulle välisti laskea leikkiä niinkuin ennenkin, koulutyttönäollessani, saadakseen minut hetkeksikään hymyilemään… Mutta hymy onhuuliltani ainiaaksi kadonnut ja ilo mielestä mennyt…

Vuoden olen siis ollut kotona mustien muistojeni kera.

Kuinka leuto ja lämmin toukokuun ilta nyt on! Kas vain, kun koivujenurvut alkavat vihannoida. Nyt on touon aika. Maamiehellä on kiire…Isä lienee vielä vainiolla. Kuinka hän jaksanee vielä, vanhus rukka?Aamusta iltaan hän touhuaa väkensä kanssa, ja kuitenkin on iltaisinvielä virkku…

Vasta tänä vuonna olen tullut ajatelleeksi isän kohtaloa. Eivät oleolleet hänenkään päivänsä pelkkää iloa, ja kyllä hän on toiveissaanpahoin pettynyt — siitä olen varma.

Eilen illalla ennen maatapanoa hän tuli luokseni tänne kamariini, kutenhänellä on tapana tehdä. Mutta hän oli tavallista totisempi javähäpuheisempi.

"Jopa minä mielelläni antaisin isännyyden nuorempiin käsiin. Väsymys jauupumus saavuttaa ikäpuoleen", sanoi hän.

Kun minä siihen huomautin, ettei hänen pitäisi itse niin raataa, vaanruveta vanhaa ruumistaan säästämään, virkkoi hän alakuloisesti:

"Miksei suonut Jumala minulle yhtään poikaa, joka olisi jatkanuttyötäni tässä talossa!"

Minä aavistin hänen ajatuksensa, ja minun tuli niin sanomattomastisääli häntä; juoksin itkien hänen kaulaansa. Hän otti minut vankkaansyliinsä, painoi rinnalleen ja kuiskasi:

"Laila lapseni, rakkaimpani, kun isän toivo sinussakin raukesi."

Mutta nähdessään, kuinka katkerasti minä rupesin itkemään, hymyili hän,silitti hiuksiani ja lohdutteli:

"Älähän nyt sure… olethan nyt iloni vanhuuteni viimeisinä päivinä!"

Minä aavistan, mitä isä ajattelee. Usein ajattelen minäkin sitä. Miksipiti kohtalon olla näin kova? Olenko minä sitten huonoin ihminenmaailmassa, kun Jumala on näin minua rangaissut! En voinut toisintehdä, ja vaikka pääsisin takaisin siihen iltaan, jona Joukoontutustuin, tekisin vieläkin samoin. Niin äärettömästi rakastan häntäyhä, rakastan häntä tuonne kylmään hautaan, jossa hänen runnelturuumiinsa lahoo…

Mutta jos onnettomuus ei olisi tapahtunut, jos hän olisi terveenä jatoivovana päässyt tänne maaelämän yksinäisyyteen, olisi hän parantunut,tullut kelpo isännäksi ja helläksi isäksi…

Miksei jäänyt minulle muistoa hänestä? Jospa minulla olisi hänenlapsensa, jolle saisin tuhlata rakkauteni ja hellyyteni ja jonka saisinkasvattaa hyväksi ja jaloksi mieheksi! Ei suotu sitäkään minulle, enkyennyt äidiksi.

Usein olen näinä päivinä, joina olen aikonut ryhtyä kirjoittamaan,ajatellut, kuinka hän olisi kirjoittanut, kuinka olisi aloittanutlyhyen romaanimme. Kerran hän siitä puhui, sanoi, että hän sinä yönäoli kokenut ja tuntenut enemmän kuin koko elämänsä aikana. Raukka,rakas Joukoni! Jospa tietäisit sinne pimeään, ahtaaseen hautaasi,kuinka Lailasi sinua vieläkin rakastaa! Miksi oli sinussa yhdistettynäkaksi niin kummallista vastakohtaa? Olit niin voimaton ja heikko —siinä yhdessä hirveässä asiassa — ja niin kertomattoman hyvä ja hellä,ahkera ja säästävä muussa elämässäsi…

Minä uskoin varmasti, että rakkauteni pelastaisi sinut, ja samaahanuskoit itsekin, uskoit ja luotit…

Niin. En tiedä oikeastaan kuinka aloitan. Nyt kuitenkin lähden vähänvirkistymään. Isäkin näkyy tulevan vainioilta. Miltähän näyttäisi, kunJouko kävelisi hänen vieressään, pieksut jalassa ja lippalakki päässä!Hän se on tämän ison talon isäntä, näiden laajojen laitumien omistaja,tämän hyvin hoidetun Koskenkorvan kartanon haltia!

Se on Jouko, nuorimman tyttären, Lailan mies!

Niin, niin. Minun mieheni, minun rakastettuni, hellä ja hyvä mieheni!

Väki on illastanut. Isä on ollut verrattoman hyvällä tuulella. Kun hänsyödessämme huomasi, että olin vaipunut ajatuksiini, aloitti hänmerkillisen keskustelun. Niin avomielisesti hän ei ole koskaan ennenminulle puhunut. "Sitä Joukoasi sinä, Laila parka, aina vain suret…"Nähdessään kyynelten nousevan silmiini hän jatkoi: "Suren minäkin.Liian hyvä hän oli kuolemalle ja alhaisen himon orjaksi. Tiedätkö,Laila, että minulla on Joukosi entisyydestä paljon tietoja, enemmänkuin sinulla. Jos minä olisin silloin tiennyt, jos olisin osannutaavistaa, että hän koulunkäyntiaikanaan teki kesät kovaa maatyötä,ansaitakseen toimeentulonsa seuraavaksi talveksi, en olisi päästänythäntä talostani. Miksi pitikin minun olla niin sokea… se onrangaistukseni. Olen ollut minäkin liian ylpeä, ja Jumala tahtoimasentaa kunnianhimoni. Mutta sinun parastasi minä tahdoin sokeudessanikatsoa, Laila parkani…!"

Isän puheesta tulin äärettömän liikutetuksi. En oikeastaan tiedä, enosaa sanoa, mitä tunsin. Se oli kuin tuskan ja ilon sekaistatemmellystä, joka sydämessäni mellasti. Hyvä Jumala sentään, kuinkaonneton olen! Ja kuitenkin tunnen, että suuri, kivinen paino onhartioiltani pudonnut, kun tiedän, että isäkin siunaa oman rakastetunJoukoni muistoa…

Tästä puolin puhelemme hänestä usein, niin, aina kun olemme kahdenkesken…

En ole voinut tiedustella isältä enempää. Mutta huomenna aloitanpuheen. Mistä ihmeestä isä on saanut tietoja Jouon entisyydestä? En voiarvata, sillä minun tietääkseni isä ei tiedä, mistä Jouko olikotoisinkaan. Ei hän ainakaan minulta ole sitä kysynyt. Selvän siitäkuitenkin otan…

Minusta on nyt oloni paljon helpompaa. Olen kuin likempänä isää, tuotakovakasvoista, rautaista vanhusta, joka ei koskaan ole antanuthellempien tunteittensa vietellä itseään järjen kylmältä polulta.Kukapa kuitenkaan osaa arvata, mitä hän sydämessään on tuntenut tänäkuluneena vuonna? Ja epäilemättä hän on kovaa kokenut, sillä hänenhiuksensa ovat harmaantuneet ja otsarypyt ovat tulleet syvemmiksi jaikäänkuin veltostuneet…

Olen käynyt ulkona, kävellyt pitkin peltojen pientareita ja nauttinuttästä valoisasta, lempeästä yöstä. Olen onnellinen saadessani yksinkulkea ja yksin nauttia muistoistani. Kuinka olenkaan kiintynyt tähänlaajaan, avaraan Pohjanmaahan ja tähän rakkaaseen lapsuuteni kotiin!Kävin taas siinäkin… tuolla tuuhean koivun alla veräjän pielessä,jossa ovat ihanimmat muistoni ja jossa hän…

Minun on iltaisin ollut hyvin vaikea saada unta. Usein olen valvonutaamupuoleen yötä, enkä oikeastaan ole tiennyt, missä ajatukseni ovatharhailleet. Mutta nyt tunnun väsyneeltä, ehkä yön lepo virkistäävoimiani ja antaa ajatuksilleni vauhtia. Sillä huomenna olen päättänytalkaa kirjoittaa. Nousen aamulla jo silloin kun väki menee työhön.Varhain aamuisin sanoi Joukokin parhaat kuvauksensa kirjoittaneensa…

II.

Isäni on usein sanonut, että olen tullut äitivainajaani. Olen aivankuin äiti oli nuorena. Äiti armas! Eläisit vielä, niin kyllä kykenisitLailaasi lohduttamaan, tietäisit voiteita sydämeni haavoihin. Sinä olitniin lempeä ja hyvä, siksi kutsui Jumala sinut luoksensa. Mutta Lailasijäi tänne maailman kovuutta kokemaan. Äidiltä minä olen perinythaaveksivan luonteeni ja koko olemukseni. Ei ole minussa hituistakaansitä rautaista tahtoa eikä sitä luonteen lujuutta, joka on isäniluonteen peruspiirre. Minä muistan kerran, — mutta sehän tuleenäkyviin kuvauksessani, — että menettelin oman mieleni mukaan,huolimatta mistään. Silloin minä tunsin, että saattoi minussa kuitenkinolla jotakin helskettä isänkin luonteesta.

En ole tullut koskaan isältä kysyneeksi, miksi hän tahtoi juuri minuakouluuttaa. Tai oikeastaan en ole tahtonut, sillä minä luulen, että hänon sitä moneenkin kertaan katunut. Siskoni, Kaisa, olisi ollut sopivalukutielle. Hän on perinyt isältä verrattoman muistilahjan ja hänenrautaisen tahtonsa…

Minulla ei oikeastaan olekaan koskaan ollut halua lukea. Mutta kunaavistin isäni tahdon, tiesin, että hän kunnianhimossaan tahtoi saadanuorimman tyttärensä ylioppilaaksi, niin koetin edes siinä noudattaahänen mieltään.

Muistan kuinka isä tuossa kujalla tuli avoimin sylin vastaani, kun minäylioppilaslakki päässä palasin Helsingistä!

Näin selvään, että hänellä oli rohkea unelma toteutunut, ja silloin hänotti minut niin hellästi syliinsä, etten koskaan sitä unhota.

"Laila lapseni, rakkaimpani, kuinka oletkin tullut tänä viime talvenaäitivainajasi näköiseksi", sai hän mielenliikutukseltaan vainsanotuksi, ja minä näin kyyneliä hänen silmissään…

Silloin minäkin olin onnellinen, onnellinen koko sen kesän. Muttasyksyllä tuli hän, Jouko Vartto. Jouko! Jouko! Kuinka tuo nimesi onvieläkin rakas minun kirjoittaa, vaikka runneltuna makaat haudanpovessa. Hyvä Jumala, etten voinut pelastaa sinua itselleni jaisänmaalle!

Olinhan kuullut paljon hänestä puhuttavan, Jouko Vartosta,suurilahjaisesta ja rohkeasta kirjailijasta, olin kuullut, muttapaljasta hyvää. Olin lukenut hänen kirjoituksiaan, olin tarkointutkinut hänen surunvoittoisia kuvauksiaan sielun ja sydämensyvyydestä, ja ajatuksissani olin ikäänkuin rakastunut häneen. Silläminusta näytti, ei, minusta tuntui aivan selvästi siltä, että hänensydämensä oli hehkuvaa lempeä, hänen tunteensa tulista tulta ja hänenmielensä herkkä ja haaveksiva, notkea ja pehmeä kuin vaha. Varmaankinsemmoisen miehen rakkaus olisi suuri ja sielukas, uhrautuva japuhdas… niin silkin hienoa ja taivaan ihanaa! Semmoista mielessänikuvittelin, ja kuta enemmän ja tarkemmin tutkin hänen kirjoituksiaan,sitä enemmän innostuin hänen persoonastaankin. Olin näkevinäni hänetpäivilläkin, tuon lempeän, yksinäisen ja rakkautta janoavan miehen, jaöisin hän oli unimaailmani uljas sulho, joka vartioitsi lemmittyänsä…

Kun sitten yhtäkkiä kuulin, että hän oli liikkeellä, kulkemassa läpitämän kotiseutuni, heräsi minussa villi riemu, ja minä tunsin suloisentuskan vihlovan sydämeni sisintä. Minun piti päästä häntä näkemään,piti saada pusertaa hänen kättänsä ja kerrankaan katsahtaa hänensilmiinsä… Olin aivan kuin poissa suunniltani enkä välittänyt muistamiehistä mitään.

Hyvä Jumala sitä hetkeä, jolloin häntä lähestyin! Luulin sydämeniponnahtavan pois rinnastani, luulin kaatuvani lattialle…

Oikein olin sittenkin arvannut, oikeat olivat aavistukseni olleet.Hänen täytyi olla erilainen kuin muut ihmiset, suurempi jatäydellisempi kuin ne, jotka puhuivat vain jokapäiväisistä asioista.

Ja niin hän olikin.

En ollut monta sanaa hänen kanssaan vaihtanut, en ollut kuin yhdenainoan kerran vilkaissut hänen silmiinsä, kun tunsin häntä rakastavani.En rakastunut juuri hänen persoonaansa, vaan hänen äänensä sointuun jasiihen viehättävän surumieliseen ilmeeseen, joka oli ikäänkuin lyönytleimansa jokaiseen hänen liikkeeseensä…

Minun on aivan mahdoton kuvata tai sanoa, mitä hänessä oikeastaanrakastin enimmin: hänen suuria sielunlahjojaanko vai sydämensähyvyyttä? Vai rakastinko siksi, että hän oli niin hellä ja hyvä jasiksi että jokaisessa hänen sanassaan tuntui vavahtelevan sielunväräjävä ilme?

Niin, en tiedä.

Mutta sen minä tiedän ja siitä olen varmakin, että sinä iltana, kunkauan olimme puhelleet, oli hänessä jotakin aivan haltioitunutta. Hänsanoi sen itsekin, ja kyllä minäkin sen näin. Hän puhui minullemuutamia sanoja nuoruudestaan, kertoi orvosta, yksinäisestä elämästäänja siitä kuinka hän sai elämänvoimia omista tunteistaan, oman sydämensäsyvyydestä.

Mieleeni ovat jääneet ne sanat, jotka hän minulle sanoi juuri silloin,kun laski kätensä olkapäälleni:

"Minä olen sinut ennen nähnyt… kerran pikkupoikana… korkean vuorenhuipulla valoisana kesäyönä… ja nyt toisen kerran tämän tummantalvisen taivaan alla… Lailani… unimaailmani morsian…"

Hän puhui niin omituisella äänellä, hiljaa ja hillitysti, ikäänkuinolisi muistellut sitä näkyään pienenä poikana korkean vuoren päällä…

"Minä muistan sen tai oikeammin näen sen nytkin tämän tumman taivaanalla… On kuin aukenisi taivaanranta, kuin avaruus halkeaisi, ja minänäen selvään lapsuuteni näyn… näen sinun seisovan vaaran huipulla,katselevan alas vuoren juurelle… se olet juuri sinä, näen kasvotkinaivan selvään… Enkä ole muistanut tätä ennen kuin nyt… nyt juuri,kun tunsin, että sinä olet orvon ystävä ja heikon varjelija…"

Hän veti minut vierelleen ja unohtui siihen…

Minä lupasin olla orvon ystävä ja heikon varjelija, ikuinen ystävä…

Tämä kaikki tapahtui tuuhean koivun alla tuolla veräjän pielessä, jossarakkain muistoni on.

Voi, että kerran vielä saisin elää sellaisen hetken, taivaan iloa jariemua tuntien!

Sitä seuraavat päivät ja viikot olivat elämäni ihanimpia. Taivaan rauhaja sopusointu vallitsi sielussani, autuas onni asui sydämessäni.Saatoin istua tuntikausia ja muistella mitä hän oli sanonut, saatoinnauttia hänen muistostaan juuri kuin hän olisi ollut elävänävieressäni…

Luin hänen kirjeitään sataan, tuhanteenkin kertaan, aina vain saadenniistä samaa nautintoa. Minulle selvisi vähitellen, että edessäni olisuuri tehtävä: minun piti pelastaa hänet, säilyttää hänet ja tehdähänestä isänmaansa jalo poika. Olihan siinä ihannetta yhden naisentoteutettavaksi!

Sillä sitä hän ei salannut minulta, että hän oli heikko, niin heikkokuin pakkasen panema oljenkorsi, joka kaatuu vähimmänkin viimanpuhaltaessa. Suuret surut ja katkerat kokemukset olivat hänen tahtonsamurtaneet, ryöstäneet tyystin sen

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 13
Comments (0)
reload, if the code cannot be seen
Free online library ideabooks.net