» » » Nähtyä ja tunnettua_ Kertoelmia ja kuvauksia

Nähtyä ja tunnettua_ Kertoelmia ja kuvauksia

Nähtyä ja tunnettua_ Kertoelmia ja kuvauksia
Author: Talvio Maila
Title: Nähtyä ja tunnettua_ Kertoelmia ja kuvauksia
Release Date: 2018-03-13
Type book: Text
Copyright Status: Public domain in the USA.
Date added: 27 March 2019
Count views: 92
Read book
1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 21

The Project Gutenberg eBook, Nähtyä ja tunnettua, by Maila Talvio

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and mostother parts of the world at no cost and with almost no restrictionswhatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms ofthe Project Gutenberg License included with this eBook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'll haveto check the laws of the country where you are located before using this ebook.

Title: Nähtyä ja tunnettua Kertoelmia ja kuvauksia

Author: Maila Talvio

Release Date: March 13, 2018 [eBook #56733]

Language: Finnish

***START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NÄHTYÄ JA TUNNETTUA***

E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen

NÄHTYÄ JA TUNNETTUA

Kertoelmia ja kuvauksia

Kirj.

MAILA TALVIO.

Porvoossa,Werner Söderström,1896.

SISÄLLYS:

Metsälleni
Aatteensa uhri
Vieraalla virralla
Koketti
Öisiä vieraita
Onnemme saari
Mäkelän Kallen morsiamet
Kevätkaihoja
Jouluaattona
Ei vierivä kivi ota sammalta
Helsinkiin
Elävänä haudattu
Yö Adrian merellä
Tuskaa
"Kyllä sinä siihen totut"
Hänen syntymäpäiväkseen
Fanttasiia

Metsälleni.

Oi metsä kotiaitani vierteellä, jonne tie vie peltojen halki, kauttapunaisen portin! Sinulle tahtoisin laulaa henkeni kauneimpia säveliä,sinä joka olet luonut ajatusmaailmani niin rajattomaksi!

Auringon laita painuu alas, taivaalle jää vieno rusko ja tuuletliitelevät kaukana muilla mailla. Hanki on pehmeää, keveäätähtikudosta, metsä henkii lumipuhtautta. Molemmin puolin tietä onpuita, erikokoisia, suoria ja käyriä, solakoita koivuja ja vääntyneitäleppiä, kaikki huurteisia, hienon-hieno oksaisia, joita heikoin liikeväristyttää. Tämän tien ja metsän minä tunnen niin etten eksyisisyksyisenäkään yönä. Olenhan tullut tänne elämään nuoruuteni kaikkiatunteita, uskomaan ainoalle ystävälle senkin, jota en ole kertonutkellenkään ihmiselle, jota en itse ole ymmärtänyt ja jolle en olelöytänyt sanallista muotoa. Olen täällä avannut poveni huokaamaan jaistahtanut puhtoiseen hankeen niinkuin syliin, josta toivoo rakkauttaja lohtua. Olen ollut siinä kuin tainnoksissa, kuunnellut luonnon syväälaulua, erämaan ääniä puitten latvoissa ja kinosten alla; koko taivason ollut koleanruskoisena ja kuun puolisko kumottanut kuusen oksienvälistä. — — —

On kevät, kinokset sulavat, hyhmänä viruu lumi ojissa ja mättäidenvälissä. Koko metsämaa on veden vallassa, ainoastaan puun juuriltapistäytyy märkiä, vihriöitä puolanvarsia. Kuinka usein olen seisonuttäällä kivellä, kädet kiedottuina lepän runkoon, paljastanut pääni,antanut tuulen nostella tukkaa ja viileän hengähdyksen tuodapisaroita oksilta sulavasta jääkuoresta otsalleni. Katse on seurannutluikertelevia, viliseviä puroja, kuinka ne leikitellen haarautuvat,eroavat, yhtyvät koskena kiertämään mätästä, johon on kiinnitettypärisevä myllynsiipi… Luikerteleva, leikkivä puro, kiiltävät,lumiharmaat vesilampareet, puolanvarret, koivujen tuohi — tuokokonaisuus vihertävää, kiiltävän kosteaa, puhdasta, eloon elpyvääluontoa — se tuo mieleeni, en tiedä miksi, morsiamen huntuineen,kruunuineen, kyynelsilmin, värisevin huulin. Ja minä lähden haaveillenkotiin tuntien sielussani purojen lirinää ja havautuvaa luontoa. — ——

Istun yksin kiven vieressä puun juurella, sidon seppelettä valkeistametsäntähdistä. Oksalla laulaa lintu, taivaan sinervässä avaruudessaseilailee läpikuultava pilvi. Ilma on kesäinen, aurinko kirkasja silmää hyväilee tuoksuva nuori metsä, vihreät mättäät, joillamustikka kukkii. Kiven vierillä on tuuheita sananjalkoja ja mättäittenvälistä pistäytyy raivaamatonta vesakkoa, valkoisia koivunrunkojaja tähtimuotoisia kukkia lukematon määrä… Seppele vajoo kädestänihelmaan, tuijotan, tuijotan kauvas, en tiedä minne…

Ahon laidassa on solakka, hiukan kumartuva koivu, notkea ja taipuvainenniinkuin nuori tyttö, jonka kerran tunsin. Hällä oli vaalea tukka,siniset silmät ja lapsen sydän. Hän tuli mulle hyvin rakkaaksi.

Meidän tiemme erosivat; hän jäi hymyilemään ihastuneelle maailmalle jaminut heitettiin tänne erämaan helmaan…

Metsä, metsä! Kerran eroavat meidänkin tiemme. Minä irroitan juurenikotiseudusta lähteäkseni maailman aukeille. Minä heitän sinut, humisevaihana metsäni, heitän lintujen laulaa, ilmojen katkoa, sateittenpiiskata. Mutta sinun tuoreen tuoksusi, vienon henkesi minä vienmukaani. Se on lävistänyt olentoni; sitä ei maailma voi tukahduttaa.Sinun lapsesi minä olen, sinun lapseksesi jään… Olisinko suottaastellut hangillasi, hengittänyt tuultasi, istunut sammalmättäällä, kunsyksy karisteli keltaisia lehtiä ja kurkiparvi kiiruhti eteläänpäin?Eikö sieluuni ois jäänyt yhtään hiudetta puhtaasta raittiista hangesta,yhtään nuottia tuultesi huminasta? Lähtisinkö köyhänä, tyhjänä metsänirikkaudesta…?

En. Vaan kun kerran lähden, niin aarteen vien minä mukananimyötäjäisinä sinulta kotini metsä. Minä avaan rintani, suljen sieluunisinun ihanuutesi, en päästä mielestäni kuvaasi, vaan syvälle, syvällehenkeeni painan sen, niin syvälle, että sydänjuuriani aina ympäröierämaametsäni puhdas, vieno, rauhaisa ilo. Ja kun tuuliaispää kohtaaelämän aukealla, kun tunnen huojuvani ja horjuvani, väsyväni uuvuksiinasti, silloin ojentaun väkiselläkin suoraksi, peitän käsilläni kasvot,suljen silmäni ja unohdan kaikki. Ja uneksin, että olen kaukanakotimetsässä, seison ojan vierellä, pää painuneena koivun tuoheen.Tuuli ruhjoo ja piiskailee, lehdet liitävät rauhaista tietä, ensi lumiputoo harvaan ja hiuteisena maahan, hiutuat suurenevat, taajenevat,pehmenevät, lankeevat alas keveinä kuin höyhenet. Vähitellen ontuulikin tyyntynyt, vaiennut. Erämaa henkii, huokaa hiljaa jasyvältä. Minä vaivun maahan kasaan, sulan tuskattomaksi, rauhaisaksi,suruisaksi, hellämieliseksi ja itken.

* * * * *

Kaunis kotimetsäni, huoju, laula ja humise! Saata lastasi maailmankinteillä, kanna tuulien mukana sydänmaan lumipuhdas henkäys sieluuni,tuudita illalla lepohon, humise hautaani saakka, sinä vanha ystäväni,metsäni kotiaidan ulkopuolella, joka kerran viihdyttelit nuortasydäntäni, kun siellä kaiho raivoili!

Talvella 1892.

* * * * *

Siitä on kulunut vuosi. Täältä kaukaa, vieraan maan rannalta lähetänkatseeni viipymään siinä päivässä, joka oli lapsuuteni viimeinen,viimeinen sydänmaalla, koivuni sisarena, viimeinen sillä maalla, jonkametsässä olin aavistanut kaukaista, sanatonta onnea. Täältä etäältäelän uudestaan sen tunteen, jolla erosin kodista, joka oli antanuttyötä ja huolta ja joka juuri niineen oli kaivautunut rintaani niinkuinnaisen rintaan syöpyy se lempi, joka hänelle on tuottanut enintenkyyneleitä.

Huomenna oli hääpäivä. Hän, sulhaseni, oli tullut aamulla. Olimmeyhdessä istuneet nurmella, pensaitten juurella. Minä olin siinä sitonutmorsiusseppeleeni kruunuineen.

Muistan sen hetken, jolloin taivuin panemaan niitä pensaitten varjoon,kasteeseen, huomiseksi. Tieltä kuului ääniä ja rattaitten räminää.Sukulaisia oli tullut häihin ja kotoväki oli juossut vastaan portille.Minut oli heitetty huomaamatta, heitetty yksin. Ja minä varastin senhetken itselleni ja hautasin sen sieluuni syvälle. Ja nyt se elääsiellä ja sukeltaa esiin häikäisevän kauniina ja haikeana muistona…

Vaaleanpunainen rakennus, valkoiset ikkunapielet, avoimet ikkunat jakevyet ikkunaverhot, jotka liehahtavat ulos kasvien välitse, valkoinenlipputanko, upeimmillaan rehoittava nurmikko, tuoksuvat ruusut, puut,jotka lapsena istutin, jotka ovat kanssani kasvaneet. Tuossa on ikkunanalla koivuni, kauniina kuin morsian. Se se pukeutuu morsiameksi jokakevät. Minulla ei ole kuin yksi. Ja se on huomenna. Tuolta äänistäeroitan sisarteni, äitini äänet, heidän jotka ovat kanssani jakaneetsydänmaan tunteet. Huomenna heitän heidät, niinkuin heitän nämätmieluisat maani, mennäkseni hänen mukanaan, häntä niin likelle, ettentiedäkkään…

Kuin unessa vaellan sen illan… En siitä muista mitään. Muitten jonukuttua, valvon vuoteellani ja tuijotan kesäillan heikkoa hämärää.Sitten nousen, astun akkunaan, avaan sen, hyväilen kädelläni koivunilehviä ja katselen maisemaa, nukkuvaa metsääni. Taivas on pilvessä, yönilma siveltää paljasta kaulaani. Se tulee metsästä, jonka hongat jamättäät ovat kuulleet puheeni, pellolta jolla olen tuntenut, kylästäjossa minua rakastetaan ja jonka väkeä minä rakastan…

* * * * *

Siitä on kulunut kokonainen vuosi, vuosi siivekäs, onnea täynnä. Muttasinua metsäni, jollen saisi muistella, kaihoten katsella, mitä olisionneni! Illan tuuli, hyväile entistä kotoani, suutele nuoren koivunikruunua, vie sydänmaahan tervehdykseni!

Kesällä 1894.

* * * * *

Yllä on taivaan katto, aurinko vaipuu ruskoihin, jotka kuin tulileimuavat, metsä on ympärillä tyynenä kuin uimaan laskeva neito jakuu valaisee sen takaa. Sumu yhdistää taivaan ja maan rajan merenkaltaiseksi. Ja minä annan mieleni uida siinä meressä, sukeltaa puunlatvojen pehmeisiin kimppuihin, kiikkua, levätä, tyyntyä kuin nukkuvanveden syvässä.

Tämä ei ole unta, en haaveile olevani luonasi kotimetsäni, sinä ikäväniainainen maali. Tänään tulin, huomenna lähden. Humiskaa koivuni,laulakaa puuni!

Lehvät lehahtelevat kasvojani vastaan kuin viileät hiuskiharat,oksat tavottelevat poskeani ja humina vie minut mukaansa. Soitto onhiljaista, suruisaa. Syksy on kellastuttanut lehdet, tuuli on ruhjonutoksat. Minut valtaa ääretön halu jäädä tänne, näitä puita lohduttamaan,tuolle metsälle antamaan rakkauttani. Talvi tulee, kaikki lakastuu,kaikki jäätyy, kuolee…

Älä pelkää, armaani, en minä lähde rinnaltasi! Minä jään tänne.Kuinka voisinkaan poistua? Puuna täällä olen kanssasi kasvanut jayhtä vähän kuin sinua käy siirtäminen, käy minua. Juureni ovat kiinnisinun mullassasi, käsivarteni kiedotut vartesi ympäri, lämmin poskenipeloittaa pakkasen pääsemästä sydämmeesi. Huurre meidät pukee hopeaanja kultaan ja helkkyviin helmiin, mutta sydämmessämme vallitsee kesä…— — —

— Hullu, hullu tyttö! kirkaisee jostakin joku, nauraen ilkeästi.

Se on oma itseni joka tuolla irvistelee. Sillä sinä hetkenä olen minäkahtena. Toinen seisoo solakkana, nojautuneena koivun runkoon ja toinenpilkkaa häntä siitä. Hän saa hänet pelästymään, hän hätyyttää hänetpois. Hän lähtee juoksemaan ja pysähtyy vasta siinä missä aita tuleevastaan…

Yllä on syvä taivas ja lehtikatto. Auringonlaskut ovat palaneetloppuun, mutta kuu seisoo hohtavana taivaan toisella laidalla. Senvalossa liitelee kaikki omituisesti, ikäänkuin näkymättömät kädetsiirtelisivät sumuharsoja. Miten kaunis on talo tuossa, miten pyhyydenvarjostama! Se on lapsuuteni koti!

Siinä hetkessä nuo kaksi ovat sulaneet yhteen ja minä olen taas omaitseni, polvillani maassa, taipuneena rukoilemaan äärettömyyttä.

Tyyntyneenä nousen ja lähden kävelemään läpi lehtikäytävän. Taitanoksia, punon ne hiuksiini, koristan niillä pukuni. En sääli, vaikkataittelen, sillä tiedän, että puut minulle mielellään antavat. Olenhanminä ne istuttanut, olen niitä vaalinut ja rakastanhan niitä. Ja siinäkuutamossa seisoen, yksin puitteni keskellä, niiden oksien koristamana,tunnen seisovani kuin kirkossa, vihittävänä noihin puihin, koko tähänmetsään.

Aatteensa uhri.

Kulttuurikuvaus Liettuasta.

Maalaisrattaat seisahtuivat portin eteen. Laiha, koukkuselkäinenjuutalaisukko kömpihe alas ja ojensi kätensä naiselle, joka avuttomastisilmäili liian suurta etäisyyttä rattaitten laidan ja maan välillä.He muodostivat toisilleen mitä huutavimman vastakohdan: mies vanha,raihnea, likaisissa ryysyissään inhoittava; nainen nuori, upea,hienossa puvussaan solakka, harvinaisen kaunis. Nainen, katseltuaanhetkisen, hypähti ikäänkuin äkillisen päätöksen voimasta maahan,otti esille kukkaronsa ja viskasi sen sisältöä miehen kouraan. Tämäkumarteli syvästi ja annettuaan hopean kiillon hyväellä silmiään, kätkisen povensa ryysyihin.

Portti oli auki, kapea hiekkatie vei kukkalavojen läpi asuinrakennuksenportaille. Nainen miltei juoksi tuon lyhyen välin. Hän tempasi aukiporstuan oven ja jäi hetkeksi läähättäen seisomaan kynnykselle. Hänyleni siinä niin korkeana, että pää melkein tapaili oven pieltä.Hänen kasvonsa piirteet olivat jalot, iho puhdas, silmät säihkyvät,hiukset mustat, vartalon ääriviivat sopusointuisat. Hän oli erinomaisenkaunis. Ryhti oli ruhtinattaren, jokaisessa liikkeessä käskevää voimaa,jokaisessa hermossa terveyttä, elämänhalua. Hän oli yksinkertaisessasurupuvussa, mikä vain sai hänen ihonsa valkeuden ja solakan vartalonesiintymään koko kauneudessaan.

Porstuassa ei ollut ketään eikä mistään kuulunut ääntä. Toinen ovi veikyökkiin, toinen ruokasaliin. Kaikkialla vallitsi mitä silmiinpistävinyksinkertaisuus ja siisteys. Lattiat olivat maalaamattomat, huoneetmatalat, ikkunat pienet, huonekalut jokapäiväiset. Ruokasalinkynnykselle hän seisahtui.

Ikkunalautaan nojaten kädellään, seisoi nainen. Hän oli niinajatuksiinsa vaipuneena, ettei hän huomannut tulijaa ovella, ennenkuintämä päästi pienen naurun. Silloin hän kääntyi. He tuijottivattoisiinsa hyvän hetken, ennenkuin käsittivät etteivät silmät pettäneet.Siitä oli vuosia vierinyt kun he olivat toisensa kohdanneet.

— Eliza…! Eliza Kochanowski!

— Zofija Dowgird! Ettekö ole saanut kirjettäni?

— En!

Ja he heittäysivät toistensa syliin ja purskahtivat itkuun. Sittehe pitkästi katsoivat toisiinsa ja hymyilivät. Seurasi kysymystenja huudahdusten sanatulva, niinkuin aina käy kun hetken ajassatahdottaisiin saada selville kokonaisten vuosien vaiheet.

— Voi armaani, että vielä löysitte luokseni! Ja minä luulin, etteivätsilmäni enään milloinkaan teitä näkisi. Te olette muuttunut, kannattesurupukua. Tiedän kyllä miksi: miehennehän on kuollut.

Zofija rouva puhui lempeällä, sulavalla äänellä ja silitti vieraannaisen käsivartta. Hänen mainitessaan Elizan miehen nimeä, lensiikäänkuin varjo hänen kasvoilleen. Eliza rouva sen huomasi ja totistuihänkin.

— Niin on, sanoi hän. — Siihen liittyy paljon kärsimyksiä. Älkäämmesiitä puhuko. Se on nyt ollutta enkä sitä ikinä tahtoisi takaisin.Miten hyvä te olette, Zofija, kun ette kylmästi työnnä minua luotanne,vaan rakastavana annatte minulle anteeksi. Isäni, veljeni eivättahtoneet minua nähdä. Voi, elämä on niin kovaa ja vaikeaa. Olen niinväsynyt, niin väsynyt kaikkeen, koko maailmaan ja itseeni…

Hän heittäysi sohvalle ja purskahti itkuun. Zofija rouva hyväili häntäja koetti lohduttaa.

— Te olette vielä nuori, koko elämä on edessänne. Veljenne ja isännetulevat pian unohtamaan kaiken. Eihän yksikään meistä ole virheetön.— Mutta te olette matkasta uupunut, enkö saisi tarjota teille jotakinvirvoittavaa?

Zofija rouva oli jo ovella. Eliza tarttui vesilasiin viereiselläpöydällä ja tyhjensi sen.

— Tässä kaikki mitä tarvitsen. Jääkää te luokseni, niin olentyytyväinen.

Zofija rouva vilkasi huolestuneesti puutarhaan ja istuutui sittevieraansa viereen.

— Olette tekin muuttunut, jatkoi Eliza. — Hiukset ovat käyneetharmaiksi, mutta teidän lämmin hymynne se on entisellään. Tuo hymy seoli, johon minä ensiksi ihastuin… Ja sitte, muistan sen aivan kuinolisi se eilen tapahtunut, kun te palasitte kaupungista meille, toittemakeisia tuliaisiksi. Te veitte meidät heinäniitylle, siellä olivatmyöskin pehtoorin lapset. Isä antoi ankaran kiellon, ettei se saatapahtua toistamiseen, mutta meidän oli ikävä, meistä oli ollut hauskanoiden Petraksien ja Antanaksien joukossa…

Zofijan kasvoille painui

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 21
Comments (0)
reload, if the code cannot be seen
Free online library ideabooks.net