» » » Lähtevien laivojen kaupunki

Lähtevien laivojen kaupunki

Lähtevien laivojen kaupunki
Title: Lähtevien laivojen kaupunki
Release Date: 2018-02-15
Type book: Text
Copyright Status: Public domain in the USA.
Date added: 27 March 2019
Count views: 115
Read book
1 2 3 4 5 6 7 8 9

The Project Gutenberg EBook of Lähtevien laivojen kaupunki, by Aino Kallas

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and mostother parts of the world at no cost and with almost no restrictionswhatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms ofthe Project Gutenberg License included with this eBook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'll haveto check the laws of the country where you are located before using this ebook.

Title: Lähtevien laivojen kaupunki

Author: Aino Kallas

Release Date: February 15, 2018 [EBook #56559]

Language: Finnish

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK LÄHTEVIEN LAIVOJEN KAUPUNKI ***

Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen

LÄHTEVIEN LAIVOJEN KAUPUNKI

Kirj.

Aino Kallas

Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Otava,1913.

SISÄLLYS:

I

Bernhard Riives.
Vanhan Orgin kuolema.

II

Saarenmaalainen intermezzo.
   Uskontunnustus.
   Meillä on kuollut mukana.
   Kultalaiva.
   Ylitse muurin.
   Vaeltava kynttilä.
   Ihminen.
   Näky.
   Tuiskuhiekka.
   Lähtevien laivojen kaupunki.
   Saarenmaan kiitos.

III

Pimeys.
Vieras.
Yksi kaikkien edestä.
Lasnamäen valkea laiva.

I

BERNHARD RIIVES

Eräs Itämerenmaakuntain rankaisuretkikuntaan kuulunut nuori upseerikertoi:

"Olimme kuudenkymmenen matruusin kanssa saapuneet muutamaan Vironmaanrantapitäjään. Pitäjä, josta tulimme, oli ollut kapinan kaikkeinpahimpia pesäpaikkoja, melkein kaikki aatelismoisiot olivat tuhkana;olimme sentähden mekin puolestamme käyttäneet kaikkea mahdollistaankaruutta. Olimme suoraan sanoen väsyneet näkemään verta, niinmatruusit kuin ylipäällikkömmekin, minusta puhumattakaan. Siihen eikoskaan aivan totu, ajan pitkään se alkaa etoa sydäntä, paitsi siinätapauksessa, että siitä juopuu.

"Tekemättä mitään sopimusta tai edes keskenämme siitä puhumatta,olimme tällä kertaa päättäneet antaa armon käydä oikeuden edellä. Sitäsuuremmalla syyllä, kun koko pitäjässä ei oltu poltettu kuin yksiainoa moisio, ja sekin todistettavasti kiertävän, muualta tulleenkapinallisen joukon toimesta. Pienempiä lainvastaisuuksia oli tietystitehty kosolta, oli suljettu krouvi, vaadittu lakon uhalla muonamiehilleuusia palkkaehtoja, jotka sopimukset moision omistaja hengenhädissäänoli allekirjoittanut, oli pidetty kapinallisia kokouksia ja puheitaj.n.e. Vangitsimme ja kuulustelimme kymmenkunnan miestä, pääsyyllisetsensijaan, kiihoittajat ja kokousten toimeenpanijat olivat kaikkiteillä tietymättömillä. Ainoastaan sen talokkaan, joka oli johtanutmuonamiesten lähetystöä, saimme kiinni. Hän oli varoituksistavälittämättä pysynyt kodissaan, josta matruusit hänet toivatsotasoikeuden eteen. Hänen nimensä oli Bernhard Riives.

"Neuvottelimme rangaistavien suhteen parin aatelisen ja pitäjänkirkkoherran kanssa, ja kaikki kehoittivat lievään rangaistukseen,johon itsekin olimme taipuvaiset. Ainoastaan parooni, jonka luonamuonamiesten lähetystö oli käynyt, vaati Bernhard Riiveksellekuolemanrangaistusta, varoittavaksi esimerkiksi koko pitäjälle.Hänellä tuntui olevan vanhaa kaunaa tätä miestä kohtaan, joka, kutenperästäpäin kuulin, oli uskaltanut laillisen oikeuden tietä mittauttaatalonsa entisen oikean rajan, joka tuli kulkemaan yli parooninapilaniityn. Vähän aikaa sinne tänne keskusteltuamme hän kuitenkinsuostui vaihtamaan rangaistuksen kahdeksisadaksi lyönniksi, jotakorkeampaa rangaistusta emme tässä pitäjässä ottaneetkaan käytäntöön.

"Annoimme siis tuoda sisään talollisen Bernhard Riiveksen. Hän olisuurikasvuinen talonpoika, hänen kasvonsa olivat tyynet, täysiparranreunustamat ja kulmikkaat. Harmaansinisten silmien älykäs ja herännytkatse oli yhtaikaa sekä itsetietoinen että masentunut. Pelko olikaukana hänen olemuksestaan, mutta hän ei näyttänyt odottavanmitään hyvääkään. Hän ei ollut millään lailla röyhkeä, vielävähemmän mateleva, hän oli päinvastoin ikäänkuin jo sivuuttanut nämäominaisuudet, jotka pitkäaikainen orjuus luo. Koko hänen olennossaanoli jotain vaikuttavaa, ihmisiä tiedottomasti hallitsevaa, hänenraskaat hartiansa näyttivät olevan luodut toisia eteenpäin työntämään.Hän oli niitä talonpoikia, joitten lapset tavallisesti muodostavatsivistyneen säädyn ensimäisen polven.

"Päätöksemme oli, kuten sanottu, valmis, mutta kuulustelimme kuitenkinhäntä näön vuoksi.

"Oliko hän kehoittanut muonamiehiä lakkoon? Oli. Miksi hän sen olitehnyt? Koska heidän tilansa oli sietämätön. Oliko hän johtanutmuonamiesten kokousta ja kirjoittanut uudet sopimuskaavat? Oli. Olikohän käynyt muonamiesten kanssa moisiossa? Oli. Miksi juuri hän oliottanut tämän asian johtaakseen? Koska juuri hän, saatuaan parin vuodenkoulusivistyksen, piti velvollisuutenaan auttaa muita, jotka eivätolleet sitä saaneet. Oliko hän moisiossa sanonut: jollette allekirjoitanyt, niin teette sen viikon kuluttua toisella musteella? Ei, hän eiollut käyttänyt minkäänlaisia uhkauksia. Oliko hän ollut kunnantalollapyhäinkuvaa repimässä? Ei, sitä hän ei ollut tehnyt.

"Hän antoi kaikki vastauksensa varmasti ja yksikantaan, mutta yhtaikaavälinpitämättömästi, ilman toivoa, ikäänkuin olisi aavistanutkuulustelun muodollisuuden. Hänen harmaat ja viisaat silmänsä eivätkatselleet ketään meistä.

"Seurasi muutamain todistajain kuulustelu. Kaikki ilman poikkeustatodistivat ainoastaan hyvää Bernhard Riiveksestä. Hän oli itse ostanuttalonsa vapaaksi ja maksanut suurimman osan velasta, mikä Vironmaanläänissä on harvinaista. Hän oli ollut kaikenlaisissa kunnallisissaluottamustoimissa ja aina osoittanut malttia sekä älyä. Ainoa, mitähäntä vastaan muistutettiin, oli, ettei hän koskaan käynyt kirkossaeikä ehtoollisella. Ylipäänsä ei hänellä tuntunut olevan yhtäänvihamiestä.

"Minun tehtäväkseni tuli lukea hänelle tuomio. Hänet tuotiin taassisään, ja hän seisoi edessäni lammasnahkaturkissaan, joka edestä oliauki. Ensi kertaa tunsin, että hänen silmänsä pysähtyivät minuun, javaikka katseeni oli kädessä pitämässäni paperissa, tunsin kuitenkinkoko ajan näitten tutkivain ja älykästen silmien katseen. Muistantuumineeni, mahtoiko hän ymmärtää venättä.

"Luin siis tuomion ensin venäjäksi, ja koska osaan kutakuinkin viroa,— olen Narvasta — käänsin sen suoraa päätä viroksi.

"Kun pääsin sanoihin 'kaksisataa lyöntiä' kuulin hänen kiristävänhampaitaan. Katsoin häneen, hän oli kalpean ja villin näköinen,ikäänkuin hänen tavallinen itsehillintänsä olisi hetkeksi pettänyt.Mutta hän ei sanonut sanaakaan.

"Annoin käskyn viedä hänet pois. Näin hänen kääntyessään ovessa, ettähänen hartiansa nytkyivät kuin vilutautisen.

"Pienemmät syylliset rangaistiin ensin. En mennyt rangaistuspaikalle,hermoni olivat jonkinlaisessa hajoomistilassa, ja toivoin hartaasti,että kaikki pian päättyisi.

"Olin jäänyt yksin huoneeseen, jossa järjestelin papereita. Yhtäkkiäaukeni ovi, ja Bernhard Riives työntyi sisään, kahden matruusinkiinnipitelemänä. Peljästyin nähdessäni hänet, ja vasten tahtoanitarttui käteni ladattuun revolveriin.

"Hän oli kauhea katsella. Hänen lakkinsa oli poissa, ja vaatteetuseasta kohden rikkirevityt, ikäänkuin hän olisi tullut käsikähmästä,toinen poski vuoti verta kuin pistimen haavasta. Kaikki jonkinlaisentalonpoikaissivistyksen luoma luja itsekuri oli kadonnut, hän olikuin astunut monta monituista sukupolvea takaisin heimonsa sotaisiavaistoja kohti. Hänen arvokkaisuutensa ja ylemmyytensä olivat sensijaanennallaan, samoin hänen tiedottomat johtajaominaisuutensa; hänmuistutti pakana-aikojen heimopäälliköltä siinä seisoessaan.

Mutta hurja hulluus, joka oli katsonut hänen silmistään tuomiotalukiessa, oli kadonnut, ja sensijalla liikkumaton, jääksi jähmettynytkatse.

"Mitä tahdot?" kysyin häneltä.

"En anna itseäni piestä", hän sanoi tyynellä uhalla.

"Olet saanut tuomiosi", sanoin.

"Vaikka, — mutta se ei sovi minulle, — minä en ole orja, että minuavitsoin pieksetään."

"Sinut oltiin vähällä tuomita kuolemaan, mies", sanoin.

"Hän säpsähti, vaikeni ja katsoi minuun.

"Voit kiittää ylipäällikön armoa, että pääset kahdellasadallalyönnillä", jatkoin. "Voit mennä!"

"Käskin sotamiesten tarttua häneen, mutta hän rynnistäysi irti.

"Mitä nyt!" huusin kärsimättömästi.

"Minua ei lyödä!" hän toisti.

"Mies, punnitse sanojasi!" tiuskasin hänelle. "Voimme ammuttaa sinut!"

"Ampukaa sitten, jollette muuta osanne", hän sanoi.

"Menin ylipäällikön puheille. Ihmiselämä on kopeekan arvoinen,ajattelin, ja merkillinen tyhjyys, irrallisuus hajaannutti ajatuksenilepattaviksi kuviksi… Väkisinkin koetin pitää niitä kurissa,pakoittaa niitä kulkemaan määrättyä sotilaallista uraa, ainoaaniille oikeaa. Kuitenkin tunsin hetkellistä heikkoutta. Mitä olimeidän tekeminen? Olimme kumpikin neuvottomia. Uskalsin ehdoittaa,että armahtaisimme hänet täydellisesti, mutta tajusin itsekin, ettäsenkautta kadottaisimme kaiken arvon kansaa silmissä. Se ei käynytlaatuun, emme voineet sivuuttaa rangaistusta.

"Ylipäällikkö otti asian tyynemmin.

"Antaa hänen itse valita raippojen ja kuolemanrangaistuksen välillä",hän sanoi. "Se pehmittää hänet, saat nähdä."

"Menin taas Bernhard Riiveksen luo ja ilmoitin hänelle ylipäällikönpäätöksen. Hän kuunteli minua ääneti.

"Koetin hinnasta mistä hyvänsä hellyttää hänet.

"Onko sinulla vaimo?" kysyin.

"On", hän vastasi yksikantaan, aivan kuten kuulustelussakin.

"Entä lapsia?"

"On — viisi", hän vastasi.

"Jumalan nimessä, — ajattele sitten heitä mies."

"Pelkäsin hänen tähtensä ja yhtaikaa halusin hartaasti murtaa hänenitsepäisyytensä, jonka sisimmät syyt eivät olleet minulle täysinselviä. Kuitenkin oli hänessä jotain, jolle salaisesti tein kunniaa.

"Hän ei vastannut, vaan näytti taistelevan itsekseen.

"Kuule nyt minua", sanoin, "tule järkiisi! Näethän, tahdon parastasi.Sinä olet vahvarakenteinen ja kestät hyvin rangaistuksen, sairastatviikon ja olet terve taas."

"Enhän minä sitä pelkää", hän sanoi:

"Miksi sitten, vastaa toki!"

"En voi. Siinä kaikki. Luonto ei lupaa, en voi. Voin kuolla, mutta envoi antaa itseäni piestä."

"Teitä on aina lyöty", sanoin. "Kun vielä olitte orjia, lyötiin teitäaina. Isääsi on pieksetty, isoisääsi samoin."

"Se on totta, meitä on aina lyöty", hän myönsi. "Mutta minua ei enäälyödä. Minä olen syntynyt vapaana."

"Nyt hän oli taas löytänyt itsensä. Hänen kulmikkaisiin,suuripiirteisiin kasvoihinsa ilmestyi taas sama talonpoikaissivistyksentasapaino, jonka olin heti alussa niissä huomannut.

"Lapsesi, mies! Viisi lastasi, jotka jäävät orvoiksi, jos sinutammutaan."

"Heidän on parempi kasvaa isättöminä kuin orjan lapsina. Ampukaa minut!"

"Hän sai tahtonsa täyteen. En ollut läsnä, kun hänet ammuttiin, enedes tahtonut nähdä hänen ruumistaan, jonka hänen vaimonsa ja vanhinpoikansa veivät pois, en edes kuulla kertomusta hänen viimeisistähetkistään.

"Mutta minun mielipiteeni on: tässä talonpojassa, tässä Bernhard
Riiveksessä suoristui seitsensatavuotisen orjuuden selkä."

VANHAN ORGIN KUOLEMA

1.

Moision uudelle navettarakennukselle tehtiin paraikaa pärekattoa.Se täytti koko takapihan sivu-alan; järeistä, harmaista kivistäliitetty seinä kohosi jykevänä kuin kirkon muuri, ja vielä lasittomatikkuna-aukot ammottivat pitkulaisina. Kurkihirsi oli enää puoliksinäkyvissä, — se oli aarniohonka, joka aikoja lukemattomia oli moisionpuistossa humissut. Mutta nyt istui sen selässä kahareisin mies jakalkutteli vasaralla kattonauloja päreisiin.

Sellaista navettarakennusta ei oltu nähty yli kymmenen kihlakunnan.Piirustuksetkin oli tuotu jostain kaukaa merien takaa, sieltä, mistäkarjarotukin oli peräisin, ja vierasta kieltä murtava rakennuttaja oliarmollisen herran kanssa käynyt perustuksia mittaamassa. Eivät olleetnavetan seinäkivetkään näiltä mailta, harmaata kiveä ne olivat, kovaakuin rauta. Kolmensadan sarvipään kytkyeitten piti navetassa tilansasaada, sillä armollinen herra aikoi ensi vuonna taas karjaansa lisätä.Oli siellä laitoksia monimutkaisia, joista oudon silmä ei heti selkoasaanut; oli lämpöjohto, joka putkia myöten työnsi kuumaa ilmaa pitkinnavettaa, oli ilmanvaihtaja, joka alati ristivedon avulla piti ilmanpuhtaana, ja erityinen vesijohto raikasta vettä heruttamassa.

Kaikki moision muut rakennukset jäivät varjoon uuden navetan rinnalla,yksin päärakennuskin, joka suuruudestaan huolimatta oli matala javanhanaikuinen; ei piisannut pitäjän kirkkokaan navetalle komeudessa,sillä tällä karjakirkolla oli torninsakin, monta jalkaa korkea,johon vesi suureen säiliöön pumputtiin. Ja eräänä aamuna oli torninharjalle ilmestynyt ristikin, joka kuitenkin ennen pehtorin tuloa yhtäsalaperäisesti katosi, kuin oli ilmestynytkin. Mutta kirkoksi siitäpitäin navetta ristittiin.

Lehmät, kiiltokarvaiset, rauhalliset maidonantajat kulkivat joka aamutulevan asuinsijansa ohi, — ynähtivät sen suurille ikkunoille japuskivat koetteeksi sarvensa kivinurkkaukseen.

Oli hyvin helteinen päivä ennen juhannusta. Miehet hikoilivat ylhäälläkatolla päreitä pannessaan, he olivat siellä korkealla puistonsatavuotisten lehmusten ja tammien tasalla. Armollinen herra oli äskentehnyt tavallisen aamuisen tarkastuskävelynsä ja taas poistunut; työkävi vähän veltompaa vauhtia, ruoka rupeamaa odotellessa.

Lastukasalla navetan seinämällä seisoskeli vanha Org, moision entinenpaimen, virsut jalassa. Parina viime vuonna hän ei ollut enääpaimenessa käynyt, vaan sai elinaikaisesta raatamisestaan moisioltapienen eläkkeen.

Siitä huolimatta hän kesäisin omaksi ratokseen seurasi karjan jälkiä.Sinne häntä alati veti, suoreunaisille rinteille, siellä hän kannonnenässä yhä päivänsä vietti, suokoivujen harmahtavaa tuohta näpertelija katseli, kuinka nuoremmat nyt juosta kipittivät lehmiä suon reunaltahätyyttämään.

Hän kiroili kirkkaasti lehmiä, sätti niitä kuin järkeviä olentoja,joitten pitäisi käsittää hänen sanansa ensi kuulemalta; vihaisinahyrräsivät kurkkuärrät hänen suustaan, mutta huolimatta karkeistakirouksistaan, hän ei milloinkaan lyönyt lehmiä.

Siitä asti kuin navettarakennukseen oli ryhdytty, ei häntä enäämuualla näkynyt. Jo perustaa pantaessa hän oli ollut läsnä, hänenvirsunsa löntystivät hitaasti ja säännöllisesti rakennuspaikalle,jossa hän päivänpaahtaman hirren nenän istuimekseen valitsi. Hän puhuiharvoin työmiesten kanssa, kärsi heidän kompasanansa hievahtamatta,ilman että olisi tutissut harmaata sänkeä työntävä leuka. Itsekseenmitä vähän joskus pakinoi, mutta ei paljoa kysellytkään, päiväkaudetvain istuskeli piippunysä suussa. Joskus meni itse rakennukseenkin,tarkasteli epäluuloisena tornia ja hanoja, joitten merkitystä eiymmärtänyt. Sattui toisinaan joku hyvänsuopa mies hänelle niittenmerkitystä selittämään, silloin hän urahti hyvillään, täynnäkunnioittavaa ihmettelyä. Tekivät hänelle joskus koiranhampaatpilaakin, ilveilivät ja valehtelivat suut silmät täyteen; ukko ensinuskoi, mutta keksi kuitenkin vihdoin kepposen ja päästi kuuluvillekaikki kuratinsa.

Päivällislypsylle, joka pihan toisessa päässä toimitettiin, hänsentään malttoi lastukasaltaan kömpiä, — kun luuli piikahepakkojenkorvien välttävän, niin puheli lehmille, kullekin erikseen, nimitteliniitä kaikkein koreimmilla kiroussanoilla, kuten lempinimiä olisijaellut. Sitten alkoi murahdellen kertoa niille navetasta, saisivatasua kuin saksat ikään, ei ollut papillakaan sellaista linnaa, muutakuin sunnuntaisin, kun saarnastuolissa seisoi. Katsella saisivat alatilystiksensä maantielle suurista ikkunoista, — niinkuin armollisetrouvat salin ikkunoissa hepenissään istuvat ja ohikulkijoitatirkistävät. Pakisi lopuksi vielä kaikista uusista laitoksista,vesijohdosta ja ilmanvaihtajasta, — lehmien liikkumattomat silmätkatsoa muljottivat, ja leuat märehtiä jauhoivat, — kauempaa kuuluimaidon tasainen sohina.

Kerran joku sattui hänelle kertomaan erään paroonin tallista, jossapilttuut olivat mustaa, kallista kiveä, — se pilasi hänen hyväntuulensa pariksi päiväksi, — kelläkään ei olisi saanut olla parempaakuin hänen lehmillään.

Nyt hän tapansa mukaan taas seisoskeli lastukasalla, jota aurinkopaahtoi, niin että olisi luullut sen tuleen räsähtävän, — katollakalkahtelivat säännölliset vasaraniskut, ja kurkihirsi lyheni,valkoisten päreitten peittoon kadoten.

Joku mies tuli kivikuormaa ajaen mäkeä ylös. Hevonen teki keskimäessätenän, seisahtui äkkiä. Mies sivalsi ruoskalla koninsa laihoja kupeita,joitten nahan alta kuultavat lihakset heti uuteen ponnistukseenpingottuivat.

"Vedäkin, — kuka käski hevoseksi ruveta, — olisit ruvennut lehmäksi,jos laiskotella tahdot!"

Miehen kokkapuhe kuului navetan katolle saakka, josta vastaukseksipärähti monikurkkuinen naurun rämäkkä. Olisit lehmäksi ruvennut, —hevosraiska!

Org lastukasallaan muikautti myös suutaan, se oli hänestä sukkela sana.

Mutta yhtäkkiä joku mies sanoa kivahti katolta, päreeseen naulaa lyöden:

"Lehmiksi tässä täytyy kohta ihmistenkin ruveta, jos mieli syödä jajuoda kunnolla. Rakennetaan karjalle kirkkoja, mutta muonamiehet…"

Se oli muuan äsken kaupungista tullut kiertävä työmies.

Kuului yksinäinen naurun yritys, joka naurajansa kurkkuun tyrehtyi.

Kukaan ei puhunut pitkään aikaan mitään.

Mutta oli kuin olisi katolla äkkiä alkanut itää ja kasvaa jotakin,niinkuin kasvavat äkkiä sadehöyrystä myrkylliset sienet. Miesten päänpäällä alkoi sakeutua sankka pilvi, taivaan selkeydestä huolimatta, —he työskentelivät yhtä äkkiä kuin laukeemaisillaan olevan ukkospilvenalla. Jokaisessa se erikseen hautui, kasvoi nopeasti kuin räikeävärinenmyrkkysieni, toinen ei toiselle ajatustaan lausunut. Mutta kullekinoli merkillisen selvää

1 2 3 4 5 6 7 8 9
Comments (0)
reload, if the code cannot be seen
Free online library ideabooks.net