» » Kuloa ja kevättä: Novelleja

Kuloa ja kevättä: Novelleja

Kuloa ja kevättä: Novelleja
Title: Kuloa ja kevättä: Novelleja
Release Date: 2018-04-26
Type book: Text
Copyright Status: Public domain in the USA.
Date added: 27 March 2019
Count views: 91
Read book
1 2 3 4 5 6 7 8 9 10

The Project Gutenberg EBook of Kuloa ja kevättä, by Aino Kallas

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and mostother parts of the world at no cost and with almost no restrictionswhatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms ofthe Project Gutenberg License included with this eBook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'll haveto check the laws of the country where you are located before using this ebook.

Title: Kuloa ja kevättä Novelleja

Author: Aino Kallas

Release Date: April 26, 2018 [EBook #57053]

Language: Finnish

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KULOA JA KEVÄTTÄ ***

Produced by Helvi Ollikainen and Tapio Riikonen

KULOA JA KEVÄTTÄ

Novelleja

Kirj.

AINO SUONIO [Aino Kallas]

Porvoossa,Werner Söderström,1899.

SISÄLLYS:

Sisar.
Agnes.
Tunnustus.
Tien vaihteessa.
Lomalla.
Hänen päiväkirjastaan.
Oli kerran.

SISAR

Johan Magnus Hjelm, Rautlahden herra, selvitteli purjeveneensä pohjallatoisiinsa tarttuneita ja sekaantuneita nuoria. Vene oli jo työnnettyteloiltaan ja keinuili kivien välissä pienessä, kapeassa syvänteessä,joka varta vasten oli kaivettu, sillä ranta oli pitkältä matalaa.Vasta niemen kärjen kohdalla aukesi meri aavana, vihertävänä ulappana,siihen asti sai luovailla lahden poukamassa, jossa harvoin tuuli tuntuipurjeen täyteisenä.

Vihdoin olivat nuorat selvillä, hän päästi auki isopurjeen, joka oliryöstäytyä hänen käsistään, — äkillinen tuulenpuuska pingoitti senkaarevaksi, ja vene, joka oli kiinnitetty nuoralla rantapaaluun,liikehti levottomana kuin lentoon lähtevä vesilintu. Hän nousikiinnittämään kokkapurjetta ja katsahti samassa ulapalle. Mainio tuuli,— myötäinen koko ajan, — tunnissa olisi hän perillä.

Hän seisoi kokkapurjetta kiinnipitäen, ja vartalon pitkä varjoluikerteli monimutkaisena veden pinnalla. Hän oli hienossa, harmaassakesäpuvussa, valkoinen kaulaliina huolellisessa solmussa, —napinreikään oli pistetty ruusu. Hän ei näyttänyt enään nuorelta,jollei vanhaltakaan, piirteet olivat suvun tunnettua, hienoa tyyppiä,iho ruskettunut ja päivän paahtama, kuten alituisesta ulkoilmassaolemisesta, ainoastaan otsa, jota jo harmaantuva tukka varjosti,oli hatun suojassa jäänyt valkoiseksi. Ensi katsannolta hän tekivoimakkaan ja lujatekoisen miehen vaikutuksen, hänellä oli urheilijankehittynyt vartalo, leveät hartiat ja suora ryhti. Mutta toisenahetkenä, varsinkin jos rupesi puheisiin hänen kanssaan, alkoi hetiepäillä ensi vaikutuksen todellisuutta, — harmaissa silmissä, jotkaensi katsannolta näyttivät kylmiltä ja totisilta, taisi äkkiä kuinpohjemmalta välähtää jotain muutakin, jotain herkkää, tunteellista,vaikutuksille altista. Eniten kuitenkin vaikutti siihen hänen äänensä,sillä oli omituinen, alakuloinen väre, vaikka hän olisi puhunut mistätahansa, jokapäiväisimmistäkin asioista, — sen vähän pitkäveteistäsointua taisi jäädä kuuntelemaan, sanoja ajattelematta.

Johan Magnus oli saanut purjeet kuntoon ja aikoi juuri päästää veneenirti, kun taakseen katsahtaessaan näki naisen päivävarjo kädessätulevan rantatietä pitkin. Nainen oli pitkä ja sulava vartaloinen,käveli kepeästi, mutta hitaasti ja vähän kumarruksissaan, — einäyttänyt pitävän kiirettä.

Johan Magnuksen päivän paahtamille kasvoille levisi omituinen ilme,— hän kumartui asettelemaan veneen pohjalautoja paikoilleen ja antoisamalla ruusun pudota rinnasta.

Nainen oli saapunut rantaan ja pysähtynyt laiturin päähän, senkaidepuuta vasten nojaten. Hän oli keski-ikäinen hänkin, — kentieslikemmä neljänkymmenen — ja hyvin Johan Magnuksen näköinen, —ensi katseella olisi heidät tuntenut sisaruksiksi. Samat harmaat,tummaripsiset silmät, samat hienot, kapeat piirteet, — naisella vaankaikki vielä paljon sirotekoisempaa. Hän teki sen vaikutuksen, ettäoli ollut sangen kaunis nuorena, — kauneutta, joka kenties kuitenkinenemmän oli herättänyt abstraktista ihailua muotojen puhtaudellaan jasäännöllisyydellään, kuin välitöntä tunnetta. Sillä hänellä oli samallajotain kylmää ja suljettua, jotain 'noli me tangere' kasvojen hienoissapiirteissä, melkein luotaan karkoittavaa, jota ei niinkuin veljellälieventänyt katseen lämmin värähdys.

"Vai niin, — sinä lähdet nyt siis, — Johan Magnus?"

Ääni, jolla sanat lausuttiin, oli tyyni ja tasainen, ilman vähintäkäänmielenliikutuksen värettä.

"Niin, Edith", — Johan Magnus näkyi yhä puuhailevan lautojensa kanssa,joita tänään oli vaikea saada paikoilleen. Ja sitten, hetken kuluttua,kun ei nainen siihen mitään vastannut: "Sinä et kenties sittenkäänsoisi sitä, — vai kuinka?"

Nainen ei liikahtanut, ainoastaan hienot rypyt silmien alla vetäytyivätkokoon.

"Eihän tässä voi olla puhetta minun tahdostani tai mielipiteestäni",hän vastasi. "Sinä kai itse tiedät parhaiten, mikä on onneksi…Mutta…" hän etsi sanoja, "— oletko sitten varma, että hän, tuopikku… no niin, että hän suostuu, tarkoitan…?"

Johan Magnus oli hypännyt kivelle ja piteli veneen irroitettua nuoraakädessään. Hän oli punastuksissaan ja hämillään kuin koulupoika.

"Minä toivon sitä, tietysti… Tapasin hänet viime keskiviikkonapappilassa ja luulin huomaavani…"

Naisen kasvoilta suli hetkeksi jäykkyys.

"Johan Magnus", hän sanoi, "lupaa minulle eräs asia. Jos hän myöntyypyyntöösi, niin tuo hänet vielä tänä iltana tänne, lupaatko? Anna minunensimmäisenä ottaa osaa onneesi, — sillä Jumala tietää, että soisinsiitä sinulle onnea koituvan", lisäsi hän huo'aten. "Ja kuule, muistavetää lippu mastoon kotimatkalla, jos kaikki käy hyvin. Minä tahdonnähdä jo kaukaa, miten on käynyt".

Johan Magnus oli nopeasti sitaissut nuoran vielä kerran paalun ympärija seisoi sisarensa vieressä.

"Edith", hän tarttui häntä kädestä, "Edith, luuletko, etten minä olenähnyt, ettei tämä kaikki ole mieleen sinulle, vaikket sitä ole suoraansanonutkaan. Minä olen nähnyt sinun kärsivän viime aikoina, mutta sinäolet niin äänetön ja hiljainen… Etkö sinä, — etkö sinä kenties —pidä hänestä?" tuli hiljemmällä äänellä.

Sisar veti kätensä irti. "Kyllä hän on hyvin sievä tyttö, — pikku Aili
Laitinen. Hyvin soma, — ja iloinen myös!"

Johan Magnus katsoi häntä tutkivasti, koittaen noistaläpipääsemättömistä, verhotuista silmistä saada selville hänenajatuksiaan.

"Mutta sittekin on siinä jotain, — eikö niin, Edith? — Minä en tiedä,mutta minusta on kuin ei meidän välimme enään olisi oikein samaa kuinennen?"

Edithin kasvot hiukan värähtivät.

"Se ei enään voi eikä saa olla niinkuin ennen, Johan Magnus. Samallahetkellä kuin sinä tuot morsiamesi kotiisi, olen minä toisessa sijassa,— minun on väistyttävä. Siitä hetkestä on hänen ennen muita jaettavasinun ajatuksesi."

Johan Magnus näkyi miettivän.

"Sinä pysyt kuitenkin minulle aina samana, Edith", hän sanoi hitaasti.

Edith nykäytti päätään.

"Kas niin, elkäämme enään puhuko siitä. — Sinulla on myötätuuliLepolaan, — eikö niin?" Hän sanoi sen ihan jokapäiväisellä äänellä javarjostaen kädellä silmiään katseli ulapalle.

"Ni-in", Johan Magnus katseli myös sinnepäin hiukan hajamielisenä. "Jahyvästi nyt sitte, Edith!"

Hän puristi vielä kerran sisaren kättä, mutta ei voinut mitään lukeatämän tyynistä, suljetuista kasvoista.

"Hyvästi, Johan Magnus! Onnea matkalle! — Ja muista lippua", huusi hänvielä jälkeen.

Hän seisoi laiturin porraspuulla ja katseli, kuinka vene pitkiä luovejatehden purjehti kohti niemen kärkeä. Hänen oli ollut tapana veljensäpurjehdusmatkoille lähtiessä huiskuttaa nenäliinaa, niinkauan kuinnähdä saattoi, ja nytkin haparoi käsi vaistomaisesti hameen taskua,mutta sitten hän veti sen äkkiä pois. Ja veneen kadottua niemen taakse,hän lähti kulkemaan takaisin päin pitkin rantatietä, yhtä hitaasti kuinoli tullutkin.

Rautlahden kartano oli rakennettu verkalleen kohoavalle rantatörmälle,keskelle kuusikkoa. Se ei ollut suuren suuri ja oli uuden aikaistahuvilatyyliä, avarat verannat molemmin puolin ja pienet ulkonevatparvekkeet yläkerran päädyissä. Puutarha, joka oli raivattu senympärille kivikkomäkeen, näytti olevan vielä jotenkin alullaan, kukatja pensaat eivät oikein ottaneet menestyäkseen pengermissä, joitatuuli alati lakaisi. Rakennuksen takana kohosi jyrkkänä vuoriseinä, —huipulle oli pystytetty näkötorni, josta toisella puolen näki merelle,kauas yli niemen ja lahdelman ja toisaalla vihertäviä pelto- janiittymaita ylt'ympäri siellä, täällä mäkien notkoissa.

Edith kiersi huvilan ja pysähtyi keittiön portaille, jossapalvelustyttö istui marjoja puhdistellen.

"Tilta laittaa illallisen kolmelle hengelle tänään, — jotain lämmintäruokaa myös, ymmärräthän, — ja sitten saa hakea pari simapulloakellarista. Tulee vieraita".

Hän sanoi sen lyhyesti ja käskevästä ja odottamatta sen enempääkysymyksiä lähti sisään.

Suuri avara ruokasali, jonka ikkunat olivat pihalle päin, näyttikodikkaalta vaikka vähän jäykältä jykevine, vanhanaikuisinetammihuonekaluineen. Seinät olivat lautapeitteellä verhotut, jamolemmin puolin ovea riippui öljymaalauksia, jotka kuvasivat kirjaviahedelmiä tahi ammuttuja lintuja ja metsänriistaa. Uuni oli suuri jaavonainen, ruskeasta kiiltävästä fajansista, muinaispohjoismaalaistamallia. Edith oli pysähtynyt moniosastoisen kaapin eteen, joka yksinääntäytti melkein koko seinä-alan. Hän avasi vasemmanpuolisen oven jatarkasteli häikäisevän valkoisia pöytäliinoja, joita hyllyt olivattäynnä. Nekin olivat kaikki vanhanaikuista tekoa, suurikuviollistahienon hienoa kangasta ja Hjelmien suvun vaakuna kudottuna kuhunkinkulmaan. Hän valitsi niistä yhden ja levitti pöydälle ja alkoi sitäkattaa, ottaen kaapista esiin toisen toisensa jälestä sinikukkaisia,hapraita posliinilautasia, himmeäksi tahkottuja laseja ja hopeisialusikoita, joitten varteen isot nimikirjaimet oli kaiverrettu.

Hän teki työnsä tyynesti, koneellisesti, tottuneella pehmeälläkädellä, liikkuen hitaasti pöydän ja kaapin väliä. Saatuaan kaikenjärjestykseen, loi hän tarkastavan yleissilmäyksen ympäri huonetta jatoi hetken mietittyään salista kaksi pronssista korkeaa kynttiläjalkaa,jotka asetti pöydälle. Sitten heitti hän hartioilleen pehmeän,silkkikutoisen huivin ja avasi oven merenpuoliselle verannalle.

Tuulen henki, joka ei juuri koskaan Rautlahtea jättänyt, vaan pyrähteliaina esiin milloin miltäkin ilman suunnalta, lymyillen hetken aikaarotkon pohjissa ja kallionkielekkeitten takana, se leyhähti häntävastaan, leikitellen esiliinan pitkillä nauhoilla ja työntäen pikkuhiukset otsalta taemmas. Vaan tänä iltapäivänä se oli hyväilevä japehmeä sävyltään, huokui kauan kestäneitä poutia ja meren suolaa.

Edith kietasi huivin tiukemmin olkapäilleen ja istahti keinutuoliin,ottaen pöydältä sinne jääneen koruompeluksen. Hän ompelialussa ahkerasti, kumartuneena työnsä yli, ikäänkuin ajatuksiakarkoittaakseen, mutta sitten yhä useammin pysähtyi neula, työ vaipuisyliin, ja hänen harmaat, hiukan teräväkatseiset silmänsä jäivättuijottamaan kaukana aukenevaa merenselkää, jonka toinen ranta sulautuipitkäksi, tummansiniseksi juovaksi.

Siitä oli siis ummelleen viisi vuotta, kun hän Johan Magnuksen kanssaoli tänne muuttanut ja siitä asti elänyt täällä erämaassa talvet jakesät, — ollen hänelle, veljelleen, — sisar, äiti ja ystävä, —kaikki yhdessä.

Ja hän johtui muistoissaan yhä aikaisempiin aikoihin. Hän tunsi kuintarvetta niitä ajatella, vetää esiin entisyyden tänä ratkaisevanahetkenä, jolloin uudet vaiheet jo ovella kolkuttivat.

Johan Magnus oli häntä kahdeksan vuotta vanhempi ja oli nuoruudessaanollut koko perheen ja suvun kadotettu poika. Koulussa oli hänen käynytyhä huonommin luokka luokalta, hän oli huolimaton luvuissaan eikäniistä välittänyt, mutta sitä enemmän kaikenlaisista urheiluista maallasekä merellä, joista hän aina palasi voittajana. Seitsentoistavuotiaanahän karkasi kotoa ja lähti merelle vanhempainsa tietämättä ja ilmanheidän suostumustaan. Se herätti sanoin kuvaamatonta suuttumusta jakauhistusta koko hänen hienossa, ennakkoluuloisessa suvussaan: vanhansenaattori Hjelmin poika alhaisena, tavallisena merimiehenä! Hän oliottanut pestin valtameriä kulkevaan laivaan ja purjehti pari vuottaetäisiä vesiä, säännöllisesti joka satamapaikasta kirjoittaen kotiinsakirjeitä, jotka säikäyttivät ylimysmielistä, heikkohermoista äitiävoimakkailla merimiestermeillään, mutta jotka hän kuitenkin luki salaailosta itkien.

Jonkun vuoden kuluttua kirjoitti hän asettuneensa maihinEtelä-Afrikaan, johonkin Kapmaan englantilaisista siirtoloista, jossahän oli saanut edullisen paikan eräässä suuressa tavara-liikkeessä.Sitten rupesivat kirjeet tulemaan harvemmin, hänellä oli paljon työtä,mutta näkyi menestyvän muuten hyvin, oli perustanut oman liikkeen jalaajensi sitä yhä. Se kannatti erinomaisesti ja tuotti voittoa, koskakilpailu ei ollut kovin suuri.

Edith oli ollut pikku tyttö hänen lähtiessään eikä muistanut häntäkuin ihan hämärästi, mutta kasvaessaan kuuli hän alati hänestäpuhuttavan. Ja tämä veli, josta isä puhui teeskennellyllä ankaruudella,äiti pelonsekaisella rakkaudella ja hienot serkut ivallisellahalveksimisella, — hän kasvoi hänen lapsellisessa mielikuvituksessaanjonkinlaiseksi ihme-olennoksi, jota hän salaa ihaili ja ihmetteli,uskaltamatta sitä sanoa.

Muuten oli Edith jo lapsenakin sukunsa täysiverinen tyyppi ja kehittyisiksi yhä enemmän. Hän oli sulava liikkeissä, aika-ihmiseksi tultuaanhiukan kalpea, käytökseltään varma ja hillitty, puhui pikemminvähän kuin paljon. Hän herätti aina huomiota, mihin ikinä tuli,ruhtinaallisella ryhdillään, seura-elämässä, kaduilla, joka paikassa,— mutta harva uskalsi häntä lähestyä. Ja hänen kahta vuotta nuorempisisarensa, jonka koko viehätys oli pienessä pystynenässä ja valkoisessahammasrivissä, vei hänestä kokonaan voiton. Edithiä kyllä ihailtiintavallaan häntäkin, mutta niinkuin hän olisi seisonut kuvapatsaanakorkealla jalustalla.

Hän oli jo täysikasvuinen kun tapahtui ettei Johan Magnukselta tullutpitkään aikaan kirjeitä. Se teki kummallisen vaikutuksen kotona, äitiitki peittelemättä, isä sen sijaan koitti kätkeä levottomuuttansaankariin sanoihin, mutta sähköitti kuitenkin salaa konsulaatilleKapkaupungissa. Sieltä tuli masentava vastaus. Mr. John Hjelm olilähtenyt sisämaahan vuosi sitten muutamien alkuasukasten kanssa eikähänestä sen jälkeen ollut mitään kuulunut. Kun se sanoma saapui,sulkeutui Edith päiväksi huoneesensa ja pysyi kauan aikaa eteenkinpäinkalpeana ja totisena.

Sitten kolmen vuoden kuluttua, — Edith oli silloin 22 vanha, — tuliHyväntoivonniemen postileimalla varustettu kirje: kuolleeksi luultuJohan Magnus kertoi palanneensa pitkältä retkeltään terveenä jareippaana. Äiti, joka jo viime ajat oli ollut kivulloinen, sairastuiilosta ja mielenliikutuksesta, vilustui vielä siihen lisäksi ja makasimonta viikkoa vuoteen omana.

Silloin päätti Edith ryhtyä toimeen. Hän kirjoitti veljelleen kirjeen,veljelle, jota hän ei oikeastaan yhtään tuntenut, ja joka ei tuntenuthäntä, — kaunopuheisen, pitkän kirjeen, johon pani koko sielunsa jasydämensä, — ja pyysi häntä edes käymältä palaamaan kotiin, jos vielähalusi äitiään nähdä. Äiti oli huono, ja loppu voisi tulla milloinhyvänsä.

Sitä lähettäessä ei hänellä ollut juuri suuria toiveita tuumansaonnistumisesta. Mutta kirjeen vaikutus oli odottamaton. Neljä kuukauttasiitä kun se oli postiin pantu, saapui Johan Magnus Hjelm isänsäkotiin, oltuaan silloin poissa yhtä mittaa kolmetoista vuotta.

Tämä takaisin tullut tuhlaajapoika hämmästytti kaikkia niitä, jotkaolivat toivoneet erityistä huvia hänen afrikalaistuneista tavoistaan,käytöksensä luonnollisuudella ja yksinkertaisuudella, jossa oli vaikeakeksiä suurempaa moitteen sijaa. Sedät ja tädit arvelivat sen tulevansiitä, että hänen suonissaan sittenkin juoksi Hjelmien veri, muttatoiset varsinkin pääkaupunkilaisserkut huomauttivat, ettei sitä asiaavoinut niin arvostella, eikä tietää, koska Johan Magnus oli kyllinviisas aina vetäytyäkseen pois, missä suinkin voi, eikä seuroissa juurisuutaan avannut. Hän ei toisin sanoen antaunut mihinkään tilaisuuteen,jossa hänen sivistyksensä puutteellisuus olisi tullut ilmi.

Ja totta olikin, että tämä suuri, pitkä, roteva miesenglantilaiskuosisessa puvussaan, jossa tuskin kukaan enään olisituntenut entistä hoikkaa, vilkasta Johan Magnusta, oli tavattomanhiljainen, harvapuheinen ja äänetön, — liekkö se sitten tullutsiitä, että hän pitkillä sisämaan retkillään oli niin vähän olluttilaisuudessa vaihtaa ajatuksia ja oli kuin tottunut pois siitä. Ainoa,jonka kanssa hän enemmän puheli, oli Edith, johon hän muuten heti ensinäkemältä oli

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10
Comments (0)
reload, if the code cannot be seen
Free online library ideabooks.net