» » » Helleenit ja barbaarit_ Romaani persialaissotien ajoilta

Helleenit ja barbaarit_ Romaani persialaissotien ajoilta

Helleenit ja barbaarit_ Romaani persialaissotien ajoilta
Title: Helleenit ja barbaarit_ Romaani persialaissotien ajoilta
Release Date: 2018-01-07
Type book: Text
Copyright Status: Public domain in the USA.
Date added: 27 March 2019
Count views: 31
Read book
1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 29

The Project Gutenberg eBook, Helleenit ja barbaarit, by Sophus Michaëlis,Translated by Einar Heikel

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and mostother parts of the world at no cost and with almost no restrictionswhatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms ofthe Project Gutenberg License included with this eBook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'll haveto check the laws of the country where you are located before using this ebook.

Title: Helleenit ja barbaarit Romaani persialaissotien ajoilta

Author: Sophus Michaëlis

Release Date: January 7, 2018 [eBook #56333]

Language: Finnish

***START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HELLEENIT JA BARBAARIT***

E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

HELLEENIT JA BARBAARIT

Romaani persialaissotien ajoilta

Kirj.

SOPHUS MICHAËLIS

Tekijän luvalla suomentanut

Einar Heikel

Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Otava,1920.

SISÄLLYS:

     I. Eufranor ja hänen vaimonsa.
    II. Poika.
   III. Jumalat.
    IV. Pan-jumalan lehdossa.
     V. Hermofantos.
    VI. Olympia.
   VII. Juhlakentällä.
  VIII. Afroditen esipiha.
    IX. Kilpajuoksu.
     X. Barbaarit.
    XI. Artemiin lehdossa.
   XII. Uusikuu.
  XIII. Vaellus.
   XIV. Ateena.
    XV. Marathon.
   XVI. Hades.
  XVII. Sparttalaiset häät.
 XVIII. Persepolis.
   XIX. Persialaiset.
    XX. Hellesponton rannalla.
   XXI. Retki.
  XXII. Thermopylai.
 XXIII. Taistelu.
  XXIV. Sankarikuolema.
   XXV. Delfoi.
  XXVI. Pythia.
 XXVII. Athene Promakhos.
XXVIII. Klepsydra.

I.

Eufranor ja hänen vaimonsa.

Arkadiassa.

Syvälle vuorten väliin painautunut laakso. Sivuilla jyrkkäseinäisetrotkot. Kaikki rinteet näyttivät vievän sisäänpäin ja alaspäin.Laakso lepäsi itseensä vaipuneena ja nukkui, auringon hehkupohjallansa. Kuka tahtoi katsoa ulos yli laakson reunan, sen täytyikiivetä pitkiä, eksyttäviä teitä.

Huimasi ja värisytti katsojaa hänen silmätessään ulos tästävuortenpainanteesta. Kauas merelle kantoi katse, suurelle,salaperäiselle, joka Hellaan rantoja huuhtoi. Pohjoisen puolella seuursi siniset poukamansa niemekkääseen maahan. Lahti vei kapeana javälkkyvänä Korinttoa kohden. Valotäpliä liukui eteenpäin yli sinisenävärähtelevän juovan. Ne olivat laivoja, kiertämässä Peloponnesosta,kunnes niemeke sulki niiltä tien. Lahden takana taivaanranta nousijäänhohtaviin lumihuippuihin. Ne, jotka olivat matkustelleet,sanoivat siellä olevan Parnassos-vuoren. Ja Thessalian harjanteethaihtuivat sineksi tuntemattoman maan hämärään.

Mutta lännen puolella katse laskeutui laveille lakeuksille, jotkahäipyivät merelle päin, välkkyvien vesien halkomina. Alfeios matoikuin teräksenharmaa käärme Okeanoksen tyveneksi hyytynyttä pintaakohden. Ja missä lakeus näytti kaikkein matalimmalta, siellä loistiOlympian juhlakaupunki. Temppelipylväitä ja päätyjä, keltaisia,auringonpaahtamia niinkuin merenvaha. Ryhmä taloja ja muureja.Arkadian vuorista lohottuja, joita joku jumala kuin leikillä olilatonut pystyyn tuonne alankoon, missä vesivirrat kaivoivat hopeaisiavöitänsä mehevään multaan.

Mutta alhaalla Arkadian vuorten kattilassa poreili ikuinen idylli.Mehiläiset surisivat, lampaat ja vuohet kulkivat laitumella, ihmisetkatselivat niitä. Laaksoissa kuljeskelivat siat röhkien sinne tänne,mustina liejusta ja päivänpaisteesta. Ylempänä pitkin vuorenrinteitäparveili lammas- ja vuohilaumoja. Laumat olivat toisinaan asettuneetniin tiheään auringon polttamille rinteille, että näyttivätyhtenäiseltä syöpäläisjoukolta, jossa vain laidoilla oli liikettä.Kun tultiin lähemmäksi, näkyi selkien likainen villameri. Vuohiajuoksenteli kivien ja pensaitten keskellä. Pukeilla oli kellotleukaparroissaan — joka hyppäys helähti keskellä hiljaisuutta.

Laidunmaat olivat paimenkansan yhteistä omaisuutta. SielläEufranorkin kulki vuohilaumansa kanssa sinne tänne. Joka aamuauringon noustessa hän heräsi siihen, että sarvet kaapivat hänenseiniensä lautoja ja vohlat laskivat sorkkansa hänen ovellensa,kunnes hän, vuoteellansa maaten, veti pitkästä nuorasta, niin ettäsalpa aukeni ja elukat voivat parvessa syöksyä ulos. Jäljelle jäiyksi ainoa vuohi, joka oli kiinni etu- ja takajaloistaan; se imettihänen poikaansa.

Poika makasi käärittynä käherään valkoiseen villaan, ja vuohen utareoli aina niin lähellä hänen suutansa, että hän rimpuillen pienilläkätösillään voi siihen tarttua. Neljästi päivässä isä valikoi parhaanutareen, täyden ja laajan kuin elämänlähde, joka ikävöi päästävirtaamaan. Ja vuohi sidottiin aivan pojan makuusijan päälle, ja senutareen tyhjensi yksin hänen pieni imusuunsa.

Eufranor oli ottanut vaimoksensa pienen tyttömäisen olennon, jonkaolemuksesta neitseellisyys ei koskaan voinut väistyä äidillisyydentieltä. Hän tarttui häneen sillä tavalla kuin olisi pelännytmusertavansa hänet. Hänen käsivartensa ja nilkkansa olivat kuinruokoa hänen käsissään. Hän voi asettaa hänet kämmenellensä ja nostaahänet ylös, kiertäen toisen kätensä hänen rintojensa ympärille.Niiden nuput eivät näyttäneet koskaan kasvavan. Kun hän synnyttiensimmäisen lapsensa, eivät ne täyttyneet maidolla. Ne olivat yhäyhtä kehittymättömän neitseelliset. Ne olivat kuin valkoista viatontakermaa. Hänen kätensä laskeutuivat niille kuin kaksi maljaa, janäytti siltä, kuin hän olisi aikonut niissä muovailla hienoimmatjuustonsa. Mutta hän tunsi niiden tuskin paisuvan. Kävi vain heikkovavahdus niiden läpi, aivan niinkuin kuuman maidon kuoreutuessa.

Hänen ruumiinsa pysyi aina yhtä tyttömäisen kapeana. Mies eiymmärtänyt, kuinka hän saattoi kantaa lasta lanteittensa välissä. Hänei ymmärtänyt, kuinka hän oli synnyttänyt ne maailmaan, nuo kaksipikkuruista läpinäkyvää tyttöä, jotka hän hänelle synnytti vuodenväliajalla. Ne painoivat vain puolet lapsen tavallisesta painosta.Ne olivat kuin kaksi valkeata unta, jotka äiti oli jättänyt. Niidensilmien vaaleanharmaa väri oli äidin orvokinsinisen ohennuttakastetta. Niiden poskissa ja käsivarsissa oli samaa keltaistasilkkiuntuvaa kuin hänenkin, mutta niin hienoa, että se auringonloisteessa hävisi silmistä. Ne hapuilivat rinnanpäätä niinkuin pientäkovaa ja tyhjää hedelmää. Hän piti niitä vuohen utareilla, mutta neeivät käyttäneet pieniä suitansa oikein tahi oli ravinto niille liianvahvaa. Ne kuolivat kumpikin ehtimättä oppia puhumaan. Ne ottivatpienten sydäntensä sanomattomat salaisuudet mukanansa hautaan. Niidenpienet, ohuet huulet eivät koskaan olleet yrittäneet hymyyn. Nesulkivat kaukaiset silmänsä ja palasivat jälleen uneen, josta ne oliotettu.

Mutta äiti eli yhä hentoa läpikuultavaa päivänkorennon elämäänsä.Eufranor syötti hänelle kultaista hunajaa. Hän otti sen pieneensuuhunsa, joka oli punainen kuin vertatiukkuva hedelmä. Hän voi nähdähunajan luisuvan läpi vavahtelevan valkoisen kurkkutorven. Olikomaallinen se hento olento, jonka hän oli vaimoksensa ottanut? ItseOlympiasta hän oli kotoisin, Heran pyhästä temppelistä. Sieltä olihän eräänä aamuna löytynyt, viimeisen ikivanhan puupylvään takaa,vastasyntyneenä mutta itkuttomana, hiljaisena ja hämmästyneenä,verhottuna yhteen jumalattaren temppelissä säilytetyistähunnuista. Löytöpaikka varjeli lapsen hengen: temppelinryöstöä japyhyydenloukkausta ei luettu tuon viattoman olennon syyksi. Jumalataroli ottanut hyljätyn pienen raukan turvaansa. Muuan Elis-maakunnastakotoisin oleva paimen, joka juuri oli rukoilemassa, löysi lapsen jaotti sen luoksensa. Se kasvoi keskellä mehiläisiä ja kukkia, muttapysyi yhä valkoisena ja läpikuultavana, aivan kuin olisi vanhanpylvään varjo yhä vieläkin levännyt hänen yllänsä.

Eufranor oli vienyt hänet vaimoksensa, kun hän olikuusitoistavuotias. Oli kulunut kymmenen vuotta ja hän näyttinuoremmalta kuin miehelään joutuessaan. Yhä vieläkin näytti hänhiljaa vaeltavalta kukkaselta. Hän kallisti päätänsä niinkuinauringon suudelmalle. Hän muistutti jotakin niistä suuristakevätvuokoista, joita kasvoi alhaalla Olympiassa temppelin astimienraoissa niissä kohdissa, joita ei mikään jalka polkenut.

Tukka näytti olevan ylen suuri tuohon hienoon päähän. Se kiertyiraskaana kehränä ympäri päälaen; kaulan hennot piirteet katosivatniskan pienten tummien kiharain kiehkuraan. Ja kun hän kulki pääpainuneena, hiipi aurinko sinne ja kätkeytyi niihin. Miehelle olirakasta suudella hänen niskansa päivänpaistetta — maustettuna jakuumana se oli hänen hipiällänsä ja vastaanotti hänen suunsa, kun hänhengitti rintaansa auringon tuoksua hänen tukkansa alta.

Meni muutama vuosi pienten kalpeitten tyttösten kuolemasta. Kevätkokosi jälleen hennot voimat ja toi hedelmän. Eufranorin voimakkaatkädet vapisivat, kun hän tunsi sen kehittyvän tuossa pienessävalkeassa temppeliruumiissa. Mutta hän ei rohjennut uskoa, ennenkuinvihdoin synnytys tuli ja hän seisoi kostean kuuma ja vavahtelevapieni elämä käsissään ja kantoi sen keskelle ovenraosta pilkistäviäauringonsäteitä.

Hänen oli kumma olla. Se oli pieni vahva ja tanakkatekoinen poika,ja se rimpuili hänen sormiensa välissä. Ei kuten ennen valkeaaläpikuultavaa ja valonarkaa hipiää, jossa siniset suonet kuulsivatkuin kukanlehdessä, vaan tällä kertaa jotakin täyteläistä, jokatuntui käteen voimakkaalta, niinkuin auringon täyttämää ja hunajanruokkimaa. Vastasyntynyt tuntui hänestä niin tutulta. Oli niinkuinhän olisi seisonut tunnustellen itseään ja käännellen omia jäseniäänvaloon. Nuo lujarakenteiset polvet, nuo kiinteät nilkat, tuo johyvinmuodostunut rinta, tuo tukka, joka valui jyrkästi kulmikkaalleotsalle — siinä hän näki niinkuin kokonaisen itsensä pienoiskuvan.Se oli vasta puhjennut nuppu, mutta kasvuvietin muodostama, jotasisällä piilevä elämä jännitti. Sitä jännittävä elämä oli lähtöisinhänestä itsestään. Sen pojan täytyi elää. Muuten hän kuolisi itse.Hänen oma elämänsä tuntui kutistuvan pieneen alastomaan elämään,joka oli hänen käsissään. Hänelle johtui mieleen, mitä hän kerranoli kuullut jumalain ja kuningasten pronssikuvista, että niissämalmikuorensa alla oli kätkössä toinen, pienempi kuva. Tässä olihänellä kädessänsä oma kuvaisensa, samaa malmiseosta, jota hän itseoli.

Matalalta heinäiseltä vuoteelta kuului huokaus. Hän heräsi jakääntyi. Nikarete makasi hymyillen hämärässä. Eufranor palasi jalaski lapsen hänen syliinsä. Mutta hänellä ei riittänyt voimia,jotta olisi siihen tarttunut. Hän ei ollut säästänyt ollenkaan vertaitsellensä. Kaiken voiman, mikä hänellä oli pienessä, valkeassaruumiissaan, oli hän kerännyt poikaan. Tämä oli imenyt auringon hänenhipiästänsä ja hunajan hänen sydämestänsä. Poika oli hänen hennonelämänsä viimeinen voimanponnistus. Nyt hän lepäsi ja oli päättänyttyönsä. Vain hänen murtunut ja veretön varjonsa oli jäljellä. Hänetoli jäykistänyt synnytyksen viimeinen sanomaton elinvoimien jännitys.Hän hymyili voittonsa ilosta. Mutta hän ei jaksanut kohottaakäsivarsiansa. Hänen pieni suunsa avautui niinkuin aukeava hedelmä,mutta kauniilla huulilla ei ollut pisaraakaan verta. Hän yhä vainhymyili. Ja kun Eufranor kallistui hänen puoleensa ja tarttui hänenkahteen pieneen tytönrintaansa, niin ne hänen käsissään vielä kerranpaisuivat ja pysähtyivät kuoleman kankeuteen.

Hän kaivoi itse vaimonsa haudan siihen, missä hänen majaltansalähtevä kapea polku kääntyi leveämmälle maantielle. Hän antoihänelle mukaan ne muutamat pienet esineet, joihin hän oli elämässäänkiintynyt. Kun hän laski hänen hienot hennot jäsenensä hautaanpikkutyttöjen luokse, ajatteli hän niitäkin. Hän antoi niillemuutamia savisia leikkikaluja, joita he eivät olleet saaneet koskaankäyttää, pienen kömpelötekoisen hevosen ja jäniksen ja pienen maljan,jonka ympärykseen joku kylätaiteilija oli maalannut kiehkuranperäkkäin astuvia mustia joutsenia.

Nikareten hautaan pani hän myös jalkojen suojaksi pitkälleHadeksen-matkalle — hänen pienet ja kapeat sandaalinsa, jotkahän itse hänen jalkapohjansa mukaan oli leikannut hienoimmastavuohennahasta. Keveä oli ollut hänen käyntinsä ja nuoskea nahkaoli itseensä juonut hienon kasteen hänen valkeista jaloistansa,joita päivän ei koskaan onnistunut polttaa ruskeiksi. Nyt oli hänenkulkeminen pitkiä apeita teitä, joille elon aurinko ei enää loista.

Haudalle Eufranor pystytti suuren vesiamforan, vanhimman ja parhaankaikista, mitä hänellä oli, ja senkin korrentapaisessa liereässäkaulassa oli särö. Mutta ennenkuin hän upotti sen jalan haudanmultaan, löi hän reiän pohjaan. Ja tähän amforaan hän uhrasiNikaretelle aina uuden kuun tullen. Hän kaatoi maljan lämmintävuohenmaitoa läpi sen korkean kaulan. Silloin hän tiesi, ettävastalypsetty juoma tihkuisi läpi maan Nikareten luokse sinne, missähän oli. Manalahan oli syvällä hänen jalkojensa alla, ja hänenvaimonsa sielu janosi, hänen suuparkansa oli ehkä avoimena kylmässämaassa odottamassa virvoittavaa juomaa. Hän muisti vielä aina hänellemaitoa viedessään hänen kauniin suunsa särkyneen ilmeen, joka saattoiluulemaan, että hänen oli jano, hän näki tuskaan jäykistyneen hymyn,hänen levätessään pyöreä, lempeä ja lapsellisen joustava kaulansataipuneena, niinkuin olisi kuolema laskenut kätensä hänen niskallensa.

Kun hän meni haudalle maljoinensa, johtuivat hänen mieleensäHermeen-patsaat, joita hän oli nähnyt Olympiassa. Jumala seisoijäykkänä ja sulkeutuneena, mutta pää hiukan kumarassa, synkkänä javakavana, omituiset kiehkurasiivet välkkyvissä pronssikannoissaan jakäärmesauva nojaten toista olkapäätä vasten. Silmiin oli upotettuvalkuainen, niin että terät tuijottivat.

Nyt oli Eufranorista itsestään tullut Hermes Sielujensaattaja.Ajatuksissansa hän seurasi Nikaretea pitkillä yksinäisillämananteillä. Hän kohotti astian suullensa ja joi hänenmaljansa suutelemalla maitoa, jonka hän sitten kaatoi korkeaan,pitkäkaulaiseen saviastiaan. Hän seurasi mielessänsä sen tihkumistaläpi mullan, kunnes se saapui vainajan avoimeen, janoiseen suuhun.Juoma oli juossut hänen huuliltansa hänen vaimonsa huulille.

Mutta Nikareten auringossa hohtavaa niskaa hän ei saisi enää koskaansuudella. Sillä siellä, missä hän lepoa saamatta vaelteli, eiloistanut päivä. Kuolemankoleus siellä värisyttää, ja siellä ovatjäsenten verhoina vain ikuisen yön raa'an kylmät varjot.

Vihdoin hän otti esille pienen lekytoksen ja vuodatti kultaisenhunajan läpi amforan. Joka pisara oli kuin kuuma ja raskaana vuotavakyynel, jonka maan mehiläiset auringon alla olivat vainajallekeränneet.

Ja Eufranor puhui hiljaa yli haudan:

"Keveänä levätköön maa sinun päälläsi, Nikarete, suuresti rakastettuvaimoni. Älköön se painako sinun hienoja polviasi tahi rasittakosinun hentoa rintaasi. Älkööt kaksi tytärtäsi, Charis ja Aglaia,takertuko syliisi, vaan tukekoot sinua kumpikin puoleltansa, pienetkädet sinun käsissäsi. Ja olkoon sinulle Persefoneia armollinen,ja ojentakoon sinulle hänen äitinsä Demeter ravitsevaa viljaansa.Despoina olkoon sinulle lempeä!"

Ja kun Eufranor kävi pois haudalta, tekeytyi hän keveäksi maalle,jolle hänen jalkansa astuivat. Kun hän laski Nikareten hänenpimeään kuolemanmajansa, oli hän kietonut murattiseppeleen hänenhiuksillensa. Lonkeron samaa kasvia hän pisti maahan. Ja piankiemursi kaunis, metallihohtoinen muratti yli haudan ja kierteli sitähiipivien juurtensa kepein askelin.

II.

Poika.

Eufranor vartioi poikaansa kuin kallista aarretta, jota hänentäytyi varjella kaikilta elämänahneilta jumalilta. Ylen usein hänoli kuullut kuolemaatuovien seireenien laulavan villien haukkojenhahmossa kaarrellen hänen majansa yläpuolella.

Kohta synnytyksen jälkeen, kun äiti vielä oli ruumiina hänenvuoteellansa, kantoi hän vastasyntyneen kolme kertaa lieden ympärivihkiäkseen hänet siten jumalien suojaan.

Mutta kun hän kymmenentenä päivänä uhrasi niille kiitosuhrina maitoaja juustoa ja viiniä ja oli ikivanhan tavan mukaan nimittämäisilläänpojan isänsä kaimaksi, vaipui hän mietteisiinsä ja vaikeni.Viimeisellensä ja ainoallensa hän ei uskaltanut antaa nimeä, jottaeivät ne voimat, jotka vaanivat ihmisten karua onnea, saisi nimestäkiinni ja kiristäisi sitä ansaksi hänen kaulaansa.

Hän sanoi häntä vain "Pojaksi". Ja poika kasvoi silmissä päiväpäivältä. Hän tarttui vuohen utareeseen sellaisella innolla,kuin olisi ollut Herakleen poika Telefos, joka imi itsellensäelämää kasvatusäidistänsä hirvestä. Eufranorin poika tyhjensiutareen nopeammin kuin hän itse olisi voinut sen lypsää. Ja hänenisänsydämensä hymyili, kun hän veti esiin uusia imettäjiä ja sitoi neahnaan pienen suun yläpuolelle.

Maito valui loppumatta poikasen pieneen pohjattomaan nieluun,mutta se ei tehnyt hänen ihoansa lumivalkeaksi, se antoi hänellepronssinruskean värin, ja tukka kihertyi kuin kiehkura hyasinttejahänen silmillensä. Mutta kuta voimakkaampana elämä hänessäsäteili, sitä enemmän Eufranor pelkäsi menettävänsä hänet. Hänkatui katkerasti niitä loistavia nimiä, jotka oli antanut pienilleläpikuultaville tyttösillensä. Kateelliset jumalattaret olivatvaatineet takaisin nimensä. "Poika" ei saisi koskaan nimeä. Hänkasvaisi piilossa kaikilta Olympon jumalilta. Eläisi vain kuin vohlavuohien seassa. Vuohet hänet kävelemään opettivat.

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 29
Comments (0)
reload, if the code cannot be seen
Free online library ideabooks.net