Meren takaa II

Meren takaa II
Title: Meren takaa II
Release Date: 2018-04-06
Type book: Text
Copyright Status: Public domain in the USA.
Date added: 27 March 2019
Count views: 45
Read book
1 2 3 4 5 6 7 8

The Project Gutenberg EBook of Meren takaa II, by Aino Kallas

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and mostother parts of the world at no cost and with almost no restrictionswhatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms ofthe Project Gutenberg License included with this eBook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'll haveto check the laws of the country where you are located before using this ebook.

Title: Meren takaa II

Author: Aino Kallas

Release Date: April 6, 2018 [EBook #56930]

Language: Finnish

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK MEREN TAKAA II ***

Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen

MEREN TAKAA II

Kirj.

Aino Kallas

Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Otava,1905.

SISÄLLYS:

Kesä.
Saarenmaan profeetta.
Pyhän isän lähetti.
Bathseba Saarenmaalla.
Sotilaan äiti.
Pieni kiinalainen aasi.
Salakuljettaja.
Häät.

Kaksi lapsuuden muistoa:
    1) Yö.
    2) Valhe.
Kun vanha polvi kaatuu.

KESÄ.

1.

"Georgevitsh, — tekö?"

Pietarilainen lukionopettaja Juhan Hallik kohoitti vastahakoisesti jaunisesti päätään hiekasta, johon oli sen vajoittanut. Hän oli luullutolevansa aivan rauhoitetussa paikassa, josta ei kukaan keksisi tullahäntä hakemaan. Hän oli tahallaan välttänyt meren rantaa, ja annettuaanaamulla kolme tuntia serbialaiselle Georgevitshille, joka kesäksioli pantu jälkiläksyille hänen luokseen, hän oli ottanut olalleenvaippansa ja kainaloonsa vanhan vuosikerran muuatta saksalaistapilalehteä ja lähtenyt metsään, viettääkseen muutamat tunnit levossaja laiskuudessa. Männikkö oli harvennut joensuun toisella puolenaukeamaksi, josta nähtävästi oli vedätetty hiekkaa tielle, maa olimyllerrettyä, revittyä, mäntyjen juuret riippuivat irtonaisina ilmassa.Aukeaman reunoilla kasvoi kukkivaa kanervikkoa, ja huojui pitkiä,punakukkaisia horsmia. Hallik oli suurella mielihyvällä levittänytvaippansa pahimpaan paahteeseen ja ristinyt tämän hiekkakuopanauringonkylpypaikakseen, luvaten pitää sen toisilta visusti salassa.Hän oli riisuuntunut vyötäisiin saakka ja antanut auringon säteittenkihelmöiden pistellä selkää, tuntui kuin olisi kuusenoksalla hiljaaihoa kutkutettu. Kaikenlaisia mieluisia ja hajanaisia mietteitä heräsikatsoessa pilviin ja männyn latvoihin, tuli sovinnolliselle tuulelle,Jupiterin viha ei tuntunut painostavalta ainakaan näin kesälomalla.Pietarin sakeat sumut, tärisevät katukivet ja huonosti tuuloitetutluokkahuoneet olivat vajonneet kuin maan alle. Hiekka poltti vaipanläpi kylkeä ja käsivartta, väsymys, jossa piili jälkiä talvenneljästäkymmenestä viikkotunnista, alkoi raukaista. Hänen harvinainenkykynsä nukahtaa heti pitkäkseen pantuaan, tuli avuksi, aivanhuomaamatta vaihtuivat irtonaiset, sinne tänne häilyvät ajatuskuvatuniksi.

Hän katsoi puolikohmeissaan häiritsijään, joka varovasti oli tarttunuthäntä hartioista. Se oli pitkä, nopeaan kasvanut poika, seitsemän- taikahdeksantoista vuoden ikäinen. Etelämaalaisen kellertävistä kasvoistatuikahti pistävänä suurten, mustien silmien tuli. Suu oli vinossa,tyytymättömässä väänteessä, kasvojen alaosassa oli jotain velttoa,jota pienet, äsken versoneet viiksenalut eivät vielä voineet peittää.Seisoessaan siinä ryhdittömänä, pahantuulisena, hän oli merkillinenvastakohta virolaisen notkealle, lujalihaksiselle vartalolle jahyväntahtoisille kasvoille.

"Olkaa hyvä, — antakaa minulle rahaa", hän sanoi venäjäksi.

"Ensiksikin, puhukaa saksaa, Georgevitsh, muuten ette opi sitä ikinä,ja toiseksi, mitä rahaa? — teidän tämänviikkoinen määrärahanne onlopussa."

"Antakaa minulle ensi viikon rahasta", sanoi poika tympeästi, muttahellittämättä, huonolla, murteellisella saksalla.

"Te menette taas makeisia ostamaan", sanoi Hallik kiinteästi, ikäänkuinolisi puristanut pojan yhtäkkiä pihtien väliin.

Mutta poika luikerteli läpi.

"Mitä minä sitten tekisin? Kun en polta, niin täytyy olla jotain muuta.
Muutoin… tämä on turhaa kidutusta, — ei sitä kauvan viitsi."

"Joutavia, Georgevitsh!" sanoi virolainen hyvänsävyisesti nauraen. "Kunolette päättänyt olla polttamatta, niin pitäkää päätöksenne. Niinkuinmies!"

Hän kaivoi taskustaan rahaa ja ojensi Georgevitshille.

Poika otti rahat vastaan samalla veltolla haluttomuudella, jolla kaikkiliikkeensä teki.

"Teidän on hyvä puhua", hän sanoi viivytellen, — "ette ole itse koskaanpolttanut. Mutta minä, — jo kymmenennestä vuodesta. Isoäiti itseopetti."

"Kunnon muija!" sanoi Hallik leveästi. Hän oli taas paneutunutpitkäkseen ja katseli Georgevitshiä lakin lipan alitse.

"Ettekö leikkuuta pian tukkaanne", hän sanoi.

Georgevitsh joutui hämilleen ja siveli kädellään ylöspäin pyrkivää,mustaan aaltoon asettuvaa tukkaansa.

"En, — en ole aikonut", hän sanoi, kääntyen mennäkseen.

"Ehkä on joku sanonut, että noin on kauniimpaa", heitti Hallik hänenjälkeensä.

Se sattui Georgevitshiin kuin kalikalla viskaten, mutta hän eikääntynyt vastatakseen.

"Suuttui", hymyili Hallik, yhä katsellen männikköön katoovaaGeorgevitshiä. "Huono ryhti!" mutisi hän sitten, kulmakarvojaanrypistäen ja ojensi yhtäkkiä ilmaan käsivartensa, taivuttaen senhitaasti koukkuun, niin että supistuvat lihakset pingoittivat sinisenurheilupaidan hihaa. "On siinä vielä rautaa, mutta pitää ruveta puitapilkkomaan, että säilyisi", hän neuvoi itseään ja päätti vielä samanapäivänä lainata jostakin kirveen. Harmi, jota hän hetkisen aikaa olihäiritsemisestä tuntenut, alkoi haihtua, hän otti esiin pilalehtensä,joka oli hänen ainoa henkinen ravintonsa kesäloman ensi kolmanneksella,ja alkoi sitä selailla. Tavattuaan jonkun sattuvan sukkeluuden,hän nauroi sydämensä pohjasta ja oli samalla vähän kateellinen,ettei itse ollut sitä keksinyt, hän eläytyi hyvin nopeasti kaikkiinnaurettaviin kohtauksiin. Noin neljännestunnin verran hän luki, muttasitten alkoi väsymys taas päästä voitolle, hänen puoleksi ummistuneetsilmänsä tavoittivat vielä häilyviä kuvia, — horsmain huiskilovarsia,muurahaisten valtatietä, jonka ne olivat viitoittaneet itselleenpoikki aukeaman, — kulkivat pitkin muuatta suorarunkoista mäntyäjuuresta latvaan saakka, jolloin aivot haparoivat vertausta männystäja suorasyisestä luonteesta. Sitten silmät jäivät taivaan sineen, jokanäytti aukenevan yhä syvemmäksi, kuin pohjan kuultamaton vesi, —sulkeutuivat uudelleen.

2.

Georgevitsh lähti nyrpeissään rantatielle. Hän tavallisesti suuttuiHallikin sukkeluuksista, niissä oli jotain härnäävää, niin että tekimieli käsillään viuhtoa kuin hyttyisparvea, — hänen etelämaalainenverensä sähähti joka kerta. Muuten hän kunnioitti Hallikia, pitikinhänestä, mutta tunsi hänen läsnäolonsa aina kuin teräskäden niskassaan,hänen veltot, hapuilevat, tunteelliset taipumuksensa eivät ottaneetsopiakseen Hallikin suorakulmaisiin, viivoitettuihin tapoihin. Hänenoli kuollakseen ikävä tänä kesänä, — ensin pitkät aamupäivätunnit,sitten samanikäisten toverien puute, — koti-ikävä, joka kesäisin ainahäntä kalvoi, — ja sitten loppujen lopuksi vapaaehtoinen tupakkalakko,joka kesti jo kolmatta viikkoa. Siitä asti kun oli lakannutpolttamasta, hän ei tuntenut itseään, kaikki iletti ja kyllästytti,ruoka, läksyt, ihmiset, — pää tuntui tyhjältä ja raskaalta, yöt olivatpitkiä ja unettomia. Jokin levottomuus ajoi häntä paikasta toiseen, hänvetelehti joutilaana pitkin rantaa, pureskellen myötäänsä makeisia,katsellen purjelaivoja ja rannan matalikkomuodostuksia.

Vironpuoleinen meri aukeni laajana, mataloituvana lahtena, ilmansaaria, yhtyen heti niemen kärjissä aavaan ulappaan. Hietatöyräätkasvoivat korkeaa, suoraa mäntymetsää, virstamääriä pitkin rannikkoa.Pohjoistuulen tuomat laineet lakaisivat tieltään hietamatalikkoja,jotka tyynellä ilmalla rannalle muodostuivat. Neljä, viisi suomalaistapurjejaalaa, jotka silakkalastissa olivat tulleet yli lahden jokavuotisille vaihtokaupoille, oli ankkurissa lahdella. Rantavesi oliruskean kellertävää, vasta kauempana, meren syvetessä vaihtui vedenväri vihreänsiniseksi.

Georgevitsh kääntyi maantielle, joka jakoi kahtia huvilakylän. Molemminpuolin oli pieniä, hatararakenteisia kesäasuntoja, puutarhoineen,lasikuistineen ja valkoisine verantaverhoineen.

Georgevitsh seisahtui pehmeässä, vajottavassa ajohiekassa, ikäänkuinäkkiä olisi päätöksensä muuttanut, ja lähti oikaisemaan huvilapihojenpoikki. Pieni joki tuli vastaan, sen hietapohja kiilsi matalasta,kirkkaasta vedestä, sileissä suomuissa, kuin haravoituna. Kaksikäsipuulla tuettua lautaa vei sen yli. Rannalla riippui suuri, nokinenpata, savuun ja liekkeihin peittyneenä, joku nainen huuhtoi vaatteitajuoksevassa vedessä.

Toisella rantatöyrällä oli harvojen mäntyjen takana huvila.Georgevitshin ryhti norjistui yhtäkkiä, suuret, soikeat silmätlaajenivat.

Äkkiä avautuivat lasikuistin punareunaiset verhot, ja nuoren naisen pääpistäytyi esiin avatusta ikkunan puoliskosta. Vaaleitten, häviävienkulmakarvojen alta katselivat vihertävät, ruskeapilkkuiset kissansilmätpehmeästi ja uteliaasti hämillään seisovaa poikaa.

"Herra Georgevitsh, — ettekö tahdo tulla katsomaan uuttakrokettikenttäämme?"

Ääni oli hyvin korkea, olematta kimakka.

Georgevitsh seisoi toisella puolen aitaa.

"Minun täytyy lukea latinaa", hän sanoi tyytymättömästi.

"Mutta tehän olitte nyt menossa kävelemään. Minnekkä aiotte mennä, —puotiinko?"

"Niin", vastasi Georgevitsh, itsekseen harmitellen ja tuntien haluavalehdella.

"Paperosseja ostamaan?" jatkoi hivelevä ääni.

"Ei, — minä en polta enään", sanoi Georgevitsh jyrkästi jamiehekkyydellä, ja katsoen suoraan naiseen. Verannan verhot olivatpudonneet sivuille, — siro, hoikka, mustapukuinen vartalo oli niittenkehyksissä, — harsohihoista kuulsivat valkoiset, ohuet käsivarret.

"Ette polta, — mutta miksi ette?"

Georgevitshin miehekkyys luhistui kokoon.

"Minä en tiedä", hän tunnusti avomielisesti.

"Niin, — eikö se ole turhaa", jatkoi nainen.

Georgevitshistä tuntui, kuin olisi joku silittänyt häntä, — pieni,pehmeä kissankäpälä, jossa ei kynsiä tuntunut.

"Mikä on turhaa, — polttaminenko?" hän sanoi hajamielisenä.

"Ei, — vaan se, että ette polta", sanoi nainen nauraen.

Georgevitshin kolmeviikkoiset päätökset hajosivat joka ilmansuunnalle.

"Se olikin nyt vaan kesän ajaksi", hän sanoi puolustellen.

"No, — ettekö tulekkaan?" kysyi nainen.

Georgevitsh säpsähti, hänestä pilkisti sanojen alla naurua. Hän avasipäättävästi veräjän ja astui puutarhaan, lakki kömpelösti kädessä.

"Pankaa toki lakki päähänne. Katsokaapas, — enkö sanonut, — teidäntukkanne menee kiharaan, kun vaan annatte sen kasvaa."

Georgevitsh muisti yhtäkkiä Hallikin, ja punnitsi hetken mielessään,kertoisiko, — joutavia, jääköön sikseen.

"Se on niin musta, niin musta", sanoi nainen päätään heilutellen.

"Meillä on kaikilla niin siellä etelässä", vastasi Georgevitsh.

"Te olette jonkun näköinen", jatkoi nainen, — "jonkun, josta olenlukenut eräässä kirjassa, — tai ehkä näin taulukokoelmassa kerran, —en muista. — Teillä on kai hyvin koti ikävä?"

Se kysymys tuli hyvin tavallisena ja jokapäiväisenä, mutta siinä olijokin sävy, joka vaati suoruutta, ja jota ei voinut millä lauseparrellatahansa kuitata.

"On", vastasi Georgevitsh yksinkertaisesti.

"Te olette ensimäinen, joka kysyy sitä minulta, — sillä lailla", hänsanoi kiitollisesti.

Nainen kieritti ompelukoneen pyörää pari kertaa.

"Minun mieheni lähti pois eilen", hän sanoi äkkiä.

"Pietariin?" kysyi Georgevitsh kohteliaisuudesta, muuta ajatellen.

"Niin, — hänen täytyy viipyä siellä kuukauden päivät. Minä olen yksinlasten kanssa".

Hänen kätensä, hermostuneet, voimattomat kädet kulkivat pitkin pientä,punaista hametta, joka oli hihasta kiinni ompelukoneessa.

"Laulatteko te, Georgevitsh?" hän kysyi, katse ylöspäin, niinkuin olisikuunnellut jotain.

"En, — taikka — hyvin vähän", vastasi Georgevitsh, koittaenrehellisesti tehdä itselleen äänestään tiliä.

"Mutta te pidätte laulusta? Joskus kun tulette tänne iltasin, niinlaulan teille. Piano vaan on melkein mahdoton".

"Kyllä minä pidän, — hyvin paljon", — kiirehti Georgevitshvakuuttamaan.

"Sanokaahan, — kuinka te oikein viihdytte täällä?"

"En tiedä", vastasi Georgevitsh haluttomasti, tuntien sanovansatyhmyyden.

"Kuinka ette tiedä?" sanoi nainen nauraen.

"Minulla on ikävä", vastasi Georgevitsh jurosti, mutta alkoi myöskinnauraa.

"Tiedättekö, — tulkaa tänne joskus krokettia pelaamaan, tuossa onkenttä".

Hän näytti Georgevitshille pientä, tasoitettua hiekkapyörylää, jossarautalankaportit olivat pystyssä. Georgevitsh nousi ja seisahtuihänen viereensä katsomaan, mieluinen hämmennys valtasi hänet, jotakinkutoutui hänen ympärilleen kuin pehmeät silkkilangat.

Vähän ajan perästä hän kulki pitkin metsäpolkua puodille päin,vihellellen, — muuan pietarilainen katuvalssi, jota jokainen posetiivirenkutti, pyrki vastustamatta huulille. Löysi maasta kepin ja alkoisillä viuhtoa kanervan päitä, niinkuin olisi niittämään pantu. Niitynreunaan päästyään katsahti ympärilleen, näkisikö kukaan, sitten alkoijuosta täyttä vauhtia, kunnes hengästyi.

Puodin vastapäätä, aidan luona seisoskelivat suomalaiset kalastajat,vedellen piippunysistään sauhuja. Puoti oli täynnä maalaisrihkamaa,lattiasta kattoon, — hän istuuntui siellä nelikolle odottamaanvuoroaan, mitä hän aikoi ostaa, ei ollut hänelle itselleenkäänselvillä, — hän ei tahtonut tehdä mitään päätöstä.

"Paperosseja?" kysyi puotipoika, ennenkuin hän ehti mitään sanoa.

"Niin", hän sanoi kiireesti, paino putosi rinnalta. Sattuma oliratkaissut.

Ulos tultua hän meni suoraa päätä männikköharjulle joen töyrälle jasytytti yhden. Sen ohut, sininen haiku kietoi hänet haaveelliseen,puolittain väsyneeseen tunnelmaan, johon hän antautui täydellisesti,varoen kadottamasta siitä rahtuakaan. Kaikki oli kuin hienoa auertaympärillä, ja siitä tuikahti kiiltomadon välkkeellä kaksi vihertävääsilmää.

3.

Georgevitsh sitoi venettään laituriin. Se oli sivulla varsinaisestakylästä ja ulottui kauas mereen, — kapeat, ruostuneet rautakiskotjuoksivat pitkin hietavalleja tiilitehtaalle saakka, jonka korkeasavutorni kohosi yli mäntymetsän. Vasemmalla puolen oli pientä lepikkoaja rannalla pitkiä halkopinoja.

Etelätuuli lennätti lahden vedet ulapalle päin, rannassa oli tyyntä,hiekkasärkät olivat korkealla, muodostaen matalia, keltaisia saaria,jotka joka päivä muuttivat muotoaan, — kokonaiset pienoismantereetnielaisi tai nosti meri vähässä ajassa, — se oli luomiskertomuspienoiskoossa. Matalikon välisissä lätäköissä mätänivät auringonpaahteessa vesi ja rantalevät, löyhkää levittäen. Joukkopaljasjalkaisia lapsia myllerehti matalikolla, meloivat isoa, leveäävenettä edestakaisin, huutaen ja kirkuen suurimmassa lätäkössä,kasasivat hiekkaa vallituksiksi, kahlasivat polvia myöten vedessä taipyysivät käsin kaloja.

Uimahuoneet, joita oli toistakymmentä kojua pitkien siltojen päässä,olivat jääneet portaineen melkein kuivalle. Oli paraikaa naisten tunti,rannalla liehui valkea varoituslippu. Sillat keikkuivat yhtämittaakylpijöitten askelista, uimakojut avautuivat tuontuostakin, tyynivesi suihki ja loiski kylpijöitten pään ympärillä, veden hiekkaakuultavan kalvon rikkoivat yhtämittaa vaahtoavat vesirenkaat, joitauijat temmeltäessään työnsivät liikkeelle. Kylmän veden ja äkillistenhyppäysten pusertamat huudot sekaantuivat merilintujen kirkunaan.

Georgevitsh kellui veneessä, joka hiljaa hankautui laiturin palkkejavastaan. Hän koitti turhaan ajatuksissaan saada jotain yhteyttäaikaan näitten vallattomien vesiolentojen ja jäykkien, hienojennaisten välillä, jotka iltasin rantakävelyillä tulivat hänellevastaan. Ne olivat hänelle yhtä vieraita ja käsittämättömiä molemmat,sekä ne kaulaan saakka napitetut, kuin nauhasta vetäen hymyilevätja ääntelevät, että nämä, joista kylmä vesi hetkeksi oli huuhtonutsivistyksen ja seuraelämän sileän kiillon.

Hänen päänsä oli täynnä arvoituksia, aavistusta, ikävää… Vielä vuosisitten hän oli häpeästä ja vastenmielisyydestä paennut porttiholviin,kun hänen ainoa naispuolinen tuttavansa Pietarissa, rehtorin tytär,sattui kadulla tulemaan vastaan. Tervehtiä, joutua naurettavaksi,kuulla pienen, harmittavan hihityksen niskassaan, — mahdotonta!Nyrkkiä puiden hän oli porttiholvista vaaninut tytön menoa, sylkäissytmennessään, hapan maku suussa kuin kirpeästä omenasta. Mutta tämänyhden vuoden kuluessa oli perinpohjainen muutos tapahtunut. Jotainhämärää, salaperäistä oli ilmestynyt hänen ajatusmaailmaansa, hänenajatustensa painopiste oli siirtynyt jonnekin muualle, ulkopuolellehäntä itseään, hän oli ahkeraan alkanut käydä messussa, koskakirkon pyhänsavun tuoksuinen ilma oli paras maaperä hänen villistiversoville unelmilleen, ja hän, näitä yksitoikkoisia kertosäkeitäkuullessaan parhaiten tunsi sulautuvansa epämääräiseen ikäväänsä.Kirkossa, ikuisten lamppujen himmeässä valossa oli tämä muodoton ikäväensi kertaa katsonut häntä suoraan silmiin Neitsyt Maarian lempein,liikkumattomin kasvoin, hän oli oudolla, pyhällä aavistuksellatutkinut näitä piirteitä, kyllästymättä… Ja kirkosta ulostullessaanoli hän yhä vielä samassa huumeessa, hänen silmänsä etsivät jokaisenryysyisen huivin alta Jumalan äidin otsaripaa ja kaipausta lieventäviäsilmiä, jokainen vastaan tuleva nainen herätti hänessä levottomanuteliaisuuden…

Georgevitsh säpsähti yhtäkkiä, nousi puolinojalleen veneessä, levotontunne alkoi kiertää hänessä. Metsän rajassa, hiekkarinteellä liikkuijotain valkoista. Georgevitsh tuijotti siihen melkein peljästyneenä.Hänen oma olonsa tässä veneessä ja lähestyvä valkoinen eivät sopineetyhteen, — jommankumman pitäisi olla olemattomissa. Hän kävi hyvinrauhattomaksi, mutta tunsi yhtä kaikki velttoutta, jokainen

1 2 3 4 5 6 7 8
Comments (0)
reload, if the code cannot be seen
Free online library ideabooks.net