» » Kirsti: Sielunkuvaus

Kirsti: Sielunkuvaus

Kirsti: Sielunkuvaus
Category:
Title: Kirsti: Sielunkuvaus
Release Date: 2018-04-28
Type book: Text
Copyright Status: Public domain in the USA.
Date added: 27 March 2019
Count views: 60
Read book
1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 12

The Project Gutenberg EBook of Kirsti, by Aino Kallas

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and mostother parts of the world at no cost and with almost no restrictionswhatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms ofthe Project Gutenberg License included with this eBook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'll haveto check the laws of the country where you are located before using this ebook.

Title: Kirsti Sielunkuvaus

Author: Aino Kallas

Release Date: April 28, 2018 [EBook #57064]

Language: Finnish

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KIRSTI ***

Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen

KIRSTI

Sielunkuvaus

Kirj.

AINO KALLAS

Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Otava,1902.

EDELLINEN OSA

1.

Kirstillä oli äidistään kaksi eri kuvaa, toinen, joka vastasinykyisyyttä ja todellisuutta, ja toinen hämärämpi, joka lapsuudenaikaisimpiin aikoihin liittyi. Siltä ajalta hänelle oli jäänyt mieleenmonta pientä tapausta, joita myöhemmin omituisella hellyydellämuisteli, mutta tuskin uskoi tosiksi. Kerrankin isää kotiin odottaessaoli äiti pannut heidät kaikki lapset piiloon, minkä mihinkin, —nuorempi pikkusiskoista oli silloin vielä niin pieni, että mahtuiison vaatekorin kannen alle, — ja itse hän piiloutui Kirstin kanssakaapin taakse. Isä kulki huoneesta huoneeseen heitä hakien ja ääneensäihmetellen. Kirstistä se kaikki oli sanomattoman hauskaa, ja kun äitipuristi käsivarresta ja käski olla ihan hiljaa, koitti hän pidättäänauruaan, niinkauan kuin taisi, kasvot tulipunaisina ponnistuksesta.Mutta yhtäkkiä se kuitenkin tyrskähti kuuluville, ja silloin isä heidätlöysi. Hän oli yhtä iloinen kuin he kaikki muutkin, pyöritti äitiäympäri lattiaa, kutsuen häntä pieneksi, vallattomaksi tytökseen jalapsia karkulaisikseen. Ja sitten suuteli heitä jokaista erikseen.

Iltasin äiti aina hiipi lastenkamariin valkoisessa yöpuvussa ja hiuksetpitkässä palmikossa, — hän oli silloin aivan nuoren tytön näköinen.Vuoteen laidalle istahti ja rukoili pienen, tutun rukouksen, melkeinaina saman. Joskus hän rukoili muutakin, mutta silloin Kirsti eitahtonut nukkua, vaan pyysi ja pyysi, kunnes sai oman rukouksensa.Sitten äiti veti peiton heidän ylitseen, — ja puhalsi kuumaahengitystä niskaan, "että tulisi lämmin".

Isän oli tapana sanoa äitiä neljänneksi lapsekseen ja iloisellatuulella ollessaan kantaa häntä pitkin huoneita. Silloin oli äiti mukapelkäävinään ja hyyristyi isän kaulaan kiinni. Kirstiä nauratti, ja hänjuoksi jäljessä; hänestä äiti pelkäsi turhia, isähän oli niin voimakas,että hyvin olisi jaksanut kantaa sekä hänet että äidin.

Myöhemmin hän tätä aikaa ajatellessaan ymmärsi, kuinka isä oli ollut sekeskipiste, jonka ympäri äidin kaikki ajatukset pyörivät. Isälle iloksiolivat tarkoitetut kaikki hänen pienet päähänpistonsa, huolenpitonsaja keksintönsä. Äiti oli ollut niitä naisluonteita, joitten suurinsulo on lapsellisuudessa, minkä he vuosikausia säilyttävät. Kevyttä,taipuvaa, pehmeää lapsenmieltä, joka ei näy koskaan aikovan vakaantuaeikä vanheta. Aina se löytää syytä iloiseen nauruun, aina se on täynnäoikkuja ja mielitekoja ja samalla loppumatonta uhrautumisen halua.Ajatella äitiä ilman isää, — se olisi ollut mahdotonta.

Kirstin ollessa kaksitoista vuotta, isä kuoli äkkiä halvaukseen.Pikkusiskot olivat molemmat silloin hyvin pikkuisia ja ymmärtämättömiä;hautajaispäivänäkään eivät tienneet parempaa kuin leikitellämustareunaisilla konvehtipapereilla ja juosta nauraen vierastenjaloissa.

Äiti ei senjälkeen enään oikein tullut entiselleen. Kirsti muisti hänetmyöhemmiltä ajoilta ja kasvinvuosiltaan aina hiukan heikkona, ainasurullisena ja kuin väsyneenä. Ikäänkuin äiti aina olisi elänyt jossainkaukaisessa menneisyydessä ja katsellut nykyisyyttä ainoastaan sen läpi.

Kirstin elämään oli isän ennenaikainen kuolema muodostanutjonkinlaisen rajapyykin. Hän oli sattumalta ensimäisenä juossut siihenhuoneeseen, missä isä työpöytänsä ääreen kaatuneena makasi, ja se oliyksityiskohtia myöten syöpynyt hänen herkkään lapsensieluunsa. Muttahän ei puhunut siitä koskaan eikä kertonut siitä kellekään. Isänkuoleman jälkeisinä aikoina tuli taloon usein vanhoja tätejä, kaukaisiasukulaisia ja muita tuttavia äitiä muka lohduttamaan. Kirsti oliharmissaan tädeille, jotka hänen mielestään vaan kiusasivat äitiä. Hepakoittivat äidin aina kertomaan asian alusta alkaen, vaikka muutenkinkaiken hyvin tunsivat ja tiesivät. Ja sitten he panivat päänsä niinsuututtavasti kallelleen ja huokasivat ja hytkyttelivät itseään. Kirstioli varma siitä, että heistä oli melkein hauska kuunnella.

Tädit ottivat tavallisesti Kirstinkin syliinsä, hyväilivät jasuutelivat häntä ja kysyivät, eikö hänellä ollut kovin, kovin ikäväisää? Tiesikö hän, että isä nyt oli taivaassa? Silloin Kirsti punastuitulipunaiseksi ja alkoi väännellä ja käännellä itseään sylissä, kunnespääsi pois. Mutta jos tädit eivät vielä sittenkään häntä päästäneet,vaan yhä tinkasivat, oliko hänen ikävä, vastasi hän lyhyesti: "Ei!" jalivahti toiseen huoneeseen. Sattui vielä parahiksi näkemään, kuinkatädit pyörittelivät päätään ja hapanmakealla hymyllä sanoivat äidille:"Lapset ovat sentään onnellisia, — eivät muista eivätkä ymmärrämitään, — ne pikku enkelit!"

Mutta Kirsti tiesi, että tädit sydämessään pitivät häntä häijynä jahuonosti kasvatettuna. Ja hän piiloutui johonkin nurkkaan, tavallisestisuuren vaatekaapin taakse, joka oli hänen mielipaikkansa ja itki siellävähän aikaa. Hän muisti kaikki liiankin hyvin, ja yksin ollen monestisitä ajatteli. Se oli jotain, mikä oli peloittanut ja säikäyttänythäntä sydänjuuria myöten ja ryöstänyt häneltä varhain lapsen mielenja lapsen ajatukset. Ja kylvänyt sijalle omituisen pelon elämänlyhyydestä, joka ei antanut hänelle aikaa olla lapsena eikä leikkiäkuten muut.

Kaikenlaista hän pelkäsi. Makasi iltakaudet ja vapisi vuoteessaan.Yhteen aikaan kiersivät hänen ajatuksensa alituisesti suurissanälkävuosissa. Jos ne vieläkin kerran tulisivat — — — Ja heidänkintäytyisi syödä pettua, — samanlaista, mitä isällä oli ollut palanensäilyssä kaapissaan, — mustaa, murenevaa leipää, joka karisi oljenhilpeitä… Hän kammosi kaikkia kärsimyksiä, varsinkin ruumiillisia jakuitenkin kiusasi itseään niitä ajattelemalla.

Yhteen aikaan oli hänellä todelliset sieluntuskat tutkiessaan itseään,olisiko hän uskon vainojen aikana rohjennut uskonsa tunnustaa. Hänluki kaikista kauheista kidutuksista, polttavista raudoista japiikkituoleista tuskallisella värinällä, ikäänkuin olisi tuntenutne omassa ruumiissaan. Ja rukoili pitkät ajat polvilla vuoteessaan,— äidin jo nukkuessa, — että Jumala vahvistaisi häntä iloiseentunnustukseen, jos se olisi tarpeellista.

Myöhemmin, vähän vanhempana, häntä alettiin sanoa isänsä näköiseksi jakaltaiseksi. Hän punastui ilosta ja ylpeydestä sitä kuullessaan. Muttakun hänen vallaton ja kesytön luonteensa alkoi puhjeta esille, sai hänyhtä usein kuulla: Olisipa isäsi vaan elänyt…! Olisi kyllä opettanut!Silloin hän puri huultaan uhkamielisenä ja ajatteli, että oli hyvä, kunisä jo oli kuollut. Heitä olisi ollut kova kovaa vastaan. Isä olisihäntä kurittanut ja masentanut ja pakoittanut tekemään oman tahtonsamukaan.

Hän oli noin seitsemäntoista vuotias, ja äskettäin lopettanut koulun,kun sairastui kovaan kuumetautiin. Hyvin sairas hän oli, niin ettäkauan aikaa häilyi elämän ja kuoleman rajamailla. Ja kun hän vihdoinalkoi parantua, se kävi niin hitaasti, ettei ensin uskottukaan hänentodella tulevan terveeksi jälleen. Päivistä ja viikoista ei edistystäpaljon ollenkaan havainnut, ainoastaan vertailemalla kuukausiatoisiinsa huomasi hänen hitaasti tervehtyvän.

Hän oli hyvin hiljainen tänä paranemisaikanaan. Hän ei saanut eikävoinut tehdä mitään työtä, ja istui sentähden paljon yhdessä kohden jaajatteli. Sillä lailla hän vähitellen melkein tottui pois työstä jaunohtui haaveksimaan ja miettimään. Kun joku hänet siitä äkkiä herätti,säpsähti hän ylös ja hajamielisesti hymyillen vastasi: "Ah, minä vainajattelin!"

Hän oli ruvennut näkemään paljon unia öisin, ja päivillä niitämielessään kertaili ja selitteli. Ne olivat kuin toinen maailma, jokapäivin oli piilossa ja kadoksissa, mutta yöllä saapui hänen luokseen.Joskus ne olivat synkkiä ja peloittavia, niin että noustuaankin vieläkauan kulki kuin muodottoman, ahdistavan painon alla, pääsemättä senvaikutuksesta. Leijailivat hänen ympärillään suurina, raskassiipisinälintuina, jotka laskeutuivat yhä alemmaksi ja alemmaksi, yhätaajemmissa joukoissa, kunnes vihdoin peittivät hänen päänsä jarintansa ja kätensä suurilla siivillään. Hän makasi niitten lämpimässäsyleilyssä, joka puoleksi oli tukahuttaa hänet… Joskus ne olivatkauniita ja keveitä, niin että tuntui, kuin olisivat ne kantaneet häntäläpikuultavassa, korkeassa ilmassa.

Näinä aikoina alkoi Kirsti paljon ajatella isää, ja hänelle tuliyhtäkkiä häntä ikävä. Yhtäkkiä hän käsitti, mitä oli kadottanut.Särmät ja kulmikkaisuudet hänen luonteessaan alkoivat häntä vaivataja hän tunsi tarvetta alistua, totella, kumartua. Eräänä iltana hänlöysi itsensä katselemasta isän valokuvaa ja vertailemasta sitä siihenhimmeään muistoon, mikä hänellä todellisuudesta oli. Ja hän alkoi kutoauutta kuvaa itselleen, aivan niinkuin rikkinäistä gobeliinia ommellaanyhteen. Hän pani kokoon kaikki, mitä pitkin kasvinaikaansa isästä olikuullut, sanan sieltä, toisen täältä, milloin jonkun tapauksen, milloinsattuvan luonnepiirteen, milloin lentävän sanan, — ja yhdisti niitäkokonaisuudeksi kuin mosaikkia. Hän haki esiin vanhoja, kellastuneitakirjeitä ja katkonaisia päiväkirjan otteita, mitä isältä oli jäänyt.Sitten hän alkoi lukea hänen painetuita kirjoituksiaan, tutkien niitärivi riviltä.

Ja rivien välistä isän kuva alkoi kohota hänelle selvänä. Isä oli ollutitse voima, suuripiirteinen luonne, ankara ja hellä yhtaikaa. Hänolisi ollut se oikea Kirstiä kasvattamaan. Hän olisi murtanut hänenvastarintansa, hionut, sulattanut, muodostanut hänet, ilman että siihenolisi tauteja tarvittu. Se olisi käynyt niin helposti ja itsestään,että sitä tuskin olisi huomannutkaan. Ja jos joskus sen voiman edessäolisi vavissutkin, ja niskan olisi ollut vaikea notkistua, niin olisitoisena hetkenä kiitollisuudella suudellut kurittavaa kättä. Heillä,hänellä ja isällä, — oli niin monta vivahdusta yhteistä. Isän ei olisitarvinnut muuta kuin vedota itseensä, osatakseen Kirstiä oikeallatavoin kohdella. Hän olisi osannut aina ytimeen.

Paljon, muitakin ajatuksia alkoi Kirstissä liikkua näinä aikoinaja vielä sittenkin, kun jo oli täysin tervehtynyt. Hän kulki ainaepämääräisessä, kuumeentapaisessa odotuksessa, josta ei tiennyt, mihinse kohdistui. Joka päivältä, mikä alkoi, hän kysyi, mitä se oli tuovamukanaan, ja kun se oli huvennut iltaan saakka yhtä yksitoikkoisenakuin edellinen, pani hän toivonsa seuraavaan. "Minulla on aikaaodottaa", hän sanoi, — "ja kerran se tulee!" Mutta mitä hän odotti, seei ollut hänelle itselleenkään selvää. Toisinaan ajatteli odottavansaulkonaisia muutoksia ja suuria tapauksia, jotka kääntäisivätylösalaisin olosuhteet. Mutta yhtä mahdollista oli, että odotti jotainkehittyvän omassa itsessään. Se oli paljon luultavampaa. Siellä olihänen sielussaan jotain syvää ja liikkumatonta kuin pohjavesi. Ehkä sealkaisi joskus kohota ja lainehtia, ja kuka tietää, mitä se silloinnostaisi esiin. Sieltä syvyydestä kuului joskus kuin huutoa, ääni, jokavaati ja rukoili saada elää. Joka tahtoi jokaiselta hetkeltä sisällystäja jokaiselta päivältä jotain uutta.

Sillä kaikki, mihin hän ryhtyi ja mitä teki, oli ainoastaanväliaikaista, — ajanhukkaa vain ja ajan tappamista.

"Minä voisin myös olla jotain maailmassa", hän usein mietti, — "muttaen sillä, mitä teen ja saan aikaan, vaan sillä, mitä olen. Omallaolennollani voisin olla jotain. Jos joku tahtoisi minun ajatukseniomikseen, — niin antaisin ne hänelle. Niin paljon niitä tulisi,ettei tietäisi, mihin panna. Kun vaan joku kuuntelisi, voisin istuakertomassa vaikka kuinka monta iltaa. Minulla on koko sielu täynnäajatuksia, mutta niissä ei ole mitään eloa, niinkauan kuin ei kukaanole niitä kuullut. Kauniita kiviä ne ovat, joista ei lähde valoa, koskaniillä ei ole sitä itsessään. Suuren auringon ne tarvitsisivat, jotavoisivat heijastaa."

Kirsti oli parina viime vuonna ulkonaisesti kehittynyt naiseksi,saanut ryhtiä hoikkaan vartaloon ja sulavuutta liikkeihin. Hänellä olipehmeäpiirteiset kasvot, joitten heleä iho nopeasti vaihteli väriä.Silmät olivat kirkkaan siniset ja hyvin mustakulmaiset, ja ilme niissälevoton ja vilkas, eikä vielä vakaantunut. Toisinaan, varsinkin yksinollessa, olivat ne täynnä kysymystä, joka suuntautui kaikkeen eikäkehenkään, joka rukoili ja kerjäsi vastausta. Eninten oli luonnettasuun ympärillä; se oli pieni ja kaunismuotoinen, herkkä ilmeeltään javetäytyi helposti nauruun. Huulten hiukan avautuessa oli sen piirteissäkoko joukko intohimoa ja itse-unhoitusta, — paljon mahdollisuuksiatäyden elämän sekä riemuihin että kärsimyksiin. Tiukkaan suljettunaosoitti se voimaa ja varhaista kehitystä, joka soti kasvojen taipuvanylä-osan ilmettä vastaan.

Heidän oli ollut tapana kesäisin asua merisaaristossa, kaukanaulkokareilla, joissa tuuli taivutti käppyrään männyt ja tunki ruohonkallionkoloihin kasvamaan. Se ilmasto ei oikein enään sopinut äidille,arveli lääkäri. Hän ei kestänyt meren voimakkaan kosteata ilmaa,— sisämaan leutoa, tuuletonta lämpöä ja havumetsän tuoksua pitihänen saada hengittää. Niin tulivat he eräänä kesänä lähteneeksiLeppäniemeen, jo varhain, kesäkuun ensi päivinä. Kirsti oli silloinjuuri täyttänyt kaksikymmentä vuotta.

2.

Leppäniemi on niitä Järventaustan syrjäisiä maita, jotka ovat jääneetoheen suuremmista kulkuväylistä. Kyläntie, joka kiertelee pitkinasumattomia rantoja, on kivinen ja epätasainen, ja sitä ajetaanharvoin. Järvi taas ei yhdistä muuhun maailmaan, vaan eroittaa. Harvoinsillä soutajan näkee; toisinaan työstä kotiutuvan miehen, joka illansuussa viilettää ruuhellaan pitkin tyyntyvää selkää, laulaen tahipikemmin huutaen yksitoikkoista kansansäveltä, jolla ei ole sointua, eialkua, ei loppua. Rannalla kasvavat hongat jo pilviä pitelevät, muttavielä ei ole niitä tukkipuiksi katsottu eikä juurelle kirvestä laskettu.

Kirsti on painanut kiinni puutarhan portin ja lähtenyt rantapolulle.Kukkivien omenapuitten lemu seuraa häntä; ne ojentelevat oksiaan ylisäleikkö-aidan, ja ilma on täynnä pieniä tuoksu-aaltoja, joita jokatuulahdus työntää eteenpäin. "Kuin tanssiaispukuun puettuja nuoriatyttöjä", — hän ajattelee, — "kaikki valkeissa harsopuvuissa,punaisia nauhasolmekkeita siellä täällä. Hyvin herkkiä ja hyvin arkoja,— värisevät odottaessaan karkelon alkua."

Tie on yksinäinen ja äänetön, kapea metsäpolku. Ei vastaantulijaa, —ei ohikulkijaa.

Hän on tullut kivikkoniemeen, joka pistäytyy hiukan ulommaksi järveen.Se on hänen aamukävelynsä tavallinen päämäärä. Valkoinen suopursutuoksuu väkevänä rahkasammalten lomissa, ja kivissä näkyy selvätjuovat veden entisen korkeuden ajoilta. Hän istahtaa rannalle jataivuttaa vieressä kasvavan rantalepän oksaa, kunnes se viistää vettä.Vastapäisen niemen takaa välkkyy valkeata hiekkaa, johon päivä paistaa.Se on venevalkama.

Siellä on joka sunnuntai vilkasta elämää, koko järvenperukan väki kunsaapuu sinne kirkkoon lähteäkseen. Kaikki pyhätamineissa, miehilläuudet kaulahuivit; tytöillä ja vaimoilla pyhäsilkit päässä ja hameetkorkealle käärittyinä, että pääsisi näkyviin häikäisevän valkea,kovaksi tärkätty alushame. Ryhmissä seisovat rannalla, toisiaanodotellen; toisella puolen naiset, toisella miehet, jotka panevattupakan ajan kuluksi.

Sitten lähdetään; korkealta hietikolta työnnetään veteen pitkät,monihankaiset ja litteäpohjaiset ruuhet, ja kilpasoutu alkaa. Jokainenvenekunta koittaa toisensa edelle ennättää, soutajat panevat parastaanhiki otsassa, peränpitäjän käsi on koukistunut melan ympärille kuinrautakahle; hangat rutisevat ja airot kalahtavat. Vesi hyrskyy vaahtonakokassa ja räiskyy helmeillen yli laiteitten.

Venevalkamasta muutaman askeleen päässä pilkoittaa Leppäniemenpäärakennus. Ennen se on

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 ... 12
Comments (0)
Free online library ideabooks.net