Meren takaa I

Meren takaa I
Title: Meren takaa I
Release Date: 2018-04-03
Type book: Text
Copyright Status: Public domain in the USA.
Date added: 27 March 2019
Count views: 38
Read book
1 2 3 4 5 6 7

The Project Gutenberg eBook, Meren takaa I, by Aino Krohn Kallas

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and mostother parts of the world at no cost and with almost no restrictionswhatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms ofthe Project Gutenberg License included with this eBook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'll haveto check the laws of the country where you are located before using this ebook.

Title: Meren takaa I

Author: Aino Krohn Kallas

Release Date: April 3, 2018 [eBook #56915]

Language: Finnish

***START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MEREN TAKAA I***

E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen

MEREN TAKAA

Kirj.

Aino Kallas

Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Otava,1904.

Sensuurin hyväksymä, 2 p. Marraskuuta 1904, Helsingissä.

SISÄLLYS:

Esipuhe.
Saarenmaa.
Kaupunkimatka.
Lukkari ja kirkkoherra.
Kaalin aukolla.
Työorjat.
Kubja-Pärtin kuolema.
Ingel.
Vihollinen.

Esipuhe.

Saarekkeena Saarenmaalla, kesantolakeuksien keskellä, on pieni, vanhatalo, mehiläispesineen, hedelmäpuineen, huojuvine haapoineen, jotkavaristavat valkoisia haituvia. Kokonaisen pitkän, kesäkuuman päiväniltapuolen olen istunut kirsikkapuitten alla, mehiläisten suristessa,ja kuunnellut elämänsä iltapuoleen joutuneen miehen kertomuksia kansansaraskailta ajoilta. Nuori polvi tuntee ne ainoastaan kertomuksina,mutta niitten silminnäkijöitä on vielä monta elossa, eivätkä ne ylineljäkymmentä vuotta, mitkä ovat kuluneet työorjuuden ajoista, olejaksaneet sen kaikkia jälkiä poistaa. Tässä pari pientä kertomusta,jotka itsepintaisimmin jäivät kytemään mielessä.

Tartto 27/10 1904.

SAARENMAA.

Saarenmaa, orjien saari…

Lakeat laidunmaat, hietanummet, joilla kyläläisten karja kesäisinsyötöllä kulkee. Virstamääriä tasaista, puutonta maata, armottaalttiina auringon paahteelle, joka sitä hitaasti kärventää, kutistaenruohon matalaksi nukaksi. Saviperäinen, harmaa maa halkeileekuivuuttaan, rakoillen syvinä vakoina ja uurteina, jotka risteilevätkuin vanhuuden rypyt. Ei ainoakaan puu suo siimestään, maa on kovakuin kivi, rankkasadekin sen vain vaivoin lävistää, vesi jää pinnallepieniksi, ruskeiksi ojiksi. Sateen jälkeen maa vilisee kuorietanoita,jotka hitaasti matelevat eteenpäin, kantaen asuntoaan seljässään.

Jo ennen Juhannusta on kaikki kasvullisuus karkoittunut, ainoastaankataja visassa sitkeydessään ajaa juurensa helteen kovettamaan maahan.Mutta nälistyneet lammaslaumat, joilta ei yksikään orastava sirkkalehtisäästy, eivät jätä senkään pistäviä oksia rauhaan. Ne jytystelevätkatajapensaita joka puolelta, pureskellen ne suuriksi, vihreiksimättäiksi, jotka toinen toisensa vieressä eroavat tasangosta. Se onkuin rococo-aikuinen puutarha, jonka taitavan puutarhurin käsi onkuvioiksi leikellyt, toiset ovat ympyriäisiä kuin pallo, muutamat munansoikeita, toiset supistuvat säännölliseksi sipuliksi kuin venäläisenkirkon kupu. Katajapensaitten välissä kasvaa ainoastaan ohdakkeita japientä, punaista kukkaa, jonka tulipunaiset, maata matavat kukkatertutloistavat kuin kimppu säkeniä kuivuneessa ruohossa.

Maisema kehittyy vähitellen, — karjamaat muuttuvat matalaapähkinäpensaikkoa kasvavaksi nummeksi, tulee vastaan keto, jossa katajayhtäkkiä on kiivennyt puuksi, ennen kuulumattomassa ylpeyden puuskassa,muistuttaen huonoa, kituvaa jäljennöstä etelän hautasypressilehdoista.Yli tien kulkee matala mäenharjanne, jonka tuuli näkyy tahtovanlakaista pois, se nostaa siitä yhtämittaa kokonaisia pilviä valkeaalentohiekkaa, joka peittää lähitienoon, niin että jalka uppoaa siihenkuin sahajauhoihin.

Saarenmaalaiset talot ja mökit vilahtavat tien varsilta, joskusyksinäisinä, pensaikkoon kätkeyneinä tai kuin viskattuinakivikkotasangolle, toisinaan kyliksi yhtyen, viisi, kuusi taloa samassaryhmässä. Mutta aina yhtä nöyrinä ja matalina, — syvälle kaltevatturve- ja olkikatot varjostavat seiniä kuin syvään silmille painettulakki. Ne ovat kyyristyneet niin mataliksi kuin suinkin, ikäänkuinmahdollisimman vähän huomiota herättääkseen, niitten ainainen, harmaaväri eroaa tuskin huomattavasti ympäristöstä. Ja silloinkin, kunkyliksi yhtyvät, ne vaikuttavat yhtä arasti ja pelokkaasti, ikäänkuinnuo puolikymmentä taloa takaa-ajon pelvosta olisivat toisiaanlikenneet. Mustina ja rappeutuneina, asuintupa, riihi ja navetta yhtenärakennuksena, ne kyyhöttävät mahdottomien kattojensa alla, jotkanäyttävät tahtovan tukahuttaa, painaa puristuksiin kaiken elämän. Tuontuostakin vilahtaa tuulimylly, pyöreällä kivijalustallaan, hitaastileikaten ilmaa harmailla siivillään.

Saarenmaan sydän on kiveä, kevättulvien ja sateitten aikana lohkeileeäkkiä maa, ja tulee näkyviin valkeanvihertävä kalkkikivi, aivankuinolisi maassa luuhun asti uloittuva haava. Se on Saarenmaan selkäranka.

On monta historiaa Saarenmaan menneisyydestä, mutta ei yhtäkään niinpuolueetonta kuin tämä luonto. Saarenmaalla luonto kirjoittaa historiaaseitsensatavuotisesta orjuudesta.

Koko maisema on masennettu ja nöyrä, aivankuin olisi pitkät ajatraskaan rauta-anturan alle tallautunut. Ne ovat työorjan nälkiintyneet,syyttävät kasvot, jotka paistavat joka puolelta vastaan kovaksikuivuneesta, käyttämättömästä karjamaasta, — sille, jolla on silmätnähdä.

Saarenmaan kivessäkin on orjan luonto, se ei milloinkaan vuorina kohoa,ei taivasta uhmaile, vaan maan sisustaan vetäytyy, kätkee uhkansasydämeensä kuin orja. Ja karjanummien ohdakkeet, joita tuskin maastaeroitat, pistävät salavihaisina kättäsi tai jalkaasi, mutta kuitenkinpidät niitä niin halpoina, ettet edes taittamalla rankaise, vaan astuteteenpäin, ajatellen: ohdakkeen kostoa, orjan kostoa!

Saarenmaan kukoistuskin on lyhyttä ja räikeää kuin orjan pyhäpäivä.Ainoastaan parina viikkona ennen Juhannusta aaltoilevat aitosaarenmaalaiset apilapellot kirkkaissa väreissä, korkeiksi ja reheviksiyleten. Kuin Itämeren kukka-ansari, täynnä tuulen tuomia näytteitäjoka ilmansuunnalta, harvinaisia kukkia, jotka muuten pakenevat paljoneteläisemmille asuinsijoille. Viikate on jo valmiina sitä varten, senhäpäisevää hiontaa kuuluu joka talosta, sen terä välkähtää mökkiennurkilta, — huomenna tai ylihuomenna on lopussa tämä värivivahdustenvallaton leikki. Mutta pari päivää ennen Juhannusta, ne ovat Saarenmaanmorsiusaikaa, tuuleen tuhlattua hunajantuoksua, väreissä laulettuakorkeata veisua. Se on korvausta karuista karjamaista ja nälkäisistänummista, se on Saarenmaalle samaa, mitä on saariston työorjallepyhäpäivä, jolloin hän pukee ylleen kirjavan kansallispukunsa,jonka iloiset värit saavat hänet arkiryysynsä unohtamaan. Matalien,kivistä koottujen aitojen vierissä kukkivat orjantappurat, muuttaenkuivat, pölyiset maantiet raittiiksi ruusutarhoiksi, kätkien okansapunaisten kukkiensa alle kuin kissa kyntensä. Vetiset, alavatmaat aaltoilevat valkeaa suovillaa, pehmeitä kuin äsken sataneetlumihöytäleet, ja hetteen silmän luona kukoistaa lemmikki, kansantarunmukaan aina veden partaalla, pestäkseen siniset silmänsä puhtaaksi.Sieltä täältä herraskartanojen kujilta pilkoittavat hevoskastanjanvalkeat kukkatertut, suorina ja jäykkinä oksillaan kuin sytytetytkynttiläkruunut. Hieta-äyräitten ja kiviaitojen lomiin, vieläpäolkikattojen rakoihinkin on imeytynyt kellertävä maksaruoho, jokakasvaa tiheinä mättäinä kuin keltainen sammal.

Se on Saarenmaa, orjien saari…

KAUPUNKIMATKA.

Toru Mihkel ajaa hiljakseen kartanon halkokuormaa kaupunkiin. Hänistuskelee väliin kuorman nokalla, jalat roikkuen, väliin käveleevieressä. Hän astuu pahasti, jalat taipuvat polvesta ja notkahtelevatjoka askeleella. Hän on pitkä ja hintelä, olkapäät vähän kumarat,alahuuli lerpattaa velttona.

Hän on hevosineen kuormineen paksun pölypilven peitossa, maantie onkuin jauholaari, joka pölähtelee joka kosketuksesta. Suuret, vihaisetpaarmat piirittävät hevosta joka puolelta, imeytyen sen laihoillelauteille ja luisiin koipiin. Mihkel sivaltelee niitä tuon tuostakinkoivun varvulla ja kiroaa välillä, toisinaan pakoittaa hevosenhölkkäjuoksuunkin niistä päästäkseen.

Maa on molemmin puolin kuivaa karjanummea, moniviikkoinen pouta onkulkenut kuin kulo sen ylitse. Multa irvistää paikotellen, kuin mustahiili. Pari virstaa tie kulkee kartanon peltojen halki, jotka jo ovatsänkenä, ruisky'öt alkavat kuivaa hienossa tuulessa.

Mihkel katselee ruiskuhilaita pitkään, kadehtivasti javäliäpitämättömästi samalla kertaa. Toispäivänä hän oli itse vieläollut kartanon pellolla leikkaamassa. Eilen oli pikkuisen ehtinytaloitella omalla pellollaan, kaataa maahan pari sarkaa, ja nyt tulitämä kaupunkiinmeno.

Sydänalaa hiukaisee niin kummasti, kun niitä omia peltoja ajattelee.Pieninä, kapeina kielekkeinä ne kiertelevät jossain suosilmän reunalla,huono-ojisina, huonosti väestettyinä. Viljakin on toisenlaista kuinkartanon pelloilla, kasvaa harvaa, lyhyttä kortta ja tyhjiä päitä.Mutta tänä vuonna oli siemenvilja ollut hyvää, ja kyllin oli sitämyös ollut, oras oli vihertänyt tiheänä nurmena. Mutta sitten tämäpoutakesä. Yhä vaan aurinko hellittää pilvettömältä taivaalta, aamullaon sakea auer, koko ilmakehä näyttää kiehuvan ja höyryävän. Ruis kypsyypuolimittaisena, puolipehmeä jyvä varisee maahan. Tiukkuu maahantulevan vuoden leipä.

He menevät armollisen herran luo, ensin yksitellen, sitten lähetystönä,lakit kourassa jo maantiellä: armolliset parooniherrat, ruis varisee!Armollinen herra katsoo tiukkaan, viittaa kädellään: sentähdentulettekin huomenna kartanon pellolle leikkaamaan, joka mies! Hehiipivät ovesta ulos, pää riipuksissa kuin vanhalla työhevosella, ja nepienet peltotilkut suon reunalla kangastavat mielessä. Mutta seuraavanapäivänä he leikkaavat otsansa hiessä kartanon sarkaa.

Toru Mihkel on ennättänyt Kaarman kirkolle, josta vielä on kaksitoistavirstaa Arensburgin kaupunkiin. Hevonen pysähtyy käskemättä jaluimistelee korviaan, se kääntää takkuisen harjansa vasemmalle päin.Suuren, matalan kivirakennuksen luota hirnahtaa toinen hevonen. ToruMihkelin hevonen ynähtää vastaukseksi ja alkaa laahustaa sinnepäin.

"No, olkoonpa menneeksi, koska ruunakin niin tahtoo."

Toru Mihkel kääntää hevosen krouvia kohti, joka synkkänä,pieni-ikkunaisena kohoo aivan kirkon vieressä. Vuosikymmeniä ne ovatkatselleet toisiaan, kapakka ja kirkko, — kirkko suorana, ylevänä,musertavana, — krouvi matelevana ja salavihaisena.

Hän menee hevosen sidottuaan suoraan krouvitupaan, hidasta,notkahtelevaa käyntiään. Huone on viileä ja pimeähkö kuin kellari,kiviseinät uhoovat kylmää, lattia on leveillä, epätasaisillakivipaasilla laskettu.

"Viinaa!" Mihkel sanoo raskaasti, istahtaen lavitsalle.

Vastapäisestä nurkasta nousee mies, kuskin puvussa, kiiltävänappinentakki yllä ja korkea hattu päässä.

"Terve, Toru Mihkel, — minnekkä matka pitää?"

"Kaupunkiinhan minä…"

Mies ottaa hatun päästään, paksu, kihara tukka hulmahtaa sen alta.Hänellä on leveät, verevät kasvot, heleänpunaiset posket ja toinenleuka pyöristymässä toisen alle. Silmät ovat pienet, intohimoiset jakiiluvat, liikkuvat nopeasti. Hän kiinnittää ne Mihkeliin, tutkivasti,puoleksi pilkallisesti, ikäänkuin mitatakseen miehen tyhmyyttä. Hänheiluttelee jalkojaan, singahuttaa ne ristikkäin, renkuttelee tuoliaanja hyräilee. Nähtävästi hänellä on jotain mielessä, jokin ajatus, jonkaMihkelin läsnäolo on synnyttänyt.

"Omilleko asioillesi?" hän utelee eteenpäin.

"Ei, — kartanon halkokuormaahan minä…"

Mihkel ei huomaa lainkaan vieraan katseita, hän hörppii hitaastiviinaansa pienissä, säästäväisissä kulauksissa.

"Mitä sinä niin päätäsi nuokutat, mies!"

"Pellot varisee", — Toru Mihkel vastaa yksitoikkoisesti, kuin vanhaaasiaa kerraten ja hakematta ymmärrystä tai osanottoa itselleen. Samallahän ensi kertaa katsoo vastapäätä istuvaan kuskiin. Jonkinlainenvaistomainen vastenmielisyys herää hänessä. Mokomakin herrojensyöttiläs! Syö selvää leipää kaiken vuotta!

"Olisitte leikanneet ennen, — tehneet vaikka hätäleipää."

Kuski sanoo sen kevyesti, huolimattomasti, vieläpä paljastaa valkeathampaansakin ajatellessaan leipää, joka sytyttäessä palaa kuinolkitukko.

Hän kumartuu yhtäkkiä eteenpäin, aivan lähelle Mihkelin kasvoja.

"Kuule, Mihkel, tahdotko ansaita viisitoista kopekkaa?"

Mihkel vetäytyy hiukan taaksepäin, niin paljon kuin seinältä pääsee.Hän ei vastaa vielä sanaakaan, vaan punnitsee mielessään, taistellenpientä epäluuloa vastaan, joka kolkuttaa sydämessä.

"Ei muuta, — kuin että viet tämän kirjeen tuomarille."

Kuski vetää povitaskustaan kirjekuoren, jossa näkyy viisi sinettiä.

"Minulla ei olisi aikaa nyt mennä, — sentähden, näetkös."

"Menethän sinä muutenkin kaupunkiin, eihän tämä mitään paina", hän yhämielittelee.

Hän kiertää ja kaartaa Mihkeliä, aivankuin tyttöä, jonka aikoo voittaaitselleen. Pieninä ja viekoittelevina kiiltävät hänen silmänsä paksujenkulmien alta. Noin hän varmaan katsoo tyttöihin, tahtoessaan saadaniitä pauloihinsa. Juuri tyttösankari hänessä kaikkein eninten pistääesiin tällä hetkellä, voittamaton, jota ei kukaan jaksa vastustaa eikäkiinnittää.

"Anna tänne, — joudanhan minä tuon viedäkin."

Mihkel ojentaa kaikessa viattomuudessa kätensä ottaakseen kirjeen jarahat. Hetken aikaa hän vielä epäilee: miksi toinen niin tyrkyttäähänelle kirjettä, ottaisihan hän sen vähemmilläkin mielittelemisillä.Mutta pieni, pyöreä hopearaha jouduttaa hänen päätöstään, omituisenmielihyvän tunne solahtaa läpi ruumiin, kun raha siirtyy hänenkäteensä, se on hiukan kylmä, tuntuu kourassa kuin vesipisara. Melkeinuusi se on, kiiltää ja kimaltaa pimeässäkin.

"Onnea sitten matkalle", huutaa kuski hänen jälkeensä.

Mihkel istuu taas poikittain kuormallaan. Miksi kuski mahtoi nauraa,näehän, hohottaa tuossa ovessa niin että kiertelee. Kertoo jotainkrouvin isännälle ja taas hohottaa. Ja miksi se niin monta kertaahuusi: onnea matkalle!

Äskeinen vastenmielisyys kuskia kohtaan nousee taas hänessä. Aikavelikulta! Hätäleipää tekemään käski, — niinkuin ei olisi itse sitätuon korkuisena kyllikseen syönyt. Mutta odotappas, muutaman vuoden kunon saksojen pöydässä istunut, ei enään kelpaakaan leipä eikä suolakala.Aletaan jo nauraa talonpojille, kun ne peltojensa tähden huolehtivat.

Häntä kuohuttaa kuskin väliäpitämättömyys ja rauhallisuus, täydellinenhuolettomuus säästä ja ilmasta, poudasta ja pakkasesta. Hänenmaamiesvaistonsa kohoaa tätä herrasmaisuutta vastaan, hänen omasisällinen vavistuksensa, jolla hän seuraa lämmön, tuulen ja pilvienvaihteita, kalvaa häntä kahta kovemmin. Mokomakin irtolainen…

Kaikesta huolimatta hänessä sentään alkaa kehittyä pieni mielihyväntunne. Ei hän tiedä, viinaryyppykö se lie, joka niin suloisestisuonissa kiertelee, vai sekö tieto pienestä hopearahasta takintaskussa. Mitä kaikkea sillä rahalla saisi ostaa… Ensiksikinviidellä kopekalla kampeloita, niitä Vapahtajan kiroomia kaloja, jotkasaarelaisen suussa sentään sulivat. Sillä rahalla saisi jo suurenjoukon, eukko voisi panna niitä suolaankin, latoa niitä saaviin kuinruskeita lehtiä päälletysten.

Tupakkaa hän myös ostaisi ja viinaa taas kotimatkalla, menisi krouviin,viskaisi rahan pöydälle ja sanoisi: "Kahdella kopekalla viinaa,maksakoon mitä maksaa!" Jos Vaidan kuski vielä sattuisi siellä olemaan,antaisi sillekin…

Hän joutuu hienoon hiprakkaan, mitä lähemmäksi kaupunkia saapuu, hänentyön väsyttämässä ja elinaikaisen nälän laihduttamassa ruumiissaan eiole vastustusvoimaa, yksi lasi vettä väkevämpää riittää panemaan hänetiloiselle päälle.

Kaupungin kujaa ajaessaan hän jo pistää pieneksi lauluksikin, hän onavomielisellä, koko mailmaa syleilevällä tuulella, ystävällisillä,vähän juopuneilla silmillä hän katselee kaikkia vastaantulijoita.Yhtäkkiä hän alkaa pitää kuskin hänelle antamaa tointa kunnia-asiana,luottamustoimena, jota ei jokaiselle uskottaisikaan. Varmaan olikuullut ennen, kuinka kelvollinen mies se on se Toru Mihkel, eivarasta, ei valehtele, ei toisen tavaraa himoo… Joku oli varmaanhänestä sanonut: katsoppas sitä Toru Mihkeliä, se sitä on miestä…Toisenlainen mies voisi hävittää kirjeen, maantielle pudottaisi,ottaisi näin taskustaan, ja äläppäs, jo livahtaisi tielle, — sinnejäisi, — löytäisi jokin mustalaisakka tai sen semmoinen.

Taikka kyllä sen joku toinen avaisikin, jos siksi tulisi. Syhyttäähänenkin sormiaan, kun sitä katselee, tahtoisi nähdä sitä kirjoitusta,vaikka ei ymmärtäisikään siitä muuta kuin mustan valkealla. Mutta nuoviisi punaista laikkaa, ne särkyisivät avatessa. Sanotaan linnaanniitten rikkomisesta joutuvan. Itse Vaidan parooniherra ne siihen onpainanut omalla kädellään, ja näkyy niissä Vaidan vaakunakin, sama,mikä sinne kartanon päätyyn on kaiverrettu kalkkikivestä, karhu kruunuakantamassa.

Hän ei annakkaan kirjettä palvelijalle, vaan vaatii itse tuomarintulemaan. Pyyhkäisee vielä kätensäkin takin helmaan, ennenkuinkirjeeseen tarttuu, ja sitten noin kahdella hyppysellä hyvin hienostiyhdestä kulmasta pitelee ja puhaltaa pölyhiukkaset kotelolta pois.

"Armolliset tuomariherrat, tässä olisi se Vaidan paroonin kirje."

Hän vielä kumartaakin syvään, melkein maahan saakka. Ehkä antaa tuomarijuomarahaa, kuka tietää, kouraisee taskustaan pari vaskikolikkoa taivaikkapa puolenkin ja pistää pivoon. "He, juoppas minun terveydeksenisiellä Kaarman krouvissa!"

Mihkeliä hykäyttää sisäisestä naurusta kaikkea sitä miettiessään. Hänalkaa ottaa takaisin kaiken, mitä pahaa on ajatellut Vaidan kuskista,se oli sentään rehti ja

1 2 3 4 5 6 7
Comments (0)
reload, if the code cannot be seen
Free online library ideabooks.net